Part 7
-- Marat'n ovat lyöneet kuoliaaksi samat rikolliset kädet, jotka tahtovat meidätkin hävittää maan pinnalta. Hänen murhansa on merkki siitä, että nyt alkaa kaikkien isänmaanystäväin joukkoteurastus.
Kierteli ristiriitaisia kertomuksia tämän traagillisen kuoleman yksityiskohdista ja uhrin viimeisistä sanoista: kyseltiin murhaajasta, josta ei tiedetty muuta, kuin että hän oli nuori nainen ja liittolaispetturien lähettämä. Kynsiään ja hampaitaan näyttäen naiskansalaiset huusivat rikolliselle kuolemantuomiota. Ja pitäen giljotiinia liian lempeänä rangaistuksena he vaativat, että tuo hirviö oli ruoskittava, heitettävä rattaiden alle, revittävä kappaleiksi hevosten välissä, ja keksivät vielä lisäksi uusia kidutustapoja.
Muutamat aseistetut kansalliskaartilaiset raahasivat piirihallitukseen erästä päättäväisen näköistä mieshenkilöä. Hänen vaatteensa olivat riekaleina, ja verivirrat valuivat hänen kalpeilta kasvoiltaan. Hänet oli yllätetty itse teosta hänen lausuessaan, että Marat oli ansainnutkin kohtalonsa kiihottamalla ihmisiä lakkaamatta ryöstämiseen ja murhaamiseen. Ja vain hädin tuskin olivat sotilaat saaneet hänet pelastetuksi kansan raivolta. Häntä osoitettiin sormella murhaajan myötärikolliseksi, ja kuoleman uhkaukset seurasivat häntä koko ajan kintereillä.
Gamelin seisoi paikallaan aivan tuskan murtamana. Kitsaasti esiin pusertuvat kyynelet kuivuivat takaisin hänen hehkuviin silmäteriinsä. Pojan suruun sekaantui lisäksi levottomuus isänmaan kohtalosta ja sydäntäsärkevä sääli kansaa kohtaan.
Hän ajatteli:
"Le Peltier'n, Bourdonin jälkeen Marat!... Siinä näkee isänmaanystävien kohtalon: Mars-kentällä, Pariisissa, Nancyssa, kaikkialla heitä murhataan, kaikki he menevät kohti perikatoaan." Ja hän ajatteli kavaltaja Wimpfeniä, joka vielä tuossa tuonoin kuudenkymmenen tuhannen kuningasmielisen etunenässä marssi Pariisia vastaan ja joka, elleivät urheat isänmaanystävät olisi pysähdyttäneet häntä Vernonissa, olisi hukuttanut vereen ja tuleen tuon sankarillisen ja tuhon omaksi tuomitun kaupungin.
Ja kuinka paljon olikaan vielä olemassa vaaroja, rikollisia suunnitelmia, kavalluksia, jotka Marat'n viisaus ja valppaus yksin olisi voinut saada selville ja tehdä tyhjäksi! Kuka osaisi nyt enää hänen jälkeensä paljastaa Custinen, joka virui joutilaana Caesarin leirissä ja kieltäytyi antamasta apua piiritetylle Valenciennes'ille, tai Bironin, joka tikkua ristiin panematta lojui Basse-Vendéessa jättäen Laumurin viholliselle ja Nantes'in piiritystilaan, tai Dillonin, joka petti isänmaataan Argonnessa?...
Mutta hänen ympärillään kasvoi hetki hetkeltä tuo kaamea huuto ja melu:
-- Marat on kuollut! Ylimykset ovat tappaneet hänet!
Kun Gamelin sydän täynnä surua, vihaa ja rakkautta lähti osoittamaan vapaudenmarttyyrille viimeistä kunnioitustaan, niin tuli häntä vastaan vanha, limousinilaispäähineeseen puettu maalaiseukko, joka lähestyi häntä ja kysyi, oliko tuo herra Marat, joka oli murhattu, mahdollisesti kirkkoherra Mara Saint-Pierre-de-Queyroix'sta.
VIII.
Eräänä tyynenä ja kirkkaana iltana, päivää ennen juhlaa käveli Élodie Évaristen käsivarteen nojaten Liiton kentällä. Työmiehet lopettelivat vielä kaikessa kiireessä työtään pystyttäen pylväitä, kuvapatsaita, temppeleitä, vuoria ja alttareita. Jättiläismäisiä vertauskuvia -- kansanomainen Herkules, joka heiluttaa nuijaansa, Luonto, joka ravitsee maailmankaikkeutta ehtymättömistä rinnoistaan -- nähtiin yht'äkkiä kohoavan tässä nälän ja kauhun riuduttamassa pääkaupungissa, jossa koko ajan kuulosteltiin, eikö jo Meaux'n tieltä päin kuuluisi itävaltalaisten tykkien jyrinää. Vendée korvasi tappionsa Nantes'in edustalla rohkeilla voitoilla. Rautainen ja liekkinen vihan ketju ympäröi tätä suurta vallankumouskaupunkia. Ja kuitenkin se otti vastaan suurenmoisella loistolla, kuten ainakin laajan valtakunnan hallitsijatar, niiden ensimmäisten kokousten edustajat, jotka olivat tunnustaneet uuden hallitusmuodon. Federalismi oli voitettu; yksi, jakamaton tasavalta oli voittava kaikki vihollisensa.
Évariste osoitti kädellään väkirikasta kenttää:
-- Täällä juuri 17 p:nä heinäkuuta 91 tuo kurja Bailly ammutti kansaa isänmaan alttarin juurella. Krenatööri Passavant, tuon verilöylyn todistaja, palasi silloin kotiin, repi rikki nuttunsa ja huudahti: "Olen vannonut kuolevani yhdessä vapauden kanssa; sitä ei ole enää: minä kuolen!" Ja hän ampui luodin otsaansa.
Sillä välin tarkastelivat rauhalliset porvarit ja taiteilijat juhlan valmistuksia, ja heidän kasvonsa kuvastivat elämänrakkautta, mutta yhtä synkkää kuin itse elämäkin: suurimmatkin tapahtumat muuttuivat heidän henkisessä näköpiirissään yhtä pieniksi kuin he itsekin ja yhtä mitättömiksi. Jokainen pariskunta käveli siinä kantaen sylissään perillistään tai taluttaen kädestä ja juoksuttaen edellään lapsia, jotka eivät olleet yhtään kauniimpia kuin vanhemmatkaan ja joilla ei näyttänyt olevan edellytyksiä tulla onnellisemmiksikaan, mutta jotka myös kerran puolestaan tulisivat antamaan elämän toisille, ilon ja kauneuden puolesta yhtä keskinkertaisille lapsille. Mutta väliin sukeltautui väkijoukosta myös esiin joku kaunis ja solakka nuori tyttö, joka herätti nuorukaisissa hehkuvia aistikuvitelmia ja vanhuksissa kaipuuta suloiseen nuoruusaikaan.
Sotakoulun kohdalla Évariste näytti Élodielle muutamia egyptiläisiä kuvapatsaita, jotka David oli piirustanut Augustuksen ajalta periytyväin roomalaisten esikuvien mukaan. He kuulivat silloin erään vanhan puuteroidun pariisilaisen huudahtavan:
-- Luulisi aivan olevansa Niilin rannoilla! Näinä kolmena viimeisenä päivänä, joina Élodie ei ollut yhtään tavannut ystäväänsä, oli _Maalaavassa Amorissa_ tapahtunut vakavia asioita. Kansalainen Blaise oli ilmiannettu varmuusvaliokunnalle kavalluksista tavaranhankinnassa. Onneksi kuvakauppias oli piirissään tunnettu: Piques-piirin valvontavaliokunta oli yleiselle varmuusvaliokunnalle mennyt takuuseen hänen kansallisesta mielenlaadustaan kokonaan puhdistaen hänet epäluulonalaisuudesta.
Kerrottuaan suuresti liikuttuneena tämän tapahtuman Élodie jatkoi:
-- Me olemme nyt taas rauhassa, mutta kovin me säikähdimme. Ei paljon puuttunut, etteivät pistäneet isääni vankeuteen. Jos vaarallista tilaa olisi kestänyt vielä joitakin tunteja kauemmin, olisin tullut pyytämään, että sinä, Évariste, olisit mennyt puhumaan hyvää hänen puolestaan vaikutusvaltaisille ystävillesi.
Évariste ei vastannut. Ja Élodie ei ollenkaan aavistanut, mitä tämän vaikenemisen alla piili.
He kulkivat käsi kädessä pitkin Seinen rantoja. He tunnustivat toisilleen keskinäistä mieltymystään Julien ja Saint Preux'n lauseparsin: tuo hyvä Jean-Jacques lahjoitti heille keinot maalata ja koristaa rakkauttaan.
Kunnallishallitus oli saanut aikaan tuon ihmeen: loihtinut päiväksi ylellisyyden hohteen nälkiintyneen kaupungin ylitse. Invaliditorille pitkin joen rantaa oli järjestetty markkinat: siellä myytiin kojuissa sianmakkaroita ja lihamakkaroita, laakerinlehdillä koristettuja siankinkkuja, Nanterren torttuja, piparkakkuja, ohukaisia, neljän naulan painoisia leipiä, limonadia ja viiniä. Lisäksi oli sellaisia myymälöitä, joissa myytiin isänmaallisia lauluja, kokardeja, kolmivärinauhoja, kukkaroita, messinkiketjuja ja kaikenlaista pientä korurihkamaa. Pysähtyen erään vaatimattoman kultasepän näytekaapin eteen Évariste valitsi sieltä itselleen hopeasormuksen, joka oli somistettu Marat'n liinaankäärittyä päätä esittävällä kohokuvalla. Ja hän pujotti sen Élodien sormeen.
* * * * *
Samana iltana Gamelin meni Rue de l'Arbre-Secille, naiskansalainen Rochemauren luo, joka oli pyytänyt häntä tulemaan tärkeän asian vuoksi. Hän tapasi rouva Rochemauren sänkykamarista, missä tämä makaili keimailevassa kotipuvussa leposohvallaan.
Aivan kuin naiskansalaisen asento, joka ilmaisi hekumallista riutumusta, niin kaikki hänen ympärilläänkin todisti hänen sulouttaan, leikitteleviä elämän tapojaan ja lahjojaan: harppu puoleksiavatun klaveerin vieressä, kitara nojatuolissa, kirjailukehys siihen jännitettyine silkkikankaineen, hiukan hahmoteltu miniatyyrimaalaus pöydällä, papereita, kirjoja, epäjärjestyksessä oleva kirjasto, jossa näkyi ilmeisesti yhtä tiedonjanoisen kuin hyväilynhaluisenkin käden hävityksen jäljet. Hän ojensi kätensä suudeltavaksi ja sanoi:
-- Terve teille, kansalainen valamies!... Juuri tänään antoi Robespierre vanhempi minulle teidän puolestanne suosituskirjeen presidentti Hermanille. Kirje oli erittäin hyvin kokoonpantu ja kuului jotenkin tähän tapaan: "Kiinnitän huomiotanne kansalainen Gameliniin, jota on suositeltava sekä lahjojensa että isänmaanrakkautensa puolesta. Katson velvollisuudekseni saattaa tietoonne isäänmaanystävän, jolla on vallankumoukselliset periaatteet ja joka myös järkähtämättä toimii niiden mukaan. Varmastikaan ette laiminlyöne tilaisuutta olla hyödyksi tasavaltalaiselle..." Kiireimmiten vein tämän kirjeen presidentti Hermanille, joka otti minut vastaan erinomaisen kohteliaasti ja heti allekirjoitti nimityksenne. Asia on selvä.
Hetkisen vaitiolon jälkeen sanoi Gamelin:
-- Kansalainen, vaikkakaan minulla ei ole edes leipäpalastakaan äidilleni annettavana, niin vannon kunniani kautta, että en ota vastaan valamiehen tehtävää muun vuoksi kuin palvellakseni tasavaltaa ja kostaakseni kaikille sen vihollisille.
Naiskansalaisen mielestä hänen kiitoksensa oli liian kylmä ja hänen kohteliaisuutensa liian ankara. Hän alkoi epäillä Gameliniltä puuttuvan tahdikkaisuutta. Mutta hän rakasti nuoruutta siksi paljon, että hän saattoi antaa sille anteeksi eräänlaisen karuuden. Gamelin oli kaunis: hän tahtoi nähdä hänessä ansioita. "Häntä täytyy vähän sivistää", hän ajatteli. Ja hän kutsui hänet illanviettoihinsa: hänellä oli vastaanotto joka ilta, teatterin jälkeen.
-- Te tulette tapaamaan minun luonani henkeviä ja lahjakkaita miehiä: Ellevioun, Talman, kansalainen Vigéen, joka käyttelee loppusointuja aivan erinomaisen taiturimaisesti. Kansalainen François on lukenut meille _Pamelansa_, jota juuri parhaillaan harjoitellaan Kansallisteatterissa. Sen tyyli on hieno ja puhdas niinkuin kaikki, mikä lähtee kansalainen François'n kynästä. Kappale on vallan liikuttava: se sai meidät kyynelöimään. Nuori naiskansalainen Lange on esittävä Pamélan osaa.
-- Luotan aivan teidän arvostelukykyynne, kansalainen, vastasi Gamelin. -- Mutta Kansallisteatteri on sangen vähän kansallinen. Ja on ikävää kansalainen François'lle, että hänen teoksensa esitetään noilla samoilla näyttämöpalkeilla, jotka Layan kurja runous on tahrannut. Ei ole vielä joutunut unohduksiin _L'ami des Lois'_n häväistysjuttu.
-- Kansalainen Gamelin, Layasta saatte sanoa mitä tahansa: hän ei kuulu ystäviini.
Naiskansalainen Rochemaure ei suinkaan ollut vain pelkästä hyvyydestä käyttänyt vaikutusvaltaansa hankkiakseen Gamelinille noin kadehdittavan aseman: sillä, mitä hän oli tehnyt ja mitä hän mahdollisesti vielä tulisi tekemään tämän hyväksi, hän toivoi kiinnittävänsä Gamelinin lujasti itseensä ja siten takaavansa itselleen tärkeän tuen oikeudessa, jonka kanssa hän kenties jonakin kauniina päivänä tulisi tekemisiin, sillä hän lähetti paljon kirjeitä sekä maaseudulle että ulkomaille, ja sellainen kirjeenvaihto oli siihen aikaan epäluuloa herättävää.
-- Käyttekö usein teatterissa, kansalainen Gamelin?
Samassa astui huoneeseen rakuuna Henry, kauniimpana kuin Adonis. Hänen vyöltään riippui kaksi valtavaa pistoolia.
Hän suuteli kauniin naiskansalaisen kättä, ja tämä sanoi hänelle:
-- Täällä on kansalainen Évariste Gamelin, jonka vuoksi olen kuluttanut koko päivän varmuusvaliokunnassa ja joka ei osaa olla siitä edes kiitollinen. Torukaa häntä vähän!
-- Ah, kansalainen, huudahti sotilas, -- olette siis juuri nähnyt lainlaatijamme Tuileries'ssa? Mikä nöyryyttävä näky! Eihän toki pitäisi vapaan kansan edustajain asettua oleilemaan hirmuvaltiaan suojissa! Samat kynttiläkruunut, jotka vielä tuonoin helottivat Capetingin salaliittojen ja Antoinetten hekumallisten hurjistelujen yllä, valaisevat nyt lainsäätäjiemme yöllisiä kokouksia. Tuo ajatus aivan värisyttää.
-- Ystäväiseni, onnitelkaa kansalainen Gameliniä, vastasi rouva de Rochemaure, -- hänet on nimitetty vallankumoustribunaalin valamieheksi.
-- Onneksi olkoon, kansalainen! sanoi Henry. -- Olen iloinen nähdessäni sinun luontoisesi miehen pääsevän tällaiseen virantoimitukseen. Mutta totta puhuen luotan sangen vähän tämäntapaiseen menetelmälliseen oikeudenkäyttöön, jonka konventin maltilliset ainekset ovat saaneet voimaan, tuohon säyseään Nemesikseen, joka säästää salaliittolaisia, säälii pettureita, tuskin uskaltaa iskeä federalisteihin ja joka pelkää vaatia itävallatarta syytettyjen penkkiin. Ei, tuollainen vallankumousoikeus ei voi pelastaa tasavaltaa. Ne henkilöt ovat hyvin rikollisia, jotka tässä epätoivoisessa asemassa, missä me olemme, ovat ehkäisseet kansan oikeudentunnon luonnollisia ilmaisuja.
-- Henry, sanoi naiskansalainen Rochemaure, -- ojentakaa minulle tuo pullo...
* * * * *
Kotiin palatessaan Gamelin tapasi äitinsä ja Brotteaux-ukon pikettiä pelaamassa savuavan talikynttilän valossa. Naiskansalainen kuului aivan häpeämättömästi huutavan: "kuningas kolmantena!"
Saatuaan tietää, että hänen poikansa nyt oli valamies, hän syleili häntä sydämellisesti, sillä hän piti sitä suurena kunniana molemmille ja toivoi samalla, että he tästä lähin saisivat ruokaa joka päivä.
-- Minä olen onnellinen ja ylpeä saadessani olla valamiehen äiti, hän sanoi. -- Oikeus on hyvä asia ja tärkein kaikista: ilman oikeutta sorrettaisiin heikkoja joka hetki. Ja minä uskon aivan, että sinä olet tuomitseva oikein, Évariste poikani: sillä lapsesta alkaen olet ollut oikeudenmukainen ja hyvänsuopa joka asiassa. Et voinut koskaan kärsiä vääryyttä, vaan vastustit aina väkivaltaa voimiesi mukaan. Sinä säälit onnettomia, ja se juuri on tuomarin kaunein koristus... Mutta, sanohan minulle, Évariste, mikä puku teillä on tuossa suuressa tribunaalissa?
Gamelin vastasi hänelle, että varsinaisilla tuomareilla oli mustasulkainen hattu, mutta että valamiehillä ei ollut mitään erityistä ja yhdenmukaista virkapukua, vaan he olivat tavallisissa pukimissaan.
-- Olisi sentään parempi, tuumaili siihen äiti, -- että heillä olisi peruukki ja virkapuku; he näyttäisivät siten kunnianarvoisemmilta. Vaikka sinunkin asusi useimmiten on huolimaton, niin olet kuitenkin kaunis, ja huonokin puku näyttää hyvältä sinun ylläsi, mutta useimmat ihmiset tarvitsevat jonkinlaista koristusta näyttääkseen arvokkaammilta: parempi olisi, jos valamiehilläkin olisi virkapuku ja peruukki.
Äiti Gamelin oli kuullut kehuttavan, että valamiehen toimesta oikeudessa maksettiin jonkinlaista palkkaakin; hän ei malttanut olla kysymättä, oliko siitä niin paljon tuloja, että niillä saattoi kunniallisesti elää, sillä juryn jäsenen, hän tuumi, täytyi voida hiukan esiintyäkin.
Hän sai mielihyväkseen tietää, että valamiehet saivat kahdeksantoista livren suuruisen hyvityksen jokaisesta istunnosta ja että valtion turvallisuutta vastaan tähdättyjen rikosten runsas lukumäärä pakotti heidät pitämään istuntoja hyvin usein.
Ukko Brotteaux löi kokoon kortit, nousi ja sanoi Gamelinille:
-- Kansalainen, teillä on nyt korkea ja peloittava tuomarin virka. Minä onnittelen teitä siitä, että saatte omistaa omantuntonne valon sellaisen oikeusistuimen palvelukseen, joka kenties on varmempi ja vähemmän erehdyksille altis kuin mikään muu, sentähden että se ei koetakaan etsiä pahaa ja hyvää sinään, niiden oman itsensä vuoksi, vaan ainoastaan sikäli kuin ne suhtautuvat kouraantuntuviin etuihin ja määrättyihin tunnesuuntiin. Teidän on valittava vihan ja rakkauden välillä, jonka vaalin voi tehdä välittömän vaistomaisesti, ei totuuden ja erehdyksen välillä, joita ihmisen heikon ymmärryksen on mahdoton erottaa toisistaan. Tuomitessanne sydäntenne ailahdusten mukaan te ette joudu erehtymisen vaaraan, sillä langetettu päätös on hyvä, sikäli kuin se tyydyttää niitä intohimoja, jotka ovat teidän pyhä lakinne. Mutta samapa tuo, ja jos minä olisin teidän presidenttinne, tekisin samoin kuin Bridoie, antaisin arpanappulain määrätä toimintani. Oikeusasioissa se on joka tapauksessa varminta.
IX.
Évariste Gamelinin piti astua virkaansa 14 p:nä syyskuuta, tribunaalin uudestijärjestelyn jälkeen: se oli tästä lähin jaettu neljään osastoon, ja kuhunkin niistä kuului viisitoista valamiestä. Vankilat olivat tulvillaan, yleinen syyttäjä teki työtä kahdeksantoista tuntia päivässä. Armeijan tappioiden, maaseutukapinain, salahankkeiden, juonien, petosten vastapainoksi konventti asetti hirmuvallan. Jumalat janosivat.
Uuden valamiehen ensimmäinen tehtävä oli tehdä kohteliaisuuskäynti presidentti Hermanin luona, joka kokonaan voitti hänen suosionsa herttaisella käytöksellään ja miellyttävällä puhetavallaan. Ollen Robespierren maanmies ja ystävä ja asioista yhtä mieltä hänen kanssaan Herman osoitti kaikissa toimissaan herkkää ja hyveellistä mielenlaatua. Inhimilliset tunteet, jotka liian kauan olivat olleet vieraita tuomarien sydämille ja jotka ovat Dupatyn ja Beccarian tapaisten miesten ikuinen kunnia, täyttivät kokonaan hänen mielensä. Hän iloitsi karkeiden tapojen lieventymisestä, joka oikeuslaitoksessa oli ilmennyt kidutuksen ja häpeällisten tai julmien rangaistuksien poistamisessa. Hän oli onnellinen nähdessään kuolemanrangaistuksen, joka ennen oli tuiki tavallinen ja jota vielä äskettäin käytettiin pienimmistäkin rikkomuksista, käyvän harvinaisemmaksi ja rajoittuvan vain suuriin rikoksiin. Omasta puolestaan olisi hän, samoin kuin Robespierrekin, mielellään poistanut sen kokonaan, mikäli ei ollut kysymys valtion turvallisuudesta. Mutta hän olisi luullut pettävänsä valtiota, jos hän ei olisi rangaissut kuolemalla niitä rikkomuksia, joita tehtiin kansallista kaikkivaltaa vastaan.
Kaikki hänen virkatoverinsa ajattelivat samoin: vanha monarkkinen usko valtioaatteeseen elähdytti vallankumoustribunaalia. Kahdeksan vuosisataa kestänyt yksinvalta oli kasvattanut sen virkailijat, ja se tuomitsi vapauden vihollisia jumalallisen oikeuden periaatteita seuraten.
Évariste Gamelin kävi myös samana päivänä esittämässä itsensä yleiselle syyttäjälle, kansalainen Fouquier'lle, joka otti hänet vastaan työhuoneessaan, missä hän parhaillaan työskenteli notaarinsa kanssa. Hän oli voimakasrakenteinen, karkeaääninen mies, jolla oli kissan silmät ja jonka rokonarpiset, lyijynharmaat kasvot kantoivat sen kuluttavan hävityksen leimaa, jonka istumatapoihin ja umpinaiseen kamariin kytketty elämä saa aikaan ulkoilmaan ja voimakkaisiin ruumiinliikkeisiin luoduissa ihmisissä. Asiapaperipinkat kohosivat hänen ympärillään niinkuin hautamuurit, ja kaikesta päättäen hän lisäksi rakasti tätä hirvittävää paperimäärää, joka näytti tahtovan tukehduttaa hänet. Hän puhui niinkuin ainakin ahkera ja velvollisuudentuntoinen virkamies, jonka henkinen näköpiiri ei ulotu virkatehtävien ulkopuolelle. Hänen kuuma hengityksensä hajahti konjakille, jota hän joi kestääkseen pystyssä ja joka ei laisinkaan näyttänyt menevän hänen päähänsä, niin selvän kirkasta oli hänen tasainen ja keskinkertainen puhelunsa.
Hän asui pienessä huoneistossa Oikeuspalatsissa nuoren vaimonsa kanssa, joka oli lahjoittanut hänelle kaksosparin. Tämä nuori vaimo, täti Henriette ja palvelijatar Pélagie muodostivat koko hänen huonekuntansa. Hän oli ystävällinen ja hyvä näitä naisia kohtaan. Sanalla sanoen hän oli erinomainen perheenisä ja virkamies, jolla ei ollut liiaksi ajatuksia eikä yhtään mielikuvitusta.
Gamelin ei voinut olla mielipahakseen toteamatta, miten suuresti nämä uuden hallituksen virkamiehet hengeltään ja tavoiltaan muistuttivat vanhan hallituksen aikaisia. Monta olikin siltä ajalta periytynyttä: Herman oli ollut asianajoviskaalina Artois'ssa; Fouquier oli Châtelet'n entinen lainvalvoja. He olivat säilyttäneet vanhan luonteensa. Mutta Évariste Gamelin uskoi vallankumoukselliseen uudestisyntymiseen.
Yleisen syyttäjän luota lähdettyään Gamelin kulki Oikeuspalatsin suuren käytävän läpi ja pysähteli puotien eteen, joissa kaikenlaisia esineitä oli taidokkaasti näytteillä. Naiskansalainen Ténot'n myymäläpöydällä hän selaili eräitä historiallisia, poliittisia ja filosofisia teoksia, sellaisia kuin _Orjuuden kahleet, Tutkielma itsevaltiudesta, Kuningattarien rikokset_. "Tuopa hyvä" hän ajatteli, "ne ovat tasavaltalaisia kirjoitelmia!" Ja hän kysyi myyjättäreltä, saiko hän paljonkin näitä kirjoja kaupaksi. Tämä pudisti päätään:
-- Ei ole menekkiä muulla kuin lauluilla ja romansseilla.
Ja vetäen esiin erään pikku niteen pöytälaatikosta hän lisäsi:
-- Kas tässä teille jotakin hyvää.
Évariste luki otsikon: _Nunna paitasillaan_.
Viereisen myymälän edessä hän näki Philippe Desmahis'n, joka komeana ja hempeänä naiskansalainen Saint-Jorren hajuvesien, ihovoiteiden ja tuoksupussien keskellä vakuutteli kauniille myyjättärelle rakkauttaan luvaten piirustaa hänen muotokuvansa ja pyytäen häneltä pientä kahdenkeskistä keskustelua illalla Tuileries'n puistossa. Hän oli kerrassaan kaunis. Vakuuttava voima tulvi hänen huuliltaan ja sädehti hänen silmistään. Naiskansalainen Saint-Jorre kuunteli häntä vaieten ja, valmiina uskomaan, loi alas katseensa.
* * * * *
Tutustuakseen lähemmin niihin hirvittäviin virkatoimiin, jotka nyt kuuluivat hänelle, päätti tuo uusi valamies eräänä päivänä yleisön joukossa kuunnella oikeudenkäyntiä. Hän kiipesi ylös portaita, joissa istui ääretön ihmisjoukko aivan kuin jossakin amfiteatterissa, ja astui sisälle Pariisin parlamentin entiseen saliin.
Se oli tupaten täynnä väkeä, sillä oli esillä erään kenraalin juttu, jota kaikki tahtoivat nähdä tuomittavan. Sillä, kuten Brotteaux-ukko sanoi, "konventti asetti syytteeseen, hänen brittiläisen majesteettinsa hallituksen esimerkkiä seuraten, voitetut kenraalit petollisten puutteessa, jotka viimeksimainitut eivät lainkaan antautuneet tutkittaviksi. Ei suinkaan siksi", Brotteaux lisäsi, "että voitettu kenraali aina välttämättä olisi ollut syyllinen, sillä jokainen taistelu tuo pakostakin mukanaan ainakin yhden sellaisen. Mutta ei mikään ole niin omiaan tehostamaan toisten rohkeutta kuin se, että joku kenraali tuomitaan kuolemaan..."
Syytettyjen penkillä oli jo istunut monta tuollaista huoletonta ja itsepäistä sotilasta, joilla oli linnun aivot härän kallossa. Tämä nyt vuorossa oleva ei tiennyt niistä piirityksistä ja taisteluista, joita hän oli johtanut, juuri enempää kuin ne tuomaritkaan, jotka kuulustelivat häntä. Sekä syytös että puolustus hukkuivat sekaviin todisteluihin joukkojen todellisista voimista, tarkoituksista, ampumavaroista, marsseista ja vastamarsseista. Ja kansalaisrahvas, joka seurasi näitä hämäriä ja loppumattomia kinasteluja, näki tuon paksukalloisen sotilaan takana vain turvattoman, rikkirevityn, tuhansille surmaniskuille alttiin isänmaan, ja huudahduksin ja silmäyksin se yllytti penkillään tyyninä istuvia valamiehiä langettamaan musertavan tuomionsa kuin nuijaniskun tasavallan vihollisten yli.
Évariste tunsi myös elävästi, että tuon kurjan hahmossa oli muserrettava ne kaksi kauheaa hirviötä, jotka runtelivat isänmaata: kapina ja tappio. Kysymys oli kylläkin siitä, oliko tuo sotilashenkilö syytön vai syyllinen! Mutta kun Vendée alkoi jälleen rohkaistua, kun Toulon antautui viholliselle, kun Reinin-armeija peräytyi Mainzin voittajia, kun pohjoinen armeija, joka oli vetäytynyt takaisin Caesarin leiriin, minä hetkenä hyvänsä saattoi joutua Valenciennes'issa valtikoivien keisarillisten, englantilaisten ja hollantilaisten saaliiksi, niin ainoa, mikä oli nyt tärkeää, oli opettaa kenraaleja voittamaan tai kuolemaan! Nähdessään edessään tuon heikon ja hölmistyneen sotaherran, joka oikeussalissa sekaantui selityksissään aivan kuin hän oli sekaantunut laskelmissaan tuolla pohjoisella sotakentällä, Gamelin lähti nopeasti ulos salista, jotta ei yhtyisi yleisön huutoon: "Kuolemaan!"
* * * * *