Part 8

Piirihallituksen kokouksessa esitti puheenjohtaja Olivier onnentoivotuksensa uudelle valamiehelle ja otti häneltä barnabiittien vanhalla pääalttarilla, joka nyt oli muutettu isänmaan alttariksi, juhlallisen valan siitä, että hän ihmisyyden pyhässä nimessä tästä lähin oli tukehduttava sielussaan kaiken inhimillisen heikkouden.

Gamelin kohotti kätensä ottaen valansa todistajaksi Marat'n, tuon vapaudenmarttyyrin korkean henkiolennon, jonka patsas juuri oli asetettu pystyyn erästä entisen kirkon pilaria vastaan, vastapäätä Peltier'tä.

Kuului muutamia kättentaputuksia ja sekavaa äänten sorinaa. Kokouksen osanottajien kesken vallitsi kiihtymys. Kirkon pääkäytävän ovella seisoi joukko keihäillä varustettuja piirinjäseniä äänekkäästi ja tuimasti keskustellen.

-- On vasten tasavallan tapoja, sanoi puheenjohtaja, -- kantaa aseita vapaiden miesten kokouksessa.

Ja hän antoi käskyn, että pyssyt ja keihäät heti oli riisuttava ja vietävä entiseen sakaristoon.

Muuan vilkassilmäinen ja paksuhuulinen kyttyräselkä, kansalainen Beauvisage valvontavaliokunnasta, nousi saarnastuoliin, josta nyt oli tehty puhujalava ja jonka katonhuippua koristi punainen lakki.

-- Kenraalit pettävät meitä, hän sanoi, -- ja luovuttavat armeijamme viholliselle. Keisarilliset kaartelevat erinäisillä ratsujoukoilla Péronnea ja Saint-Quentiniä, Toulon on jätetty englantilaisille, jotka laskevat siellä maihin neljätoistatuhatta miestä. Tasavallan viholliset punovat juoniaan itse konventin helmassakin. Pääkaupungissa on suunniteltu lukemattomia salaliittoja itävallattaren vapauttamiseksi. Juuri par'aikaa huhutaan, että nuori Capet on paennut Le Templesta ja kannettu riemusaatossa Saint-Cloud'hun: häntä varten aiotaan jälleen pystyttää maahan tyrannien valtaistuin. Elintarpeiden kallistuminen ja assignaattien arvon laskeminen ovat seurauksena niistä vehkeilyistä, joita ulkomaalaiset kätyrit harjoittavat meidän kodeissamme, aivan meidän silmäimme alla. Yhteisen hyvän nimessä kehoitan kansalaistamme valamiestä olemaan säälimätön salavehkeilijöitä ja pettureita kohtaan.

Hänen astuessaan alas puhujalavalta kuului kokoontuneiden joukosta huutoja: "Alas vallankumousoikeus! Alas maltilliset!"

Pulleana ja punakkana nousi nyt kansalainen Dupont vanhempi, Place de Thionvillen puuseppä, puhujalavalle haluten, kuten hän sanoi, tehdä valamies-kansalaiselle erään kysymyksen. Ja hän kysyi Gameliniltä, mikä hänen kantansa tulisi olemaan brissotistien ja leski Capet'n asiassa.

Évariste oli ujo eikä osannut lainkaan puhua julkisesti. Mutta harmi lennätti hänelle sanat suuhun. Hän nousi kalpeana ja sanoi kumealla äänellä:

-- Minä olen tuomioistuimen virkamies. Minä vastaan ainoastaan omantuntoni edessä. Jokainen lupaus, jonka antaisin teille, olisi ristiriidassa velvollisuuteni kanssa. Minun tehtävääni kuuluu puhua tribunaalissa ja vaieta muualla. Minä en tunne teitä enää. Minä olen tuomari: minä en tunne ystäviä enkä vihollisia.

Kokous, hajaantuen eri mielipiteisiin, epävarmana, horjuvana kuten kaikki kokoukset, ilmaisi hyväksymisensä. Mutta kansalainen Dupont vanhempi puuttui jälleen puheeseen; hän ei voinut antaa Gamelinille anteeksi sitä, että tällä oli virka, jota hän itse oli tavoitellut.

-- Minä ymmärrän, hän sanoi, -- niin, jopa hyväksynkin valamies-kansalaisen epäröimisen. Häntä sanotaan isänmaanystäväksi: saapa nähdä, salliiko hänen omatuntonsa hänen liittyä sellaisen tuomioistuimen jäseneksi, jonka tarkoituksena on tuhota tasavallan viholliset ja joka kuitenkin on päättänyt säästää heidät. On olemassa eräitä avunantosyntejä, joista hyvän kansalaisen tulee kavahtaa itsensä. Eikö ole kyllin selvästi tullut ilmi, että useat tuon tribunaalin valamiehistä ovat antaneet lahjoa itsensä syytettyjen kullalla ja että presidentti Montané on menetellyt vilpillisesti pelastaakseen tyttö Cordayn pään?

Näitten sanojen jälkeen sali puhkesi voimakkaisiin suosionosoituksiin. Niiden viimeinen kaiku kierteli vielä holveissa, kun Fortuné Trubert astui puhujantuoliin. Hän oli näinä viimeisinä kuukausina paljon laihtunut. Hänen kalpeista kasvoistaan pistivät punaiset poskipäät terävinä esiin; hänen silmäluomensa olivat tulehtuneet ja hänen silmänsä lasimaiset.

-- Kansalaiset, hän sanoi heikolla, hiukan hengästyneellä, mutta harvinaisen läpitunkevalla äänellä, -- ei voida epäillä vallankumousoikeutta tekemättä samalla epäilyksenalaiseksi konventtia ja yhteishyvänvaliokuntaa, jotka ovat tämän tuomioistuimen asettaneet. Kansalainen Beauvisage on säikyttänyt meitä kertomalla, että presidentti Montané on oikeudenkäynnissä kiertänyt lakia erään rikollisen hyväksi. Minkätähden hän ei myös rauhoittaakseen meitä lisännyt, että yleisen syyttäjän ilmiannon nojalla samainen Montané on erotettu virastaan ja vangittu?... Eikö voida valvoa yhteistä hyvää kylvämättä aina kaikkialle epäluuloa? Eikö siis konventissa enää ole kykyjä eikä hyveitä? Eivätkö Robespierre, Couthon, Saint-Just ole kunniallisia miehiä? On muuten merkille pantavaa, että tuimimmat hyökkäykset tulevat sellaisten henkilöiden taholta, joiden ei vielä koskaan ole nähty taistelevan tasavallan puolesta! He eivät puhuisi toisin, jos he tahtoisivat vahingoittaa sitä. Kansalaiset, vähemmän ääntä ja enemmän toimintaa! Ranskaa ei pelasteta huutamisella, vaan kanuunoilla. Toiset puolet piirin kellareista on vielä tutkimatta. Monella kansalaisella on vielä hallussaan huomattavia määriä pronssia. Meidän täytyy huomauttaa äveriäille, että isänmaalliset lahjoitukset ovat heidän paras turvansa. Suljen teidän avuliaaseen huomioonne kaikkien niiden sotilaittemme tyttäret ja vaimot, jotka niittävät itselleen kunniaa rajalla ja Loiren rannoilla. Erään heistä, husaari Augustin Pommier'n kimppuun, joka aikaisemmin palveli tarjoilijana Rue de Jérusalemilla, hyökkäsi viime kuun 10 päivänä, hänen ollessaan juottamassa hevosia Condén edustalla, kuusi itävaltalaista ratsumiestä: hän surmasi heistä kaksi ja otti toiset vangiksi. Pyydän, että piiri lausuu julkisen tunnustuksensa siitä, että Augustin Pommier on täyttänyt velvollisuutensa.

Tätäkin puhetta seurasi kättentaputukset, ja piirin jäsenet erosivat huutaen "eläköön tasavalta!"

Jäätyään pääkäytävälle kahden Trubertin kanssa Gamelin puristi hänen kättään:

-- Kiitos. Kuinka jaksat?

-- Minä, erinomaisesti, erinomaisesti! vastasi Trubert päästäen pienen nikotuksen ja sylkäisten verta nenäliinaansa. -- Tasavallalla on paljon vihollisia, ulkoisia ja sisäisiä; ja meidän piirimme osalla on niitä aikamoinen joukko. Valtakuntia ei luoda huudolla ja hälinällä, vaan raudalla ja laeilla... Hyvästi, Gamelin; minun on kirjoitettava muutamia kirjeitä.

Ja hän katosi entiseen sakaristoon, nenäliina suun edessä.

* * * * *

Kansalainen leskirouva Gamelin, jonka kokardi nyt oli paremmin kiinnitetty myssyyn, oli muutenkin yks kaks saanut olemukseensa sellaisen porvarillisen arvokkuuden, tasavaltalaisen ylpeyden ja kunnioitusta herättävän käytöstavan, joka soveltuu valantehneen jurymiehen äidille. Oikeuden kunnioitus, jossa hänet oli kasvatettu, se ihailu, jota hän lapsesta saakka oli tuntenut tuomarinpukua ja virkaviittaa kohtaan, se pyhä pelko ja vavistus, joka hänet oli aina vallannut katsellessaan noita miehiä, joille Jumala itse oli luovuttanut maanpäällisen vallan elämän ja kuoleman ylitse, nämä tunteet tekivät hänelle nyt tämän pojan, jota hän äsken vielä oli pitänyt melkein lapsena, korkeaksi, kunnianarvoiseksi ja pyhäksi. Yksinkertaisuudessaan hän uskoi oikeuden pysyväisyyteen vallankumouksenkin aikana yhtä varmasti kuin konventin lainsäätäjät uskoivat valtion pysyväisyyteen eri hallitusmuotojen vaihdellessa, ja vallankumousoikeus näytti hänestä yhtä majesteetilliselta kuin kaikki entisetkin tuomiovallat, joita hän oli oppinut pitämään arvossa.

Kansalainen Brotteaux osoitti nuorta tuomaria kohtaan hämmästyksen sekaista mielenkiintoa ja hieman väkinäistä kunnioitusta. Kuten naiskansalainen Gamelinkin hän uskoi oikeuden pysyväisyyteen eri hallitusmuodoista riippumatta; mutta, aivan päinvastoin kuin tuo kunnon nainen, hän halveksi vallankumoustribunaaleja yhtä paljon kuin kaikkia vanhan hallituksen tuomioistuimia. Uskaltamatta avoimesti ilmaista mielipidettään ja voimatta myöskään vaieta hän lasketteli kaikenlaisia väitteitä, joista Gamelin ymmärsi juuri sen verran, etteivät ne ainakaan todistaneet oikeaa kansallista mielenlaatua.

-- Tuon korkean oikeuden, jossa tekin pian tulette istumaan, hän tälle kerrankin sanoi, -- on Ranskan senaatti perustanut tasavallan etuja valvomaan; ja epäilemättä olikin erittäin hyveellisesti ajateltu lainsäätäjien puolelta asettaa tuomareita vihollisilleen. Minä ymmärrän tämän ajatuksen ylevyyden, mutta minä en usko sitä erittäin valtioviisaaksi. Olisi ollut heille edullisempaa, siltä minusta tuntuu, toimittaa salaa pois tieltä kaikkein leppymättömimmät viholliset ja voittaa muut lahjoilla tai lupauksilla. Oikeusistuin iskee hitaasti ja se peloittaa enemmän kuin se todellisuudessa tekee pahaa: sillä on etenkin esikuvallaan kauhistava vaikutus. Siitä johtuu se epäkohta, että se yhdistää sovintoon kaikki ne, joita se peloittaa, ja luo täten erilaisten etujen ja vastakkaisien intohimojen kokoomuksesta kokonaisen suuren puolueen, joka pystyy yhteiseen ja voimakkaaseen toimintaan. Te kylvätte pelkoa: pelko synnyttää sankareita enemmän kuin rohkeus; kunpa ette vain, kansalainen Gamelin, saisi eräänä päivänä nähdä pelon synnyttämäin ihmeiden nousevan vastaanne!

Kaivertaja Desmahis, joka sillä viikolla oli rakastunut erääseen Palais-Égalitén tyttöön, jättiläiskokoiseen, tummaan Floraan, oli kuitenkin varastanut itselleen viisi vapaata minuuttia onnitellakseen toveriaan ja sanoakseen hänelle, että tuollainen nimitys tuotti suurta kunniaa kaunotaiteille.

Yksinpä Élodiekin, joka vaistomaisesti inhosi kaikkea vallankumouksellista ja sitä paitsi pelkäsi julkisia virkoja, koska ne olivat hänen kaikkein pahimpia kilpailijoitaan rakastajan sydämestä, niin, lempeä Élodiekin joutui tuon elämän ja kuoleman asioita ratkaisemaan kutsutun virkamiehen arvovallan lumoihin. Sitä paitsi sai Évaristen nimitys valamieheksi hänen lähimmässä ympäristössään aikaan eräitä miellyttäviä muutoksia, joista hänen täytyi tuntea itsensä iloiseksi. Kansalainen Jean Blaise lähti Place de Thionvillen ateljeehen varta vasten tapaamaan valamiestä ja sulki hänet syliinsä ylitsevuotavassa hellyyden puuskassa.

Niinkuin kaikki vastavallankumoukselliset tunsi hänkin jonkinlaista kunnioitusta Tasavallan hallintoviranomaisia kohtaan ja etenkin sen jälkeen kun häntä oli syytetty petoksesta armeijan tavaranhankinnassa, herätti vallankumousoikeus hänessä kunnioituksen sekaista pelkoa. Hän tiesi olevansa liian huomattu ja liian moneen liikeyritykseen sotkeutunut henkilö voidakseen nauttia häiriytymättömästä turvallisuudentunteesta: kansalainen Gamelin oli hänen mielestään mies, jonka kanssa oli paras pysytellä hyvissä väleissä.

Hän ojensi kätensä maalari-tuomarille, ollen sydämellinen ja isänmaallinen, suosiollinen taiteille ja vapaudelle. Gamelin puristi jalomielisesti tätä auliisti tarjottua kättä.

-- Kansalainen Êvariste Gamelin, sanoi Jean Blaise, -- minä vetoan teidän ystävyyteenne ja teidän lahjoihinne. Ryöstän teidät huomenna mukaani maalle pariksi päiväksi: siellä te piirustatte ja meillä on tilaisuus keskustella yhdessä.

Kuvakauppiaalla oli tapana useana kerran vuodessa tehdä tällainen parin kolmen päivän retki maalle maalarien kanssa, jotka hänen osviittojaan seuraten maalasivat maisemia ja raunioita. Ollen erittäin taitava keksimään sellaista, mikä saattoi miellyttää yleisöä, hän toi aina näiltä retkiltä sopivia luonnoksia, joista taiteilijain työpajoissa ja älykkäiden kaivertajain käsissä kypsytettyinä tehtiin kupari- tai väripainoksia, jotka hän sitten myi suurella voitolla. Näitten luonnosten mukaan hän myös valmistutti ovenpäällisiä ja seinämaalauksia, joita myytiin yhtä paljon ja enemmänkin kuin Hubert Robert'in koristeellisia teoksia.

Tällä kertaa hän tahtoi ottaa kansalainen Gamelininkin mukaansa maalaamaan maalaisaiheita luonnon mukaan, niin suuresti oli valamies hänen silmissään nostanut maalarinkin arvoa. Kahden muun taiteilijan piti myös tulla matkaan, kaivertaja Desmahis'n, joka piirusti hyvin, ja Philippe Dubois'n, jonka nimi oli vielä tuntematon, mutta joka maalasi mainiosti Robert'in tyyliin. Naiskansalainen Élodien ja hänen toverinsa naiskansalainen Hasard'in piti kuten ennenkin olla taiteilijain matkassa. Jean Blaise, joka erinomaisesti osasi etujensa valvontaan yhdistää huvituksen, oli tälle retkelle myös kutsunut naiskansalainen Théveninin, Vaudevilleteatterin näyttelijättären, jota yleensä luultiin hänen rakastajattarekseen.

X.

Lauantaina kello seitsemän aamulla tuli kansalainen Blaise mustassa, kolmikulmaisessa hatussa, helakanpunaisissa liiveissä, nahkaisissa polvihousuissa, keltaisissa kaulussaappaissa ja kopautti ratsupiiskansa varrella ateljeen ovelle. Kansalainen leskirouva Gamelin hoiti par'aikaa säädyllistä keskustelua kansalainen Brotteaux'n kanssa, ja Évariste sitoi pienen peilinpalasen edessä korkeaa valkeaa kaulaliinaansa.

-- Onnellista matkaa, herra Blaise! sanoi naiskansalainen Gamelin. -- Mutta koska te aiotte maalata maisemia, niin ottakaa mukaanne myös herra Brotteaux, joka on maalari.

-- Sopiihan se, sanoi Jean Blaise. -- Kansalainen Brotteaux, tulkaa mukaamme.

Kun Brotteaux oli päässyt varmuuteen siitä, ettei hänestä olisi mitään haittaa, hän suostui ehdotukseen, sillä hän oli seuraarakastava mies ja piti huvituksista.

Naiskansalainen Élodie oli myös noussut nuo neljä kerrosta antaakseen pienen aamusyleilyn leski Gamelinille, jota hän nimitti äitikullakseen. Hän oli aivan valkoisissa ja tuoksui lavendelille.

Vanhat kuomukattoiset, kahden hevosen vetämät vaunut odottivat torilla. Rose Thévenin istui etupaikalla Julienne Hasard'in kanssa. Élodie asetti näyttelijättären oikealle puolelle, istuutui itse vasemmalle ja istutti kapean Juliennen heidän molempain väliin. Brotteaux asettui taakse vastapäätä naiskansalainen Théveniniä, Philippe Dubois vastapäätä naiskansalainen Hasard'ia, Évariste vastapäätä Élodieta. Mitä taas Philippe Desmahis'hin tulee, niin näkyi hänen atleettinen yläruumiinsa korkealla ajurin penkillä, ajurin vasemmalla puolen, jota hän hämmästytti kertoilemalla hänelle, että eräässä Amerikan valtiossa kasvoi puussa silavamakkaroita ja metvursteja.

Kansalainen Blaise, joka oli erinomainen ratsastaja, oli noussut hevosen selkään ja lasketti täyttä ravia muiden edellä, jott'eivät vaunut pääsisi tomuttamaan häntä.

Sitä myöten kuin vaunujen pyörät loittonivat etukaupungin katuja, unohtivat matkailijat jokapäiväiset huolensa; ja nähdessään ympärillään ketoja, puita ja taivasta he kävivät mieleltään leppoisiksi ja hymyileviksi. Élodie haaveili, että hän oli luotu kasvattamaan kananpoikasia Évaristen rinnalla, joka jonkin kylän rauhantuomarina asuisi metsän reunassa, virran partaalla. Jalavat tien varrella vilisivät sivuitse. Kyläteille ajettaessa hyökkäsivät talojen vahtikoirat vinoittain vaunuja vastaan ja haukkuivat hevosten jaloissa, jota vastoin suuri espanjalainen lintukoira, joka oli maannut poikittain tiellä, vastahakoisesti laittautui syrjään; kanat lensivät joka suuntaan ja suoraan tien ylikin päästäkseen pakoon; hanhet etääntyivät hitaasti kiinteänä ryhmänä. Likaiset lapset katsoa töllistelivät vaunuja. Aamu oli lämmin, taivas kirkas. Kuivuuttaan halkeileva maa odotti sadetta. He nousivat alas vaunuista Villejuifin kohdalla. Kauppalan läpi kulkiessaan Desmahis pistäytyi hedelmäkauppaan ostaakseen kirsikoita, joita hän aikoi tarjota seurassaan oleville naiskansalaisille. Myyjätär oli sievä: Desmahis'ta ei näkynyt eikä kuulunut. Philippe Dubois huusi häntä liikanimeltä, jota hänen ystävänsä yleisesti käyttivät:

-- Hei! Barbaroux... Barbaroux!

Tuon kirotun nimen kuullessaan höristivät ohikulkijat korviaan, ja kaikkiin ikkunoihin ilmestyi kasvoja. Ja kun muutamat sanskulotit näkivät nuoren, kauniin miehen tulevan hedelmämyymälästä liivit auki, pitsiröyhelö hulmuten jättiläismäisellä rinnalla, kirsikkakori olalla, takki kepin kärjessä, niin he luulivat häntä todellakin tuoksi pannaan julistetuksi girondistiksi ja kävivät kovakouraisesti häneen käsiksi ja olisivat hänen kiukustuneista vastalauseistaan huolimatta vieneet hänet kunnallishallitukseen, elleivät vanha Brotteaux, Gamelin ja nuo kolme nuorta naista olisi todistaneet, että tämän kansalaisen nimi oli Philippe Desmahis ja että hän oli ammatiltaan kaivertaja ja hyvä jakobiini. Vielä oli epäluulonalaisen näytettävä kansalaiskorttinsa, joka hänellä onneksi sattumalta oli mukanaan, sillä muuten hän oli kovin huolimaton tuollaisissa asioissa. Täten hänen onnistui päästä isänmaallisten kyläläisten kynsistä ilman pahoja vaurioita; ainoastaan toinen pitsikalvosin oli reväisty pois, joka vahinko oli verraten mitätön. Ne kansalliskaartilaiset, jotka olivat häntä kovakouraisimmin pidelleet, esittivät hänelle anteeksipyynnönkin ja ehdottivat, että hänet kannettaisiin riemusaatossa kunnallishallitukseen.

Päästyään jupakasta vapaaksi katsahti naiskansalaisten Élodien, Rosen ja Juliennen piirittämä Desmahis katkerasti hymyillen Philippe Dubois'han, josta hän ei pitänyt ja jota hän epäili tahallisesta koirankujeesta. Ollen päätä pitempi hän loi korkeudestaan häneen musertavan silmäyksen ja sanoi:

-- Dubois, jos vielä kerrankin nimität minua Barbaroux'ksi, niin nimitän minä sinua Brissot'ksi; hän on pieni, paksu ja naurettavan näköinen äijän kanttura, jolla on rasvattu tukka, öljyinen iho ja niljaiset kädet. Kukaan ei epäile ettetkö sinä juuri ole tuo häpeämätön Brissot, kansan vihollinen; ja inhon ja kauhun valtaamina tulevat tasavaltalaiset heti sinut nähtyään hirttämään sinut lähimpään lyhtypylvääseen... Ymmärrätkö?

Kansalainen Blaise, joka juuri tuli juottamasta hevostaan, vakuutti, että hän oli selvittänyt tämän jutun, vaikkakin kaikille oli ilmeistä, että se oli selvinnyt ilman häntä.

Noustiin jälleen vaunuihin. Tiellä kertoili Desmahis taas hevosmiehelle, että tälle Longjumeaun tasangolle oli ennen muinoin pudonnut useita kuun asukkaita, jotka ulkomuodoltaan ja väriltään muistuttivat sammakoita, mutta olivat muuten paljon kookkaampia. Philippe Dubois ja Gamelin puhuivat taiteestaan. Dubois, joka oli Regnault'in oppilas, oli käynyt Roomassa. Hän oli nähnyt Rafaelin seinäverhomaalaukset, jotka hän asetti kaikkien mestariteosten yläpuolelle. Hän ihaili Correggion väritystä, Annibale Carraccin keksimiskykyä ja Domenichinon piirustusta, mutta mitä tyyliin tuli, ei hän tiennyt mitään, jota olisi voinut verrata Pompeo Battonin tauluihin. Hän oli Roomassa seurustellut herra Ménageot'n ja rouva Lebrunin kanssa, jotka molemmat olivat puhuneet vallankumousta vastaan: sentähden hän ei myöskään maininnut heistä mitään. Mutta hän kehui Angelica Kauffmannia, jolla oli puhdas maku ja joka tunsi antiikkia.

Gamelin valitteli sitä, että ranskalaisen maalaustaiteen myöhäistä kukoistusta, joka ei ulottunut Lesueurin, Clauden ja Poussinin aikaa kauemmaksi vastaten italialaisen ja flaamilaisen koulun rappeutumiskautta, oli seurannut niin nopea ja jyrkkä alasmeno. Syynä siihen hän piti yleisiä tapoja ja akatemiaa, joka oli niiden ilmaisumuoto. Mutta akatemia oli juuri saatu onnellisesti tukahdetuksi, ja uusia periaatteita seuraten David ja hänen koulunsa par'aikaa loivat uutta, vapaan kansan arvoista taidetta. Nuorempien maalareiden joukossa Gamelin kadehtimatta asetti ensimmäiselle sijalle Hennequinin ja Topino-Lebrunin. Philippe Dubois piti Regnault'ia, opettajaansa, Davidia parempana ja pani toivonsa maalaustaiteessa nuoreen Gérard'iin.

Élodie onnitteli naiskansalainen Théveniniä hänen punaisesta, samettisesta poimuhatustaan ja valkoisesta puvustaan. Ja näyttelijätär kiitteli molempain seuralaistensa pukuja sekä neuvoi heille keinoja, millä ne voisi saada vieläkin hienommiksi: hänen mielestään oli koristeita vähennettävä.

-- Ei koskaan ole kyllin yksinkertaisessa puvussa, hän sanoi. -- Sen oppii teatterissa, jossa vaatetuksen tulee päästää näkyviin kaikki ruumiin asenteet. Siinä on sen oikea kauneus, ja muuta se ei tarvitse.

-- Aivan niin, kultaseni, vastasi Élodie. -- Mutta mikään ei pukuasioissa ole kalliimpaa kuin yksinkertaisuus. Eikä se, että me käytämme yllämme kaikenlaista korurihkamaa, aina riipu huonosta mausta; välistä se myös johtuu säästäväisyydestä.

He puhelivat sitten suurella harrastuksella syksyn muodeista, sileistä mekkohameista, lyhyistä vartaloista.

-- Niin monet naiset tekevät itsensä rumemmiksi seuratessaan muotia! sanoi Thévenin. -- Pitäisi pukea itsensä vartalonsa mukaisesti.

-- Ainoastaan ruumiin ympäri vapaasti kiedotut ja poimutetut kankaat ovat kauniita, sanoi Gamelin. -- Kaikki leikattu ja neulottu on hirveätä.

Nämä ajatukset, jotka olisivat paremmin soveltuneet johonkin Winckelmannin kirjaan kuin pariisittarien kanssa puhelevan nuoren miehen suuhun, otettiin vastaan halveksivalla välinpitämättömyydellä.

-- Täksi talveksi suunnitellaan vanulla sisustettuja, silkkipeittoisia kappoja _à la laponne_ ja pyöreäksi leikattuja Zuleima-kappoja, joihin kuuluu turkkilaismalliset liivit.

-- Nuo ovat vain hätäapukeinoja, sanoi Thévenin. -- Niitä myydään valmiina. Minulla on muuan pikku ompelijatar, joka neuloo kuin enkeli ja joka ei ole kallis: minä lähetän hänet teille, rakas ystävä.

Ja sanat lentelivät keveinä ja innokkaina levitellen ja kohotellen silmien eteen kaikenlaisia hienoja kudoksia, raitaisia silkkejä, sileitä pekingsilkkejä, siciliennesilkkejä, harsoja ja nankingeja.

Ja vanha Brotteaux, joka kuunteli heitä, ajatteli surumielisin hekumantuntein noiden hurmaa vain muotojen verhoksi heitettyjä yhden muotikauden huntuja, jotka kestävät vain jonkin vuoden ja syntyvät alati uudestaan kuin kedon kukkaset. Ja hänen katseensa, joka noista kolmesta nuoresta naisesta siirtyi peltojen ruiskukkasiin ja unikkoihin, himmentyi kyyneleiseen hymyyn.

He saapuivat Orangis'hin yhdeksän aikana ja pysähtyivät Kellon majataloon, jossa Poitrine-puolisot tarjosivat ravintoa ja hoivaa ihmisille ja eläimille. Kansalainen Blaise, joka oli jo ehtinyt siistiä asunsa, tarjosi kätensä naiskansalaisille. Tilattuaan päivällisen kello kahdeksitoista he lähtivät, edellään pikkuinen kylän poika, joka kantoi heidän maalirasioitaan, salkkujaan, telineitään ja päivänvarjojaan, kulkemaan jalan ketojen poikki Orges-ja Yvette-virtojen yhtymäkohdalle, tuolle ihanalle paikalle, josta voi nähdä koko Longjumeaun viheriöivän tasangon Seine-virran ja Saint-Genevièven metsien kehyksessä.

Jean Blaise, joka johti tuota pientä taiteilijaryhmää, ylläpiti entisen rahamiehen kanssa hupaista keskustelua, jossa vilahteli sikin sokin mitä erilaisimpia henkilöitä, Verboquet Jalomielinen, Catherine Cuissot, kirjojenkaupustelijatar, Chaudronin neitoset, poppamies Galichet ja myös Cadet-Roussellen ja madame Angot'n nykyaikaisemmat hahmot.

Évariste, joka nähdessään elonkorjaajain sitovan lyhteitä oli leimahtanut äkilliseen luonnonrakkauteen, tunsi kyynelten nousevan silmiinsä; sopusoinnun ja rakkauden unelmat täyttivät hänen sydämensä. Desmahis puhalteli naiskansalaisten hiuksiin voikukkien siivekkäitä siemeniä. Koska kaikki kolme kaupunkilaisten tavoin pitivät kukkavihoista, he kokosivat niityltä peitsiruohoja, joiden kukat kiertävät vartta tiheänä tähkänä, pehmeän-sinipunervin kellokiehkuroin koreilevia kellokukkia, tuoksuvan rautayrtin hentoja korsia, seljapensaan oksia, minttuja, villiresedoita, pyörtänökärsämöitä, kaikkia syyskesän kasvikuntaan kuuluvia kukkia. Ja kun Jean-Jacques oli tehnyt kasvitieteen muotiasiaksi kaupungin tyttöjen keskuudessa, tiesivät kaikki kolme, mikä minkin kukan nimi oli ja mitä mikin merkitsi. Kun kuivuuden riuduttamat hennot terälehdet varisivat Élodien käsissä ja putosivat sateena hänen jalkoihinsa, hän huokasi:

-- Kukatkin kuihtuvat jo!