Part 7

Paikasta paikkaan siirryttäessä tultiin vihdoin eteistupaankin, jossa Saara Kaisun kanssa värjötteli. Kun oli myyty, mitä täällä myytävää oli, ei piirongin laatikosta löytynytkään luetteloihin aikaisemmin merkittyä sormusta.

»Eihän täällä liene käynyt varkaita?» heitti Isoahola Saaralle kaksimielisen kysymyksen.

»Herra Jumala — kun en ollut muistaakaan! Eihän toki varkaita, minä sen aamulla, otin, ajattelin: Pidämmä häntä sormessani vielä tämän raskaimman hetken, kun olen sitä Joonaan ja minun välisenä yhdyssiteenä kantanut surussa ja ilossa aina siitä asti, kun pappi sen alttarin edessä sormeeni painoi, liki neljäkymmentä vuotta sitten. Joonaskin kun mihin lie paennut, niin oli olevinaan mielelleni niinkuin turvaisampaa ja rohkaisevampaa ottaakseni vastaan tätä onnetonta päivää näin vihkisormus sormessani... Tässä se on, tässä se on», hätäili Saara, irroitti sormuksen kädestänsä ja antoi sen isännälle.

»Mitä — onko se vihkisormus?» kuului ääni yleisön joukosta.

»Se se on», vaikeroi Saara.

»Ei sitten olekaan oikeutta panna sitä sormusta vasaran alle», huomautettiin huutajien taholta.

»Tarvinnekko tuohon lähteä lupia kyliltäkään kyselemään», vastasi Isoahola.

»Ehkei, mutta tässä kohdassa on Saaralla laki puolellansa.»

»Eikö tuota osattane, jos niikseen, kymmeneen asti lukea toisellakin puolen.»

»Eihän mitenkään, eihän sitä salli Jumalakaan, että nyt riistetään liitonmerkki, niinkuin nikulin side riihessä kahden lyhteen väliltä — ennenkuin kuolema erottaa», puolusti Saaraa muuan terhakka naisääni.

Kun nimismies, lausumatta asiasta omaa mielipidettänsä puoleen tai toiseen, huomasi isännän joutuvan auttamattomasti alakynteen, keskeytti hän väittelyn, esittäen virkansa puolesta:

»Kultainen sormus... kahdeksantoista karaattia... mitä tarjotaan?»

Syntyi henkeä pidättävä, jännittävä odotus. Saara väänteli käsiänsä kärsivän näköisenä, mutta väkijoukossa välähteli vihaisia katseita, kuin etsien sitä kurjaa, jolla olisi sydäntä tähän tarjoukseen suunsa avata.

»Viisikymmentä markkaa», keskeytti vihdoin hiljaisuuden muuan varakas, vieraspaikkainen isäntämies, joka ei ollut voinut sulattaa kiinteän myynnissä aikaisemmin harjoitettua petollista hoppuisuutta.

Yleisössä kävi terävä liikahdus kuin viiman vinkaisu talvisessa metsässä, kuului moitteita ja tyytymättömyyttä ilmaisevia murahduksia, — Mitä mielettömyyttä tämä on? Eihän sormus sitäpaitsi ole puoltakaan huudetun summan arvosta. Juuri sen vuoksi Isoaholan naama onnesta säteili, mutta nimismies paukautti pöytään hermostuneesti asianomaiset, lyönnit, niinkuin hänellä olisi ollut erikoinen kiire päästä eroon tästä asiasta mahdollisimman pian.

Mielenilmaisuista välittämättä meni huutaja pöydän luokse, laski setelin hiukan ivallisesti hymyillen isännän eteen, otti sormuksen ja painoi sen Saaran sormeen lausuen:

»Pitäkää se — ei lahjana, vaan pikemminkin kuin suden suusta pelastettuna kalleutenanne.»

»Jumala teitä siunatkoon, Jumala teitä siunatkoon!» kiitteli Saara ja ilonkyyneleet silmissä pusersi molemmin käsin antajan kättä.

Väkijoukossa kävi taaskin liikahdus, mutta se oli nyt sävylleen kuin läntisen leyhähdys kesäisessä lehdossa. Osallisuutta siihen tunteeseen ei ollut kuitenkaan Isoaholalla, nolattuna ja häpeillään hän painoi päänsä alas.

Myymättä oli enää Hilma-vainajan vaatteet. Väki lähestyi aittaa vakavana kuin ruumishuonetta, ja kun ovi avattiin, näkyikin peräseinällä Joonaan sinne aikoinaan kantama ruumislauta. Kun oli todennäköistä, että myöskään näitä tavaroita ei kukaan huutaisi, tuskin huolisi, vaikka ilmaiseksi annettaisiin, ilmoitti nimismies, että koko vaatevarasto tarjotaan yhdellä kertaa, ja teki tavanmukaisen kysymyksensä:

»Mitä tarjotaan?»

»Sata ja viisikymmentä markkaa», huusi Isoahola, summan, joka tavaran arvoon nähden oli hänen mielestänsä niin suuri, että siihen ei pitäisi voida lisätä, jos kellä olisi ollut halua hautaakin. Voimatta kokonaan tukahduttaa sitä yhteistä tunnetta, että tässä samoin kuin sormuksen myynnissä oli jotakin alhaista ja häpeällistä, hän tahtoi suoriutua kiusallisesta tilanteesta mitä pikimmin ja samalla näyttää hiukan mahtiansa äskeiselle vieraspaikkaiseile nolaajallensa.

»Sata viisikymmentä ensimäinen...

»Kaksisataa!» möykkäsi Lillukan Matti ja kädet housuntaskuissa, röyhyävä sikari suupielessä kävellä vehkuroi aivan nimismiehen eteen.

»Perhana!» tuli yhtaikaa useammasta kuin yhdestä suusta, ja kaikesta huolimatta alkoi vakava mieliala vaihtua hilpeydeksi ja äänekkääksi nauruksi.

Isoaholaa sekä suututti että nauratti.

»Vielä viisikymmentäi, lisäsi hän leikillänsä; sillä hän enempää kuin kukaan muukaan oi ajatellut köyhän mökkiläisen huutoa vakavalta kannalta.»

»Vielä kolmesataa!» jatkoi Matti isännän sanontatapaa matkien.

»Onko tarjouksenne lisää edelliseen vai tarkoitatteko sillä huutonne kokonaismäärää?» huomautti nimismies.

Ymmärtämättä oikein kysyjän tarkoitusta vastasi Matti kättänsä rennosti huiskauttaen:

»Lisää eli kokonaismäärä — yks kaikki!»

»Sen miehen huutoja ei tarvitse ottaa huomioon», sanoi isäntä nimismiehelle, tahtoen tehdä jo leikistä lopun.

»Miksi ei — saako luvan kysyä?» tokeni Matti »Millä sinä, kehveli, huutosi maksat?»

»Kehveli... Raha se on, joka kointeeraa!» rehenteli Matti ja taannoiseen tapaansa läjäytti kämmenellä povellensa.

»Liekö viittä penniä taskussasi tälläkään haavaa... ja keneltä sinä olot tuon sikarin tumpin saanut hampaisiisi?» ivaili isäntä.

»Ei se ainoa ole», sanoi Matti ja tarjosi isännälle takkinsa rintataskusta, sikaria, joita, siinä seisoi rivissä kokonainen patteri.

»Olkaa hyvä!»

Isäntä ei kuitenkaan suvainnut ottaa.

Matti tiesi, että tällaista rintaa paisuttavaa tilaisuutta hänellä ei ole ennen ollut eikä arvattavasti tule enää koskaan olemaan; sen vuoksi hän ei pitänyt mitään kiirettä päästäksensä esiintymisensä huippukohtaan: karistettuaan tuhkan sikaristansa, hän hyvin hitaasti ja koomillisen arvokkaasti kaivoi povitaskustansa hienon lompakon, otti siitä nipun punalaitaisia seteleitä ja katsoen vuoroin isäntää, vuoroin nimismiestä silmiin kysäisi:

»Mitäs herrat luulevat näiden olevan?»

Syntyi yleinen hämmästys ja ihmettelyn sorina. Peläten joutuvansa, uudelleen naurun ja pilkan alaiseksi liuskasi isäntä:

»Köysiin... Sinä olet varastanut rahat.»

»Kuulittako?» kysyi Matti väkijoukkoon kääntyen.

»Kyllä kuultiin, kyllä kuultiin», vastattiin nauraen.

»Sanoppas se sana, vielä toinen kerta», sinutteli Matti isäntää yleisön myötätunnon kannustamana.

Huomattuaan pikaisuudessaan lausuneensa liikaa jo ensi kerrallakin isäntä, kiiruhtaen kääntämään huomion toisaalle, huusi kiukusta punaisena kiehuen:

Kolmesataa ja viisikymmentä!»

»Neljäsataa!» lisäsi Matti.

»Viisisataa!!»

»Kuusisataa!!!»

»Katso peijakasta», kuului ihastuneita huudahduksia.

Kilpailuinnon tartuttamana kiihkeimmät köyhistä paremman puutteessa koristelivat nyrkkejänsä tai nyökyttivät ruumistansa; ja käden käänteessä Matti kohosi korkeuksiin vertaistensa silmissä.

Mutta maltillisemmat arvelivat:

»Mitäpä kummeksimista siinä on. Ymmärrettiinhän se jo alun alkaen, että Matti on vain suuna ja joku toinen säkkinä — kukahan liekin.»

»Kunhan siinä ei olisi vain isä ja poika keskenään kamppailemassa.»

Samoin lienee ajatellut isäntä itsekin, koskapa hän antoi kilpailijansa pitää viimeisen sanan.

Maksettuaan huutonsa Matti väänsi aitan oven lukkoon, pisti avaimen taskuunsa ja yleisön kunnioittavasti jakaantuessa kahtaanne kulki kujannetta myöten väkijoukon läpi kuin voittoisa sankari sotakentältä.

* * * * *

Isoahola lähti Jylhänmäestä hyvin pahalla päällä kotiinsa tultuaan hän kutsui Pekan kamariinsa ja kysyi:

»Sinunko rahoillasi se Lillukan Matti siellä huutokaupassa rehki ja rehenteli?»

»Minun», vastasi Pekka lyhyesti ja terävästi.

Heittäen Matin antamat setelit poikansa eteen pöydälle torui isä:

»Etkö sinä, tomppeli, ymmärrä sen vertaa, että jos valtakunta karkaa itseänsä vastaan, niin se joutuu kylmille — niinkuin Sanassa sanotaan?»

Pekka ei vastannut mitään: isäntä jatkoi:

»Mitä sinä niillä ryysyillä nyt sitten aiot tehdä?»

»Ei mitään — annan olla niiden koskematta aitassa vain.»

Isäntä mietti hetken päästäksensä perille poikansa kummallisesta menettelystä, sanoi vihdoin:

»Sinulla on tainnut sittenkin olla jotakin suhdetta siihen — hutsuun?»

»Hutsuun... Jumaliste!» sähähti Pekka ja ponnahtaen seisaalle iski nyrkkinsä pöytään, niin että huone kumahti.

»Se on kai sinun se — äpäräkin?»

»On.»

Kun oltiin tämän jälkeen vaiettu kotvan aikaa, alkoi isäntä sanella kuin peruuttamatonta päätöstä:

»Sinä nait Kankaanpään Eveliinan, ja...»

»Ei Eveliinaa eikä ketään.»

»Ja otat Jylhänmäen hallitusohjat käsiisi huomissa päivänä.»

»Ei ikänä — sen talon hallitusohjia.»

Tuntien mahtinsa riittämättömyyden — ehkä ensi kertaa elämässään yrittäessään taivuttaa poikaansa tahtonsa alle — isännän oli pakko turvautua vieraaseen apuun:

»Sinä näyt unohtaneen neljännen käskyn kokonaan.»

»Ei enempää kuin tekään seitsemättä käskyä», vastasi Pekka käyttäen samaa kaksiteräistä miekkaa.

»Mitä... Olenko minä mielestäsi varas tai ryöväri?»

»Matti kertoi Jylhänmäen menneen neljästä tuhannesta.»

»Joo, neljätuhatta... se on suuri summa niin rappeutuneesta talosta.»

»Neljätoista tuhattakaan ei olisi liikaa. Jos omistajat olisivat saaneet osapuillekaan kohtuullisen hinnan talostansa, niin vanhoille olisi velkansa maksettuaankin jäänyt elämistä lopuksi iäksensä.»

Pekka mietti hetken ja sanoi sitten kuin jatkona edelliseen:

»Mutta voihan asiaa jollakin tavoin auttaa vielä. Minä otan osastani Jylhänmäen.»

»Se nyt oli kerrankin sana paikallaan... ehkäpä otat vielä Eveliinankin?»

»Ei niistä mitään.»

»No niin no... hyvä, kunhan nyt ensin talonkin», sanoi isäntä hyvillään siitä, että sai puolenkaan tahtoansa menemään läpi.

XIII

Jylhänmäen uusi isäntä jäi toistaiseksi asumaan lapsuuden kotiinsa, käyden talossansa vain silloin tällöin antamassa palvelusväelle työohjeita ja määräyksiä. Entiset haltijat saivat olla vapaasti ja syödä talon pöydässä kuten ennenkin. Pekan talon ottamisen tarkoituksena olikin saada siten tilaisuus elättää ja hoitaa vanhat luonansa hautaan asti. Mutta kun hän esitti asian Joonaalle, ei tämä ottanut sellaista kuuleviin korviinsa.

»Vai sillä lailla, että kun ensin on raiskattu ja murhattu ja ryöstetty, kilvan isä ja poika, niin sitten tunnon suun tukkeeksi silitetään kuin piestyä koiraa. Vaikka minun pitäisi keppi kädessä kerjätä — ja sehän tie tässä edessä on — niin sittenkään minä en taivu ottamaan armopalaa teidän kummankaan kädestä», purki hän kertakin Pekalle katkeruuttansa.

Huutokaupan jälkeen Joonas oli tullut entistäkin synkemmäksi ja itseensä sulkeutuneemmaksi. Saara olisi kyllä omasta puolestansa ollut anteeksi antavampi ja mielelläänkin suostunut tarjoukseen, mutta Joonaasta eroaminen ei tullut kysymykseenkään. Kun Pekka aikeissansa pettyneenä vanhusten suhteen viittaili joskus siihen suuntaan, että ainakin Kaisun tulisi jäädä hänen hoiviinsa, juosta kipaisi tyttö mummon luokse ja itkien kietoi kätensä tämän kaulan ympäri niin kiinteästi, että jo siitä saattoi päättää: noita kahta ei erota kukaan.

* * * * *

Eräänä aamuna joulukuun alkupuolella Joonas nousi vuoteeltansa eteistuvassa hyvin varhain ja meni tupaan, jossa näin öisin ei ollut ketään asujamia, sillä palvelijat nukkuivat mieluimmin joutilaiksi jääneissä kamareissa kuin suuressa kolkossa tuvassa. Tehtyään pystyvalkean takkaan Joonas haalisti palasella vähän vettä, jolla valeli naamaansa, ja siveli sitten uunin korvalta ottamastaan puukupista suopaa leukaansa ja poskiinsa. Mutta ennenkuin ryhtyi partaansa ajamaan, katsoi hän ison aikaa veitsen kirkasta terää, niinkuin olisi pelännyt laskea sitä niin likelle kurkkuansa.

Ajettuaan partansa ja peseydyttyään hän käveli pöydän luokse, jolla oli perheen koko liinavaatevarasto, lukuun ottamatta huutokaupasta hylyiksi jääneitä riekaleita, jotka pesun ajaksi oli puettu ylle. Eilissä iltana Saara oli kaulannut vaatteet ja pannut ne pöydälle jonkinlaiseen arvojärjestykseen: ensinnä oli Joonaan rohdinpaita ja alushousut samassa käärössä ja sen vieressä Saaran paita palttinaisine yläsineen ja piikkoisine alasineen. Seurasi sitten Kallen alusvaatteet ja viimeisenä Kaisun pieni palttinapaita.

— Ne ovat kuin kuolinvaatteita, johtui Joonaan mieleen raskas ajatus.

Pukeuduttuaan puhtaisiinsa hän lisäsi puita takkaan, istui rahille tulen ääreen ja katseli jonkinlaisella katkeralla nautinnolla, kuinka levoton elementti tulisilla kielillänsä lipoi kuivia halkoja herkutellen kuin peto saaliillansa, kunnes vihdoin huhnautti punaisen vaippansa niiden ylle.

— Tuolla lailla — tuolla lailla se on vastoinkäymisen pahahenki nuoleksinut minuakin, joka olen sen pätsipuuksi valittu: ensin harvakseen, sitten yhä nopeammin — enkä aavistanutkaan, kun jo olin liekkien ympäröimänä kaikilta puolin. Kostinhan kyllä rimpuilla vastaan, räiskyä ja rätistä kuin nuo kuusiset halot, mutta se ei hellittänyt otettansa, eikä hellitä ennenkuin tuhkana olen.

Hänen mietteensä keskeytti tuvan peräseinältä kuuluva särähtävä ääni kuin heikon rinnan korahdus. Joonas käännähti istuimellansa ja loi kunnioittavan katseen vanhaan seinäkelloon. Valkeaksi maalattu sinikukkainen taulu oli aikojen kuluessa pinttynyt melkein mustaksi, ja alkuperäisten raetallipainojen asemesta riippui ketjujen päässä raskaat hiekkapussit, toinen hiukan alempana toista. Hetken kuluttua kuului kellon sisästä toinen, heikompi rapsahdus ja sen välittömänä jatkona kiihtyvää surinaa, niinkuin jaloistaan kiinni tarttunut jättiläismehiläinen olisi siipiään kiivaasti värisyttäen pyrkinyt vapautumaan vankeudestansa. Kun kello viimein tuntui olevan aivan nikahtumaisillansa, pudota moksahti vasara alas — ohi lyömävieterin. Vaan vaikka vasara tyhjää tapasikin, aiheutti sen liike kuitenkin vieterissä hiljaisen, kumean metallisoinnin, joka juhlallisesti aaltoillen tuntui etääntyvän kuin jonnekin kaukaisuuteen.

Vähäistä myöhemmin alkoi sama surina uudelleen, ja vaikka kellon taulu oli edessä, Joonas melkein näki, kuinka vasara hitaasti kohosi ylös, putosi taas raskaasti alas tyhjää iskien ja jatkoi niin edelleen — viisitoista lyöntiä luki Joonas.

— Eihän tuo ole ihme eikä mikään, vaikka alkaa sortuakin vanhan ääni ja vaikka hairahtuukin toisinaan laskuissansa — oikeatahan kuitenkin koettaa aikaa sormellansa näyttää. Uskollisena palvelijana se on siinä seinällänsä astunut yötä ja päivää, näyttänyt tunnilleen ja minuutilleen tämän talon asujainten synnyinhetket ja kuolinhetket ja salaperäisesti rapsahtanut, milloin loitommallakin — kaukaisissa maailman äärissä asti — sielu on tullut ruumiiseen tai lähtenyt siitä.

Joonas kurkotti orsilta päreen, otti siihen tulen takasta ja käveli hiljaisin askelin eteisen läpi vierastupaan. Pysähtyen ovensuuhun hän kohotti valkeansa ylös ja jonkin mielijohteen aiheuttamana antoi katseensa harhailla ympäri autiota huonetta, jossa kalustona huutokaupan jälkeen oli vain pari ontuvaa tuolirania. Lopuksi hänen huomionsa kiintyi lattialle kyhättyyn olkivuoteeseen, jossa syvään uneen vaipuneena nukkui Saara ja häneen kiinni painautuneena Kaisu, käsi mummon kaulalla. Erillään vuoteen toisella laidalla nukkui Kalle suu auki, hiljaa kuorsaten.

Voimatta irroittaa katsettansa nukkujista Joonaan sai valtoihinsa yli äyräitten tulviva haikeus, jollaista hän oli ajoittain tuntenut Hilma-vainajan katoamisen jälkeen.

— Ne ovat tuossa rääsyisellä vuoteellansa — Saarakin, vanha ihminen — kuin avuttomat linnunpojat pesässänsä. Ja minä, jonka pitäisi olla heidän tukensa ja turvansa, minä olen yhtä avuton.

Joonaan käsi kohosi silmien eteen, niinkuin hän olisi tahtonut kätkeä kasvonsa voimattomuutensa häpeästä, ja ruumis alkoi nytkähdellä äänetöntä, kyyneletöntä itkua, kuten taannoisena kesäyönä Hilma-vainajan aitan kynnyksellä. Päreen häilyvä liekki toisti tulta pitävän käden välityksellä sielun vavahtelevat liikkeet, heijastaen ne valon ja varjon vaihteluina aution huoneen seiniin, kattoon ja nukkujien kasvoille.

Vihdoin kuului Joonaan sieraimista pitkä, viheltävä sisään- ja uloshenkäisy, kasvoilla oleva käsi alkoi hitaasti laskeutua alas ja sormet koukistua kuin kotkan kynnet.

— Olisi parempi heille, etteivät heräisi ollenkaan. Paras siepatakseni kirves tuvan haukasta ja antaa kolme nopeata iskua — siksi, että minä heitä rakastan... rakastan... ja sen tehtyäni vetää partaveitsellä kurkkuni poikki tai heittäytyä laiturilta Valkeisen järveen... Olisi parempi, että olisimme vainajia, me neljä. Kaivaisivat kuopan jonnekin Hohon sydänmaalle — eli latoisivat vaikka ketun luolaan tai kaatuneen kuusen juurikan alle neljä arkutonta ruumista, vieriviereen, niinkuin nuo tuossa, niinkuin vaatemytyt tuvan pöydällä, vanhimmasta nuorimpaan. Siellähän tuota on jo siemenen sukua ennestäänkin, ja sielläpä häntä lahoaisi yksin main Jylhänmäen koko hävinnyt suku... Nyt sen sijaan lähtevät raastamaan elävänä hautaan — vaivaisten huutokauppaan pitäjäntuvalle...

Joonas kääntyi selin vuoteeseen ja tahtomattansa alkoi kallistua ovea kohti, niinkuin jokin vastustamaton voima olisi vetänyt häntä. Epäröiden viipyi vielä käsi oven lukolla, mutta viimein levisi kasvoille päättäväisyys, jäykkä ja ilmeetön kuin teräsjää myllertävän myrskyn jäähdyttämän tyynen veden pinnalle.

— Mikä on tehtävä, se on tehtävä.

Hän avasi oven hiljaa kuin varas, ettei herättäisi nukkujia. Palattuaan jälleen eteistupaan hän asetti orsilta ottamansa uuden päreen poikittain hampaisiinsa ja tietämättänsä puri sitä niin, että hampaat kävivät melkein yhteen. Tarttui sitten molemmin käsin kirveeseen ja kohottaen sen iskuvalmiiksi asettui hyökkäysasentoon kuin peto.

Mutta silloin, ratkaisevalla hetkellä, tölmähti Musti nurkastansa ja pysähtyi muristen lattialle vuoteen ja murha-aikojan väliin. Sen irvistävistä ikenistä, verestävistä silmistä ja uhkaavasta asennosta Joonas luki kuin kirjasta: Tapa minut, mutta jos askeleenkaan astut nukkujia kohti, niin siinä tuokiossa minä kimmahdan kuin raketti kurkkuusi ja puren — puren.

Tämä odottamaton väliintulo jähmetytti Joonaan kuin säikähtyneen käärmeen. Seisten kuvapatsaana paikallansa hän ensi hämmästyksessään ei ollut varma siitä, oliko hämärästä nurkasta hyömähtänyt ilmestys Musti vai joku muu sitä muistuttava. Tultuaan vihdoin vakuutetuksi, että se todellakin oli Musti, johtui mieleen ajatus, että koira ei tullut omasta alotteestansa, vaan jonkun muun lähettämänä ehkäisemään verityötä, jota hän sitten huutokaupan oli viikkoja mielessänsä hautonut. Rohkenematta katsoa Mustia silmiin, jotka värähtämättä olivat yhä häneen kiinnitettyinä, Joonaan sydämen ympäriltä alkoi jää murtua.

— Antaisitko sinä henkesi heidän puolestansa — sinä, koira?... Ja minä... minä...

Hän piilotti kirveen nopeasti uunin soppeen ja kiiruhti melkein juosten vuoteen luokse, Musti kintereillä pitäen tarkasti silmällä hänen aiheitansa. Tarttuen jotenkin kovakouraisesti vaimonsa olkapäähän Joonas kähisi hätäisesti:

»Saara!... Saara!...»

Nukkujan avattua silmänsä ja valon häikäisemänä nähtyään hämärästi vuoteen yli kumartuneen miehen kauhistuneen katseen hän kohoutui säikähtäen istualle ja huudahti:

»Onko tuli irti?»

»Ei ole valkean vaaraa», vastasi Joonas oudolle äänellä.

»Kuka?... Mitä sinä siinä — päreinesi?»

»On aika lähteä.»

»Minne?»

»Kirkolle.»

»Kirkolle?... Niin, niin — kyllä minä. Joko kello on niin paljon?»

»Siinä mitähän lie kahden korvilla.»

-Enpä minä ole mielestäni mikään unikeko, mutta miten lie — tuossa juuri ennenkuin herätit — miten lie niin kummasti painostanut», sanoi Saara.

»Painostanut...?»

»Niinkuin jokin raskas esine olisi laskeutunut rintani päälle... Sinä olet tainnut jo kauankin valvoa, kun näkyy...»

»Mitä näkyy?» keskeytti Joonas ja vilkaisi hätäisesti uunin soppeen.

»Näkyy olevan päreesi noin pitkällä karrella — ja niitähän on karsia tuolla lattialla kokonainen karho. Mitä sinä olet täällä oikein puuhaillut?»

»Mitäpähän lienen hommaillut — istuksinut ja tupakoinut. Mutta nouskaahan jo, pitää lähteä», hoputti Joonas ja pistettyään päreensä uunin rakoon alkoi kävellä tupaan, niinkuin hänellä olisi ollut erikoinen kiire matkalle.

»Noustuunpa noustaan... Kaisu, tyttöni, avaahan silmäsi jo... lähdetään humman rekeen», herätteli mummo hellävaroen lasta.

Tultuaan kesken untansa havahdutetuksi Kaisu alkoi tuhertaa itkua. Mutta kun mummo muistutti jo ennen puhuttua asiaa, että hän nyt saa ajaa hevosen reessä, saa nähdä kirkon ja paljon muuta, lakkasi tyttö itkemästä ja aikoi nousta ilman muuta.

»Eikös minun pieneni muista, mitä ylösnoustessa on tehtävä?» huomautti mummo.

»Jaa niin», sanoi Kaisu, polvistui vuoteelle, asetti kädet ristiin rinnallensa, käänsi kasvonsa ylös kattoa kohti ja isoäidin kuiskaten säestäessä ja Mustin lattialla pää kallellaan ottaessa äänetönnä osaa, luki mummon opettaman siunauksen lapsellisen hartaasti:

»Hella tiunatkoon meitä ja valjelkoon meitä. Hella valittakoon katvonta meitän päällemme ja olkoon meille almollinen. Hella kääntäköön katvonta meitän puoleemme ja antakoon meille iankaikkiten lauhan. Itän ja Pojan ja Pyhänhengen nimeen. Amen.»

Saaran tultua tupaan oli sinne jo ehtinyt Riikkakin saunastansa matkavalmiina.

»No, Saarla — sanon Saarla, kun on tultu niinkuin saman arlvoisiksi — miltäs nyt tuntuu mielellesi?» kysyi Riikka entiseltä emännältänsä kuin vasta-alkavalta ainakin.

»Kysyy häntä Riikka itseltänsä, miltä nämä tämmöiset matkat tuntuvat», vastasi Saara.

»Hehee!... ei sitten kerlassa miltään, onpahan kuin joulukirlkkoon lähtisin. Minä en olekaan härlkävierlas näissä pidoissa; ja totut sinäkin, kunhan istut rliikin rlekeen niin monta kerltaa kuin minä olen istunut. Etkähän tuota niin kovin murlheelliselta näytäkään sinä; mutta miten lie sinun laitasi, Joonas — sanon Joonas — kun siinä niin ääneti istut ja murljotat?»

»Mitenhän lie», murahti Joonas, seuraten syrjäsilmällä Mustia, joka lähellä istuen kuin vartiana heittää luimautteli häneen epäluuloisia, halveksivia silmäyksiä.

Eivät olleet suuret muuttotavarat matkaan lähtijöillä: Saaralla eväsnyytti kädessä, Kallelta rääsyihin kääritty viulunsa kontissa ja Joonaalla kainalossa vanha seinäkello, jonka muuan armelias isäntä oli huutanut nimenomaan hänelle, kun tiesi, että Joonaan oli siitä melkein mahdoton luopua.

Kim oltiin jonkun matkaa ajettu, tillahti Kaisu yhtäkkiä itkemään.

»Mikä nyt tuli?» kysyi Saara.

»Maija jäi!»

»Hella jumala, kun nyt Maija jäi. Mutta älähän itke, kylän täti antaa uuden nuken», lohdutteli mummo.

Vähitellen Kaisu rauhoittuikin, ja nahkasten alle huppuun peitettynä hänestä tuntui kuin mentäisiin takaisin päin, kunnes viimein nukkui mummon syliin.

»Kunhan vain ei vielä kerta tultaisi takaisin tätä samaa tietä, iloisemmalla mielellä kuin nyt lähdetään», sanoi Saara Joonaalle. »On tuo olemassa vanhain sana, että, minne jotakin unohdetaan, sinne jälleen palataan.»

»Pitäneekö nuo paikkaansa enää vanhain sanatkaan», vastasi Joonas.

»Vaikka ei pitäisikään, mutta minun sydämessäni pilkoittaa kuin pimeässä yössä yksinäinen tähti semmoinen aavistus, että emme me vielä lähde Jylhänmäestä viimeistä kertaa.»

»Te muut palannette, mutta niinä en voi ikänä astua jalkaani eteistuvan... luota... sen talon kynnyksen yli», sanoi Joonas.

Peitteellä hänen sylissänsä oleva kello helisi alati, ja tien epätasaisilla kohdilla löi vieteri kumeasti kuin kirkonkello — kuin hautajaiskello, ajattelivat vanhat. Toisinaan karahti reen antura ilkeästi parahtaen kiveen vähälumisella tiellä, välähdyttäen istujain alla kirkkaan, säkenöivän tulen, jolloin Joonas aina hätkähti ja alkoi vavista.

Sinulla taitaa olla vilu?» kysyi Saara.

Miten niin?»

Vapiset kuin virran kaisla.»

Mikähän vapisuttanee», sanoi Joonas ja kallistui reen laidalle mahdollisimman kauas vaimostansa.

Joko sen Mustinkin jalkoja alkaa vanhuus vaivata vai miksi se meitä tuossa sivullasi hypäten niin kiinteästi seuraa kuin pyrkisi rekeen», koetti Saara pitää keskustelua vireillä.

»Lie hänellä omat vaivansa ja pyrkimyksensä hänelläkin», vastasi puhuteltu, leukojen melkein loukkua lyödessä.