Chapter 7

-- "Hyvin kernaasti", vastasi tukkukauppias suopeasti, "minulla on kyllä tapana maksaa rätingit ainoastaan neljästi vuodessa, mutta jollei se käy laatuun, niin menkää tuonne toiseen huoneesen, kassöörini luo ja ottakaa häneltä 380 taaleria -- olemmepa sillä lailla kuitit".

Tukkukauppiaan käskystä maksoi kassööri mestari Jensenille 380 taaleria ja käski hänen mennä uudestaan tukkukauppiaan luo, kuittaamaan rahoja.

Raskaalla sydämmellä läheni Jensen toistamiseen tukkukauppiasta; hänen kätensä vapisi kuin haavan lehti, kun hän piirsi nimeänsä kuitin alle, ja kyynelpisara kiilsi silmissä ja kiertyi siitä miehen partaiselle poskelle.

Tukkukauppias näki kaiken tämän ja tuskin oli Jensen, jäähyvästit sanottuaan, astunut ovelle, kun tukkukauppias kutsui häntä takaisin ja sanoi hänelle: "Kun te nyt olette kerran täällä, niin voisitte ottaa samalla mittaa noista pulpeteista, minä tarvitsen vielä neljä sellaista, mutta kun te ette voi odottaa neljännes-vuotta, niin menkää taasen minun kassöörini luo -- tiedättehän te nyt, missä hän istuu -- ja ottakaa häneltä 500 taaleria käsirahaa, sillä keinoin saamme me tästä lähtein tehdä keskenämme rätingit joka neljännes-vuosi."

Juurikuin lumouksesta katosi nyt kaikki suru Jensenin kasvoilta. Hän tarttui tukkukauppiaan käteen, puristi sitä sydämmellisesti, ja hänen silmistänsä kiilteli taasen vesipisara, kiitollisuuden kyynel.

Ottipa Jensen mitat, sai 500 taaleria käsirahaa, lunasti vekselin, piti hauskat joulut, ja tukkukauppiaan puoltosanan avulla lisääntyi hänelle lisääntymistään työtä ja varoja. Tätä nykyä on hänellä seitsemän sälliä työssä.

Entäs tukkukauppias! -- Hän ei ollut koskaan niin hyvillä mielin, kuin sinä jouluna. Joulupöydässä istuessaan, ilmoitti hän syyn mielihyväänsä: puusepän silmissä kirmaileva kiitollisuuden kyynel oli tehnyt hänet niin iloiseksi; tämä oli hyvän työn seuraus ja sentähden kehoitti hän pöytätovereitaan tekemään samaa kuin hänkin. -- Suokoon Jumala, että kaikki rikkaat miehet tekisivät todellakin niin!

PYRSTÖTÄHTI.

(H. C. Andersen'in satuja.)

Ja pyrstötähti tuli, sen pää se loisti ja pyrstö uhkasi; sitä katseltiin rikkaan linnasta, katseltiin köyhän mökistä, kaikki katselivat sitä, kansajoukko kadulla ja yksinäinen matkamies kankahalla kaukaisella. Kullakin oli siitä oma ajatuksensa. -- "Tulkaas katsomaan taivaan merkkiä!" sanoivat ihmiset, ja kaikki riensivät katsomaan.

Mutta tuvassa istui pienonen poika äitinsä sylissä; talikynttilä paloi, ja äiti näki pienen puikon kynttilässä, tali keräytyi pitkään siepaleesen ja ritisi, se merkitsi äidin mielestä sitä, että lapsi kuolee kohta, häneen päin muka puikko kääntyi.

Tuo nyt oli vanha taikaluulo, ja äiti uskoi sitä.

Vaan poika olikin määrätty elämään monta vuotta maan päällä, elämään ja näkemään pyrstötähteä, kun se kuudenkymmenen vuoden perästä jälleen ilmautui.

Pienonen ei nähnyt puikkoa kynttilässä, eikä hän huolinut pyrstötähdestäkään, joka ensi kertaa hänen elämässään loisti taivaalla. Hän istui kuppinen edessään; siinä oli kuohutettua saippuavettä, ja poika pisti siihen pienen savipiipun pään, pisti piipun suuhunsa ja puhalteli kuplia, suuria sekä pieniä; ne värähtelivät ja liihottelivat ihanimmissa väreissä, jotka vaihtelivat keltaisesta punaiseen ja siniseen, ja sitten tuli viheriätä niinkuin metsän puut, kun aurinko paistaa lehtien lävitse.

-- "Suokoon Jumala sinulle niin monta elonvuotta, kun nuo kuplat, joita puhaltelet!"

-- "Niin monta, niin monta!" ja poikanen päästeli kuplan toisensa perästä.

-- "Kas tuossa lentää vuosi! tuossa lentää vuosi, katsopas kuinka ne lentävät!" sanoi hän joka kerran kuin kupla läksi lentoon. Tulipa pari kuplaa hänelle suoraan silmiin; sepä kirveli, sepä karvasteli, oikein kiertyi kyyneleitä silmiin. Jok'ainoassa kuplassa oli tulevaisuuden näky, loistava, heloittava.

-- "Nyt näkyy pyrstötähti!" huusivat naapurit. "Tulkaahan ulos älkääkä sisällä istuko!"

Ja äiti otti poikaa kädestä. Pojan täytyi panna pois savipiippu, jättää sikseen suopakuplilla leikkiminen, sillä pyrstötähti oli näkyvissä.

Ja pienonen katseli tuota loistavaa tulikuulaa ja sen säteilevää pyrstöä. Muutamat sanoivat pyrstön näyttävän kolmen kyynärän pituiselta, toiset arvelivat siinä olevan miljonankin kyynäärää; ihmiset näkevät niin eri lailla.

-- "Lapset ja lapsenlapsetkin saattavat olla maan povessa silloin kuin se jälleen ilmestyy!" sanoi väki.

Useimmat näin sanoneista olivatkin jo maan povessa, kun pyrstötähti toistamiseen tuli näkyviin; mutta poikanen, jonka puoleen puikkonen kynttilässä oli kallistunut ja josta äiti oli ajatellut: "hän kuolee kohta!", hän eli vielä, oli vanha ja harmajapää. "Harmaat hapset ovat vanhuuden seppele", sanoo sananlasku, ja hänellä oli monta semmoista seppeltä, hän oli vanha koulumestari.

Koululapset sanoivat hänen olevan niin viisaan, tietävän niin paljon, osaavan historiat, maantiedot ja sen, mitä taivaankappaleista tiedetään.

-- "Kaikki palajaa jälleen!" oli hän sanonut, "tarkastakaapas vaan ihmisiä ja tapauksia, niin huomaatte, että kaikki palajaa jälleen, toisissa muodoissa, toisissa maissa".

Ja koulumestari oli kertonut heille Wilhelm Tellistä, jonka täytyi ampua omena poikansa pään päältä, mutta ennenkuin laukaisi nuolen, kätki hän poveensa toisen nuolen, ampuakseen häijyn Geslerin. Se tapahtui Sveitsissä, mutta monta vuotta sitä ennen oli samoin käynyt Tanskassa Palnatoken; hänenkin oli täytynyt ampua omena poikansa pään päältä ja oli niinkuin Tell'kin kätkenyt nuolen, kostaaksensa. Ja samoin kerrotaan tapahtuneen Egyptissä toista tuhatta vuotta sitten. Kaikki palajaa takaisin, niinkuin pyrstötähdet, ne menevät tiehensä, ovat poissa ja palajavat jälleen.

Ja hän puhui pyrstötähdestä, jota odotettiin, samasta, jonka hän oli lapsena nähnyt. Koulumestari tunsi taivaan kappalten kulkuja.

Nyt oli pyrstötähti tulossa, ja siitä hän kertoi, mitä kansa oli puhunut ja arvellut silloin, kuin se viimeksi oli ollut täällä. "Pyrstötähtivuosi on hyvä viini-vuosi", sanoi hän, "silloin sopii sekoittaa vettä viiniin, eikä sitä kukaan huomaa. Viininkauppiaat mahtavat olla hyvin mielissään pyrstötähti-vuotena".

Taivas oli pilvessä kokonaista neljätoista päivää ja yötä, pyrstötähteä ei näkynyt, mutta kyllä se nähtävillä oli.

Vanha koulumestari istui pikku kammiossaan aivan koulutuvan vieressä. Bornholmilainen kello hänen vanhempainsa ajoilta seisoi nurkassa; raskaat lyijyluodit eivät nousseet eivätkä laskeuneetkaan; pikku käki, joka ennen aina oli pistäynyt ulos ja kukkunut kellon lyönnit, oli monta vuotta ollut vaiti; kaikki oli ääneti ja hiljaa kellon sisässä, kello ei käynyt enää. Mutta vanha klaveeri, vanhempain ajoilta sekin, oli hengissä vielä, kielet jaksoivat soida, jospa vähän sorroksissakin, kokonaisen ihmis-iän säveleitä. Ukko muisti tuossa niin paljon, sekä iloista että surullista noilta vuosilta, siitä saakka kuin hän pienenä oli nähnyt pyrstötähden, tähän asti, jolloin se oli täällä jälleen. Hän muisti, mitä äiti oli sanonut puikkosesta kynttilässä, hän muisti, noita kauniita suopakuplia, joita oli puhallellut; kukin oli elon vuosi, oli äiti sanonut, niin loistava, niin kirjava! pelkkää ihanuutta ja iloa hän niissä näki: lapsenleikkejä ja nuoruuden intoa, koko avaran maailman päivän paistehessa, ja sinne hänen oli lähteminen! ne olivat tulevaisuuden kuplia ne.

Nyt kuuli ukko klaverin kieliltä säveleitä kuluneelta ajalta: muiston kuplia muiston värinvaihtehissa; sieltäpä kuului mummon sukkalaulu:

"Se oli kelpo naikkonen, Joka ensiksi kutoi sukkasen!"

Sieltä kuului laulu, jota talon vanha piika oli laulellut hänelle pienenä:

"On monta mutkaa tiellä Sen täällä käytävää, Mi nuori ompi vielä Ja vähän ymmärtää".

Nyt kuului säveleitä ensimmäisistä tanssijaisista, menuetti ja polkka; nyt soi ventoja, surumielisiä säveleitä, jotka panivat ukon itkemään; nyt pauhasi sotamarssi; nyt rakkaita säveliä; kupla kuplan perään, niinkuin silloinkin, kuin hän poikana oli puhallellut niitä suopavedestä.

Hänen silmänsä olivat kääntyneet akkunaan, pilvi tuolla taivaalla vetäysi syrjään, vanhus näki pyrstötähden kirkkaassa ilmassa, sen loistavan pään, sen säteilevän utuhunnun.

Tuntui kuin olisi hän nähnyt sen eilen illalla, ja kumminkin oli kokonainen ihmis-elämä monine vaiheineen sen ja nykyisen ajan välillä. Silloin oli hän ollut lapsi ja nähnyt kuplissa "eteenpäin", nyt näyttivät kuplat "takaisin". Hän tunsi itsessään jälleen lapsen mielen ja lapsen uskon, hänen silmänsä loistivat, hänen kätensä vaipui klaverin soittimille -- kuului sävel, kuului kuin olisi siellä kieli katkennut.

-- "Tulkaas katsomaan, pyrstötähti on tullut!" huusivat naapurit. "Taivas on niin kaunis ja kirkas! tulkaahan toki katselemaan sitä oikein!"

Vanha koulumestari ei vastannut, hän oli matkalla sitä oikein katselemaan; hänen sielunsa oli ulkona isommalla radalla, avarammassa alassa kuin se, mitä pyrstötähti kulkee.

Ja pyrstötähteä katseltiin jälleen rikkaasta linnasta, katseltiin köyhän mökistä: sitä katseli kansajoukko kadulla ja yksinäinen matkamies kankahalla kaukaisella.

Vanhuksen sielua katseli nyt Jumala ja rakkaat, jotka olivat menneet hänen edellään, ja joiden luokse hän oli ikävöinnyt.

JUNUN MARKKINAMATKA.

Ennen päivän nousua he läksivät, isä poikineen. Olipa tuo sanomattoman hauskaa kahdeksanvuotiaan mielestä, hän kun ei ollut vielä milloinkaan käynyt markkinoilla. Viikkokausia oli hän iloinnut, kun oli luvattu ottaa hänet mukaan, ja kun nyt viimeinkin se päivä elikkä oikeammin yö oli tullut ja äiti herätti hänet, sanoen: jos tahdot kaupunkiin nyt, niin ylös pian, uudet sarkavaatteesi ovat vuoteella, -- niin Junukos oli nopea nousemaan, nopeampi kuin milloinkaan ennen.

Junun isä oli tavallisia talonpoikia, ei rikas, vaan ei köyhäkään. Hän olisi tullut varsin hyvin toimeen, jollei olisi viime aikoina päässyt viinan makuun; mutta siitäpä hetkestä asti onni rupesikin väistymään hänestä, ja kotirauha pakeni tuon tuostakin -- liiatenkin jokaisen markkinamatkan perästä.

Itsestään hän ei ollut niin varsin turmioon menevä, kunhan ei vaan joutunut pahoihin seuroihin, mutta semmoisiinpa hän aina joutuikin kululla ollessaan. Kun kelvottomat häntä houkuttelivat, niin hän oli oitis valmis seuraamaan. Hänen tahtonsa se harvoin paneusi varsinaiseen vastarintaan. Sittemmin hän syytti aina kiusausta, kuten heikot ihmiset konsanaankin, ikäänkuin ei olisikaan totta tämä raamatun lause: vastustakaa pahaa, niin hän pakenee teitä.

Äiti, tuntien miehensä tavat, oli jo kauan koettanut estää Junun menemistä markkinoille, mutta isä arveli, että poika on kyllin suuri, vahtiakseen hevosta ja rattaita kaupungin torilla, ja tottahan hänenkin tulisi joskus lähteä sinne, -- ja niinpä sai, kuten sanottiin, Junu tulla mukaan.

Voi kuinka kummallista oli kulkea yöllä, kun kaikki oli niin hiljaa! Puitten latvat humisivat niin kauniisti, ja tähdet ne tuikkivat niin kirkkaina alas synkkään maahan. Kauan he kulkivat, kuulematta muuta kuin rattaittensa tärinää ja hevosen kavioin kalketta, mutta vihdoin päästiin maantielle, ja siinäkös mennä jyryytti markkinamiehiä! Päivä valkeni valkenemistaan ja tähdet rupesivat katoamaan. Menevätköhän ne nyt aamulevolle, valvottuaan koko yön, ajatteli Junu. Hänen tuli melkein ikävä heitä. Mitä enemmän heitä katosi, sitä enemmän rauhattomuutta ja melua näkyi nousevan maan päällä. Junun kyllä paloi mieli saada nähdä, miltä kaupunki ja markkinat näyttävät, mutta sittenkin hän olisi halunnut ajaa kauan, hyvin kauan, kun ympärillä oli niin pimeätä ja hiljaista ja tähdet loistivat ... hän ei tiennyt miksi.

Tultiinpa syöttöpaikkaan. Isä riisui hevosen valjaista ja antoi sille ruokaa. Talo oli lähellä jokea; vähän matkan päässä oli silta kosken ylitse. Junu meni sinne siksi aikaa. Aurinko oli juuri nousemassa. Kosken vesi oli kuni pelkkää pyryävää lunta, ikäänkuin hopeaista rankkasadetta, ja syöstessään alas noin huimasti ja hurjasti se kuului kauniimmalta kuin urut kirkossa; niin, kirkkosoittoa se oli kuin olikin... Liikahtamatta ja äänetönnä seisoi korkea honkametsä tuolla vuoren rinteellä. Verkalleen nousi aurinko harjun takaa ja punasi taivaan ja loi loistoa jokeen, niin että sen vesi näytti muuttuvan vereksi: -- silloin johtui Junulle mieleen Ilmestyskirjan enkeli, joka vuodattaa säteensä maan päälle ja meren, sillä hän lueskeli äidilleen joskus raamattua, kun tämä illoin istui odottelemassa miestään kotia.

-- "Missähän sä taas vitkastelet?" huudettiin samassa, ja Junu, tuntien isänsä äänen, kiiruhti rattaille. Pianpa oltiin kaupungissa.

Tuommoista sekasotkua, kuin siellä vallitsi, ei Junu ollut osannut aavistakaan. Ihanhan täällä kiehui ihmisiä kuin muurahaisia tuossa suuressa keossa vanhan hongan juurella kotimetsässä! Isä riisui hevosen valjaista, sitoi sen kiinni rattaisin torilla ja antoi Junulle luvan mennä kaupunkia katselemaan, kunhan vaan silloin tällöin katsahtaisi hevosta. Kotia täältä ei niin kohta lähdettäne, sanoi isä, antaen Junulle 25 penniä markkinarahaa -- ja meni tiehensä ystävineen ja naapureineen.

Junu söi suuhunsa markkinalahjan ja jäi rattaille istumaan: siitähän oli lysti katsella ympärilleen, arveli hän. Kummallinen meno täällä kaupungissa! Siellähän näkyi saavan rahalla vaikka mitä ... mutta sielläpä olikin niin paljon valittavaa, että oikein piti päätä pari kertaa raapaiseman, ennenkuin päätti ottaa jotakin. Onneksi ei Junulla ollut rakoja. Muutoin hän olisi ostanut tuon pillin, joka niin sorjana heloitteli ja joka soi niin ihmeen kauniisti... Paljon hyvää hän sai nähdä. Talot olivat hoveja melkein jok'ainoa, ja hyvästi puettua kansaa oli kosolta myöskin, mutta ajan pitkään kumminkin kyllästyisi kaupunkiin, arveli Junu. Ei yhtään puuta, pelkkiä lyhtypatsaita vaan! Ei maata, paljaita kiviä vaan! ... entäs tämä melu sitten?... Kas tuolla tuli Saksalainen vaatetetun apinan kanssa, joka teki konsteja rahan edestä. Tuommoisista apinoista oli Junu kuullut puhuttavan, niitä on kosolta markkinatorilla, mutta Junua tuo elävä hieman peloitti, sillä sehän oli niin peräti ihmisen näköinen, että hänen oikein katsomalla täytyi katsoa oliko sillä häntää, ollakseen vakuutettu, ettei se ollut naapurin ruma Rietu. Apinan jälkeen hän näki erään vaimo-ihmisen, joka oli niin hieno kuin itse nimismiehen rouva: oikea silkki-vaippa, näethän, ja suuret ruusut nivuksissa. Tuo oli varmaankin joku hirmuisen ylhäinen. Mutta kasvot eivät olleet vähääkään hienommat kuin pappilan karjapiiallakaan; ei maar, pistäpäs pappilan Maisu vaan tuommoiseen pukuun, niin olisi hänkin yhtä ylhäinen ... ihan varmaan!

-- "Onkos voita?" kysyi rouva.

-- "Ei ole voita eikä juustoa", vastasi Junu, nousten ylös; hän tiesi, että herrasväen kanssa puhuessa pitää seisoa. Hänen jälkeensä tuli kaksi rouvaa. Toinen niistä sanoi toiselle: "surkeaa tuo on, että ihmiset, jotka elää kihnuttavat kättensä työllä, koreilevat tuolla lailla. Pikemmin he näkevät nälkää ja muuta kurjuutta, kuin käyvät huonoissa vaatteissa, ja lopuksi he tavallisesti paatuvat ja joutuvat vihdoin vaivaishoidon vastukseksi". -- -- --

Kun Junu oli hetkisen katsellut tätä "uutta maailmaa", rupesi se maistumaan hänestä puulle. Hattupäät naiset olivat ihan samannäköisiä kuin nuo maalatut nukit tuolla kauppakojussa. Kaikilla heillä oli kukkia nivuksissa ja takaraivolla tuhoton tukku, ettei Junu osannut ymmärtää, miten se ei vetänyt maahan koko kantajaansa. Junu ei käsittänyt, että päät olivat erinomaisen keveitä suuruuteensa .... tyhjällä täytettyjä suurin osa. Herrasmiehet ne näyttivät teettäneen vaatteensa kaikki yhdellä räätälillä ja ostaneen hattunsa yhdestä puodista! Junu ei ymmärtänyt, mitenkä heitä voi toisistaan eroittaa, varsinkaan vaimoväkeä, ja tätä tuumatessaan hän torkahti ja viimein nukkui.

Herättyään hän näki toisellaisen kuvan edessään. Hän oli rattaineen melkein viimeisenä torilla. Markkinaväki oli poissa. Suurissa, korkeissa kartanoissa paloi valkea joka paikassa.

Tulipa isäkin ja rupesi valjastamaan, vaikka se kävi hyvin hitaasti. Hänen seurassaan oli kaksi miestä. Nämä puhua pörisivät hyvin epäselvästi, sekoittaen puheesensa aina kirouksia, eivätkä tahtoneet päästää isää pois. Liikkeelle hän koetti kumminkin lähteä, mutta siitä ei tahtonut tulla mitään. Erään kadun kolkassa oli suurilla kirjaimilla kirjoitettu: "ravintola"; tuo sana näkyi niin selvästi lyhdyn valossa. Sinne heidän piti pistäymän, isän ja hänen rajujen toveriensa. Isä sitoi hevosen lyhtypylvääsen eikä edes muistanutkaan pikku Junun olevan mukana.

Junu raukkaa! Kauan hän seisoi kolkassa, odotellen isäänsä, mutta eipä häntä kuulunut. Sisään hän ei uskaltanut mennä häntä hakemaan, se tuntui niin vastahakoiselta. Vastapäätä ravintolaa oli suuri, kaunis talo. Ohujen kartiinien läpi näki Junu suuren valoisan huoneen ja sen perässä useita kammioita. Pöydällä suuressa huoneessa paloi lamppu; se loisti yhtä kirkkaasti kuin seitsenhaarainen kynttilänjalka alttarilla joulu-aamuna... Olikohan tuolla joulu joka ilta? Pöydän ympärillä istui sekä aikaihmisiä että lapsia: ken neuloi, ken luki, ken katseli kuvakirjaa. Sisään tuotiin korillinen omenoita, lautasia ja hopeaveitsiä, ja sittenkös kuorittiin ja syötiin miehissä niitä... Voi jos saisi yhdenkin tuommoisen, yhden ainoan edes, arveli Junu, joka ei ollut einettäkään maistanut, sittenkuin markkinalahja oli syöty. Noillapa on hauskaa tuolla sisässä. Heidän isänsä ei kai mene milloinkaan markkinoille eikä heidän äitinsä istu hädissään odottelemassa, niinkuin minun äitini saa tehdä... Mitäs jos menisin heidän kyökkiinsä ja pyytäisin lupaa, saada istua siellä kunnes isä tulee? Akkunasta kyllä näkisin ulos.

Ja hän meni sisään eräästä ovesta, jonka hän arvasi vievän kyökkiin. Siellä kiehua kirisi teekattila, ja muuan piikamamseli oli asettelemassa kuppeja tarjottimelle.

-- "Hyvää iltaa! Saiskohan istua täällä, kunnes isä joutuu?" kysyi Junu.

-- "Mitä?" kiljasi piikamamseli. "Isä joutuu! -- Ei täällä ole mikään kestikievari. On niitä huonompiakin taloja, joihin sinunmoisesi saavat mennä sisään".

-- "On vainen?" kysäsi Junu ja oli juuri pyytämäisillään saada tietää missä semmoisia on, kun piika avasi oven -- ja Junu ymmärsi mitä sillä tarkoitettiin.

* * * * *

Tultuaan jälleen kadulle, kuuli hän ääniä ja puhetta, jotka panivat hänen sydämmensä vapisemaan pelosta. Poliisimiehet ajoivat heidän hevosellaan. Useat miehet kuljettivat isää pois... Kapakassa oli syttynyt tappelu... Isä oli iskenyt viimeiseksi... Mies -- toinen niistä, jotka Junu oli nähnyt isänsä seurassa -- oli kuollut... Isä itki ja rukoili, mutta tässä eivät auttaneet rukoukset eivätkä kyyneleet. Väkeä kokoontui sen talon ympärille, missä murha oli tapahtunut, mutta poliisin mentyä tiehensä melun-pitäjäin kanssa, hälveni pian väkikin kadulta ja kukin meni kotiaan.

Junulla vaan ei ollut minne mennä. Yksinään hän seisoi nyt tuossa ulkona pimeässä. Isän itku ja rukoukset sekä muiden kiroukset humisivat vielä kamalina hänen korvissaan. Hetkisen hän itki katkerasti, mutta pian heräsi hänen sielussaan tehokas ajatus. Kotia äidin luokse hän lähtee. Rattaita hän nyt ei voi löytää; jos hän menee poliisin luo, niin ehkä ottavat hänetkin kiinni, ja jos sekä isä että hän jäävät pois, niin äidin on varsin raskasta olla ... äiti parkaa!...

Hän läksi kulkemaan kotiapäin. Väsymystä hän ei enää tuntenut, tuskin nälkääkään, vaikka hänellä vähää ennen oli ollut niin kova nälkä. Kotia äidin luo! Kotia äidin luo! kuului hänen sydämmessään. Kotia äidin luo, joka nyt varmaankin istuu odottamassa ja lukee! Kotia äidin luo, joka oli opettanut hänelle kaikki ne pikku rukoukset, jotka hän osasi ulkoa, ja joka oli puhunut hänelle niin kauniisti Jumalasta, vaikk'ei ollut uskaltanut sitä tehdä isän ollessa tuvassa ... äiti rakasti häntä paljon, sen hän kyllä tunsi. Äidin katse ikäänkuin lämmitti hänen sieluansa.

Ja pimeä oli ulkona, pilkkopimeä, ja tähdet ne tuikkivat yhtä kirkkaina kuin edellisenäkin yönä; Junun mielestä ne vaan eivät olleet entisillä paikoillaan. Voi kuinka kirkasta ja kaunista on Sinun tykönäsi, hyvä Jumala! virkkoi hän itsekseen; mutta Sinullapa suittaa niin ollakin, sillä kaikki olet Sinä itse tehnyt. Sinä hallitset kaikki väkevällä kädelläsi, niinkuin olen lukenut... Mitä on tuo kaunis lamppu, jonka kaupungissa näin, ja mitä ovat kynttilät alttarin seitsenhaaraisessa kynttilänjalassa ihanuuden rinnalla tuolla taivaassa!... Kuoritaankohan sielläkin omenia hopeaveitsillä?... Kas niin, nytpä puhut tuhmasti, Junu!... Mitähän ne tekevät tuolla ylhäällä, odottaessaan? Siellä lienee useita odottelemassa -- ken isää, ken äitiä, ken ... ken semmoisia pieniä kuin minä... Odottavatkohan useat turhaankin siellä? Ja tuommoisissa mietteissä Junu astuskeli ja vuoroin juosta tipotti, eikä aikakaan, niin oli hän jälleen tuolla kosken ylitse vievällä sillalla.

-- "Isä parkaa, isä parkaa", arveli hän. "Parasta olisi ollut, jos olisimme syöttöpaikasta kääntyneet takaisin... Tulleekohan isä kotia?... Eivätköhän ne häntä tuomitse? 'Joka vuodattaa lähimmäisensä veren, hänen verensä ihmiset vuodattavat', sanoo katkismus ... isä parkaa!... Mutta kuules kuinka kauniisti koski kohisee! Kauniimmasti kuin viime yönä. Jos äiti olisi nyt täällä, niin kuuntelisi hänkin tätä mielellään!... Tämä on virttä, on ihan varmaan, vaikk'ei sitä ole uudessa virsikirjassa. Ehkä se löytyy mummon vanhassa kirjassa... Minäpä käyn kaidepuulle istumaan ja kuuntelemaan, niin samassa lepäänkin".

Jotakin mustaa putosi samassa silmänräpäyksessä kaiteelta alas koskeen. Ei kuulunut huokaustakaan... Lapsen pää nousi sitten silmänräpäykseksi ylös vaahtopyörteestä -- kerran vaan; huima virta veti sen jälleen syliinsä.

Ja kotona istui äiti ja odotteli odottelemistaan, mutta turhaan.

Mutta ylhäällä kirkkaudessa, jossa ei enää yötä ole, istuu Junu, odotellen äitiään. Hän on niin varma siitä, että äiti tulee sinne kerran -- ja kun tähdet kirkkaimmasti loistavat pimeään maahan ja sen kaikille markkinatoreille, niin silloin hän aina lähettää terveisiä linnan rauta-akkunan kautta isälleen -- sillä tämä sai armon kuolemarangaistuksesta, mutta jäi ikuiseksi vangiksi -- ja sanoo: "minä odotan isääkin! Älä anna minun odottaa turhaan, niinkuin silloinkin", ja kun tähdet tuovat tuommoisia terveisiä, niin silloin vierähtää kyynel vangin silmästä, hän panee kätensä ristiin ja rukoilee; mutta taivaan enkelit ne samassa iloitsevat syntisestä, joka itsensä parantaa.

SUKKELA JUSSI JA TUHMA JUSSI.

Aurinkoinen valaisi koko maailmaa ja samalla myös erästä vähäistä kylää ja siinä taasen poikapulleroista, jonka nimi oli Jussi ja joka oli niin tuhma, että hänet sai uskomaan vaikka mitä. Kaikkein merkillisintä oli tästä poikasessa se, ett'ei hän mitenkään saanut pieneen kolkkaiseen päähänsä sitä, että tässä maailmassa on myös sellaistakin, jota sanotaan valheeksi ja petokseksi. Tähän ei suinkaan ollut syypää tuo vähäinen kylä, missä hän asuskeli, sillä se todellakin koetti jos jollakin keinoin saada häntä moisesta epä-uskosta; syy oli kaiketikin siinä, että hän oli tuhmempi, kuin tässä maailmassa onkaan sallittu olla.