Chapter 8

Jussi oli poika pahainen, jolle taivaan Herra oli antanut parin paksuja taarajalkoja, pienen kolkkaisen ruumiin, liina-tukan, kippuranenän ja parin poskusia, jotka olivat niin pullollaan kuin pasunalla soittavan enkelin; mutta muita luonnonlahjoja ei hänellä sanottavaksi ollutkaan. Hän oli löytölapsi, jonka vanhemmat olivat kadonneet tietämättömiin jo paljoa ennen, kuin poika olikaan siinä iässä, jolloin häneltä olisi sopinut vaatia järkevyyttä pitämään heistä kiinni. Senpä tähden elätettiin häntä pitäjän kustannuksella eräässä köyhässä perheessä, joka oli työssä kaiket päivät, joten Jussi sai holhoa itse itseänsä niin hyvin kuin taisi. Eipä ollut hänellä iloa kylän pojistakaan, näillä kun oli erinomaisen hyvä taipumus nipistää Jussia hänen pitkistä käsivarsistaan ja taarajaloistaan, jopa tehdä muitakin samanlaatuisia tepposia, joihin hänen personallinen olentonsa näkyi antavan aihetta. Arvattavastihan ei ajan pitkään heidän seuransa voinut olla hänen tunteillensa miellyttävää. Siitäpä syystä viettikin Jussi melkoisen osan nuorta elämätään istua jöröttelemällä auringon paisteessa niin merkillisen tuhman ja tuumivaisen näköisenä, sillä aurinko, niinkuin jo edellä on sanottu, siroitteli säteitään pikku Jussinkin päälle, ja mikä vielä merkillisempää, nämä säteet tulivat Jussin ystäviksi ja herättivät hänen sielussaan monta ystävällistä tunnetta. Tähän saakka ei ollut kukaan kertonut hänelle satuja keijukaisista ja enkeleistä, jotka antavat lapsille lahjoja; nytpä kuiskuttivat auringon säteet hänelle niistä, siten täyttäen hänen pikku sydämmensä unelmilla jostakin kauniista, jota muka elämä aikoo hänelle antaa. Sepä seikka sai hänen taasen haluamaankin juuri tätä outoa, kummallista. Olkoot siunatut nämä, taivaan Herran luomat auringon säteet, jotka nostattavat kukkia kuivemmankin laatuisesta maasta ja rakentavat näkyjen valo-linnoja yksinkertaisimmankin sielussa!

Nuorella iällään -- noin viidenteen vuoteen tai niille paikoille asti, sillä eipä ollut ketäkään, joka olisi pitänyt huolta siitä, kuinka vanha hän oikeastansa oli -- ei hän ollut siis sanottavaksi nauttinut lähimmäistensä huolenpitoa, ja yhtähyvin näkyi hänen orailla olevassa olennossaan silmiinpistävin kohta olevan juuri luottamus näihin lähimmäisiin ja jyrkkä taipumus uskomaan kaikkia heidän sanojansa, vieläpä sitä enemmän, mitä uskottomampaa laatua ne olivat. Auringon säteet, nämä ilkiöt, olivat opettaneet hänelle sellaista juuri silloin, kuin ne kuiskuttivat, että tässä maailmassa on kaikki niin kaunista ja hyvää ja lempeää, ja saattoivat häntä ikävöimään ihmeellistä. Mutta tämäpä oli arvattavasti vaarallista pienelle huitukalle, joka oli määrätty raivaamaan itsellen tietä maailmassa, missä tarvitaan silmä joka sormen nenään. Senpä tähden tuleekin hänen kylänsä kunniaksi mainita, että se koetteli kaikkia mahdollisia keinoja parantaaksensa häntä tästä arveluttavasta taipumuksesta. Hauskaa oli todellakin nähdä, mitenkä Jussi arvollisempaankin asiaan sopivalla kärsivällisyydellä ja pontevuudella samoeli kaiket päivät ympäristöillä, muutama suolajyvä kourassa, koska hänelle joku oli sanonut, että linnun saa kiinni, jos riputtaa suolaa sen pyrstölle ja koska Jussin teki niin ankarasti mieli saada kiinni joku pikku lintu. Hauskaa oli todellakin nähdä, kuinka Jussi varsin vakaisena ja aika kyytiä käydä käämyröitteli haasojaloillaan, juostaaksensa muka kilpaa oman varjonsa kanssa, kun hänelle oli kerrottu ruohon rupeavan kasvamaan ihan korvan kuullen, jos hän saa varjonsa kiinni, ja kun hän arveli oikein lystiksi kuulla ruohon kasvamista. Lyhyesti: hauskaa oli nähdä Jussin, tuhmuuden ja onnellisen luottavaisuuden kuvastuessa hänen kasvoillaan, yrittelevän ihmeellisimpiä asioita, mitä vaan kylän järkiniekat taisivat keksiä. Tällaista hauskuutta sai itsellensä jokainen, joka vaan vehkeili hänen kanssansa. Näyttipä todellakin siltä, kuin kaikkein tällaisten vehkeiden olisi pitänyt opettaa hänelle, ett'ei suinkaan ole uskominen lähimmäistensä kaikkia sanoja; mutta Jussi rukka ei voinut sitä sittenkään oppia. Eipä milloinkaan pistänyt hänelle päähän, että hänen lukemattomien erhetystensä syynä oli hänen lähimmäistensä petollisuus; päinvastoin luuli hän aina, jos hän muutoin yhtään mitään luuli koko asiasta, syyksi omat puutteensa ja vajanaisuutensa, antoi uudestaan pettää itsensä ja olipa vielä erittäin kiitollinen niille, jotka ryhtyivät moiseen työhön. Oli epäilemättä hyvinkin hauska narrata pientä Jussi pahaista.

Tapahtuipa kerran, että muuan nuori mies lähikylästä päätti naida ja tämän tehtyään muutti hän nuoren vaimonsa kanssa erääsen taloon, joka oli ihan sen asuman vieressä, jota Jussilla oli tapana nimittää kodiksensa. Eräänä aamuna, kun Jussi tavallisuuden mukaan käyskenteli omissa utu-unelmissaan, sattui hän näkemään mainitun miehen, joka oli puita pilkkomassa pihalla. Tuopa on soma mies, arveli Jussi, sillä hänessä oli jotakin, joka muistutti auringon säteitä ja jotain semmoista iloisessa, suorassa katsannossa, joka veti Jussia väkisenkin yhä lähemmällä miestä. Sen lisäksi lauleli mies puita pilkkoessaan niin, että ympäristö kaikui, ja tämä laulu teki poikaparan sydämmen iloiseksi, vaikk'ei hän tosin itsekään tiennyt miten, sillä eihän Jussi rukka tietänyt iloisen ja huolettoman sydämmen vilkkailla säveleillä olevan jotakin lumoavaa, miellyttävää. Hän taisi ainoastaan tuntea sitä. Mutta miehen kummastakin silmästä pilkisteli veitikka, ja sitä ei Jussi huomannut, sillä hän, niinkuin jo edellä sanottiin, ei ollut sanottavaksi tarkkanäköinen siinä suhteessa. Hän astui pari askelta lähemmäksi, seisahtui, kuunteli ja katsoa tähysti, astui sitten taasen pari askelta lähemmäksi, seisahtui taasen ja pitkitti niin yhä edespäin, kunnes hän viimein istahti, jalat ristissä, nurmikolle vähän matkan päähän iloisesta miehestä ja katsoa tuijotti häneen avosuin ja pullistunein poskin, niinkuin hänellä oli aina tapana tehdä, kun joku asia vaikutti häneen. Viimein lopetti mies laulunsa, nosti päätänsä ja huomasi pienen kuuntelijansa. Ja olipa tämä näkö todellakin niin hauskan viehättävä, että mies heitti pois kirveensä, pani kätensä ristiin ja katseli vuorostaan poikasta, joka yksivakaisesti ja luottavasti niinkuin konsanaankin silmäili miestä, odottaen mitä siitä tulleekaan.

-- "Kuulepas sinä, pikku haitukka", sanoi viimein mies, sittenkuin he olivat tuokion aikaa tähystelleet toisiansa, "oletpa sinä kuta kuinkin varhain aamulla täyttänyt suusi leivosen pojilla".

Jussi vakuutteli mitä juhlallisimmasti, ett'ei tiedä koko asiasta mitään, mutta mies uhkasi häntä leikiten sormella ja jatkoi:

-- "Älähän narraa minua! Näenhän minä, mitenkä ne pullistavat poskiasi ja pyrkivät pilkistämään ulos suustasi".

Jussi säikähti ja pani suunsa kiinni eikä ollenkaan voinut ymmärtää, mistä kummasta kaikki nuo leivosen pojat olisivat tulleet. Mutta hän ymmärsi toki edessänsä olevan aika viisaan ja järkevän miehen, jolta saisi tietää ehkä paljonkin asioita, ja siitäpä syystä maksoi kyllä vaivaa tulla lähemmin tutuksi tuommoisen kanssa, jonka tähden hän siirtyi uudelleen lähemmäs miestä.

-- "No, mikä sinun nimesi on, sinä pikku makkara?" kysyi teräväjärkinen mies hienolla hymyllä, sillä hänen oli nähtävästi hauska haastella pojan kanssa.

-- "Minun nimeni on Jussi!" oli vastaus. "Mikä sinun nimesi on?"

-- "Minun nimeni on tietysti myöskin Jussi, niinkuin kaikkien viisasten ihmisten", vastasi mies.

Jussi avasi silmänsä selkoselälleen ja näytti kummastuneelta, sillä ei hän tätä ennen ollut kuullut olevansa viisas. Häntä miellytti toki kuulla sellaista, jonka tähden hän koetti näyttää tavallista tuhmemmalta ja kysyi:

-- "Olenko minä todellakin viisas?"

-- "Oletpa kyllä, koska kerran sinun nimesi on Jussi, se on ihan selvä se", vastasi hänen uusi ystävänsä niin vakavasti, että poisti kaiken epäilyksen pienen kuuntelijansa sydämmestä.

-- "Niin, mutta ihmiset eivät sitä oikein usko", huokasi Jussi, hieman mietittyään.

-- "Eikö ihmiset tahdo sitä uskoa? Oho, kukahan se semmoinen olisi?" kysyi mies, ikäänkuin kummastuen moisesta merkillisestä tapauksesta.

Jussi pudisti alakuloisesti päätään, sillä ei hänkään voinut oikein käsittää, mitenkä se taisi käydä päinsä, mutta täytyipä hänen toki omaksi nöyryyttämiseksensä tunnustaa olevan kyllin niitä, jotka sanoivat hänen näyttävän tuhmalta. Mutta hänen sukkela ystävänsä alkoi taasen pakinoida ja jatkoi, iskien luottavasti silmää:

-- "Kuules, Jussi, kun minä nyt opetan sinulle, kuinka sinun tulee käyttää itseäsi, jotta jokainen saisi nähdä, ett'et sinä ole tuhma".

Jussi katsoa tuijotti puhujaan onnellisen hymyllä ja tunsi suuren Jussin olevan erinomaisen viisaan ja sukkelan miehen, vieläpä hyvin ystävällisenkin, jota tulee innollisesti rakastaa.

-- "Niin", jatkoi sukkela Jussi, "sinun tulee ainoastaan pistää kädet housujen taskuun niin syvälle kuin suinkin käy laatuun ja pitää nenäsi ylöspäin taivasta kohti, niin voit olla ihan varma heidän kaikkien huomaavan, ett'es olekaan niin tuhma kuin näytät".

Jussia ei tarvittu neuvoa kahdesti. Heti paikalla pisti hän kätösensä syvän syvälle taskuihin, ja olipa hänen ystävänsä vielä niin hyväntahtoinen, että omin käsin otti häntä nenästä ja näytti mitenkä hänen tulisi pitää sitä pystyssä. Siten opastettuna lykytteli tuhma Jussi uudestaan kylään, erittäin tyytyväisenä, sillä kaikkihan saavat nyt nähdä, ett'ei hän olekaan niin tuhma kuin hän näyttää. Mutta sukkela Jussi katsoi ivallisesti hymyillen hänen jälkeensä, rupesi sitten viheltämään hauskaa laulua ja tarttui uudestaan, tämän pienen hauskuuden jälkeen, työhönsä.

Seuraavana aamuna oli hän taasen työssä pihalla, kun Jussi tulla tapsutteli jälleen hänen luoksensa ja istahti hänen viereensä hyvin vakavan ja tuumivaisen näköisenä, sillä eipä hänellä ollut juuri hauskoja uutisia kerrottavina. Mutta hänen ystävänsä tervehti häntä niin ystävällisesti ja lohduttavasti, että hänen sydämmensä aukeni ja hän alkoi ilmoittaa suruansa.

-- "Ei ne tahdo sittenkään uskoa, nauravat vaan minulle", lausui hän alakuloisesti, sillä hän tahtoi kernaasti, että ihmiset tietäisivät, mitenkä viisas ja ymmärtäväinen hän oikeastaan on.

-- "Vai niin, vai nauravat ne sinulle!" sanoi mies, ja jos Jussi olisi vaan tarkastanut miehen kasvoja, niin olisipa hän nähnyt sen silmissä viekastelemista. "Siinä he tekevät hyvin pahasti. Mutta tiedätkös mitä, Jussi, se tulee kaiketi siitä, että sinulla on niin armottoman lyhyt nenä".

Jussi laski päänsä alas ja tunsi syyn olevan yksistänsä hänen nenässään, eikä voinut mitenkään keksiä keinoa, millä saisi nenänsä pitkäksi. Mutta hänen kekseliäs ystävänsä tiesi tähänkin kelpo keinon ja jatkoi lohduttavalla äänellä:

-- "Älä ole siitä pahoillasi, Jussi; kyllä minä neuvon, mitä sinun tulee tehdä. Sinun tulee soittaa kellolla aika lailla ihan ihmisten korvain juuressa, niin kyllä he saavat paremman ajatuksen sinusta".

-- "Arveletko sen keinon auttavan?" kysyi Jussi ja katsoi häneen niin viattomasti ja luottavasti, että hänen täytyi väkisenkin taputella poikasta poskusille ja tunsi hetkeksi halun lopettaa moiset kujeilemiset. Mutta pianpa heloitteli hänen iloisissa silmissään taasen veitikan luonne ja hän vastasi:

-- "Olethan kaiketi kuullut, Jussi, että kun ihmiset eivät tahdo kuulla totuutta, eivätkä tehdä sitä, mikä on oikeata, niin tulee soittaa aika lailla heidän korviinsa, -- se keino auttaa heti paikalla".

Jussi tosin ei ollut tätä konsanaan kuullut, mutta hän oli hyvin iloissaan, saatuansa sen tietää ja huomautti ystävällensä, ett'ei hänellä ollut mitään, jolla voisi soittaa. Hänen harras ystävänsä tiesi toki keinoja joka asiaan; hän meni hetkeksi majaansa ja toi sieltä pian pienen kellon, jonka antoi Jussille, sanoen hänen saavan sen ikuiseksi omaisuudeksensa, hän kun saattaisi sitä tarvita vastakin maailmassa. Pikku Jussi silmäili häneen kiitollisuudella ja soperteli liikutettuna ja kyyneleet silmissä:

-- "Sinä olet hyvin hyvä minulle. Eipä yksikään ole minua kohtaan ollut niin hyvä".

Hän virkkoi sen niin sydämmellisesti ja kiitollisesti, että sanansa sattuivat ihan sukkelan Jussin sydämmeen, niin että hän seisoi hieman aikaa liikkumattomana ja katseli pienen Jussin jälkeen, joka iloisena saamastansa opista ja täydellisesti vakuutettuna sen ihmeitä tekevästä voimasta karskutteli kylään päin. Mutta pianpa loisti taasen veitikan luonne sukkelan Jussin iloisilla kasvoilla, hän alkoi uudelleen laulaa lystiä laulua ja tarttui työhönsä.

Seuraavana aamuna tuli pikku Jussi uudestaan alla päin paikalle, sillä hänen toinen kokeensa ei ollut onnistunut ensimmäistä paremmin, päin vastoin saattoi sen sanoa ihan onnistumattomaksi.

-- "Se tulee kaiketi siitä, ett'et sinä soittanut oikein, niinkuin olisi pitänyt, Jussi", selitteli hänen neuvon-antajansa; "sillä jos ei soita oikein, niinkuin pitää, niin ei se vaikuta mitään".

Jussi oli jo ennalta itsekseenkin arvellut syyn olleen hänen puutteen-alaisessa soittamis-tavassaan ja oli hyvin pahoillaan siitä, ett'ei hän voinut tehdä sitä paremmin, vaikka niin kernaasti tahtoikin. Mutta hänen viisas ystävänsä lohdutteli, että ajan pitkään soittaminen käy kyllä paremmin, jos hän vaan panee mieleen, mitä hän sillä keinoin aina oppii, ja Jussi lupasi juhlallisesti, ett'ei milloinkaan unohda tätä ystävällistä neuvoa.

Tästä hetkestä saakka oli kummankin Jussin väli solmittu irroittamattomilla siteillä, eikä mikään ollut sen hauskempaa kuin heidän merkilliset keskustelunsa, joita he pitivät joka päivä. Syntyipä ihan ammentamaton hauskuuden lähde, toisella puolen katsoen poikasen jyrkkään luottavaisuuteen ja sydämmelliseen kiitokseen joka kerta, kuin hän sai uuden, äimistyttävän selityksen, ja toisaalta katsoen suuren Jussin personalliseen arvoon ja varmuuteen joka kerta, kuin hän jakeli omia konstikkaita opetuksiansa. Mutta kaikki kylän ihmiset olivat yksimieliset siinä, että he olivat saaneet joukkoonsa ihan peijakkaan sukkelan Jussin, jolla oli ihan omituisia keinoja vetää tuollaista yksinkertaista ja herkkä-uskoista pojan haitukkaa nenästä. Ja tuostapa syystä he eivät voineet mitenkään väsyä ihmettelemästä ja ihailemasta hänen kekseliäisyyttänsä siinä kohden. Mutta eipä kylä eikä sukkela Jussi itsekään tiennyt, että hän oli saanut mainitulla sukkeluudellansa puoleensa uskollisen ja luottavan sydämmen viatonta rakkautta, sillä sellainen kasvoi vähitellen tuhman Jussin pienessä sydämmessä. Ei yksikään ollut kuuna kullan päivänä niin kernas kuuntelemaan hänen lapsellisia huoliansa ja sisällisiä tuumiansa, ei yksikään ollut antanut hänelle tähän saakka niin petollisia neuvoja niin iloisella äänellä ja hymyilevällä katsannolla, eikä yksikään ollut niin kärsivällinen ja taipuisa lohduttamaan häntä onnistumattomista kokeista ja koettamaan saada selville niihin senkin seitsemiä alkusyitä. Tämä oli kaikki, mitä pikku Jussi tunsi ja näki; siitä, mitä kaiken tämän takana oli, ei hänen luottava mielensä edes uneksinutkaan ja siitäpä syystä hän rakastikin häntä ja uskoi hänen sanaansa, kuin evankeliumia ikään, sillä pitihän hänellä olla joku, jota hän saisi rakastaa ja uskoa. Siitäpä syystä heloittelikin hänen silmissään omituinen valo, joka kerta kuin hän loi ne kekseliästä ystävätänsä kohden, ja hän tunsi onnen ja ilon sekaisen tunteen pikku sielussaan, kun hän istahti hänen viereensä tahi käyskenteli hänen kanssaan, -- kuullaksensa noita suuria opetuksia. Siitäpä syystä istuskeli hän myös useasti päivän paisteessa, kuunnellen mitä auringon säteet kuiskaavat hänelle siitä, millä tavoin hän voisi tehdä parhaimman ystävänsä ikipäiviksi onnelliseksi, ja samasta syystä loikoeli hän monta iltaa yksinkertaisella vuoteellaan, ajatellen yhä ystävätänsä, vieläpä niin rakkaasti, että silmänsä vettyivät. Ja siten alkoi viimein yksinkertaiselle poikaselle elämä, täynnä uskoa ja luottavaisuutta sekä toiselta puolen petosta ja viekkautta, elämä täynnä rakkautta ja iloa sekä yksinäisyyttä ja hyljätyn-oloa.

Mutta jos sukkela Jussi olisi tällaisessa tilassa nähnyt pikku Jussin sydämmeen, niin olisi hänen koko sukkeluutensa hetkeksi pysähtynyt ja hän olisi ihmetyksellä katsellut, minkä komean ja ihmeellisen kukan taivaan Herra voipi nostattaa vähimmässäkin valossa, kuivimmankin laatuisesta maasta.

Mitä taasen toiseen Jussiin tulee, niin eipä ollut hän ainoastaan sukkela ja kekseliäs kaimaansa nähden, vaan olipa hän vielä yhtä ravakka ja kunnon työntekijä, sukkela ja taitava puuseppä ja kirvesmies. Tosin hänellä ei ollut muuta omaisuutta kuin iloinen luonteensa ja taitavat kätensä, mutta olihan sitä jo siinäkin. Hän sai pysyväistä työn-ansiota eräässä hovikartanossa, joka oli vähäisen kylän vieressä, ja itse herrastalossakin miellyttiin iloiseen puuseppään, jonka kasvot olivat aina niin kirkkaat ja imarat, kuin kesäpäivän auringon säde, jonka puhe oli todellakin uhkuavain ivavehkeiden lähde ja jonka laulu kaikui kilpaa hänen kirveensä ja sahansa kanssa, niin iloisesti ja ripeästi, että se taisi vilkastuttaa koko kyläkunnan. Niin, itse patronakin piti hänestä hyvin paljon ja seisahtui usein, ohi käydessään, miehen eteen ja puheskeli hieman sitä tätä. Hänen työstään maksettiin hyvin, ja olipa, sanalla sanoen, kaikki juuri niin kuin sen tuli olla ja piti olla. Olipa hän todellakin joutunut onnen helmaan, ja ilo kukoisti kukoistamistaan siinä talossa, jossa sukkela Jussi nuoren eukkonsa kanssa asuskeli.

Vaan eipä missäkään täällä maailmassa ole paratiisia ilman käärmettä, ja sen tulee olla todellakin hyvin sukkelan, joka voi aina välttää sen juonia, ja sen tulee olla hyvinkin iloisen, jonka luo ei suru ja vastoinkäyminen löytäisi pientä uraa synkällä kulullaan. Hovissa oli pehtori, joka oman ajatuksensa mukaan oli aika mies, sillä sanotaanhan, että toisinaan hovin pehtorikin voipi olla se. Kun hän oli vetäissyt pitkävartiset saappaat jalkaansa, ottanut keppinsä kouraansa, pitääksensä väkeä ohjaksissa, niinkuin hän hyvillä mielin ollessansa laususkeli, kas silloin ei ollut hyvä tulla häntä lähelle, sillä hän vaati ehdotonta alamaisuutta ja kunnioitusta omalle personallensa. Tämä nuori mies oli, sen pahempi, ainoa, joka ei puusepälle ollut armollinen. Kyllä pehtori tosin rakasti sukkeluuksia hänkin, mutta ainoastaan silloin, kuin hän itse niitä lasketteli, eikä suinkaan joku hänen alamaisiaan. Tuohonpa nähden oli pehtorilla ankara epäluulo, että puusepän iloinen katsanto, ivajutut ja hauskat laulut olisivat juureltaan kunnioituksen ja kurin puutetta, ja nämähän asiat olivat, pehtorin mielestä, ensimmäiset vaatimukset sellaisessa paikassa kuin hovi on. Kun puuseppä siis hymyillen, niinkuin tavallisesti, otti lakin päästänsä ja kumarsi pehtorille, niin pisti tämä kätensä taskuun, eikä vastannut kumarrukseen, vaan kohotti nenänsä ilmaa kohden paljoa käytännöllisemmästi, kuin Jussi paran kokeet samassa suhteessa olivatkaan. Pehtori tahtoi, niinkuin hän itse arveli, näyttää mokomalle lurjukselle, ett'ei suinkaan hän (herra pehtori) suvainnut puolestaan yhtään hänen sukkeluuksiaan. Mutta nyt oli sukkelalla Jussilla, niin keinokas kuin hän muutoin olikaan, tässä kohden toki omat ajatuksensa asiasta ja hän arveli, että jos pehtorilla oli syytä säästää lakkiaan kulumasta, niin oli hänellä puolestaan yhtä hyvä syy siihen, ja sentähden hän ei enää nostanutkaan lakkia pehtorille. Mutta niin ei hänen olisi pitänyt ajatella, sillä seuraus siitä oli se, että pehtori seisahtui eräänä aamuna hänen eteensä ja kysyi äreästi, mitä hän tuolla vehkeellään tarkoitti. Toinen vastasi -- ja näyttipä hän sillä hetkellä hiukan ivasuulta -- pehtorin voivan siihen itse parhaiten vastata; sillä hän ajatteli, sanoi hän, ihan samaa, kuin pehtorikin, koska tämä ei vastannut hänen tervehtimistänsä. Tästä vastauksesta hämmästyi pehtori niin, ett'ei saanut sanaakaan suustansa. Nyt huomasi hän omien pahojen arveluittensa puusepästä käyneen toteen mitä hirveimmällä tavalla, jonka tähden hän pyörähti kannoillansa ja meni suoraa päätä patronan luo ja pyysi, että puuseppä ajettaisiin heti matkaansa. Patrona viivytteli asiaa alussa, sillä hän oli todellakin mieltynyt iloiseen Jussiin; mutta toiselta puolen hän ei voinut kieltää pehtorin arvelua, ett'eihän maailma suinkaan voisi ajan pitkään pysyä alallansa, jos hovissa ei pidettäisi ankaraa kuria. Ja kun tämä hoviherran oikea käsi pyysi vihdoin valitsemaan joko hänen tahi puusepän, niin huomasi kelpo patrona, että kahdesta pahasta pitää valita aina pienempi, ja antoi pehtorillensa luvan maksaa tuolle syntisäkille hänen saamisensa ja samalla ilmoittaa, ett'ei hänen tarvinnut enää vaivata itseään tulemalla uudestaan työhön. Saatuansa tämän tietää, kohosi puusepän iloisille kasvoille synkkä pilvi; mutta hän ei sanonut toki sanaakaan, sillä olipa hänelläkin, miesparalla, oma ylpeytensä.

Pienen tuhman Jussin suurimpia huvituksia, joista hän jo ennalta taisi iloita kaiket päivät, oli käydä illansuussa hoviin päin, ottamassa vastaan kekseliästä ystäväänsä, joka aina tervehti häntä hymyillen ja ilomielin. Suurimpana onnenansa oli sitten käydä tämän ystävän sivulla kotiin, luottavasti ja kiitollisesti kuunnellen joukottain hauskoja ja merkillisiä opetuksia seuraavaksi päiväksi, ja vähät hän enää siitä, ett'ei mikään niistä oikein onnistunut, sillä sukkela Jussi osasi taasen mitä parhaimmalla tavalla selittää syyt siihen. Ja koko pikku kylä hymyili niin tyytyväisesti, kun heidän nähtiin tulevan noin kahden kesken, sillä tiedettiin nyt taasen saatavan nauraa luotteliaalle Jussi pahaiselle.

Näillä ilta-matkoilla hymyili aina aurinkoinen, mutta tulipa tuosta ilta, jolloin pilvi sen ensi kerran peitti. Sinä iltana ei tuhman Jussin ikävöivää katsetta kohdannut hymyily, eikä selvä ja iloinen katsanto lyhentänyt tietä kotikylään. Mutta kun Jussi hiljaa ja ahdistetuin mielin oli hiipinyt kotiinsa, niin näytti hänestä aurinko menneen mailleen toisin kuinka tähän saakka ja viipyvän poissa kauemmin kuin ennen. Eikä hän erehtynytkään siinä, sillä tästä päivästä saakka tuli loppu sukkelan Jussin iloisesta mielestä ja viehättävistä opetuksista, eikä ollut enää toivomista noita hauskoja ilta-kävelyjä eikä iloitsemista niistä, sillä hän ei enää koskaan mennyt hoviin. Useampia kertoja saattoi pikku Jussi hiipiä hänen viereensä, hänen siitä huomaamatta. Hetkikausia istuskeli poikanen kärsivällisesti, koettaen tavata edes yhdenkin hänen iloisia silmäilyksiään, mutta hänen entinen iloinen ystävänsä silmäili häneen pilven ja entisen ilonsa säteen sekaisella hymyllä, selittäen, ett'ei hän enää huoli ilvehtiä hänen kanssansa. Ja nyt meni Jussi parka pois, istahti äänettömänä ja hiljaa johonkin nurkkaan ja itki, sillä hän tunsi mielensä niin raskaaksi.

Sukkelata Jussi raukkaa! Hänellä olikin syitä olla murheissaan ja menettää taipumuksensa moisiin vehkeisin. Tuo vähäinen kylä oli liian pieni, toimittaaksensa hänelle kylliksi työtä; hän oli ihan outo näillä seuduilla, ja päivä päivältä kävivät hänen talonsa asiat yhä pahemmin, niin että hän köyhtyi köyhtymistään. Sen lisäksi sairastui vielä hänen vaimonsakin. Kaiken iloisen mielensä ja vehkeilevän luonteensa ohessa oli puusepällä hyvä, herkkä sydän, ja kun hän istuskeli rakkaan, sairastavan vaimonsa vieressä, näki hänen kärsivän eikä tuntenut voivansa hankkia hänelle sitä huojennusta, jonka hän niin kernaasti olisi tahtonut toimittaa, niin silloin lannistui miehen mieli ja kävi niin raskaaksi kuin raskautetun ihmisen sydän vaan voipi olla. Ja nyt kirosi hän monasti sydämmessänsä vikkelää kieltänsä ja noita iloisia vehkeitään, joista hän ennen oli ollut niin iloinen, mutta jotka nyt olivat ryöstäneet häneltä sen toimen ja työn-ansion, jotka olisivat voineet saada hänen vaimollensa huojennusta ja tehneet hänen päänaluksensa pehmeäksi. Ja joka ainoa hilpeyden kajastus sammui hänen kasvoiltaan, niinkuin valo sammuu synkkänä, kolkkona talvi-iltana. Ja kuitenkin oli suvi käsissä, mitä ihanin kesä vallitsi hänen ympärillänsä, ja auringon säteet hymyilivät, ilveilivät, saattaen kaikkialle iloa, onnea. Nuo ihanat auringon säteet, nepäs vasta voivat olla kovaluontoisia, kun niin sulavasti nauravat surevan kyyneleille ja iloitsevat, huolettomasti teuhaellen, ihmisen paraillaan murehtiessa.