Chapter 9

Niin ajatteli hän itsekseen eräänä aamuna, hävittyään talonsa pihalle, jossa istahti raskaalla mielellä, kun hänen ympärillänsä parhaillaan oli kaikki niin iloista ja ihanaa ja hymyilevää. Hänestä tuntui, ikäänkuin kaikki hänen ympärillään naureskelisi hänen surullensa, ja painuipa tuosta miehen pää yhä alemmaksi. Kaikki hänen sukkeluutensa eivät voineet suoda hänelle turvaa tältä neuvottomuuden ja hyljättynä-olon katkeralta tunteelta. Päänsä kallistui, ja silmissään, jotka ennen olivat hymyilleet kilpaa auringon säteiden kanssa, usmaeli nyt kyyneleitä. Eipä hän tiennyt eikä ajatellut auringon säteiden hymyilevän ainoastaan siitä syystä, että ne tietävät paljoa parempia neuvoja ja että ne tulevat sieltä, jossa lohdutusta ja lääkkeitä löytyy jokaiselle sairaalle ja surevalle sydämmelle. Tässä tuokiossa pikku Jussi tulla tojotti, niinkuin hänellä oli tapana, pienillä taarajaloillaan ja istahti äänettömänä hänen viereensä, silmäilläksensä häneen, poika kun arveli heidän yhä olevan seurakumppaleja ja lohduttajia toisillensa, sillä hän oli todellakin niin tuhma, että piti ystäväinsä surut ominansakin. Kun tuo sureva mies käänsi sitten päänsä ja huomasi Jussin sivullansa, jalat ristissä ja osan-otto jok'ainoassa kasvonpiirteessä, jopa suussakin, joka oli auki kuin konsanaankin, niin silloin tuntui hänestä tässä poikasessa olevan jotakin, joka ihmeellisesti liikutti häntä. Ja muistuipa tuosta hänen mieleensä ihana aamu, jolloin he, juuri samassa asennossa, olivat tutustuneet, ja tämä muisto se sai väen väkisinkin hilpeyttä hänen silmiinsä, itse kyynelhunnunkin lävitse; mikähän sitten lienee siihen syynä ollutkaan, joko auringon säteet, joilla kaiketi oli omat juonensa, saattaessaan hänet hymyilemään, tahi Jussi pahainen, jossa hänen mielestään aina oli ollut niin kummallisesti viehättävä voima, -- pääasia on se, että hänen mieleensä muistuivat nuo ivavehkeet heidän ensimmäisen tutustumisensa ajalta ja saattoivat hänet nousemaan istualtaan, nyykäyttämään ystävällisesti päätänsä ja lausumaan surumielisellä hymyllä:

-- "Voi pikku Jussi, jos nyt voisit mennä patronan luo ja soittaa aika lailla kelloa hänen korviinsa, jotta hän tekisi minulle oikeutta, -- niin olisinpa toki palkittu siitä, mitä olen sinulle opettanut".

Tämän sanottuaan meni hän uudelleen majaansa, unhottaaksensa auringon säteet ja Jussin ja kaikki, mikä vaan iloista oli. Mutta pikku Jussi istui liikkumatta paikallaan ja arveli, ajatteli niin miettivän näköisenä, sillä hänen utuiseen sieluunsa oli pudonnut jyvänen, joka nyt alkoi siinä itää. Hän ajatteli suurta hovikartanoa, jota hän piti sellaisena paikkana, mitä ainoastaan pelolla ja vavistuksella saa lähestyä, hän ajatteli mahtavaa patronaa, jonka nimeä hän kuuli lausuttavan ainoastaan syvimmällä kunnioituksella, ja poika parka ihan äimistyi pelosta, muistellessaan sukkelan Jussin sanoja. Mutta samalla ajatteli hän, kuinka innollisesti hän rakastaa puuseppä raukkaa, kuinka tämä oli ollut hyvä häntä kohtaan, ja kuinka kernaasti hän tahtoisi edes jollain keinoin palkita neuvon-antajansa. Hän arveli myös, että hänen ehkä onnistuukin tällä kertaa soittaa oikein patronan korviin, koska hän kuitenkin niin kernaasti sen tahtoo tehdä. Ja sillä aikaa kuin hän tätä tuumiskeli, leikittelivät kirkkaat, armaat valonsäteet hänen ympärillänsä ja kuiskasivat hänelle omituisella vastustamattomalla viehätyksellään: "Koeta vaan, koeta vaan, pikku Jussi!"

Ja nyt nousi Jussi ja käydä kätysteli luottavasti ja vakavasti hoviin päin.

Täälläpä näytti ihan toisenlaiselta kuin siinä talossa, jossa puuseppä istuskeli sairaan vaimonsa vuoteen ääressä; täällä oli kaikki niin kirkasta, niin hymyilevää. Tuolla ulkona vainioilla aaltoilee kultainen vilja niin pitkälle kuin silmä kantaa, ja pihalta tuli itse patrona ilahduttaaksensa sydäntänsä ja nähdäksensä kaikkea tuota siunausta, joka oli hänen omansa. Hän oli juuri seisahtunut erään kauniimman pellon eteen ja vaipunut hetkeksi hauskoihin luvunlaskuihin, kun hänet äkkiä herätti ajatuksista kellon soiminen ihan hänen korvainsa juuressa. Hän kääntyi ja näki pienen valkotukkaisen ja pulleaposkisen, mutta jotenkin tuhman näköisen pojan. Se oli Jussi, joka oli käyttänyt hyväksensä sitä silmänräpäystä, jolloin patronan tarkastus oli toisella haaralla, voidaksensa siten lähestyä vallan hiljaa ja koettaa lumo-keinoansa. Siinä seisoi hän nyt ja soitti kelloa vapisevalla kädellä, silmäillen pelolla ja vavistuksella patronaan.

-- "Mitä kummia sinä teet, poika?" kysyi patrona, silmäillen kummastellen poikasta.

Nyt loppui Jussin rohkeus; hän purskahti itkemään, änkyttäen samalla jotakin sinne päin, että tämä muka tuli vaan siitä, ett'ei hän osannut soittaa oikein.

-- "Etpä liene oikein viisas, poikaseni!" lausui patrona, peräytyen pari askelta takaisin, kun huomasi Jussin katsoa tuijottavan häntä niin kummallisesti.

-- "Ei, kyllä minä olen viisas!" vastasi Jussi nyyhkien, "mutta ei kenkään voi sitä minusta huomata sentähden, että minulla on liian lyhyt nenä".

Tämä vastaus ei ollut patronaan mielestä sinnepäinkään niin selvä, kuin Jussi kaiketi luuli sen olevan; mutta tässä poikasessa oli sellainen teeskentelemätön suru ja lapsellinen luottavaisuus, että se liikutti hyvänsuopaa patronaa. Hän läheni poikasta lähemmäs, taputti häntä päähän ja sanoi ystävällisesti:

-- "Jos sinulta puuttuu jotakin, poikaseni, niin sano vaan, älä pelkää".

Ja Jussi katsahti nyt häneen luottavasti ja kertoi itkusilmin hänelle, kuinka puuseppä oli ollut hyvä häntä kohtaan, kuinka hän oli opettanut hänelle monta oivallista asiaa ja kuinka hän oli sanonut, että kun joku ei tahdo tehdä, mikä on oikeata, niin tulee soittaa sen korvien juuressa. Ja nyt kun hän oli suruissaan ja onneton, oli hän pyytänyt Jussia soittamaan patronalle korvaan, jotta tämä olisi häntä kohtaan rehellinen ja oikeamielinen.

-- "Mutta kun minä en osaa soittaa, niinkuin tulisi", jatkoi Jussi, ja kyyneleet heruivat taasen hänen poskilleen, "niin se ei vaikuta mitään'".

Mutta patrona katsoi häneen lempeästi ja ystävällisesti, taputti häntä poskusille ja ajatteli omalla laillaan Jussin puheesta, niin himmeää kuin tämä olikin, sillä eipä hän ollut unohtanut iloista puuseppää. Monta kertaa oli hän yksinäisyydessään kaivannut hänen iloista ja hauskaa lauluaan ja ajatellut, eikö hän ollut epä-rehellinen sekä miestä että itseänsäkin kohtaan, kun niin jyrkästi oli ajanut hänet pois luotansa. Sittemmin oli hän saanut kuulla miehen köyhyydestä, ja tunsipa hän silloin katumuksen kaltaisen surun, ajatellessaan olevansa osalta itsekin syypää siihen, että hymy oli kadonnut miehen iloisilta kasvoilta ja laulu vaiennut hänen huuliltaan. Eikä se ollutkaan mikään häpeä, että patrona näin ajatteli. Senpä tähden järähtikin hänen sydämmensä poikasen puheesta, ja täällä, kaiken rikkautensa ja Jumalan suoman siunauksen keskellä, päätti hän, ett'ei poikasen kellon pitänyt turhaan kaikuman hänen korviinsa. Jussi oli soittanut paremmin kuin oli luullutkaan.

Tuokion ajan kuluttua astuivat patrona ja Jussi hyvässä sovussa puusepän pikku tölliin ja saattoivat hänet hyppäämään kummastuksesta ja peljästyneenä ylös. Mutta kun patrona taasen oli mennyt pois, silloin tuijotti sukkela Jussi avoin suin herransa jälkeen, ikäänkuin olisi tapahtunut joku ihme, jota hän ei rohjennut uskoa todeksi. Ja kuitenkin oli asia tosi, eipä käynyt epäileminen: uusi kirkkaampi aika oli lähettänyt hänelle ensimmäisen ystävällisen tervehdyksen ja aurinko oli paistanut häneen; ja hänen vaimonsa lausui tautivuoteeltaan niin heleällä äänellä, kuin terve konsanaankin:

-- "Nyt tulen minä, Jussi, taasen pian terveeksi ja reippaaksi, sillä nyt tuntuu sydämmessäni taasen niin iloiselta ja kepeältä".

Mutta penkillä, puusepän vieressä, istui pikku Jussi ja katsoi tyytyväisyydellä kaimaansa, sillä poikanen tunsi nyt ottaneensa aimo askeleen eteenpäin puutteittensa parantamisen tiellä ja oppineensa vihdoinkin oikein soittamaan lähimmäistensä korviin. Ja sen oli hän oppinut todellakin. Tässä tuokiossa soi kellon ääni niin kovasti suuren, viisaan Jussin korviin, että hänen täytyi häpeästä painaa päätänsä alas poikasen iloiselta silmäilykseltä. Patrona oli, näet, kertonut kaikki, ja nyt tiesi hän, että sen, minkä hänen oma sukkeluutensa oli häneltä menettänyt, sen oli pojan tuhmuus hänelle uudestaan voittanut, kun tämä oli ottanut vastaan hänen epäiltäviä neuvojaan vilpittömällä uskolla ja luottamuksella. Mutta pikku Jussi, joka oli menestyksestänsä käynyt vieläkin luotteliaammaksi, istahti jalat ristissä ja kysyi aprikoivan näköisenä:

-- "Eiköhän nyt auttaisi, jos minä koettaisin uudestaan kohottaa nenääni taivasta kohti, jotta ihmiset viimeinkin saisivat nähdä, ett'en minä ole niin tuhma, kuin näytän?"

Silloin helähti taasen lempeä ja iloinen hymy puusepän kasvoille; hän istahti pienen pojan viereen, nosti hänet polvillensa ja kertoi hänelle kaikkein viisaimman olevan sen, joka on viaton ja rakastaa, sillä Hänen, taivaan Herran, viisaudessa on yksistänsä siunausta. Ja Jussi uskoi häntä, niinkuin tähänkin saakka, ja oli hyvin iloissaan, kuullessansa sellaista, sillä hänestä näytti, ett'ei tällä lailla ole sinne päinkään niin vaikeata olla viisas ja ymmärtäväinen. Mutta nuori vaimo kutsui hänet luoksensa ja suuteli häntä, ja tämä oli ensimmäinen äidin suutelo, jonka pikku Jussi oli saanut moneen Herran vuoteen, -- tuntuipa siltä, kuin auringon säde olisi suudellut kauan unohdettua kukkasta ja loihtinut sen valon iloon.

Ja terveys ja onni palasivat puusepän majaan, ja pikku-Jussi asui tästä lähtein siellä ja joka ilta kävi hän uudelleen ottamassa vastaan suurta Jussia, josta hän niin paljon piti ja jota hän uskoi niin vilpittömästi, sekä seurasi häntä kotiin, tämän jutellessa monta hauskaa ja hyödyllistä asiaa. Mutta jos ken siitä hetkestä saakka yritti ilvehtiä pikku Jussin kanssa, tämän herkkä-uskoisuudesta, niin se sai tekemistä sukkelan Jussin kanssa: sillä hän ymmärsi nyt Luojan tehneen hänen kaimansa hyvin köyhäksi, köyhäksi rahasta, köyhäksi kenties ymmärryksestä ja vieläkin köyhemmäksi lapsen elämän suojelijoista, mutta Hän oli toki antanut hänelle siunauksen hedelmiä kantavan lahjan: viattoman taipumuksen uskomaan ja luottamaan.

Mutta Hän, joka antaa aurinkoisen valaista kaiken maailman ja antaa kullekin, pienille ja suurille, yksinkertaisille ja viisaille, kullekin oman päivänsäteen käsiin temmattavaksi, Hän tietää, josko ei monen meistä, sukkelista ihmisistä, olisi tarpeen oppia hiukkaa samassa asiassa tuhmasta Jussi raukasta, sillä eipä hän ole todellakaan niin tuhma, kuin ehkä näyttää olevan.

EI MOKOMAA TUHMAA TOISTA!

Niin sanoivat Jaakosta kaikki: hänen vanhempansa, sisaruksensa, tädit, naapurit ja kaikki tuttavatkin. "Voi kuitenkin, kuinka hän on tuhma", sanoi isä huolestuneena, nähdessään Jaakon itkevän ja valittavan, sill'aikaa kuin koira makeaan suuhunsa söi hänen voileipänsä. "Voi pikkuista tuhmeliini parkaani", sanoi äiti, hyväillen poikaansa, kun ei tämä päässyt pöydän ääreen, jossa sisaruksensa leikkivät Jaakolta "lainaamilla" leluilla, ja täyttä kurkkuansa riemuitsi, kuullessansa muiden nauravan, vaikk'ei useinkaan tiennyt mikä heitä nauratti. Tädeiltään sai hän aina huonoimman joululahjan, "sillä", arvelivat he, "hän on niin tuhma, että tyytyy mihinkä hyvänsä". "No, sinuapa on aika tuhma-jussi", sanoi naapurin emäntä, kun oli kerran lähettänyt hänet ostamaan sokuria, ja Jaakko oli pannut sokurin märälle kivelle, kiiruhtain auttamaan erästä pientä tyttöä, joka oli pudonnut ojaan. "Herra Jumala, kuinka tuo poika on tuhma", sanoi eräs vieras rouva, joka oli heillä vieraissa, kun Jaakko muistutti äidilleen, ett'ei suuruskahvia vielä oltu juotu, vaikka äiti juuri oli sanonut olevansa pahoillaan siitä, että se vast'ikään oli juotu. Tuhma hän oli, ja ilmankos hänen nimensä sitten olikin Jaakko? Sehän on vallan varmaa, että tuhmia kaikki Jaakot ovat!

Hänellä, näet, ei ollut senkään vertaa viisautta, että olisi rajuksi ruvennut, kun häntä tuhmaksi sanottiin; eikö mitä! Tuhmana oli hän syntynyt, sen hän tiesi hyvin itsekin, ja että hän tuhmana kuolisikin, siitä oli hän niin vakuutettu, että päätti antaa, pitkittä puheitta, asiain mennä menojaan. Vakuutus tuhmuudesta saattoi enimmäkseen hänen huulilleen tyytyväisen hymyn, eikä hän koskaan edes koettanutkaan näkyä viisaammalta kuin olikaan. Hänen tullessaan kouluun oli yleinen vakuutus hänen tuhmuudestaan niin syvälle juurtunut, ett'ei sitä kukaan yrittänytkään epäillä; mutta toveriensa hyväntahtoisuuden ja oman järkähtämättömän hyvän luonteensa avulla tuli hän kumminkin toimeen. Kyllähän hänelle useinkin tehtiin kaikenlaisia sutkauksia, mutta hän kun niille vaan nauroi oikein sydämmensä pohjasta, niin ei liian pitkälle koskaan menty; sillä kukapas olisi hennonnut tuolle sävyisälle, tuhmalle pojalle pahaa tehdä? Vaivaloisen opin kanssa taisteli hän miehuullisesti ja väsymättä, mutta jos hän siitä jotakin saikin päähänsä päntätyksi, ei se ainakaan semmoista ollut, jolla muut tutkinnoissa loistavat. Matkakertomusten ja satujen lukeminen oli hänen mieluisinta työtään. Varsinkin ihaili hän suuresti uljaita, väkeviä sotasankareja, semmoisia, jotka olivat taistelleet vallan hirmuisesti, hyvin helposti olivat jaksaneet kantaa raskaimpia taakkoja, mutta kumminkin olleet niin hiljasluontoisia ja yksinkertaisia kuin lapset. Silloin Jaakko arveli: "Kun nyt minä kerran olen näin tuhma, niin tahdon tulla väkeväksi, oikein kauhean väkeväksi, niin että kaikki ihmiset rupeavat minua arvossa pitämään pelkän voimani vuoksi". Risto veikkoansa, joka oli hyvin älykäs ja ymmärtäväinen poika, piti hän suuressa arvossa. Kaikki, mitä Risto sanoi, oli oikein, ja mitä Risto halusi, sen Jaakko teki, kun vaan suinkin taisi: puolustaakseen Ristoa, joka oli kiivas, vaan samalla pelkuri, hän olisi mielellään vaikka henkensäkin uhrannut. Ristosta tulee oikein maailman mainio mies, siitä hän oli varma; ja hauskaa oli hänen ajatella mitenkä hän, kun veljensä on päässyt suureen arvoon, tulee hänen luokseen halvassa puvussa ja soittaa ovikelloa; mitenkä sitten, kun palvelija käskee hänen menemään tiehensä, hän vastaa: "Herra professori -- vielä toisinaan herra ministerikin -- on minun veljeni!" Ja sen hän sanoo pöyhkeillen -- ei, ei pöyhkeillen -- se olisi syntiä; se alentaisi häntä liian paljon.

Itse puolestaan, sitä vastoin, ei hän ollut kunnianhimoinen laisinkaan, sillä kun hän oli kasvanut kyllin suureksi, pani isänsä hänet nikkarin oppiin; "ja siinä teki isä varsin oikein", sanoi Jaakko silloin, "sillä minä olen liian tuhma mitään parempaa oppimaan". Nikkarin luona menestyi hän varsin hyvin; hän oli niinkin tuhma, ett'ei ymmärtänyt pitää itseään korkeampi-sukuisena ja paremmin kasvatettuna, kuin muutkaan oppipojat, joista sitten saikin hyviä tovereita ja ystäviä. Mitä taasen työhön tulee, niin siihen hän ryhtyi ilomielin ja huomasikin kohta olevansa varsin tyytyväinen onneensa.

Sill'aikaa kuin Jaakko siis sahasi, höyläsi, liimasi ja kiilloitti oikein otsansa hiessä, oli isällä täysi tekeminen, saadakseen jotakin sopivaa paikkaa Risto pojalleen. Risto ei ollut tuhma, sehän oli selvä kuin päivä; ei hän koskaan lukenut läksyjään, vaan osasi ne sentään hyvin hyvästi ja sai vähä väliä kauniita todistuksia edistyksistään koulussa. Ulkoa osasi hän koko joukon runoelmia, sekä saksan-, franskan- että englannin-kielisiä, ja kirjoitti päiväkirjaan kaikki, mitä kotona tapahtui. Kaikki, niin omansa kuin Jaakonkin rahat menetti hän teateriin y.m. Silmin nähtävähän oli, että hän semmoisilla luonnonlahjoilla menisi pitkälle. "Annetaanpas", sanoi isä, "pojan lukea aluksi", ja Risto luki vuosikausia, mutta tutkinnon otosta ei tullut mitään. Vihdoin sanoi hän eräänä päivänä olevansa kyllästynyt tuohon ikuiseen lukemiseen; hän ei tahdo muka olla se, joka rupeisi johonkin vastahakoiseen virantoimitukseen, se on hänen mielestänsä rasitusta vaan; hän tarvitsee vapautta, vapautta, voidakseen oikein vaurastua. Aikaa kului taaskin, ja kun ei isä nähnyt sittenkään pojassaan mitään vaurastumista, ehdotteli hän pojalleen jonkinlaista toimitusta. "Minä hankin", sanoi hän, "sinulle toimitusta jossakin kauppakonttorissa". Poika totteli, vaan huokasi kumminkin, ett'ei isä ollenkaan ymmärtänyt elämän runollista puolta. Konttorityönsä teki hän itselleen niin mukavaksi, kuin vaan oli mahdollista. Hän rupesi runoilemaan, se tuli muillekin tiedoksi ja hän sai jo kohtakin mainetta! Vaan kun hän, isänsä kuoltua, oli saanut vähän perintöä, niin heitti hän konttorityöt sikseen ja rupesi viettämään oikein iloisia päiviä; ja siihen hän olikin kuin luotu. Maailma tempasi hänet mukanaan, ja hän piti itseään onnellisena. Typerää veljeään ei hän sentään koskaan unohtanut.

Sillä välin oli Jaakko päässyt sälliksi, ja isänsä lähetti hänet ulkomaille, että oikein vaurastuisi työssään. Jaakko, kuuliainen kuten ennenkin, jätti jäähyväiset, kyyneleet silmissä, ja läksi matkalle. Muutaman kuukauden kuluttua seisoi hän taas entisen isäntänsä työtuvassa ja höyläsi yhtä uutterasti kuin ennenkin. Tuhmasti hän teki, sen tiesi hän, mutta -- mitäpä hän sille mahtoi, "hänen tuli ikävä takaisin", kertoi hän hymyillen, ja kyynel kiilsi hänen silmässään.

Suuresti hän oli iloinen, kuullessaan, että veljellensä kaikki kävi hyvin; vakaisena nyykähdytti hän silloin päätään, ikäänkuin olisi tahtonut sanoa: "Niin, niin, hän sen kyllä voi!" Kerran lahjoitti Risto hänelle pienen kirjasen, jonka hän itse oli kirjoittanut. Jaakko laittoi itselleen kohta komean kirjahyllyn, jolle hän asetti kirjasen ynnä pari muutakin kirjaa, joita hänellä oli. Riston kirjoittamaa kirjaa hän ei kuitenkaan lukenut, hän kun ei ymmärtänyt sitä; "mutta", selitti hän hymyillen, "sillä on kyllä ansionsa". Kirjanen oli kumminkin sidottu kauniisin kansiin, ja mielellään sitä Jaakko tuon tuostakin katseli ja tunsi olevansa vähän ylpeäkin sen puolesta.

Kipeästi koski Jaakon sydämmelle, kun vanha isäntänsä kuoli ja jätti kivulloisen lesken ja seitsemän turvatonta lasta jälkeensä. Täytyikö hänen nyt lähteä pois vanhasta, rakkaasta työtuvasta! "Tuhmasti tosin teen, kun niin ajattelen", arveli Jaakko, "mutta, milloinkas minä viisaasti olen tehnyt?"

Näihin mietteisin oli hän vaipununna, kun Risto kerran illalla tuli hänen luokseen työtupaan. Risto kummasteli, että nyt kaikki oli niin hiljaista; ei kuulunut sahaamista, ei höyläämistä, ei veljensä iloista lauluakaan. Jaakko istui lavitsalla ja katsoa tuijotti sahalastuihin lattialla; sanaakaan sanomatta nyykähdytti hän päätään tulijalle. Risto sytytti sikarinsa ja istahti mahonkipölkylle, ajatuksissaan silmäillen lakierattuja saappaitaan.

-- "Kolkoltapa nyt täällä näyttää", sanoi hän viimein.

Jaakko nyykähdytti päällään.

-- "Ethän sinä kumminkaan häviölle tule vähääkään. Perintö-osasi on vielä koskematta, ja sillä voit panna oman taloutesi toimeen. -- Lähdethän kaikissa tapauksissa täältä pois?"

Vähän mietittyään vastasi Jaakko: "enpä luule sitä".

-- "Etkö?" kysyi Risto kummeksien.

-- "Kukas heistä sitten huolta pitäisi?" sanoi Jaakko viitaten lesken huoneesen päin.

-- "Ethän ainakaan sinä!" sanoi veli, pyörittäen päätään. "Sinä et ole heille mitään velkaa".

-- "En, leivästäni en heille velkaa jää", vastasi Jaakko sydämmellisesti, "isä-vainajani ja minä olemme sen kyllä korvanneet; mutta kiitollisuuden velassa olen kyllä heidän hyvyydestään ja ystävällisyydestään minua kohtaan! -- Niin, naura sinä vaan! -- Ja päälliseksi olen heille velkaa sen, minkä kaksi väkevää, työhön kykenevää kättä aina ovat turvattomille, jotka eivät itse voi tulla aikoin".

-- "Oletkohan ajatellut", sanoi Risto sitten, "että jos tuumasi toimeenkin panet, niin et saa koskaan tilaisuutta mennä naimisiin?"

-- "Enhän minä ole edes kihlannutkaan vielä", vastasi Jaakko naurahtaen.

-- "Mutta saatathan helposti sattua näkemään jonkun tytön, joka sinulle on mieliin", sanoi veli, "ja kun rakkaus sinuun saa syttyneeksi, niin silloin varmaankin kadut nykyisiä tuumiasi; sinä et pidä lukua elämän runollisesta puolesta, vaan tahdot tyytyä sen yksipuolisuuteen".

-- "Minä en runollisuudesta ymmärrä tuon enempää", vastasi Jaakko säveästi, "tiedän tosin tekeväni tuhmasti, vaan toisin en taida".

Jaakko oli oikeassa. Aikeistaan ei ollut muuta sanomista kuin että ne olivat tuhmasti, tuiki tuhmasti tuumitut! Vaan, olipa toki yksi, joka ei niitä tuhmina pitänyt, -- leski ynnä orvot. Ja kun Jaakko näki heidän kiitollisuutensa, näki sen ilon, joka loisti heidän silmistään, sanoi hän itsekseen: "oikeinpa on mieleni hyvä, että noin tuhmasti tein'". Kovin kourin hän ryhtyikin työhön. Pienen perintö-osansa pani hän heti liikkeelle, voidakseen työskennellä suuremmassa määrässä. Vaikka nyt suurin osa talon omaisuutta tuli sen kautta hänen omakseen, ei hän kumminkaan itseään muuna pitänyt kuin lesken asian-ajajana. Jos hän olisi paremmin älynnyt etujaan valvoa, olisi kohtalonsa hänelle keveämmältä tuntunut, mutta sitä ei hänessä ollut miestä huomaamaan. Tulipa Jaakko paralle toinenkin rasitus ja, itse sitä huomaamattansa, oli hän niiden väkeväin sotasankarien kaltainen, joista oli saduissa lukenut. Hän teki työtä ankarasti, valvoi yöt ja piti vaan huolta toisten parhaasta, vaikk'ei hän siitä itse huomannut. Kävi, näet, niin, että Risto, joka ei nähnyt mitään vaivaa, pian sai perintöosansa loppuun ja tuli aina välisti Jaakolta lainaamaan rahoja. Jaakko antoi ilomielin, mitä veli pyysi.

-- "Niin sen pitää olemankin", sanoi hän; "sinä et saa olla puutteessa, sinun pitää elämän huoletta ja murheetta, voidaksesi töitäsi toimitella; tule vaan luokseni ja ota mitä tarvitset". Vaan tämä jalomielinen käytös lisäsi Jaakon työkuormaa entistä enemmän.

Eräänä iltana tuli Risto pahalla tuulella Jaakon luo, istahti ja katseli äänetönnä kuinka veli teki työtä.

-- "Mikä sinun on?" kysäsi Jaakko, tähystäen lautaa, jota höyläsi.

-- "Min'oon kyllästynyt tämän elämän viheliäisyyteen", vastasi Risto "se on täpösen täynnä nöyryytyksiä ja erehdyksiä".

-- "Niin, kyllä se on totta, kyllä täällä erehdyksiin joutuu", sanoi Jaakko myöntäen. "Minäkin, esimerkiksi, luulin saavani urakkatyökseni tuon kouluhuoneen rakennuksen, vaan eräs toinen tarjoutui tekemään sen vähemmästä".

-- "Ei mokomaa tuhmaa toista ole", ajatteli Risto, vaan kun hän paljon piti veljestään, niin hän ei ajatustaan ilmaissut; puhalsihan vaan muutaman savupilven sikaristaan.

Kotvasen olivat veljekset ääneti; Jaakko rupesi viheltelemään höylätessään.

-- "Etkö lähde ulos kävelemään?" kysyi Risto sitten.

-- "Eipä minulla juuri olis aikaa", vastasi Jaakko; mutta nähdessään veljensä tyytymättömän katsannon, lisäsi hän: "no, mennään vaan".

He läksivät. Raikas, kaunis ilta ilahdutti Jaakkoa. Hän, joka oli tottunut päiväkaudet läpi olemaan työnsä ääressä, tunsi nyt itsessään oudon, suloisen tunteen, nähdessään luonnon heristymistä, ja rintansa paisui, hengittäen sisäänsä mietoa ilmaa. Kauvan unohduksissa olleet muistelmat kuvailivat hänen mielessään; kaikki oli entisellään, hän itsekin. Hän viittasi järvelle päin, puristi veljensä kättä ja sanoi: "Muistatko, Risto, kuinka me kerran luistelimme tuon järven jäällä? Muistatko, kuinka minä antauduin poliisin käsiin, jotta te sillaikaa pääsisitte pakoon, mutta poliisi päästi minut irti, sanoen teidän pettäneen minut?" Risto naurahti. "Kun joskus tulen niin varakkaaksi, että voin toiveeni toimeen panna", jatkoi Jaakko, "niin sitten laitan itselleni asuinhuoneen maalle, viheriöitseväin puiden suojaan, ja sen taakse laitan yrttitarhan ja ylt'ympäri korean piste-aidan. Luulisinpa saavani silloin halun naidakin". Ja ääneti katsoi Jaakko etehenpäin, ikäänkuin näkisi jo kauaksikin tulevaisuuteensa.