Part 2

HIERTA (etääntyen; syvästi halveksuen). Me emme ole myöneet itseämme. Me olemme majureita, everstejä ja kenraaleja kohta joka poika, kun vain onni antaa takapotkun oikealla tavalla. (Siirtyy Argillanderin lähestyessä korokkeelle ja ryhtyy järjestämään sitä entiseen kuntoon.)

ARGILLANDER (on lähestynyt; muhoillen kohteliaasti). Herra Björnram ei kieltäne sananpalvelijallakaan pientä heikkoutta silloin tällöin korttipeliin?

BJÖRNRAM (viittaa Argillanderia istumaan oikealle pelipöydän ääreen).

ARGILLANDER (istuutuen). Pieni istunto korttien parissa rauhoittaa sielun ja varjelee sen suuremmista synneistä, eritoten hyvässä seurassa.

BJÖRNRAM (on istuutunut, järjestellen kortteja pöydällä; nokkelasti). Valistuneelle hurskaudelle käy korttipakka rukouskirjasta.

ARGILLANDER. Ooho... tuopa kuulostaa näin evankeliuminkin saarnaajasta hieman lavealta sananselitykseltä...

BJÖRNRAM (sukkelasti). Vain oikeaoppista lutherilaisuutta. Eikös antanutkin Martti herra meille venyvimmän kaikista ojennusnuorista: mieliala ja hurskaus ovat kaksoisia. Ne, niin sanoakseni, punnitsevat toisensa. Eikö näin ollen voi Herra herättää mielemme näkemään herttakuninkaassa taivaallisen kuninkaan ja patakuninkaassa pimeyden ruhtinaan, joka meidän on kaikin voimin kaadettava... (Kaataen ja vetäen puolelleen korttiparin.) Kas näin. Ja myöskin nujerrettava sydämissämme. (Ottaen erilleen kortin.) Entäs tämä musta rouva? Kukas muu kuin esiäitimme Eeva, josta meidän on päästävä irti (lyöden pöytään) kuten perisynnistä.

ARGILLANDER (nauraa ja kaataa rouvan). Mikähän siinä lienee, että jumalattomat miehet ovat hauskimpia kavereita maailmassa...

BJÖRNRAM. Mikäs muu voisi tarjota _papille_ virkistävää vaihtelua kuin jumalattomuus?

ARGILLANDER. Mutta, herra luutnantti, näin leikin lomassa en malta olla tiedustamatta, onko perää siinä huhussa, että kuningas aikoo verottaa uudella verolla papiston kymmenyksiä. Savon papisto on siitä syvästi huolissaan.

BJÖRNRAM. Sellaisesta aikeesta olen kyllä kuullut...

ARGILLANDER. Tyrannillinen aikomus! Ja Herran palvelijoita kohtaan.

BJÖRNRAM (leikillisen iroonisesti). Nähkääs, kirkkoherra, jos papin säkki on pohjaton, tottakai on kuninkaan aarrearkku sekä pohjaa että _laitoja_ vailla. Mutta... talonpoikahan maksaa sekä kymmenykset että kymmenysten kymmenykset...

ARGILLANDER. Ehei, herra luutnantti, piru pettää peijakkaankin — sanotaan — mutta suomalainen talonpoika pettää sekä papit että peijakkaat...

BJÖRNRAM (väliin tokaisten). Tai maallisella kielellä: varas varkaankin varastaa.

ARGILLANDER (huomaamatta Björnramin ivaa). Sanokaapas muuta! Jos suurennat jyvämitan, se tekee kukkurapäät latteita kuin lehmän jäljet karjatiellä, en paremmin sano. Jos koetat punnuksia korjailla vaimosi ja lastesi parhaaksi, se paiskaa vaakaan piimäistä voita ja höyryävää lihaa, joka painaa kuin syntisen kaulassa myllynkivi.

BJÖRNRAM. Saanemme kuitenkin toivoa, että kirkkoherran syvä kokemus ja ahneudensynnin niin sanoakseni omakohtainen tuntemus on antava voimaa juurittamaan tämän paheen pois (naurahtaen ilvehtivästi) ainakin seurakunnassa.

ARGILLANDER (tuimasti). Arvon herra, tarkoitatteko te leikkiä minulla ja vakavilla asioilla? Olen tullut eversti Sprengtportenilta anomaan vainotulle Savon papistolle oikeutta kuninkaan mielivaltaa vastaan. Mutta jos hänen oppilaansa haastavat kunnon israeliitalle filistealaisten kieltä, olen hänelle huomauttava, että haemme ennemmin turvaa vaikka riettaasta hovista kuin pilkkaajien leiristä...

BJÖRNRAM (on katsellut valppaasti ympärilleen; Hiertalle). A-propos, veljeni, he harjoittelevat kiinalaisessa salongissa jotain... näytelmää...

HIERTA. Mon Dieu! Ja kuningas on tässä... (Poistuu suinpäin peräovesta.)

BJÖRNRAM (Argillanderille; asiallisen terävästi). Arveletteko, että Savon papisto liittyisi kuninkaaseen, jos se pääsee lisätystä kymmenysverosta ja ostamasta pastoraattejaan?

ARGILLANDER. Siitä panen pantiksi koko syntisen pääni ja nämä katumuksessa harventuneet haiveneni.

BJÖRNRAM. Entä jos suuremmille tilallisille ja pappiloille myönnettäisiin jälleen viinanpoltto-oikeus?

ARGILLANDER (yhä innostuen). _Laillisessa_ humalassa me menemme vaikka hirteen kuninkaamme puolesta ja meidän perässämme koko Suomen papisto ja kansa rusthollarista loiseen saakka.

BJÖRNRAM. Siinä tapauksessa ei meidän ole vielä vannottava kummankaan nimeen, vaan odotettava ja harkittava.

ARGILLANDER. Mutta... milläs puolella te sitten oikein olette? Teidän patriotisminne ja...

BJÖRNRAM (nokkelasti). Olen _yläpuolella_! Sellainen pitkänokkainen kalalokki, joka saa lennellä nälkäänsä kirkuen elämän sumeitten vesien yllä.

ARGILLANDER. Mutta asioitten punnitseminen avomielisellä selkeydellä ja niin sanoakseni kultavaa'alla on paras tapa näin... Herodeksen ja Kaifaan kesken.

BJÖRNRAM. Suoraan sanoen: olen virkaheitto luutnantti, ja kuninkaallisen sihteerin arvo on kerjuupassina. Olenpa keikaroinnut röyhelöissä ja hetaleissa, olen kumarrellut lakeijana Pariisissa ja manaillut henkiä näkyviin Lontoossa ja Tukholmassa. Saksalaisen käherrystaidon tunnen paremmin kuin omat sormeni, jotka kuitenkaan eivät ole koskaan luvattomasti toisen omaan koskeneet. Sanalla sanoen: olen saanut tuhlata jokaiseen äyriin enemmän neroutta kuin minua tyhmemmät hollantilaiseen dukaattiin.

ARGILLANDER. Tjaa, en voi kieltää, että mitä tulee hengenlahjojemme maallisiin hedelmiin, olemme kumpikin vääryyttä kärsineet.

BJÖRNRAM. Nyt huhutaan Tukholmassa myöskin sellaista, että kuningas aikoo muuttaa politiikkansa saadakseen tukea papistolta ja talonpojilta aatelia vastaan. Ette voi olla havaitsematta, että silloin tuomiorovastin liperit ja piispanhiipat vaihtavat miestä kuin hovikeikarit pukua, ja nokkela aatelismies ja sielunpaimen yhdessä... sanalla sanoen: minulle kultakala, teille Pietarin kalansaalis...

IX KOHTAUS.

_Beata Kristiina_ tulee oikeanpuolisesta ovesta neulomus kädessä ja istuutuu oikealle, odottavana katsahtaen portaisiin päin.

ARGILLANDER (silmättyään Beata Kristiinaan, nousten; peittäen tarkoituksensa ylimalkaiseen haasteluun). Niinpä niin... tunnustella ajan merkkejä ja niistä havaita mikä hyödyllistä on... öhöm. (Kulkee Björnramin kanssa keskustellen peräovea kohti.)

BJÖRNRAM (poistuu peräovesta).

ARGILLANDER (kääntyen Beata Kristiinan puoleen). Tyttäreni, panepa kokoon kimpsut ja kampsut, meidän on aika matkata jälleen sinne... Jumalan selän taakse.

BEATA KRISTIINA (nousten; säikähtyneenä). Kotiin? Näinkö pian?

ARGILLANDER He-hee, vai pian... Oo, te älyttömät galatalaiset ja nuoret naiset, etkös tiedä, että kotipuolen sulhasilla ovat olleet nämä viikot kuin sarvettomat etanat... (Nauraa merkitsevästi.)

BEATA KRISTIINA. Armollinen rouva on pyytänyt minua viipymään kauan, ja herra Jägerhorn...

ARGILLANDER (julmistuen). Jägerhorn!

BEATA KRISTIINA (asettuen vastarintaan). Hän ei salli minua kuljettaa kuin karitsaa. Hän on minun _ritarini_.

ARGILLANDER (melkein hyvätuulisen mehevästi). Ja kantaa kai tyhjissä taskuissaan mamsellin viirejä... (Tuimasti.) Paikalleen sanottuna: Se mies on palkaton kornetti parka, sinä olet orpo, (hurskastelevasti) jota minun tuntoni vaatii varjelemaan aatelisherrojen vilpillisistä houkutuksista.

BEATA KRISTIINA. Puolustan omaa vapauttani, jonka arvo on minulle täällä selvinnyt kaikkea muuta kalliimmaksi. Ja olen valmis sen teiltä lunastamaan kaikella mitä minulla on.

ARGILLANDER (rehevästi, melkein lempeästi). No, mutta... eikö minun rakas rippilapseni havaitse, että hän pistää päänsä pensaaseen ja paljastaa koko sydämensä suloisine aivoituksineen. Jollen olisi saanut elämän herralta ymmärtämyksen suurta lahjaa...

BEATA KRISTIINA (päättävästi). Kirkkoherra Argillander, tiedän sangen hyvin, että vain äidinperintöäni tavoitellaan aikomallanne avioliitolla. Olen valmis siitä luopumaan teidän hyväksenne, korvaukseksi siitä vaivannäöstä, jota kasvatukseni on teille tuottanut.

ARGILLANDER. Kauniisti orastaa tekemäni hengenkylvö rippilapseni sydämessä. Sen havaitsen jalosta aikomuksestasi. Mutta niin on säätänyt harkitsevainen viisaus, että alaikäiset tyttölapset eivät voi määrätä perinnöstään muuta kuin... niin sanoakseni neitsyytensä hinnalla, aviosäätyyn astumalla.

BEATA KRISTIINA. Poikanne ja hänen isänsä kaikki matalamieliset alhaisuudet eivät kykene minua lannistamaan. Se tietäkää.

ARGILLANDER. Maailman turhuus viettelee, sen näen. Mutta... minä olen naittajasi nyt ja vastedes ja kykenen kyllä pitämään huolta ajallisesta onnestasi. (Varoittavasti.) Tutki itseäsi, tyttäreni. (Jyrkästi.) Ja valmistu huomiseksi matkalle. (Poistuu peräovesta.)

BEATA KRISTIINA (seisoo hetken tuskaisen neuvottomana, katsahtaa portaisiin, kääntyy ja sulkee peräoven, hymyilee kuin vapautuneena ja rientää portaitten alapäähän; kutsuen). Herra Jägerhorn... (Katsahtaa levottomana oviin päin; jälleen kutsuen.) Herra Jägerhorn...

X KOHTAUS.

_Jägerhorn_ tulee kiireesti portaita.

JÄGERHORN (ottaen Beata Kristiinan molemmista käsistä, vieden hänet etualalle). Olin tulossa teitä etsimään. En voinut olla kuulematta keskusteluanne... (Saatettuaan Beata Kristiinan sohvalle ja istuuduttuaan itse tuolille hänen lähellensä.) Olkaa turvassa, tulin oikeaan aikaan, kuulemaan hyveellisen sydämenne puhuvan jaloa kieltä. Kuulin teidän äänenne värähtävän häpeästä toisen alhaisuuden tähden. Ja tiesin, että olin lähetetty teidän pelastajaksenne.

BEATA KRISTIINA (alttiisti). Pelastus on jo täällä, sydämessäni.

JÄGERHORN (sydämellisesti). Tunnen, että se sydän on minulle vilpittömästi avoin, kuin hiljainen puutarha taivasta kohti.

BEATA KRISTIINA (puoliksi itsekseen). Se lienee kuin nurmi ja laidunmaa, joka kaipaa sadetta.

JÄGERHORN (vakavasti; tuskalla). Mutta, Beata Kristiina, te ette tunne minua, ette tiedä, olenko...

BEATA KRISTIINA (hymyillen). Itseäni en taida tuntea.

JÄGERHORN. Olenko luottamuksenne arvoinen? Sitä ette kysele lainkaan.

BEATA KRISTIINA. Keneen luottaisin, ellen _mestariin_... minäkin, nähkääs, rohkenen haastaa teille opetuslasten kielellä.

JÄGERHORN. Ja kuitenkin: tällä "mestarilla" on oma sairautensa, jota olen luullut parantumattomaksi ja jonka tähden minulla ei ole ollut oikeutta tunnustaa teille sydämeni herääviä ajatuksia. Mutta nyt, äskeisen puhtaan tekonne edessä, se muuttuisi rikoksen taakaksi, jos en kykene vilpittömyydessä olemaan teidän arvoisenne. Koko viheliäisyyteni tahdon antaa tuomittavaksenne...

BEATA KRISTIINA (hymyillen). Luulen, etten jaksa tuomita, en oikein enkä väärin...

JÄGERHORN. Teidän täytyy se kuulla, sillä teidän tulee tietää, että sydämestäni on vain toinen puoli vapaa ja onneen arvollinen, toinen on lumottu ja myrkytetty.

BEATA KRISTIINA. Sen lumoojatar myrkytti... niinkö?

JÄGERHORN. Kävin kolme vuotta sitten Tukholmassa. Olin tehnyt työtä koko nuoruuteni innolla Savon rajamailla kenttäosastoissa, ja esimiesteni suositusten piti taata minulle Tukholmassa upseerin valtakirja tuotapikaa. Mutta siellä olivat kuninkaan suosikit, tuhlari Armfelt etunenässä, panneet käyntiin häpeällisen valtakirjain ja virkojen kaupittelun. Ja he vaativat lahjuksia eli akordisummaa, joksi he häpeänsä hinnan olivat hienosti nimittäneet. Kokemattomuudessani olisin ehkä tuon laittoman veron suorittanut, mutta minulla ei ollut tarvittavaa summaa. Ja parin viikon kuluttua sain kylmän ilmoituksen, että ansioni eivät riittäneet vakinaiseen virkaan. Olin jo kokenut tarpeeksi häpeätä paetakseni kotiin. Mutta... isävainajani nuoruudentuttavuuden nojalla olin saanut pääsyn erään ylhäisen valtaneuvoksen perheeseen, jonka nuori tytär vangitsi sydämeni kokonaan. Nyt hän lienee hovin juhlituimpia kaunottaria, mutta silloin hän oli vielä liian nuori tuon hovikarusellin vietäväksi, ja ihmeellisin neitseellinen kauneus oli kuin ruusuköynnös hänen vyötäröillään. Hän oli kuin Jeanne d'Arc ilman sotisopaa, kuin uudestisyntynyt Heloise... niin hän kuunteli ja vastasi, kun vietimme iltoja hänen isänsä puutarhassa. Sen yökasteisilla nurmikkoaukeamilla me tapasimme toisiamme salaa. Ja kun aamukylmä vavahdutti meidät takaisin maailmaan, me erosimme, ja minä palasin yksinäiseen asuntooni autuaasti riutunein jäsenin ja aivoissa lähtemätön kuutamon valo.

BEATA KRISTIINA (viehtyen mukaan). Ja se nainen nukkui neitsytkammiossaan... eikä nukkunut kuitenkaan.

JÄGERHORN. Eräänä iltana, kun valtaneuvoksen kartanossa vietettiin juhlaa, oli onneni korkeimmillaan. Illan näytelmässä näytteli rakastettuni haltiatarta, joka pelastaa Rinaldon viettelijätär Armidan noidanlumoista. Hän ratsasti valkoisella hevosella. Hänen käsivartensa, jotka olivat minua onnellista — ja onnetonta — syleilleet, olivat verhottomat, ja hänen vyötäisillään säteili timanttiketju. Minä sain näytellä Rinaldoa ja seurata hänen ratsuaan. Ja huumaavien applodien vaiettua saatoin hänet näyttämöltä pukusuojaan, jossa yhteisen ilomme hurmiossa vannoimme toisillemme ikuista uskollisuutta, (katkerasti lisäten) todellakin: uskollisuutta... Seuraavana aamuna astuin valtaneuvoksen eteen, kosimaan korkean herran tytärtä, minä — viraton kornetti, ylhäisiä suhteita vailla. Vanha herra julmistui. Hänen, valtaneuvoksen, perheen ja maalaisaatelisten Jägerhornien kesken eivät mitkään sukulaisuussuhteet voineet tulla kysymykseen. Niin hän pauhasi, ja minä läksin talosta. Mutta ehdotin Magdaleenalle, rakastetulleni, että pakenisimme Suomeen. Kuvasin hänelle pakomatkan hurmaavia vaiheita, Suomen erämaita, sen kultaisia maanteitä ja ratsuani, jolla minä — Rinaldo muka — pelastaisin haltiattareni, niinkuin hän oli näytelmässä pelastanut ritarinsa.

BEATA KRISTIINA. Ja hän? Mitä hän sanoi?

JÄGERHORN. Puhuin, riemuitsin, avasin hänelle sylini ja olin valmis häntä kantamaan, ajattelematta muuta kuin pyhää kantamustani. Mutta hän, nyt hän avasi sokaistuneet silmäni. Hän naurahti lyhyesti ja kylmästi, silitti hetken päätäni säälivästi hymähtäen: "Poika parka..." Jäykistyin sanattomaksi. Hän helähti nauramaan siristävin silmin: "Galanteriaa vain, hyvä herra. Lemmenleikki on aina sallittu tulevalle hovinaiselle... Vain Suomen Sysmässä on, kuulema, aatelisjunkkareita, jotka syöksyvät suoraa päätä isäukkojen luo tankkaamaan huonolla kielellä lemmenvalojansa. Galanteriaa! Ajanvietettä ja — harjoitusta, kukaties! Oppikaa toki tapoja, hyvä herra." En ymmärtänyt muuta, syöksyin ulos, ja kun yötuuli herätti minut kauheasta unestani, tunsin melkein nautintoa, olin kuin pelastunut tyhjyyden noidan, Armidan, saarelta.

BEATA KRISTIINA. Ja niinhän pelastuittekin! Se oli vain heräämistä oikeaan aikaan.

JÄGERHORN. Enkä pelastunut kuitenkaan. Täällä, kotona, tuo nainen palasi muistoihini. Se syöpyi vereeni, paloi houkuttelevana tulena, yllätti häpeänä, joka tulvahdutti veret kasvoihin. Usein se hiipi mieleeni väsymyksenä ja uuvutti minut kuin keuhkotauti tuomitun miehen. Se kalvoi vähitellen loppuun koko nuoruuteni ilon, ja minä tuijotin pian kamarini akkunasta elämää kuin tylynharmaata seinää.

BEATA KRISTIINA (nousten; kiivaasti). Minä vihaan sitä naista! Hänellä oli kyllälti tämän elämän antimia. Ja jalkojen juuressa puhtaan nuorukaisen rakkaus, ja sen hän polkee häpeään... kuin kurtisaani laihan kukkaron katulokaan.

JÄGERHORN (väsyneesti). Miten helppo teidän on tuomita.

BEATA KRISTIINA (hiljentyen; katuen). Ei, ei! Unohtakaa mitä sanoin. Se lienee ollut vain unohdetun ja orvon katkeraa mieltä...

JÄGERHORN Mutta... jos olenkin häntä ikävöinyt kuin vanha kerjäläinen lapsuutensa päiviä, olen tuon tunnottoman kuvan edessä myös rukoillut yhtä ainoata ruhtinuuden päivää, jolloin hänen täytyisi polvistua eteeni. Mikä saatanallinen riemu: kokea hänen näyttelevän nöyryyttä edessäni ja nähdä hänen valheensa läpi. Pitää kämmenellään, tuossa kourassa hänen henkeään ja... ruumistaan...

BEATA KRISTIINA (vavahtaen tuskasta, loitoten; puoliksi itsekseen). Niinkö paljon te häntä rakastatte? (Koettaen puhua luontevan iloisesti, mutta hätääntyen.) Miten minä viivynkään... Menen auttamaan armollista rouvaa juhlavalmistuksissa. (Aikoo poistua.)

JÄGERHORN (on noussut; kiihkeästi). Jääkää! Kaikki mikä kuuluu teille, on vielä sanomatta.

BEATA KRISTIINA (kahden vaiheilla). Hän on iloinnut jo viikkoja herransa ja miehensä saapumisesta. Sillä voimalla hän nousi tautivuoteelta. Hänen heikko sydämensä, joka on saanut niin monta kertaa pettyä, sykkii ja iloitsee jälleen. Enkö kiirehtisi...

JÄGERHORN (pettyneenä). Tekin? Teidän minä uskoin kestävän armotontakin totuutta, siksi juuri, että se on vilpitöntä.

BEATA KRISTIINA (kylmähkösti). Miksi vaivaatte mieltänne hetkeä varten? Minähän matkustan huomenna ja...

JÄGERHORN (pidättäen hänet; ehdottomasti). Siksi juuri. Nyt on puhuttava koko elämää varten. Tulkaa... (Vie Beata Kristiinan istumaan; istuutuen hänen lähellensä.) Beata Kristiina, tämän saman, ramman sydämen rohkenen tarjota teille...

BEATA KRISTIINA (katsomatta Jägerhorniin). Jalosukuinen ritari, suotte minulle arvaamattoman kunnian. Mutta... kuulittehan, kasvatusisäni jyrkkä vastarinta...

JÄGERHORN. Pelkäättekö? Ettekö usko tekään, että sydämellä yksin on oikeus ratkaista ruumiistamme ja sielustamme?

BEATA KRISTIINA. Minä en pelkää mitään. Sillä minä rakastan teitä. (Lähestyen, antaen molemmat kätensä Jägerhornille.) Olen rakastanut ensimmäisestä päivästä saakka. Mutta en tahdo peittää niitä uhrauksia, joita orvon-kohtaloni vaatii ritariltani.

JÄGERHORN (ihastuneena). Mitä suuremmat ne ovat, sitä onnellisempi olen. Me tarvitsemme vain kestävyyttä, emmekä luonnottoman pitkäksi ajaksikaan. Sillä jo on lähestymässä se hetki, jolloin aloitamme taistelun vierasta tyranniutta vastaan. Sen vapauden ihmeen, jonka Washington näytti maailmalle, me toteutamme, niin totta kuin veljesvalamme sen käskee. Ja kuka voi meidän liittoamme silloin estää?

BEATA KRISTIINA (taipuen Jägerhornin puoleen). Ei kukaan, ei mikään, sen tiedän... (Hetken vaitiolo; äkkiä, huolehtivasti.) Mutta oletko varma veljistäsi?

JÄGERHORN (levollisesti). Kuin itsestäni. Vala veljeni Kaarle Henrik on Tyrtaioksemme. Maan kaikilla puolilla on meillä uskaliaita tovereita. Ei puutu kolmenkymmenen tyrannin murhaajia, jos tarvitaan. Ja minä tahdon olla veljilleni omatunto, hellittämätön ja vakaa. (Vetäen Beata Kristiinan puoleensa.) Mitä voi tämän kaiken keskellä rakkaudellemme aika?

BEATA KRISTIINA (melkein leikkiä laskien). Aikaa en pelkää, jollei se rumenna minua sinun silmissäsi.

JÄGERHORN Nyt on hyvä olla. (Levittää käsivartensa.) Sinä ojensit puhtain käsin parantavan lääkkeen.

BEATA KRISTIINA (lähestyen). Synnintunnustus sen teki, en minä, heikko nainen, joka kaipaan suudelmaa, vain suudelmaa... (On vaipumaisillaan Jägerhornin syliin, mutta kavahtaa erilleen, sillä oikeanpuoliseen oveen koputetaan.)

XI KOHTAUS.

_Anna Elisabeth_ tulee, oveen koputettuaan, oikealta. Hänellä on toinen avattu ja toinen suurikokoinen, suljettu ja sinetöity kirje kädessään. Hän on itkettyneen näköinen ja kävelee väsyneesti; ojentaa huoahtaen suljetun kirjeen Jägerhornille ja vaipuu tuolille, vasemmalle.

JÄGERHORN (siirtyy taka-alalle lukemaan kirjettä).

BEATA KRISTIINA (lähestyen Anna Elisabethia). Armollinen rouva, oletteko sairas?

ANNA ELISABETH (puhjeten kyyneliin). En kestä enää...

BEATA KRISTIINA. Miksi itkette, hyvä rouva?

ANNA ELISABETH (kärsivänä; kiihkeästi). Hänen levotonta henkeänsä. Se vaeltaa kuin jättiläisvarjo vieraita rantoja. Miksi hän ei koskaan väsy, että saisin häntä kerran hoitaa kuin omaani. Ei, hän ajaa takaa valtaa ja kunniaa ja kolkuttaa ruhtinasten ovilla.

BEATA KRISTIINA Mitä on tapahtunut... onnettomuusko?

ANNA ELISABETH. Herrani ei tulekaan kotiin. "Tärkeät asiat", hän sanoo, estävät. (Katkerasti.) Ne ovat estäneet aina. Hän lupasi viettää täällä viikkoja. Minä käskin sydämeni lyömään tasaisesti ja nuorentumaan. Tahdoin viihdyttää hänet jäämään luokseni pitkäksi aikaa. Ja nyt, ohi oman kotinsa ja vaimonsa, suoraan Porvooseen ja Tukholmaan ja Hollantiin. Ei päivää hän välittänyt minulle uhrata.

JÄGERHORN (joka on lukenut kirjeen, lähestyen, innostuneena). "Savon jumala" ei riitä enää. "Suomen jumala" on oleva hänen kunnianimensä. (Erikoisesti Beata Kristiinalle tarkoittaen.) Mitä äsken ennustin, sen täyttää everstimme tällä kirjeellään. Nyt joka miehelle kylkirauta. Tie on auki. (Rientää kiirein askelin peräovesta, jättäen sen jäljessään auki.)

BEATA KRISTIINA (Anna Elisabethille). Jotain iloista on tapahtunut!

ANNA ELISABETH. Kuulitko hänen ääntänsä? Se merkitsee kapinaa ja vaaroja niille, joita rakastamme. En ole mitään niin hartaasti rukoillut kuin lepoon pääsemistä ennen sen... kauheimman tuloa. Tämä rikkinäinen sydämeni tuntuu kyllä tietävän, että se on kuultu. — Saata minut huoneeseeni. (Nousee Beata Kristiinan auttamana; pysähtyy keskinäyttämölle.) Ken antaa meistä rakkautensa suurelle miehelle, hän saa valmistua uhraamaan itsensä pala palalta. Tämä on sinulle, kasvinsisareni tytär.

BEATA KRISTIINA (intomielin). Ja jos sellainen rakkaus minut tuhkaksi polttaisi, kiittäisin Jumalaa osastani...

ANNA ELISABETH. Lienet oikeassa, tyttäreni. Kärsimyskin voi olla, meille naisille, armon järjestystä. Me tunnemme sen neitseinä, ehkä... näemme sen selkeästi, kun vajaa meissä lakkaa ja täydellinen tulee. (Kääntyy, poistuu oikealle Beata Kristiinan saattamana.)

XII KOHTAUS.

Alkaa kuulua taustalta äänten sorinaa, ja herrat tulevat peräovesta innokkaasti keskustelevana joukkona. Ensin _Björnram, Bierken_ ja _Hierta_, sitten _Klick_ ja _Ehrenström_. Tämän jälkeen _Jägerhorn_, joka kulkee kirje yhä kädessä korokkeelle.

JÄGERHORN (korokkeelta). Lyhyesti, veljet: Itävallan ja Alankomaitten kesken on syttymäisillään sota. Everstimme maine on saattanut Oranian prinssin kutsumaan hänet palvelukseensa. Hän saa johtoonsa monituhantisen legioonan, jonka hän aikoo järjestää Savon-brigadin tavoin kevyeksi jalkaväeksi sekä ratsuosastoiksi. Hänellä on myös oikeus täyttää kaikki upseeripaikat. Ja nyt hän, joka on meidät sotilaiksi kasvattanut, kutsuu tässä kirjeessä meitä todistamaan kuntomme.

HIERTA. Entä... meidän asemamme dans légion? Eversti ei ole voinut jättää sitä järjestämättä ansioittemme mukaan... (Osa herroista liikahtaa uteliaana.)

JÄGERHORN (jyrkästi). Meillä ei voi olla kenelläkään mitään ansioita, sillä työ on vasta edessä. Jo huomenna on meidän aloitettava suomalaisien värväys.

KLICK. Suomalaisten? Hollannin sotaan?

JÄGERHORN. Juuri niin. Eversti ilmoittaa, että kuningas on värväysoikeuden häneltä kieltänyt. Meidän on siis suoritettava se salassa.

EHRENSTRÖM ja BIERKEN (huudahtaen). Sehän on ilmeistä kapinaa!

JÄGERHORN. Se on kapinan _valmistamista_ ja ainoa tie.

KLICK. Ja oikea tie. Ainakaan Savon miehet eivät ole unohtaneet Savon jumalan nimeä.

JÄGERHORN. Juuri suomalaisten on muodostettava legioonan kantajoukko. Yksinäisinä palkkasotureina vieraalla maalla emme merkitse mitään isänmaan asialle. Mutta palatessamme sodan päätyttyä suomalaisten veteraanien etunenässä on arpa heitetty, Pohjolan Rooma on säikähtävä, ja kansa on nostettavissa aseisiin.

EHRENSTRÖM (vilpittömästi). Nyt minä ymmärrän! Suomalaiset Galliaan! Ja palattuamme on Kymijoki tuleva kuuluisaksi kuin Rubicon...

JÄGERHORN (tinkimättömästi). Ken epäröi, hän nouskoon ja erotkoon meistä. Nyt on kaikki yhden kortin varassa.

KLICK (toisten puolesta). Epäilisimmekö, päästessämme kärventämään Tukholman kahvilasankareitten hienoa hipiää!

JÄGERHORN. Hyvä. (Klickille.) Sinä veljeni pidät huolen siitä, että veljeskuntamme haaraosastot saavat käskyn värväyksen aloittamisesta. Lisäksi: yhden teistä on noustava ratsulle ja tavoitettava eversti Porvoossa, ennenkuin hän ehtii purjehtia satamasta.

BJÖRNRAM. Veljeskunnan alimpana asemiehenä osoittanen parhaiten intoani tarjoomalla nämä koetellut koipeni ratsun selkään ja itseni suuren everstimme palvelijaksi.

JÄGERHORN. Saat suosituksen oitis. (Muille.) Ja te muut, huomenaamuksi valmiita matkalle. (Poistuu portaisiin.)

BIERKEN. No, hitto vieköön! Kaikki yhden kortin varaan! Se on minun pelitapaani se, ja kerran se vetelee. (Kääntyen toisten puoleen.) Pojat, tämä yö pelataan, "bostonia". (Argillanderin ilmestyessä peräovelle.) Ja mukaan pappi ja pohjaton säkki.

XIII KOHTAUS.

_Argillander_ astuu sisään.