Part 1

JYLHÄNMÄKELÄISET

Kirj.

Juho Hoikkanen

Helsingissä, Kustannusosakeyhtiö Kirja, 1918.

I

Hohonmaan Isoaholan nuorin poika. Pekka, oli odottamatta ja ilman tiettävää syytä muuttunut käytöstavoiltaan niin omituiseksi, että näytti, kuin hänen henkinen tasapainonsa olisi horjahtanut mielipuolisuuden rajoille.

Kun juuri saapunut kesä kukkasineen, lintuineen herätti iloa toisten nuorten mielissä, näytti sen tulo Pekan sieluun tekevän päinvastaisen vaikutuksen. Vaikka oli kiireiset kevätkylvön ajat, hän ei ottanut töihin osaa juuri muuta kuin nimeksi. Valitellen pahoinvointia hän oleili yksin kamarissansa päivät pitkät tai kuljeskeli hajamielisenä metsissä. Joskus — ja se oli arveluttavinta — hänen kuultiin puhua höpisevän itseksensä: sadattelevan itseänsä, puolustautuvan ja yrittävän kiivaasti kumota niinkuin jonkun toisen vastaväitteitä. Toisinaan hän tuskaisin kasvonilmein pudisti kärsimättömänä päätänsä, samalla päristäen huuliansa, niinkuin olisi nielaissut liian väkevän ryypyn tai muuta hyvin katkeraa, jonka aiheuttaman vastenmielisyyden tahtoi voimakkaalla röyhtäisyllä henkäistä ulos rinnastansa. Kesken synkkää tuijotustansa hän saattoi yhtäkkiä iskeä kätensä ristiin kuin rukoillen, mutta heti sen jälkeen päästää suustansa mitä katkerimman naurun: herherherherhana! ikäänkuin olisi hädässänsä kääntynyt yhtaikaa sekä ylhäälle että alhaalle, pitämättä tällä kertaa lukua sillä, mistä päin apu tulee, kunhan se vain jostakin tulisi. Toisinaan hän suljetuin huulin puuskutti pitkät tovit sieraimillansa kuin höyrykone, mutta kun silmät olivat kyynelettömät, ei voitu sanoa, oliko se itkua vai naurua tai sekoitus molemmista. Varsinkin muutamin ajoin Pekka oli niin kiintynyt omiin ajatuksiinsa, että hän oli ulkomaailmalle sokea ja kuuro kuin soiva metso. Kun hän kuitenkin joskus havaitsi tulleensa huomatuksi oudoissa eleissänsä, karahti hän kasvoiltansa punaiseksi, sulkeutui kamariinsa ja kiukutteli siellä häpeissänsä, ilkeämättä tuskin silmiänsä näyttää.

Kaiken lisäksi huomasi isännän valpas, vartioiva silmä Pekan joskus iltamyöhällä hiipivän salaa jonnekin ja palaavan vasta aamupuolella yötä. Mutta missä tämä kävi ja millä asioilla, siitä hän ei saanut selkoa. Ehkäpä poika kulkee Kankaanpäässä tyttärissä, sillä sinne päin hän näkyy aina askeleensa suuntaavan. Ja hyvä niin — hyväpä niin, ajatteli isä: se onkin Kankaanpää kulmakunnan varakkaimpia taloja. Ei sopisi Pekan kuitenkaan kyttäillä noin varkain kuin renkipojat öisin piikojen aittoihin. Olisi valjastettava talliori kiiltävien kiesien eteen ja karautettava kosiotaloon selvällä päivällä, että pois tieltä, köyhät! Vaan omapa on asiansa, miten kulkee... Mutta mistä hemmetistä johtunee Pekan kummallinen käytös, että on melkein kuin löyhäpäinen ja haluton kaikkeen — eihän se vain Kankaanpään Eveliina epiänsä tehne. Kuka hänen tuli ja tiesi.

* * * * *

Muutamana iltayönä Pekka taas tapansa mukaan nousi unettomalta vuoteeltansa ja otti esiin pyhävaatteensa, aikoen pukea ne yllensä. Mutta hetken mietittyään hän nakkasi kiivaasti vaatteet takaisin säiliöön ja pukeutui arkitamineisiinsa. Pisti sitten rahalompakon povitaskuunsa, laskeutui akkunasta ulos ja lähti kulkemaan maantietä samalle taholle kuin ennenkin. Kotitalonsa näkyvistä päästyään hän pysähtyi ja katsoi ison aikaa Kankaanpäähän, joka ylävälle paikalle rakennettuna loisti etäältä punaisena ja komeana. Hänellä oli kiihkeä halu jatkaa maanteitse matkaansa sinne, mutta pakottautui kuitenkin poikkeamaan syrjäpolulle, joka metsän kätkössä alkoi vähitellen kampeutua aivan päinvastaiseen suuntaan kuin mistä hän oli tullut.

Väsyneen näköisenä, pää kumarassa kuin vanhuksella, kulki nuori mies yksinäistä polkuansa. Väliin hän pysähtyi mietteissänsä, niinkuin aikoisi kääntyä takaisin, mutta jatkoi kuitenkin matkaansa eteenpäin, kunnes vihdoin ikäänkuin löysi itsensä Jylhänmäen talon riihen luota, jossa polku yhtyi ajotiehen. Silmissä ja huulilla halveksiva ilme hän siinä riihen suojassa katseli ränsistynyttä taloa ja vertaili sitä Kankaanpäähän, niinkuin oli viime aikoina usein ennenkin katsellut ja vertaillut.

Kaksijatkoinen asuinrivi muistutti hänen mielestänsä torniniekka kirkkoa, sillä myöhemmin rakennettu osa oli miltei kaksi kertaa niin korkea kuin entinen. Akkunoissa, jotka uudella puolella olivat suuremmat kuin vanhalla, kumotti siellä täällä lasiruutujen asemesta tuohilevy tai valkoiset päreet kuin kaihi silmässä. Useimmat lukuisista rakennuksista olivat enemmän tai vähemmän nyökällään, yksi yhtäänne, toinen toisaanne, niinkuin olisivat siinä kesäyön hiljaisuudessa torkkuen mietiskelleet kaiken katoavaisuutta. Erään rakennuksen harja oli köyristynyt ylöspäin kuin maurullaan olevan kissan selkä, toisen katto painunut notkolleen, muistuttaen laihaa hevoskaakkia. Huoneiden aidaksenharmaata värisointua häiritsi hiukan sikovajan päätyseinä, jonka yläosa oli maalattu punaiseksi, mutta jätetty kesken, niinkuin maalialueet olisivat jo alkuunsa loppuneet tai olisi tällaista loistoa pidetty liian ylellisenä.

Tätä rakennusryhmää kohti, jonka joka raosta köyhyys kurkisti, lähti Pekka riihen luota hiipimään, pysähtyi erään aitan eteen ja kopautti oveen pari lujaa iskua rystysillänsä.

»Kuka siellä?» kuului aitasta säikähtänyt naisen ääni, ikäänkuin kysyjä olisi tullut äkkiä herätetyksi unesta tai syvistä mietteistä.

»Kukahan lie», vastasi Pekka halveksivan välinpitämättömästi.

Telki kolahti alas, ja Pekka työntyi kumarassa matalasta ovesta sisään nariseville lattiapalkeille. Tervehtimättä hän istui vaatearkun kannelle, nakkasi oikean säärensä vasemman polvelle ja alkoi hermostuneesti viipottaa jalkoteräänsä.

Hilma, talon tytär, istui sänkynsä laidalla, niinkuin oli siinä riisuutumatta, kädet helmassa istunut monina iltoina ja monina öinä. Kumpikaan ei tahtonut päästä puheen alkuun, vilkuilivat vain silloin tällöin salavihkaa toisiinsa; ja milloin katseet sattumalta yhtyivät, kilpistyivät ne samalla alas kuin häveten.

»Tulin taas neuvottelemaan siitä...», keskeytti Pekka vihdoin kiusallisen äänettömyyden, mutta katkaisi lausumansa kesken, niinkuin hänen olisi ollut vaikea sanoa sanottavaansa loppuun asti.

»Mistä?» kysäisi Hilma hiukan pisteliäällä äänensävyllä.

»Mistä!... Kyllä sen tiedät kysymättäsikin.»

»Siitä on jo niin paljon puhuttu, että siinä ei ole enää mitään neuvottelemista — selvässä asiassa.»

»Onko se sitten niin päivän selvää, että tilasi on sellainen kuin väität?»

»On se.»

»Entä jos sinä vain luulottelet sellaista tai valhettelet ja käytät sitä valhettasi verkkona, kietoaksesi minut pauloihisi?»

»Pauloihini!... Kun et osaa edes hävetä.»

Pekan jalka heilui entistä kiivaammin.

»Mitä meidän nyt sitten on tehtävä?» hän kysyi neuvottomana.

Kun Hilma ei vastannut mitään, jatkoi Pekka:

»Sinä kai haudot mielessäsi yhä sitä naimisiin menoa?»

»Ei suinkaan tässä liene mitään muutakaan pelastuskeinoa», vastasi Hilma.

Pekka vaipui taas mietteisiinsä. Mielikuvituksellansa hän aluksi punnitsi Hilman ja Eveliinan kauneutta, ja tuloksena oli, että viimemainittu jäi siinä suhteessa paljonkin alakynteen. Mutta kun hän sitten vertaili molempien varallisuutta, arvoa, tätä viheliäistä aittakoppia Eveliinan kauniiseen kamariin, oli ero niin suuri, että Hilman kauneuskaan sen rinnalla ei paljoa merkinnyt. Pekkaa hävetti, että hänen pitää istua tällaisessa kölsässä kuin armoa kerjäten; ja ihan mahdottomalta tuntui ajatus, että hänen, rikkaan ja mahtavan Isoaholan pojan, pitäisi viettää häitänsä mokomassa taloröttelössä. Viimein hän yhtäkkiä lyödä läjäytti kämmenellä reiteensä.

»Ei ikinä!... Mitä siitä sanoisivat isä ja äiti, ja mitä muut ihmiset.»

»Mitäs minun isäni ja äitini sanovat minulle — varsinkin isä, ja millä silmillä luulet minua katseltavan, kun tässä pian alkaa seuraukset näkyä... ja ihminenhän minäkin olen.»

»Ihminen... Onhan se niinkin. Mutta etkö sinä voi ajatella, mikä elämä siitä syntyy, kun kissa ja koira kytketään iäksi yhteen; kun on tällaista jo alussa, niin mitä sitten lopussa. Näethän sinä, että minä en sinua rakasta enkä ole oikeastaan koskaan rakastanutkaan.»

»Siitä ei ole kovinkaan pitkää aikaa, kun vakuutit ihan toista, ja minä raukka uskoin. Muussa tapauksessa asiat eivät olisikaan niin onnettomasti kuin ne nyt ovat.»

»Mitä niistä kaikista vakuutuksista», sanoi Pekka, kättänsä huiskauttaen.

»Eipä näy olevan luottamista. Enkähän minäkään sinua enää rakasta, pikemminkin vihaan. Minun ei tulisi sinua yhtään ikävä, vaikka lähtisit täältä aitasta nyt viimeisen kerran; mutta lapsella täytyy olla isä.»

»Isä! Mistä minä tiedän, että olen sen isä — voihan se olla joku toinenkin.»

Tämän kuultuaan Hilma karkasi sähähtäen molemmin käsin rintaansa, niinkuin olisi saanut puukon piston. Loukkaus koski häneen niin kipeästi, että hän vastaukseksi ei saanut sanaa suustansa. Kun pakahduttava tunne ei päässyt muulla tavoin purkautumaan, kumartui hän vuoteeseensa ja kätkien kasvonsa pielukseen purskahti rajuun itkuun..

Pekan tuli surku hänen avuttomuuttansa. Kun itkusta ei tuntunut tulevan loppua ollenkaan, hän pelkäsi itkijän tukehtuvan pielukseensa. Hätääntyneenä hän pakottautui koskettamaan kädellänsä Hilmaa kevyesti olkapäähän.

»Älähän nyt, älähän nyt...»

Hilma nykäisi torjuvasti hartioitansa.

»Pois!... käärme.»

Siitä huolimatta Pokka kohotti hänet puoliväkisin sängyn laidalle istumaan ja hänen rauhoituttuaan sanoi:

»Näethän nyt itsekin, minkälaista yhdessäolomme tulisi olemaan: itkua ja parkua. Sinä et käytä järkeäsi etkä sääli minuakaan.»

»Säälitkös sinä minua?»

»Kyllä minä sinusta ja lapsesta huolen pidän, että ainakaan elannon puutetta ei tarvitse nähdäksenne, jos sinä puolestasi pidät asian salassa minuun nähden ja lupaat olla minua millään tavalla sekoittamatta koko juttuun.»

Näin sanottuaan Pekka otti esiin viimeisen valttinsa: viisisataisen lompakostansa.

»Tämän antaisin aluksi.»

Hilma otti rahan. Suuri summa häikäisi hänen silmiänsä. — Ehkä sittenkin olisi paras suostua tarjoukseen, poistua kauas muille maille ja elää siellä lapsinensa huoletonta elämää, sanoi järki. Mutta sitten iski mieleen toinen ajatus: Kaikista Pekan vakuutuksista huolimatta minä olen tainnut hänen mielestänsä olla alun alkaenkin vain kauppatavaraa, jota näin rahalla myydään ja ostetaan. Rintaa vihlaisi taas samanlainen kipeä pistos kuin äskenkin. Hän repäisi nopeasti rahan kahtia ja heitti kappaleet antajan silmille.

Pekka poimi palaset lattialta ja lähti hyvästiä sanomatta, niinkuin oli tervehtimättä tullutkin.

II.

»Aa lullaa lasta, tuulipa lullaa lasta...»

Hämärävaloisessa aitassansa sängyn laidalla istuu Hilma heiluttaen köysiin ripustettua matalaa pärekoppaa, jossa lapsi selällään maaten, suuret silmät kattoon luotuina kuuntelee äitinsä laulua ja kehtonsa kannatinköysien nukuttavaa kitinää aitan orresta.

Vihdoin raotettiin aitan ovea, ja talon huutolaismummon ryppyinen naama näkyi aukeamassa.

»Terlveisiä saunasta», toivotti hän, säräyttäen r-äännettä omituisen pehmeästi. »Läksin vähän jaloittelemaan».

»Niinpä se onkin sauna ollut Riikalle rakas, että tokko lienette hennonnut poistua nurkkia ulommaksi koko pitkänä talvena», arveli Hilma.

»Rlakas, rlakas on vanhalle lämmin sauna, kun viima vinkuu lakeistorlvessa ja pakkanen paukkaa nurlkissa. Hyvä on siellä ollut kehrläilläkseni ja karlttaillakseni. Mutta nyt lämpimäin tultua alkaa aurlinko vetää vanhaakin ulos kuin karlhua pesästään».

»Riikka tulee sisään vain», kehoitti Hilma.

»Kun tuosta pääsisin; on niin korlkea tuo kynnyksesi... Ääh... ähäh... jaksoinpas tuon jalan kompurlan nostaa vielä noinkin korlkean kynnyksen yli. Mutta nyt ei... nyt ei nousekaan toinen; jäin tähän puntarluksiin, niinkuin olisi toinen jalkani haudassa, toinen haudan parhaalla. Nykäisehän tuosta kepin päästä... eihän se tällainen kuiva akan käppyrlä paina höyhenen verltaa... Kas niin!»

Aittaan päästyään mummo jäi seisomaan kumaraisena lattialle, tukien molemmin käsin sauvansa ponteen ja tuijottaen kiiluvilla silmillänsä kehtoon kuin lapsia ryöstävä satujen syöjätär. Vähitellen hänen sisään painuneet huulensa vetäytyivät hymyn tapaiseen, hän kohotti toisen kätensä kopan ylle ja koukkuiset sormet harassa jäljitteli linnun lentoa, samalla pitkäveteisesti honottaen:

»Haaukkaa lentää, kiitää, kaataa...»

Edelleen haukan lentoa matkien hän yhtäkkiä iski kätensä lapseen ja alkoi kopeloida sen rintaa, höpöttäen nopeasti:

»Kups-kups-kups-kups...»

Kun lapsi, joka nyt oli lähes vuoden vanha, kutittamisen takia hymyili, potki ja nauraa kikatti, vaikutti se mummoon niin lämmittäväsi, että hän vapisevalla äänellänsä alkoi hyräillä jonkinlaista laulun tapaista:

"Herlan terlttu, kullan nuppu, sokerlitoppa leijaa..."

Hetken lapsen kera kömpelösti leikittyään hän istui rahille ja katsoi Hilman ohi jonnekin aitan ahtaita seiniä ulommaksi. Sanoi vihdoin kuin muistelmistaan heräten:

»Pyörläytinhän sitä minäkin pojan ennen nuorlianna.»

Vaikka Hilma oli senkin seitsemät kerrat kuullut Riikan hiukan ylpeillen kertovan nuoruuden aikaisen tarinansa, teeskenteli hän kuitenkin mummon mieliksi uteliasta osanottoa, ikäänkuin asia olisi hänelle aivan outo.

»Missäs se poikanne on nykyään?» kysyi hän.

»Kaukana, kaaukana... Turlussa asti oikein», sanoi mummo ja viittasi kädellänsä kuin jonnekin maailman ääriin.

»Työmiehenäkö se siellä on», pisti Hilma.

»Vai työ... hehee, tyttöseni! Herla se on, pappi oikein, kappa selässä ja liperlit kaulassa.»

»Vai liperit.»

»Liperlit, liiiperlit... mitenkäs muuten arlvoltaan. Se on käynyt korlkeita kouluja ja suorlittanut suurlia eksalamia.»

»Mutta eihän sitä ole tainnut teilläkään olla omituista miestä — vihittyä?» oli Hilma utelevinaan.

»Vihittyä?... Hehee — ei muuta kuin viitan alla vihitty ja vaipan alla vahvistettu... Enkähän minä siitä — olipahan vain synnyttäminen niinkuin rluumiin puhdistus.»

»Kukas se poikanne isä oli?»

»Herla se oli sekin, maanmittarli oikein. Asui kerlan kesällä piikuustalossani ja... hihi... minä olin kuvankorlea minäkin ennen uutena.»

Hilma tarkasti lähemmin mummon kasvoja, ja häntä melkein värisytti ajatus, että aika voi haaskata kauniin noin rumaksi; ehkä hän itsekin joskus tulee tuommoiseksi.

»Isäkö sitten kouluutti poikansa papiksi?»

»Ei isä, muut rlikkaat kustansivat koulun, kun näkivät, että Markuksella oli terlävä pää kuin parltaveitsi.»

»Miksette ole mennyt poikanne luokse vanhoilla päivillänne?» kysyi Hilma.

»Johan sillä naurlaisi Turlun harlakatkin itsensä kuoliaiksi, jos minä, tämmöinen vanha ja rluma körliläs pyrlkisin herlasväkeen asumaan — ymmärlänhän minä toki sen verlan.»

»Eikö poikanne ole välittänyt teistä edes sen vertaa, että lähettäisi jotakin avustusta vanhalle äidillensä?»

»Lähettihän se aluksi virlkaan päästyään vähän kahvirlahoja ja ehkä lähettäisi vieläkin, mutta sen emäntä — eli rlouva — on niin korlkeahenkistä sukua, että se ei salli minua edes mainittavan, niinkuin sillä ei anoppia olisikaan.»

»Vaikka miniänne on kai rikas?»

»Rlikas, rliiikas... suuurlen hovin tytärl... kultaiset hampaat, hopeiset kurlkut ja kaikki», mummo melkein lauloi, ja näyttääkseen havainnollisesti miniänsä rikkautta ja mahtavuutta hän samalla teki molemmin käsin niin laajan, kokoavan liikkeen, kuin olisi tahtonut kahmaista koko maailman aarteet syliinsä.

»Kyllä on, kyllä on — teidänkin kohtanne...». kykeni Hilma vain jahkaamaan voimattoman vastalauseensa.

»Köyhän täytyy kärlsiä», sanoi mummo kohtaloonsa alistuen. »Enkähän minä ole heille surlkeuttani valittanut, en heiltä mitään pyytänyt enkä tiellänsä ollut. Mutta sitä pientä toivon kipinätä olen rlinnassani vuosikymmeniä virleillä pitänyt, että oma poika olisi hautani parltaalla siunaamassa ja arlkkuni kannelle multaa heittämässä — kappa selässä ja liperlit kaulassa — kun tästä kerlta vievät sinne, missä kaikki olemme yhtä vilkkaita ja samanarlvoisia... ja jossa suurlimmatkin synnit...»

Mummon mielikuvituksen luoma maanpäällinen loppunäytös oli hänen mielestänsä niin suurenmoinen hyppäys arvoasteikossa ylöspäin tuonpuolisessa elämässä, jossa suuretkin synnit ylenpalttisessa armossa anteeksi annetaan, niin mieltä liikuttava, että hänen piti nostaa esiliinan lievettä silmillensä kuivatukseen vanhuksen herkästi herahtavia kyyneleitä.

Vaiettiin hetken aikaa, jolloin kuului vain mummon tukahdutettua nyyhkytystä esiliinan takaa. Mutta pian hän lapsen tavoin unhotti kyyneleensä ja niistää pihautti sormiensa välissä nenäänsä, ikäänkuin siten karkoittaakseen turhan tunteilemisen arkisen todellisuuden tieltä.

»Mitenkäs se on, Hilma rlukka, sinun kohtasi? Onkos se sulhasesi antanut tuolle epanalle eläkerlahoja?» kysyi hän.

»Ei ole antanut — eikä ole väliäkään.»

»Rliitele! rliitele!» innostui mummo ja viittilöi kiihtyneenä käsillänsä kuin vihassa.

Jo pelkkä sellainen ajatuskin leimautti häpeän punan Hilman kasvoille.

»Eipä sitä olo tainnut Riikkakaan lapsellensa eläkettä riidellä», huomautti hän hieman loukkaantuneena.

»Olisin minä rliidellyt, mutta otappas hännästä kiinni maanmittarli, joka juoksee kuin kulkukoiria pitkin metsiä, ympäri! Suomen nientä... Hehee!... Arlkisin tein työtä, mutta pyhäisin, kun oli vähän vapaampaa, menin metsään muutamalle suudelle rajapyykille, joka oli mielestäni kuin sulhaseni minulle jättämä muistomerlkki olevinaan; istuin siellä korlkealla kivikasalla, itkeä tihuttelin ja katselin pitkin suorlia autioita rlajoja.»

Mummo katsoi taas Hilman olan yli, ikäänkuin hän olisi jälleen nähnyt nuo aikojen takaiset autiot rajat, jotka sen jälkeen olivat jo monta kertaa umpeen kasvaneet ja taas avatut, ja hänen silmälautansa räpyttivät toisiaan vasten tavallista kiivaammin.

»Yrittihän se Pekka kerta tyrkyttää minulle seteliä väkivetoon, mutta minäpä repäisin rahan kappaleiksi ja heitin palaset sen hävyttömän silmille», kellahti Hilma, osoittaakseen ettei hänen sulhasensa sentään ollut tarjonnut kiviä leivän asemesta.

»Rlepäisit rlahan rlikki! Voipa höntti, minkä arlvoltaan teit — linnan rleissun itsellesi, jos pahat kielet kantavat viikoksesi vallesmannin korlviin», päivitteli mummo päätänsä kahtaanne kallistellen. »Mikset ottanut, kun toinen hyvän hyvyyttään tarljosi, vai onko sinun pörlssisi niin täysi, ettei sinne enää lisää mahdu?»

»Eipä sillä: mutta oi taitaisi Riikka ymmärtää kieltäytymisen! syytä, vaikka koettaisin selittääkin.»

»Kuka heitä ymmärltänee näitä nykyajan nuorlia. Mutta vieläkös se Joonas, isäsi, tuon tyllerlön takia on sinulle samanlainen karlilas kuin ennenkin, vai joko alkaa ukon luonto lauhtua?»

»Samanlainen se on, en yhtä hyvää sanaa ole isältä kuullut sen jälkeen kun tuo maailmaan tuli — kerran löikin.»

»Löi!»

»Niin, Riikka hyvä... löi... oma isä...»

»Millä se löi, kädelläänkö vai...?»

»Suitset mitkä lie sattuneet kädessä olemaan, niin niillä mätkäytti selkääni kuin koiraa tai laiskaa hevoskonia. Pelkäsin, että se vihapäissään vielä tappaa lapseni, sieppasin Kaisun syliini ja juoksin äidin suojaan.»

»Mitäs äitisi?»

»Sehän tuota on ainoata tukea ja turvaa tässä kurjuudessa: jos ei äitiä olisi, niin olisin hukassa.»

»Kun minä sen ukon kantturlan otan käsilleni, niin vielä minä sille lakia luen, olen minä sen verlan Sanaa katsellut. Sanon sille vertauksella, että merleen semmoinen Joonas olisi heitettävä, suurien kalan karlhuna nieltäväksi ja kolmen päivän päästä lauhkeana lampaana Hannalle oksennettavaksi.»

»En tahdo tuomita väärin isääkään, hyvähän se oli minulle ennen, hyvinkin hyvä; mutta se on tuo lapsi, jota hän ei voi sietää», puolusteli Hilma.

»Onko isäsi sitten niin vanhurlskas, että hän luulee voivansa heittää ensimäisen kiven?»

»Niin, en tiedä... Sitä ei Riikka voi uskoa, kuinka pitkä minulle oli viime talvi ja kuinka iankaikkisen pitkä on ollut tämäkin pyhäpäivä. Että ihan tässä täihin tulee, kun ei ole ketään, kenen kanssa edes sanan vaihtaisi.»

»Sanoppas muuta— vai ei ketään. Mikäs kääriä se on tuo tuossa kopassa... herlan terlttu, herlan terlttu! Mutta minulla kun on koko pitkän talven ollut ainoata toverlia vain sirlkka kiukaan kolossa.»

»Kangertaa mieltäni kaiken lisäksi vielä sekin, että täytyy tässä ollakseni työttömänä talon leivissä, kun lapsi sitoo kädet ja jalat, ettei pääse edes elatustansa ansaitsemaan. Kuitenkin tuntuu oloni vähän kevyemmältä nyt, kun tuli kesä ja pääsin tänne aittaan piilottelemaan tuota aarrettani kuin ainakin varastettua tavaraa, pois toisten jaloista.»

»Mikäs täällä on yhtäkaikki ollaksesi», lohdutti mummo ja illan jo tultua myöhäiseksi lähti keppineen mennä köpittämään saunaan.

* * * * *

Jonkun aikaa Riikan mentyä alkoi maantieltä kuulua läheneviä nuorten iloisia ääniä. Hilman väsähtäneet kasvot elostuivat, hän antoi kopalle suuremman vauhdin ja kiiruhti oven raosta varkain kurkistamaan ohi kulkevia. Tuttua väkeä, kylän tyttöjä ja poikia, muutamat käsikoukkua käyden, jotkut käsikaulalla. Tuskin oli menneitten puheensorina lakannut kuulumasta, kun jo uusia parvia läheni; ja joka kerta meni Hilma oven raosta kurkistamaan, palaten jälleen sänkynsä laidalle kuin pettyneenä.

»Missä lienee, isäsi — olkoon!... hss — hss—hss...»

Mutta viimein ei kuulunut mitään, ei mitään muuta kuin käen kaihomielinen kukunta jostakin kaukaa ja kehdon kannatinköysien kitinä aitan orresta. Soutajan kädet kopan laidalta valahtivat helmaan, heilurikehdon liikkeet lyhenivät lyhenemistään, kunnes se viimein seisahti kokonaan, ja aitassa vallitsi raskaampi alakuloisuus kuin koskaan ennen.

Minne ikinä katseensa käänsikin, kaikkialta tuijotti Hilmaa vastaan mykkä ikävyys liikkumattomin kuolleensilmin. Aitan ahtaat seinät tuntuivat puristautuvan yhteen, matala katto luhistuvan lattiaa vaston ja murskaavan allensa kuin linnun luttoseen. Ahdistavan tunteen kokoon painamana hän kyyrötti sänkynsä laidalla kuin vangittu lintu häkkinsä orrella, toverien visertäessä kevätlauluja metsän vapaudessa. Vastustamattoman voiman vetämänä Hilma vihdoin ikäänkuin riuhtautui irti kahleistansa, meni ulos ja katsoi pitkin hiljaista autiota maantietä sille suunnalle, jonne nuoret äsken olivat menneet. Johtui siinä mieleen, kuinka hän pienenä paitaressuna oli samalla paikalla näinikään seissut ja katsonut sunnuntai-aamuna kirkkoon lähtevän äitinsä jälkeen ja tämän näkyvistä kadottua itkuun ratkennut, kun ei oltu mukaan otettu. Oli niin samanlaista nytkin.

Kun lapsi yksin jäätyään oli katseellaan tehnyt kiertokulun yli ahtaan, tutun näköpiirinsä, alkoivat silmät lientyä, niinkuin lientyy sininen taivas sateen tullen, huulet vyyhteilivät ja viimein tillahti haikea itku, havahduttaen äidin haaveistansa. Hilma palasi aittaan, otti tytön syliinsä ja tyrkytti sille rintaa hätiköiden, puoliväkisin.

»Tuossa — seh — ota, ime!»

Lapsi ei ollut ehtinyt saada nälkäänsä kunnolleen tyydytetyksi, kun äiti sen jo irroitti rinnoiltansa, peitteli jälleen koppaan ja alkoi kiivaasti soutaa, ikäänkuin hänellä olisi ollut hoppuinen kiire jonnekin. Kehdon lentäessä edestakaisin suurin heilahduksin kannatinköydet aitan orressa kirkuivat kuin vihassa ja äidin kärsimättömänä vaihteleva laulu ja hyssytys tukahduttivat lapsen itkun melkein kuulumattomiin.

Saatuaan tyttösen vihdoin nukkumaan Hilma valikoi runsaasta vaatevarastostansa parhaan kesäleningin, vaihtoi nopeasti pukua, kampasi hiuksensa ja sidottuaan päähänsä valkoisen kinan heitti lopuksi sangen tyytyväisen katseen seinällä riippuvaan pieneen, kuvastimeen. Otti sitten läkkisestä rasiasta vähän kahvijauhoja paperiin, hiipi ulos ja kiiruhti juoksujalkaa rantaan vievää saunatietä.

»Riikka! Joko se Riikka nukkuu?» hän hiljaa tyrkkien herätteli saunan penkillä autuaan näköisenä nukkuvaa mummoa.

»Herla varljelkoon! Mikä nyt — onko tuli irlti?» Riikka unimielissään vastaukseksi murahti.

»Kuulkaa, Riikka, etteköhän te tulisi täksi yöksi minun sänkyyni maata — että jos Kaisu sattuisi heräämään ja...?»

»Voipa kova lykky, kun tulit pahimmoikseen herlättämään; näin tuossa niin ihanata unta maanmittarlista. Oli olevinaan...»

»Antakaa nyt maanmittarinne olla, puhutaan siitä unestanne toiste», keskeytti Hilma kärsimättömästi kättänsä huiskauttaen. »Minulla on kiire.»