Part 6

Kansalainen Brotteaux piti nautinnon etsimistä elämän ainoana päämääränä: hän oli varma siitä, etteivät järki ja aistit, nuo jumalien puutteessa ainoat tuomarit, voineet keksiä mitään sen parempaa. Koska siis tämän viisaan miehen mielestä maalarin mielipiteet olivat vähän liian kiihkeitä ja munkin taaskin liian yksinkertaisia ollakseen erityisen huvittavia, veti hän, sovelluttaakseen vallitsevissa olosuhteissa menettelynsä oppinsa mukaiseksi, nuuskanruskean takkinsa ammottavasta taskusta esiin rakkaan Lucretiuksensa, joka elämän joka kohdassa aina tuotti hänelle mitä vilpittömintä nautintoa ja hupia. Tuo punainen safiaaninidos oli käytännössä kulunut ja kansalainen Brotteaux oli varovaisuuden vuoksi raaputtanut kannesta pois vaakunansa, kolme kultasaarta, jotka hänen isänsä, vuokraaja, oli ostanut sievoisella käteisellä rahasummalla. Hän avasi kirjasta sen paikan, missä runoilijafilosofi, joka tahtoo parantaa ihmiset rakkauden turhasta levottomuudesta, yllättää erään naisen palvelijattariensa sylistä tilassa, joka oli omiaan loukkaamaan kaikkia rakastavan miehen vaistoja. Kansalainen Brotteaux luki nuo säkeet kuitenkaan voimatta samalla olla heittämättä katseitaan soman tyttönaapurinsa kullanhohtavaan niskaan ja nauttien hengittämättä tuon pienen risa-Liisan kostean hipiän tuoksua. Runoilija Lucretiuksella oli vain yksi viisaus: hänen oppilaallaan Brotteaux'lla oli useampia.

Hän luki ja eteni jonossa kaksi askelta neljännestunnissa. Hänen korvansa, jota latinalaisen runottaren vakavat ja runsaat soinnut iloittivat, oli kerrassaan kuuro kaikelle sille, mitä eukot hänen ympärillään hälisivät leivän, sokerin, kahvin, kynttiläin ja saippuan kallistumisesta. Täten hän säilytti sielunrauhansa saapuen vihdoin hartaana ja vakavana leipomon ovelle. Hänen takanaan seisoi Évariste Gamelin ja saattoi hänen päänsä yli nähdä oven rautaristikon päältä loistelevan kullatun lyhteen.

Hänkin astui nyt vuorostaan myymälään: korit ja hyllyt olivat tyhjiä; leipuri ojensi hänelle viimeisen leivän, joka vielä oli jäljellä ja joka ei painanut kahta naulaa. Évariste maksoi, ja rauta-aita suljettiin heti hänen kintereillään, ettei raivostunut rahvas pääsisi väkisin hyökkäämään leipomoon. Turha pelko: nämä ihmisparat, jotka olivat saaneet oppia kuuliaisuutta sekä entisiltä sortajiltaan että uusilta vapauttajiltaan, lähtivät hiljaa pois painunein päin ja laahustavin askelin.

Kun Gamelin tuli kadun kulmaan, hän näki naiskansalainen Dumonteilin istuvan eräillä portailla kapalovauva sylissään. Hän istui kuin kivettyneenä, värittömänä, kuivin, ilmeettömin silmin. Lapsi imi ahnaasti hänen sormeaan. Gamelin seisoi hetkisen hänen edessään, ujona, epävarmana. Nainen ei näyttänyt näkevän häntä.

Gamelin sammalsi muutamia sanoja, veti sitten taskustaan veitsen, luisella varrella varustetun linkkuveitsen, leikkasi leipänsä kahtia ja laski toisen puoliskon tuon nuoren äidin syliin, joka loi häneen hämmästyneen katseen: mutta Gamelin oli jo samassa kääntynyt nurkan taa.

Kun Évariste tuli kotiin, istui hänen äitinsä ikkunan ääressä ja parsi sukkia. Hän pani iloisesti jäljelläolevan leivän äitinsä käteen.

-- Suo minulle anteeksi, äiti-kulta: olin niin väsynyt pitkäaikaisesta seisomisesta ja odottamisesta helteessä, että kotimatkalla vähitellen murentelin suuhuni puolet meidän leipäannoksestamme. Siitä on tuskin enää edes sinun osaasi jäljellä.

Ja hän oli pudistelevinaan murusia takistaan.

VII.

Ikivanhaa sananpartta käyttäen oli kansalainen leskirouva Gamelin sanonut: "Me syömme niin paljon kastanjoita, että pian muutumme itsekin samanlaisiksi." Tuona päivänä, heinäkuun kolmantenatoista, hän ja hänen poikansa olivat päivällisekseen syöneet kastanjalientä. Juuri kun he lopettelivat tätä karua ateriaa, aukaisi muuan hieno nainen oven ja täytti äkkiä koko ateljeen loistollaan ja hyvillä tuoksuillaan. Évariste tunsi hänet kansalainen Rochemaureksi. Luullen hänen erehtyneen ovessa ja etsivän kansalainen Brotteaux'ta, entistä ystäväänsä, hän oli jo vähällä lähteä ohjaamaan häntä "entisen" vinttikomeroon tai huutaa Brotteaux'ta alas säästääkseen tuolta hienolta naiselta vaivan kömpiä ylös myllyntikapuita pitkin; mutta ilmeni kuitenkin heti, että hänellä olikin asiaa Évariste Gamelinille, sillä hän sanoi olevansa erittäin iloinen tavatessaan hänet ja saadessaan olla hänen nöyrin palvelijansa.

He eivät olleet aivan outoja toisilleen. He olivat nähneet toisensa usean kerran Davidin ateljeessa, piirin kokouksissa, jakobiinien klubissa Vénuan ravintolassa: naiskansalainen Rochemaure oli kiinnittänyt Gameliniin huomiota hänen kauneutensa, nuoruutensa ja mielenkiintoisen ulkomuotonsa vuoksi.

Naiskansalainen Rochemauren hattu oli yltä päältä nauhoitettu kuin sorea ruokopilli, ja sitä koristavat töyhdöt vetivät vertoja itse juhlapukuisen lähettilään päähineelle. Peruukin, ihomaalin, kauneustäplien ja myskivoiteiden keinotekoisen kuoren allakin oli hänen hipiänsä vielä säilynyt raikkaana: nämä kirpeät, muodin vaatimat tehostukset ilmaisivat vain sitä elämän kiihkoa ja kuumetta, joka poltti ihmisiä näinä hirmun päivinä, epävarman huomisen kynnyksellä. Hänen leveäkäänteinen ja pitkäliepeinen liivinsä, jossa välkkyi valtavat teräsnapit, oli verenpunainen, ja hän vaikutti samalla kertaa niin ylhäiseltä ja vallankumoukselliselta, että oli vaikea päättää, kantoiko hän uhrien vai pyövelin värejä. Hänen mukanaan oli nuori rakuunasotilas.

Pitkä helmiäissauva kädessään hän kulki ympäri ateljeeta korkeana, kauniina, rehevänä, paisuvin povin, ja lähentäen tavan takaa kultalornettinsa harmaitten silmiensä eteen hän tarkasteli maalarin töitä, hymyillen, intoillen, antaen taiteilijan kauneuden tulistaa itsensä ihailuun ja imarrellen saadakseen itse imarteluja.

-- Mitä tuo kuvaa, kysyi naiskansalainen, -- tuo suurenmoinen ja liikuttava maalaus, tuo lempeä ja kaunis nainen nuoren sairaan vierellä?

Gamelin vastasi, että sen piti esittää _Orestesta, jota hänen sisarensa Elektra vaalii_, ja että jos hän olisi voinut suorittaa sen loppuun, olisi siitä kenties tullut hänen vähiten huono teoksensa.

-- Aihe, hän jatkoi, -- on otettu Euripideen _Oresteesta_. Olin lukenut tuosta murhenäytelmästä vanhan käännöksen mukaan erään kohtauksen, joka kerrassaan ihastutti minut, sen, missä nuori Elektra tukee veljeään tuskan vuoteella, pyyhkii vaahtoa hänen suupielistään, hivelee syrjään silmille valahtaneita hiuksia ja pyytää tätä rakastettua veljeä kuuntelemaan, mitä hänellä on sanottavana, sill'aikaa kun Raivottaret vaikenevat... Lukiessani tämän käännöksen useampaan kertaan alkoi minusta tuntua kuin olisivat nuo kreikkalaiset hahmot uineet jonkinlaisessa usvassa, niin etten voinut niitä oikein erottaa. Kuvittelin mielessäni alkutekstiä paljon voimakkaammaksi ja täyssointuisemmaksi. Tunsin vastustamatonta halua saada siitä oikean käsityksen ja sentähden menin professori Gailin luo, joka siihen aikaan luennoi kreikkaa Collège de Francessa, (tämä tapahtui vuonna 91) ja pyysin häntä selittämään minulle tuon kohtauksen sana sanalta. Hän tulkitsikin sen minulle pyyntöni mukaisesti ja minä sain silloin huomata, että nuo muinaisajan ihmiset ovat paljon yksinkertaisempia ja tuttavallisempia kuin mitä yleensä kuvitellaan. Niinpä sanoo Elektra Oresteelle: "Rakastettu veljeni, miten olen iloinen, että olet nukkunut! Tahdotko, että autan sinut istumaan?" Ja Orestes vastaa: "Niin, auta minua, ota minut hoivaasi ja pyyhi pois suuni ja silmäini ympärille kertynyt vaahto ja lima. Paina rintasi vasten rintaani ja siirrä pois kasvoiltani sikkaraiset hiukseni, sillä ne pimittävät katseeni..." Tämän nuoren ja raikkaan runouden ja näiden voimakkaiden ja naiivien ilmaisumuotojen lumoissa luonnehdin tuon taulun, jonka näette edessänne, kansalainen.

Maalari, joka tavallisesti puhui omista töistään niin kainosti ja arkatunteisesti, ei tahtonut ollenkaan lopettaa päästessään puhumaan tästä. Rohkaistuneena siitä pienestä hyväksymisen nyökkäyksestä, jonka kansalainen Rochemaure antoi hänelle lornettinsa takaa, hän jatkoi:

-- Hennequin on mestarillisesti kuvannut Oresteen raivoa. Mutta Orestes liikuttaa meitä vielä enemmän murheessaan kuin raivossaan. Ajatelkaamme hänen kohtaloaan! Pojan rakkaudesta, kuuliaisuudesta pyhiä käskyjä kohtaan teki hän tuon rikoksen, josta jumalat vielä voivat hänet vapauttaa, mutta jota ihmiset eivät milloinkaan anna anteeksi. Kostaakseen loukatun oikeuden hän kielsi luonnon, teki itsensä epäinhimilliseksi, repi sydämen rinnastaan. Ja hän on ylpeä vielä tuon kauhistavan ja hyveellisen tihutyönsäkin taakan alla... Sitä juuri olen tahtonut tuoda esille tuossa veljen ja sisaren yhteisryhmässä.

Hän astui maalauksen eteen ja katseli sitä hyvillään.

-- Muutamat kohdat, sanoi hän, -- ovat jo melkein valmiit, esimerkiksi Oresteen pää ja käsivarsi.

-- Se on vallan ihastuttava... Ja Orestes on teidän näköisenne, kansalainen Gamelin.

-- Todellako? virkahti maalari vakavan hymyn valahtaessa hänen kasvoilleen.

Naiskansalainen Rochemaure istuutui tuolille, jonka Gamelin tarjosi hänelle. Nuori rakuuna jäi seisomaan hänen viereensä käsi tuolin selkämyksellä. Tästä asennosta jo saattoi nähdä, että vallankumous oli tapahtunut, sillä _l'ancien régimen_ aikana ei mies koskaan olisi missään seurassa edes sormellaan koskettanut kenenkään naisen istuinta, sillä hänet oli tällöin kasvatettu kohteliaisuuden pakkovöihin, usein sangen ankariinkin, ja hän oli muutenkin sitä mieltä, että seuraelämässä noudatettu pidättyväisyys oli omiaan antamaan aivan erikoisen arvon salaiselle antautumiselle ja että voidakseen jättää kunnioituksen oli sitä ensin osoitettava.

Louise Masché de Rochemaure, kuninkaallisen hovijahtimestarin tytär, erään _procureurin_ leski ja kahdenkymmenen vuoden aikana rahamies Brotteaux des Ilettes'in uskollinen ystävätär, oli myös kääntänyt kelkkansa uusien periaatteittensa mukaan. Heinäkuussa 1790 oli hänet nähty kuokka kädessä Mars-kentällä. Hänen luontaisesti selväpiirteinen taipumuksensa vallassaolijain puoleen oli johtanut hänet helposti feuillantista girondistiksi ja vuoripuoluelaiseksi, jota vastoin jonkinlainen sovittelemisen henki, liittoutumisen kiihko ja juonittelemisen halu vieläkin kiinnitti hänet ylimyksiin ja vastavallankumouksellisiin. Hän oli muuten henkilö, joka nähtiin kaikkialla: konserteissa, teattereissa, muotiravintoloissa, pelisaleissa ja salongeissa, sanomalehtien toimistoissa, komiteojen kokouksissa. Vallankumous toi hänen elämäänsä uutuutta, huvituksia, hymyilyjä, iloja, liikeasioita, hedelmällisiä aloitteita. Ja vaikka hän täten herkeämättä punoi poliittisia juonia ja vehkeili lemmenasioissa, soitti harppua, maalaili maisemia, lauloi romansseja, tanssi kreikkalaisia tansseja, antoi illallisia, otti vastaan kauniita naisia, sellaisia kuin kreivitär Beaufort ja näyttelijätär Descoings, pelasi yöt läpeensä _trenteet-un-_ ja bridgepelejä ja antoi rulettipallojen kieriä, niin oli hänellä vielä aikaa harjoittaa hyväntekeväisyyttä ystäviään kohtaan. Ollen utelias, toimelias, riidanhaluinen ja rivo, suuri miestuntija, mutta vieras kansanjoukkojen sielulle ymmärtäen yhtä vähän niitä mielipiteitä, joita hän kannatti, kuin niitä, joita hänen tuli vastustaa, käsittämättä hiventäkään kaikesta siitä, mitä par'aikaa Ranskassa tapahtui, hän oli yritteliäs ja erittäin rohkea, oikea uskalikko, sentähden että hän ei tuntenut vaaraa ja etenkin sentähden, että hänellä oli niin rajaton luottamus omaan viehätysvoimaansa.

Hänen seurassaan oleva sotilas oli parhaassa nuoruuden kukoistuksessaan. Hänen keruubinpäätään varjosti tulipunaisella tupsulla koristettu, pantterinnahalla päällystetty vaskikypärä, josta valui hänen olalleen pitkä ja hirvittävä leijonanharja. Hänen punaiset liivinsä olivat lyhyet ja kaihtoivat kauniisti lantioita, jotta eivät peittäisi niiden siroa kaarta. Vyöllään oli hänellä valtava, välkähtelevällä kotkannokkakahvalla varustettu miekka. Vaaleansiniset, läpälliset polvihousut soljuivat ihomyötäisesti hänen soreita jalkalihaksiaan pitkin ja tummemman siniset korkoneulomukset kirjailivat runsaita korukuvioita hänen reiteensä. Hän oli aivan kuin tanssija, jonka joku Davidin puhdastyylinen oppilas oli pukenut esiintymään sotaisassa ja keikarimaisessa osassa, _Akilles Skyroksessa_- tai _Aleksanterin häät_- kuvaelmaa varten.

Gamelin muisteli hämärästi nähneensä hänet jossakin ennen. Ja aivan oikein, tämä olikin sama sotilas, jonka hän pari viikkoa sitten oli nähnyt pitämässä puhetta kansalle Kansallisteatterin parvekkeelta.

Naiskansalainen Rochemaure esitteli hänet:

-- Kansalainen Henry, vallankumousvaliokunnan jäsen Ihmisoikeuksien piiristä.

Naiskansalainen Rochemaure riiputti nuorukaista aina hameissaan rakkaudenkuvastimena ja elävänä todistuskappaleena kansallisesta mielenlaadustaan.

Onniteltuaan Gameliniä tämän suurista lahjoista naiskansalainen kysyi sitten, suostuisiko maalari mahdollisesti piirustamaan ilmoituskilven eräälle muotimyyjättärelle, joka erikoisesti oli hänen suosiossaan. Hänen tulisi tietysti valita jokin sopiva aihe; nainen, joka koettelee koruliinaa kuvastimen edessä, esimerkiksi, tai nuori työläistyttö, joka kantaa hatturasiaa käsivarrellaan.

Tämänlaatuisen pikkutyön suorittajiksi oli hänelle suositeltu Fragonard'in poikaa, nuorta Ducis'ta sekä myös muuatta Prudhommea, mutta hän kääntyi sittenkin mieluummin kansalainen Évariste Gamelinin puoleen. Kuitenkaan ei tästä asiasta tullut sen selvempää, ja saattoi huomata, että hän oli tuonut esiin tämän tilauksen vain päästäkseen puheisiin. Itse asiassa hän olikin tullut aivan toisesta syystä. Hän pyysi kansalainen Gameliniltä pientä ystävyyden palvelusta: tietäen, että Gamelin tunsi kansalainen Marat'n, pyysi hän, että tämä esittäisi hänet Kansan ystävälle, jonka kanssa hän halusi keskustella.

Gamelin vastasi olevansa aivan liian mitätön henkilö esittämään häntä Marat'lle ja että hän sitäpaitsi ei tarvinnut mitään välittäjää siinä asiassa, sillä Marat, vaikkakin hänellä oli äärettömästi työtä, ei ollut niin vaikeasti tavattavissa kuin yleensä luultiin.

Ja Gamelin lisäsi:

-- Hän ottaa teidät vastaan, kansalainen, jos olette onneton, sillä hänen suuri sydämensä tekee hänet vastaanottavaiseksi ja myötätuntoiseksi kaikille vastoinkäymisille ja kärsimyksille. Hän ottaa teidät vastaan, jos teillä on jokin valtion parasta tarkoittava tiedonanto omallatunnollanne, sillä hän on pyhittänyt elämänsä petturien paljastamiseen.

Naiskansalainen Rochemaure vastasi, että hän olisi erittäin onnellinen saadessaan Marat'ssa tervehtiä kuuluisaa kansalaista, joka oli tehnyt isänmaalle suuria palveluksia ja joka kykeni sille tekemään vieläkin suurempia, minkä vuoksi hän juuri toivoi voivansa saattaa tämän lainsäätäjän eräiden oikeamielisten henkilöiden, eräiden onnen suosimien ihmisystäväin yhteyteen, joilla oli tilaisuus hankkia hänelle uusia keinoja hänen hehkuvan ihmisyysrakkautensa toteuttamiseksi.

-- On hyvin toivottavaa, lisäsi hän, -- että saadaan rikkaatkin uhraamaan yhteisen hyvän alttarilla.

Totta olikin, että naiskansalainen oli luvannut pankkiiri Morhardtille toimittaa hänet yhteisille päivällisille Marat'n kanssa.

Morhardt, sveitsiläinen niinkuin Kansan ystäväkin, oli solminut liiton useiden konventin edustajien, kuten Julien de Toulousen, Delaunay d'Angers'n ja entisen kapusiinimunkin Chabot'n kanssa keinotellakseen Itä-Intian kauppayhtiön osakkeilla. Peli oli sangen yksinkertainen: koetettiin levittämällä epäedullisia huhuja saada näiden osakkeiden arvo laskemaan 650 livreen, ostaa niitä mahdollisimman paljon sillä hinnalla ja sitten nostaa jälleen niiden arvo 4 000:een tai 5 000:een livreen rauhoittavilla tiedonannoilla. Mutta Chabot'n, Julienin ja Delaunayn puuha oli jo paljastettu. Lacroix'ta, Fabre d'Églantinia ja yksinpä Dantoniakin epäiltiin. Pörssikeinottelujen välittäjä, parooni de Batz, etsi paraillaan itselleen uusia rikostovereita konventista ja oli ehdottanut Morhardtille, että tämä pyrkisi Marat'n tuttavuuteen.

Tämä vastavallankumouksellisten pörssikeinottelijain sotasuunnitelma ei ollut niinkään ihmeellinen kuin miltä se alussa saattoi näyttää. Tällaiset ihmiset pyrkivät aina liittoutumaan niiden kanssa, jotka kulloinkin olivat vallassa, ja kansansuosionsa, kynänsä ja luonteensa vuoksi oli Marat peloittava voima. Girondistien valta oli lopussa; dantonilaisten leirin oli myrsky myös lyönyt hajalle, eivätkä he enää olleet hallituksessa. Robespierre, kansan epäjumala, oli tuskallisen rehellinen, epäileväinen, eikä päästänyt ketään lähelleen. Oli tärkeätä saada Marat verkkoihin, virittää hänet hyväntahtoiseksi sen päivän varalle, jolloin hänestä tulisi diktaattori; ja kaikki merkit viittasivat siihen suuntaan, että hänestä todella oli tuleva sellainen: hänen kansansuosionsa, hänen kunnianhimonsa, hänen taipumuksensa turvautua mahtikeinoihin. Ja kentiespä vielä, kaiken lopuksi, Marat palauttaisi järjestyksen, vakiinnuttaisi raha-asiat ja yleisen hyvinvoinnin. Useasti hän oli jo noussut niitä hurmahenkiä vastaan, jotka isänmaallisuudessaan menivät häntä itseään pitemmälle; nyt hän oli jonkin aikaa vastustanut demagogeja melkein yhtä paljon kuin maltillisia. Ensin yllytettyään kansaa hirttämään tavarainkeinottelijat omiin ryöstettyihin puoteihinsa kehoitti hän nyt kansalaisia levollisuuteen ja varovaisuuteen, hän oli muuttumaisillaan hallituskelpoiseksi mieheksi.

Huolimatta eräistä huhuista, joita levitettiin hänestä niinkuin kaikista muistakin vallankumousmiehistä, eivät nämä kullankalastelijat uskoneet voivansa häntä lahjoa, mutta he tiesivät hänet turhamaiseksi ja herkkäuskoiseksi. He toivoivat voittavansa hänet imarteluilla ja etenkin eräänlaisella alentuvalla tuttavallisuudella, jota he puolestaan pitivät kaiken imartelun huippuna. He suunnittelevat voivansa hänen avullaan huokua kylmää ja kuumaa kaikkien niiden arvopaperien yli, joita he tahtoivat ostaa ja myydä, ja saada hänet palvelemaan heidän etujaan luullessaan valvovansa vain valtion parasta.

Ollen luonteeltaan oikea parittaja, vaikkakin vielä rakkaus-iässä, naiskansalainen Rochemaure oli ottanut tehtäväkseen välittää lainsäätäjäsanomalehtimiehen ja pankkiirin tuttavuuden, ja lennokkaassa mielikuvituksessaan hän oli jo näkevinään tuon kellarikerrosten miehen, kädet vielä syyskuun verestä punaisina, palvelemassa rahamiesten puoluetta, jonka kätyri hän oli. Niin, Marat'n herkkyys ja avomielisyys oli syöksevä hänet keskelle rahavehkeilyjä, juuri tuohon keinottelijain, tavaranvaihtajain, hankkijain, ulkomaalaisten vakoilijain, pelipankin pitäjäin ja kevytmielisten hienohelmain maailmaan, jota naiskansalainen Rochemaure niin suuresti rakasti.

Hän piti tiukasti kiinni siitä, että kansalainen Gamelinin oli saatettava hänet Kansan ystävän luo, joka asui verraten lähellä Rue des Cordeliers'lla, kirkon vieressä. Vähän vastusteltuaan maalari vihdoin suostui naiskansalaisen pyyntöön.

Rakuuna Henry, jota he pyysivät tulemaan mukaan, kieltäytyi, esittäen syyksi sen, että hän tahtoi säilyttää vapautensa yksin kansalainen Marat'nkin suhteen, joka epäilemättä oli tehnyt tasavallalle palveluksia, mutta joka tätä nykyä oli heikontumaan päin: eikö hän ollut sanomalehdessään kehoittanut Pariisin väestöä maltillisuuteen?

Ja nuori Henry surkutteli sointuvalla, pitkäin huokausten säestämällä äänellään tuota tasavaltaa, jonka pettivät kaikki, joihin se oli pannut toivonsa: Danton, joka ei hyväksynyt rikkaiden verotusta, Robespierre, joka vastusti piirineuvostojen muuttamista pysyviksi laitoksiksi, Marat, jonka arkamieliset neuvot laimensivat kansalaisten innostusta.

-- Oi, huudahti hän, -- kuinka nuo miehet tuntuvat heikoilta Leclerc'iin ja Jacques Roux'hun verrattuina!... Roux! Leclerc! Te olette oikeita kansan ystäviä!

Gamelin ei kuullut tätä puhetta, joka varmasti olisi harmittanut häntä: hän oli mennyt viereiseen huoneeseen muuttaakseen ylleen sinisen takkinsa.

-- Te voitte olla ylpeä pojastanne, sanoi naiskansalainen Rochemaure äiti Gamelinille. -- Hän on suuri sekä lahjojensa että luonteensa puolesta.

Naiskansalainen Gamelin antoi vastaukseksi hyvän mainesanan pojastaan eksymättä kuitenkaan kerskailuun niin ylhäisen naisen edessä, sillä hän oli oppinut lapsuudessaan, että pienien ensimmäinen velvollisuus on nöyryys suuria kohtaan. Hänellä oli taipumusta valittelemiseen, sillä hänellä oli siihen yllin kyllin aihetta ja valittelut ikäänkuin helpottivat vaivoja. Hän puhui mielellään onnettomuuksistaan niille, joiden hän luuli voivan auttaa, ja rouva de Rochemaure näytti hänestä kuuluvan näihin. Niinpä hän nyt käyttäen hyväkseen otollista hetkeä kertoi yhteen hengenvetoon, miten vaikea äidin ja pojan oli tulla toimeen ja miten he molemmat olivat nälkään kuolemaisillaan. Tauluja ei enää mennyt kaupaksi. Vallankumous oli kuin veitsellä leikaten katkaissut kaiken liike-elämän. Elintarpeita oli vaikea saada ja ne olivat mielettömän kalliita...

Ja eukko-pahainen lasketti tämän sanatulvan niin liukkaasti kuin hänen veltot huulensa ja kankea kielensä suinkin antoivat myöten, jotta hän olisi ehtinyt päästä laulunsa loppuun, ennenkuin poika jälleen tuli saapuville, sillä tämän ylpeys ei olisi hyväksynyt sellaisia valitteluja. Hän koetti mahdollisimman lyhyessä ajassa liikuttaa tätä hienoa naista, jota hän piti rikkaana ja vaikutusvaltaisena, ja herättää hänessä mielenkiintoa lapsensa kohtaloon. Ja hän tunsi vaistomaisesti, että Évaristen kauneus tuli hänelle avuksi hellyttämään ylhäisen naisen sydäntä.

Tosiaan näyttäytyikin naiskansalainen Rochemaure erittäin tunteelliseksi: häntä liikuttivat Évaristen ja hänen äitinsä kärsimykset ja hän koetti tuumiskella keinoja niiden lieventämiseksi. Hän oli taivuttava joitakin rikkaita ystäviään ostamaan maalarin tauluja.

-- Sillä, sanoi hän hymyillen, -- Ranskassa on vielä rahaa, vaikka se on piilossa.

Mikä vielä parempaa: kun taide ei nykyään ollut arvossa, oli hän hankkiva Évaristelle paikan Morhardtin tai Perregaux-veljesten luona tai kirjanpitäjän viran jonkun armeijan hankitsijan luona.

Mutta sitten hän tuli ajatelleeksi, että tällainen toimi ei ehkä sittenkään soveltunut Évaristen luontoiselle miehelle; ja hetkisen tuumittuaan hän ilmaisi pienellä eleellä, että nyt oli keksinyt oikean:

-- Vallankumoustribunaaliin täytyy vielä nimittää useita valamiehiä. Valamiehen, tuomarin tehtävä sopii pojallenne. Minä olen paljon tekemisissä yhteishyvänvaliokunnan jäsenien kanssa; minä tunnen Robespierre vanhemman; hänen veljensä illastaa hyvin usein luonani. Minä puhun hänelle. Toimitan niin, että asiasta puhutaan myös Montanéelle, Dumas'lle, Fouquier'lle.

Liikutettuna ja kiitollisena naiskansalainen painoi äkkiä sormen suulleen: Évariste astui jälleen ateljeehen.

Hän laskeutui naiskansalainen Rochemauren kanssa alas pimeitä portaita, joiden tiilikivin reunustettuja puuaskelmia peitti vuosien vanha lika.

Pont-Neufillä, jolle kerran pronssihevosta kantanut, nyt kansallisvärein liputettu jalusta loi laskevassa auringossa yhä pidentyvän varjon, seisoi joukko kansanmiehiä ja -naisia pikku ryhmissä kuunnellen hiljaisella äänellä puhuvain kansalaisten supatusta. Hämmästyneessä kansanjoukossa vallitsi äänettömyys, jota vain silloin tällöin huokaukset ja suuttumuksen huudahdukset keskeyttivät. Monet lähtivät nopein askelin Rue de Thionvillelle, entiselle Rue Dauphinelle päin; Gamelin, joka myös oli pujottautunut yhteen tuollaiseen ihmisryhmään, sai kuulla, että Marat oli juuri murhattu.

Vähitellen tämä uutinen varmistui ja asiasta saatiin yksityiskohtaisia tietoja: hänet oli murhannut kylpyammeessa eräs nainen, joka oli saapunut Caenista varta vasten suorittamaan tämän murhan.

Toiset luulivat, että hän oli paennut; mutta useimmat sanoivat, että hänet oli vangittu.

Siinä seisoivat nyt kaikki niinkuin lauma ilman paimenta.

He ajattelivat:

"Marat, tuo tunteellinen, inhimillinen, hyväntahtoinen Marat ei ole enää meitä johtamassa, hän, joka ei missään asiassa erehtynyt, joka aavisti edeltäpäin kaikki, joka uskalsi kaikki paljastaa!... Mitä nyt teemme? Mitä meistä nyt tulee? Me olemme kadottaneet neuvonantajamme, puolustajamme, ystävämme."

He tiesivät, miltä taholta tämä isku tuli ja kuka oli ohjannut tämän naisen käsivartta. He huokailivat: