Part 20

"Katso ettei sinusta tehdä Cæsaria;[80] katso että sinua ei värjätä sillä värillä. Pysy siis vaatimattomana, hyvänä, puhtaana, vakavana, teeskentelystä vapaana, oikeuden ystävänä, jumalten palvojana, ystävällisenä, uskollisena, uupumattomana kaikissa säädyllisissä toimissa. Kunnioita jumalia ja auta ihmisiä. Lyhyt on elämä. _Vain yksi ainoa hedelmä on tällä maallisella elämällä: hurskas mielenlaatu ja yhteiskuntaa hyödyttävät teot_." (IV, 19).

Samaan tulokseen on tullut toinen murheitten raastama, mutta vähemmän ihailtava kuningas: "Kuulkaamme siis kaiken opin päätöstä: pelkää Jumalata, ja pidä hänen käskynsä; sillä sitä tulee kaikkein ihmisten tehdä." (Salom. Saarn. 12, 13.) Mutta meidän on aika jatkaa laihahkoa kuvausta Marcuksen elämästä, mikäli Dio Cassiuksen[81] ja Capitolinuksen köykäiset ja lörpöttelevät kyhäykset sekä hajanaiset viittaukset muista kirjailijoista sallivat meidän sitä tehdä.

Raskain sydämin hän lienee vielä kerta lähtenyt Germaniaan kukistamaan kvaadein ja markomannein vaarallista kapinaa. Voidakseen täyttää armeijassaan ruton vaikutuksesta syntyneet aukot hänen täytyi ottaa riveihin orjia; ja rahaa saadakseen hänen oli pakko myydä palatsin koristuksia, vieläpä moniaita keisarinnan jalokivistäkin. Juuri ennen lähtöä kohtasi häntä syvä suru, kun hänen pieni poikansa kuoli, Commoduksen kaksoisveli, jonka kauniit kasvonpiirteet ovat vieläkin säilyneet erinäisissä rahoissa. Sodan alkuaikana hän oli kerta tutkimassa kahlaamon syvyyttä, kun vihollinen äkkiä hyökkäsi hänen kimppuunsa, ja hän pelastui heidän heittokeihäiltään vain siten, että sotilaat ehättivät suojaamaan häntä kilvillään. Talvisen Tonavan jäällä kävi sitten kiivas ottelu. Mutta kuuluisin sotatapaus oli hänen v. 174 kvaadeista saamansa suuri voitto, joka kristittyjen mielestä oli niin sanottu "ukkoslegionan ihme".

Kaikista eriskummallisista lisäkkeistä puhdistettuna tapahtuma -- sen todenperäisyydestä puhuvat erinäiset muistorahat ja Antoninuksen pylväässä oleva kohokuva -- näyttää olleen seuraavaa laatua. Marcus Aurelius ja hänen armeijansa oli teljetty vuorensolaan, jonne he liian varomattomasti olivat seuranneet vihollisen muka peräytyviä joutsimiehiä. Tässä solassa he vihollisten kaikkialla saartamina, paahtavan helteen ja polttavan janon näännyttäminä, eivät voineet taistella eikä sieltä paetakaan, ja heittivätkin kaiken toivon, puhkesivat parkuun ja valitukseen ja vaipuivat täydelliseen toivottomuuteen, josta eivät edes Marcuksen uupumattomat ponnistukset voineet heitä kohottaa. Vaaran ja hädän uhkaavimmalla hetkellä rupesi pilviä kerääntymään taivaalle ja sadetta ryöppynä lankesi maahan, niin että sotilaat saivat koota vettä kilpiinsä ja kypäreihinsä sammuttaakseen oman ja ratsujensa janon. Heidän juuri tätä tehdessä vihollinen kävi kimppuun, mutta sade oli rakeitten sekaista ja vimmatun raivokkaasti pieksi hyökkääjiä kasvoihin. Myrskyyn liittyi jyrinä ja salamat, jotka näkyvät tuottaneen vahinkoa viholliselle ja herättäneen heissä suurta kauhua, mutta roomalaisten puolella ei sattunut mitään vauriota. Roomalaiset luonnollisesti pitivät tapahtumaa jumalten varjeluksena ja saivat loistavan voiton, joka tuli ratkaisevaksi tässä vaarallisessa ja tärkeässä sodassa.

Kristityistä tapahtuma ei ollut mikään pelkkä _kaitselmuksen varjelu, vaan suorastaan ihmetyö_, ja he katsoivat sen johtuneen siinä legionassa palvelleitten veljiensä rukouksista, ja tämän seikan nojalla legiona sai nimekseen "ukkoslegiona", _legio fulminata_. Tiettyä kuitenkin on, että tämä nimi aina Augustuksen ajoista asti oli ollut eräällä legionalla, jonka kilpiin oli merkiksi kuvattu leimahtava salama; ja pakanat itse uskoivat saaneensa avun mitkä hurskaan keisarin rukousten, mitkä Arnufis-nimisen egyptiläisen taikurin loitsujen kautta.

Eräs kirkkoisistä, tulinen ja kaunopuheinen Tertullianus, on sitä mieltä, että tämä pelastus käänsi keisarin mielen suosiolliseksi kristityille ja viittaa hänen kirjeeseensä senaatille, jossa kirjeessä Aurelius tunnustaa saaneensa kristityiltä rukoilijoilta tehokasta apua ja kielsi ketään tästä pitäen häiritsemästä tämän uuden uskonnon tunnustajia, jotteivät he käyttäisi häntä vastaan sitä rukouksen asetta, joka oli ollut niin voimakas hänen hyväkseen. Tämä kirje tavataan Justinus marttyyrin _Apologian_ lopulla, ja vieläpä siinä lisätään, että kristittyjä ei saa loukata eikä vainota, jopa että jokainen, joka heidät ilmiantoi, oli elävänä poltettava! Tästä näemme heti, että tämä kirje on noita julkeita ja ilmeisiä, läpikuultavan selviä petoksia, joita viiden ensimmäisen vuosisadan kirjallisuus valitettavasti on liiankin täynnä. Mikä oli Marcuksen todellinen suhde kristittyihin, sitä saamme tarkastaa myöhemmin.

Keisarin lempeälle sydämelle sota, voitollinenkin, oli erittäin vastenmielinen; ja sittenkin täytyi hänen viettää melkoinen osa elämästään tällaisissa tuskallisissa ja hedelmättömissä toimissa. Mitä hän ajatteli sodasta ja sen menestyksistä, se on elävästi ilmaistu seuraavassa huomautuksessa:

"Hämähäkki on ylpeä siepattuaan kärpäsen, joku toinen saalistettuaan jäniksen, toinen pyydystettyään kalan, toinen kaadettuaan karjun tai karhun, _ja toinen voitettuaan sarmaatit_. Eivätkö he ole rosvoja kaikki tyynni, jos tutkit heidän menettelynsä vaikuttimia?" Tässä hän tuomitsee omat tahdottomat tekonsa. Sittenkin soi hänen onneton kohtalonsa, että ennenkuin hän vielä oli selvinnyt tämänkään sodan päivistä, uusi ja paljon raastavampi ja peljättävämpi sälytettiin hänen käydä.

Kapina, jonka tekijä oli Avidius Cassius, sotapäällikkö vanhaa, jäykkää roomalaistyyppiä, jota Marcus huolimatta moniaista pahaenteisistä varoituksista sekä rakasti että uskoi. Sellaisen miehen osoittama kiittämättömyys herätti keisarissa mitä syvintä mielihaikeaa, joskin se yleinen rakkaus, jonka hänen oivallinen hallituksensa oli synnyttänyt, pelasti hänet niistä vaarallisista seurauksista, joita hankkeesta olisi saattanut johtua.

Kapinallisen kenraalin omat sotilaat luopuivat hänestä; eikä hän ollut kuin nimellisesti ollut keisarina kolme kuukautta ja kuusi päivää, kun omat upseerit murhasivat hänet. Hänen päänsä lähetettiin Marcukselle, joka otti sen surulla vastaan eikä murhaajia rohkaissut vähimmälläkään tavalla. Menestyksen ilo hälveni suruun siitä, että hänen vihamiehensä ei ollut elänyt, jotta hänen olisi ollut sallittu osoittaa hänelle totista anteeksiantoa. Hän pyysi senaattia armahtamaan Cassiuksen koko perhettä ja suostumaan siihen, että tämä yksi ainoa elämä jäisi kansalaissodan sovitusuhriksi. Senaattorit ottivat vastaan tämän lempeyden todisteen sillä innostuksella, minkä se ansaitsi, ja senaatin istuntosali kaikui siunauksista ja suosionhuudoista.

Ei koskaan ole vaarallista salaliittoa vaimennettu lempeämmin ja rauhallisemmin ja tehokkaammin. Marcus matkusti kaikissa maakunnissa, jotka olivat asettuneet Avidius Cassiuksen puolelle, ja kohteli niitä mitä täydellisimmällä ja maltillisimmalla sovinnollisuudella. Hänen saavuttuansa Syyriaan tuotiin hänelle Cassiuksen kirjeenvaihto, mutta loistavalla jalomielisyydellä, josta historia ei tiedä montakaan esimerkkiä, hän sitä lainkaan lukematta heitti sen liekkeihin.

Tämän rauhoitusretken aikana hän menetti vaimonsa Faustinan, joka äkkiä kuoli eräässä Taurusvuoren laaksossa. Historia, elikkä oikeammin se tarinakokoelma, joka usein käy tämän ajan historiasta, on leimannut Faustinan luonteen mitä likaisimmaksi ja kunniattomimmaksi, onpa se syyttänyt hänen puolisoaan Aureliustakin siitä, että hän liian anteeksiantavana oli sukoillut hänen rikkomuksiaan. Mitä Faustinaan tulee, ei meillä ole paljonkaan sanomista, vaikka on pätevät syyt uskoa, että monet hänen häpeällisestä elämästään kerrotut jutut ovat liioiteltuja, elleivät kerrassaan vääriä. Varmaa on että enimmät moitteet häntä ja hänen muistoansa vastaan pohjistuvat Dio Cassiuksen pahanilkisiin tarinoihin, hänen, joka erikoisesti rakasti kaikkinaisia häpeäjuttuja, omansa halventamaan ihmiskuntaa. Se _erikoinen_ häntä vastaan tehty syyte, että hän muka olisi houkutellut Avidius Cassiuksen rikkomaan uskollisuuden ja kuuliaisuuden lupauksensa, on tykkänään riittävää pohjaa vailla, jos kohta ei täydellisesti ristiriidassa sen kanssa, mitä hänen omat säilyneet kirjeensä puhuvat. Ja lopuksi: Marcus ei ainoastaan hellästi rakastanut häntä, yhdentoista lapsensa äitiä, vaan nimenomaan _Itsetutkisteluissaan_ kiittää jumalia siitä, että he ovat hänelle suoneet "sellaisen vaimon, niin kuuliaisen, niin hellän ja niin vaatimattoman". Epäilemättä Faustina ei ollut miehensä arvoinen; mutta varmasti on jalolle luonteelle kunniaksi eikä häpeäksi, jos luotaan torjuu mustasukkaisuuden ja epäluulot ja luottaa toisiin lujemmin kuin he ansaitsevatkaan.

Niin moitteeton oli Marcus Aurelius tavoiltaan, ettei aikalaisten ilkeys eikä jälkimaailman häpäisemisen halu ole onnistunut keksimään mitään tahrapilkkua hänen harvinaisen puhtaassa elämässään ja periaatteissaan. Mutta halpamaisuus ei tahdo menettää uhrejaan. Se kaiken etevyyden viha, joka pani Caligulan kykynsä mukaan halventamaan suurten miesten muistoa, raivoaa, vaikka vähemmän julkisena, monenkin ihmisen mielessä. Heitä ilahuttaa ihmiselämän polkeminen tuollaiseksi karuksi, ilottomaksi kankaaksi, "jossa jokainen myyränmätäs on vuori ja jokainen ohdake puu". Suuret miehet ovat heidän silmissään yhtä pienet kuin heidän sanotaan olevan omien kamaripalvelijainsa silmissä, ja ylen monet heistä, jos huomaavat:

Likaa tai virhettä kuuluisassa nimessä eivät sure että heidän suurimpansa ovat niin pienet paisuttavat itsensä mielettömässä ihastuksessa ja arvostavat koko luontoa savijaloiltansa tahtomatta nostaa silmänsä ja nähdä, kuinka sen kultaista päätä kruunaa hengen tuli, muita maailmoja tavoitellen.

Tästäpä syystä, luulisin, ovat jotkut, kun eivät ole onnistuneet riistämään Marcus Aureliusta alas hänen korkealta siveelliseltä tasoltaan, koettaneet hyökätä hänen maineensa kimppuun Faustinan oletetun turmeluksen ja Commoduksen tosiasiallisen viheliäisyyden takia. Faustinasta olen jo puhunut. Commodukseen katsoen luullakseni riittää Salomon kanssa kysyä: "Kuka tietää, tuleeko pojasta viisas mies vaiko hullu." Commodus oli isän kuollessa vain yhdeksäntoista vuotias; ensimmäisinä kolmena vuotena hän hallitsi kunnioitusta ja tunnustusta ansaitsevalla tavalla. Marcus Aurelius ei ollut jättänyt mitään keinoa koettamatta antaakseen hänelle hyvän kasvatuksen aikansa parasten opettajain ja viisaimpain miesten avulla; ja Herodianus nimenomaan sanoo hänen eläneen siveellistä elämää isän kuolemaan asti. Jos siksi toiseksi jätämme laskuista pois luonnollisen rakkauden ja myönnämmekin (kuten päättelisin parista _Itsetutkistelun_ kohdasta), että Marcuksella oli pahoja aavistuksia poikansa suhteen, niin olisiko ollut helppoa, olisiko edes ollut mahdollista yleisillä perusteilla syrjäyttää poika, joka oli saavuttanut täysikäisyyden? Mitenkä tämä asia lieneekin, jos joku arveleekin olevansa oikeutettu moittimaan Marcusta siitä, että Commodus lopultakin tuli olemaan vain "vääräkasvuinen ihmishylkiö", niin on tämä moite tuskin riittävän terävä-älyinen ansaitakseen kumoamisen vaivaa.

"Mutta Marcus Aureliushan julmasti vainosi kristityitä." Silmätkäämme lyhyesti tätä syytettä. Epäämätön asia on, että vainoja tapahtui hänen hallituskautensa aikana, ja siitä ovat riittävänä todistuksena Justinus marttyyrin, Sardeen piispan Meliton, Athenagoraan ja Apollinariuksen puolustuskirjoitukset samoin kuin Smyrnan seurakunnan kirje, joka kuvaa Polykarpuksen marttyyrikuolemaa, sekä Lyonin ja Viennen seurakuntain kirje uskonveljilleen Vähässä-Aasiassa. On kuitenkin syytä muistuttaa, että on toisenlaisiakin kirjallisia tietoja. Lactantius suoraan vakuuttaa, että niiden erinomaisten ruhtinasten hallitessa, jotka seurasivat Domitianusta, kirkko ei kokenut mitään väkivaltaa vihollistensa taholta, vaan "levitti kätensä itään ja länteen"; Tertullianus, joka kirjoittaa vain kaksikymmentä vuotta Marcuksen kuoleman jälkeen, nimenomaan sanoo (ja Eusebius yhtyy hänen vakuutukseensa) keisarin kirjoittaneen kirjeitä, joissa hän ei ainoastaan julistanut pelastuksensa kvaadein sodassa johtuneen "ukkoslegionan" kristittyjen sotilasten rukouksista, vaan käski vielä, että jokainen, joka kanteli kristittyjen päälle, olisi ankarasti rangaistava; ja Justinus marttyyrin teosten lopulla tavataan samansisältöinen kirje, joka Marcuksen sanotaan osoittaneen Rooman senaatille. Me saatamme syrjäyttää nämä rohkeat todistukset, saatamme uskoa, että Tertullianus ja Eusebius erehtyivät ja että ne asiakirjat, joihin he vetosivat, olivat väärennettyjä; mutta silloinpa meidän ei pitäisikään olla niin lopen varmoja väittämään, että keisari tehokkaasti otti osaa näihin vainoihin. Oma uskoni on (ja sitä uskoani vahvistavat monet perusteet), että hänen osansa niiden aiheuttamiseen oli äärettömän vähäinen. Jos ne, jotka rakastavat hänen muistoansa, luopuvat kirkkoisien todistuksesta hänen puolestaan, niin sallittakoon heidän toki kieltäytyä hyväksymästä niitä vakuutuksia, joiden nojalla hänet on tuomittu.

_Itsetutkisteluissaan_ Marcus ainoastaan yhden ainoan kerran viittaa kristittyihin, ja silloin vain ohimennen, moittiakseen sitä välinpitämättömyyttä kuoleman suhteen, jonka hän samoin kuin Epiktetos katsoi johtuvan pelkästään itsepäisyydestä ja uppiniskaisuudesta eikä mistään jalommista periaatteista. Hyvin uskottavaa on, että hänessä asui sama syvä vastenmielisyys kristityitä kohtaan kuin yleensä muissakin. Että hän olisi ollut kylmäverinen ja katkera vainooja, on täydelleen vasten koko hänen luontoansa, olennaisesti ristiriidassa hänen tavallisen lempeytensä kanssa, vierasta koko sille hengelle, joka sai hänet kaikissa mahdollisissa tilaisuuksissa lieventämään laillisten rangaistusten ankaruutta, ja on yleensä katsottava kerrassaan vääräksi väitteeksi. Kuka mieliikään uskoa, että mies, joka hallituskautensa aikana rakensi ja vihki vain yhden ainoan temppelin, ja senkin "Laupeudelle"; joka, kaukana siitä, että olisi osoittanut mitään epäluuloa muukalaisia uskontoja kohtaan, päinvastoin soi, että niitä kaikkia kunnioitettiin, jonka kirjoitukset joka rivillään huokuvat mitä sydämellisintä ja hellintä ihmisrakkautta ja lempeyttä, että sellainen mies olisi poikennut pois omalta tieltänsä vainoamaan viattomimpia, suoramielisimpiä ja rauhallisimpia alamaisiaan?

Asian todellinen laita näyttää olleen seuraava. Ne syvät onnettomuudet, jotka vainosivat valtakuntaa Marcuksen koko hallituksen ajan, synnyttivät hätää laajalti maassa ja sytyttivät maakunnissa hurjan raivon niitä ihmisiä kohtaan, joiden jumalattomuus -- sillä se nimi annettiin kristittyjen uskolle -- oli aiheuttanut jumalten vihan. Tämä raivo puhkesi useasti rajuihin kansanmellakkoihin, joita vain lujaluontoisimmat maaherrat pystyivät hillitsemään tahi ehkäisemään. Milloin Marcukseen vedottiin, hän yksinkertaisesti antoi voimassa olevan lain käydä tavallista tietään. Tämä laki oli peräisin Trajanuksen ajoilta. Nuorempi Plinius, Bitynian maaherra, oli kirjeessä Trajanukselta kysynyt, mitä olisi tehtävä kristityille, joiden hän täysin tunnusti olevan elämässään nuhteettomat, mutta joiden opit, kuten hän sanoi, olivat tyhjentäneet jumalten temppelit ja kiukustuttaneet niiden hartaat palvojat. Vastauksessaan Trajanus oli määrännyt, että kristittyjä ei tullut _etsiä_, mutta jos heitä tuotiin maaherran eteen, ja heidän huomattaisiin itsepintaisesti kieltäytyvän luopumasta uskonnostaan, heidät silloin vietäisiin kuolemaan. Hadrianus ja Antoninus Pius olivat noudattaneet samaa menetelmää eikä Marcus Aurelius huomannut olevan syytä sitä muuttaa. Mutta tämä laki, joka rauhallisina aikoina lienee muodostunut pelkästään kuolleeksi kirjaimeksi, saattoi pahempien häiriöiden sattuessa kääntyä vaaralliseksi vainokeinoksi, niinkuin se oli kunnianarvoisen Polykarpuksen kohtaloon nähden ja Lyonin ja Viennen onnettomain seurakuntain suhteen. Pakanat luulivat, että syy, miksi heidän jumalansa salaisesti ilkkuivat "katsellen autioiksi jääneitä maita, ruttoa ja nälänhätää, kulkutauteja ja maanjäristyksiä, ärjyviä kuohuja ja tulisia ryöppyjä, aseitten kalsketta ja palavia kaupunkeja ja haaksirikkoja ja rukoukseen kohoavia käsiä", oli vihattujen galilealaisten epäusko ja jumalattomuus, minkä rikkomuksen saattoi sovittaa vain syyllisen kuolema. "Heidän vihollisensa", sanoo Tertullianus, "ääneen vaativat viattoman verta, vihansa tekosyyksi ja verukkeeksi väittäen uskovansa, että kristityt ovat joka ainoan yleisen onnettomuuden syy ja alkujuuri. Jos Tiber on tulvinut yli äyräittensä tai Niili ei ole tulvinut ollenkaan, jos taivas on evännyt säteensä, jos nälänhätä tai rutto on uhreja riistänyt, niin heti huudetaan: 'kristityt leijonain eteen'." Ensimmäisinä kolmena vuosisatana vaatimus: "alas kristinusko!" oli yhtä karkea, yhtä kiihkeä ja yhtä ajattelematon kuin huuto "alas paavilaisuus!" usein on ollut nykypäivinä. Äärettömän paljon vähemmän häpeällistä Marcuksen oli kallistaa korvaansa edelliselle huudolle kuin joittenkuitten nykyajan valtiomiesten on ollut kuunnella jälkimmäistä mieletöntä raivoa.

Missä määrässä on Marcus Aurelius vastuussa niistä marttyyrituomioista, joita hänen hallitessaan langetettiin? Arvelen, että tuomita ei tässä suhteessa saa järeästi ja kaavamaisesti, vaan varoen ja harkitusti. Tavallinen oikeus varmaankin vaatii, että me emme sekoita nykyaikaa menneisyyteen tahi tuomitse keisarin menettelyä, ikäänkuin hän eläisi yhdeksännellätoista vuosisadalla tai ikäänkuin hän olisi toiminut täydellisesti tuntien Kristuksen evankeliumin ja pyhien historiat. Ennenkin häntä olivat viisaat ja hyvät miehet, ylpeässä tietämättömyydessään, inhoten ja halveksien puhuneet kristinuskosta. Filosoofit, jotka ympäröivät hänen valtaistuintansa, suhtautuivat siihen epäluuloisesti ja vastenmielisesti. Kansasta suurin osa uskoi lujasti yleisiä huhuja, että muka sen kannattajat saastuttivat kauheita yöllisiä kokoustilaisuuksiansa hirvittävillä taikauskoisilla menoilla ja pöyristyttävillä juhlallisuuksilla, joita on mahdoton mainitakaan. Näitä katalia parjauksia, -- kammottavia syytöksiä, että he harjoittivat ihmissyöntiä ja sukurutsausta -- vahvistivat orjilta tavan takaa kidutusneuvoilla kiristetyt väärät todistukset, mitä todistustapaa tuo aika samoin kuin paljon myöhemmätkin mielettömyydessään pitivät totuuden varmana, sitovana tunnustuksena.

Kristinusko sekoitettiin siihen aikaan monenmoisiin halpa-arvoisiin muukalaisiin taikauskoihin; ja jos keisari koskaan tuomarinammatissaan kohtasi kristittyjä, niin hän paljon uskottavammin kohtasi sellaisia, jotka eivät ansainneet sitä nimeä, kuin niitä, joiden hyveisiin kuuluivat lauhkeus, maailman hyörinän vierominen, nöyryys, ja jotka edustivat rauhallisinta, hurskainta, parasta ainesta koko valtakunnassa. Kun tämänkaltaisia seikkoja punnitsemme asianmukaisesti, lienemme valmiit antamaan anteeksi Marcus Aureliukselle, että hän tässä asiassa tietämättömyydestä on menetellyt väärin, ja myöntämään, että hän kristittyjä vainotessaan lienee täyttä totta luullut tekevänsä Jumalalle palveluksen. Hänen oman uskonsa syvä hurskaus, hänen hallituksensa tunnollisuus, hänen lämmin ihmisystävyytensä, hänen omien filosoofisten perustotuuksiensa vakavuus, kaikki oli omansa tekemään hänestä pahemman kirkon vihamiehen kuin mitä oli raaka Commodus tahi ilettävä Heliogabalus. Vaan että hänessä kumminkaan ei ollut vähintäkään _viehtymystä_ vainoamiseen; että nämä vainot enimmältä osalta syntyivät itsestään ja tilapäisesti; että ne eivät missään määrässä johtuneet hänen suoranaisesta toimenpiteestään tai olleet hänen toivomuksensa mukaisia, se selviää siitä tosiseikasta, että vainot tapahtuivat Galliassa ja Vähässä-Aasiassa, _vaan ei Roomassa_. Kuitenkin on Roomassa epäilemättä ollut satoja kristityitä, vieläpä itsensä keisarin silmäin edessä; olipa hänen omassa armeijassaankin paljon kristittyjä, emmekä kumminkaan koskaan ole kuulleet hänen häirinneen heitä ketään. Sardeen piispa Melito, kirjoittaessaan keisarille, ilmaisee epäilevänsä, tiesikö hän todella, millä tavalla hänen kristittyjä alamaisiaan kohdellaan. Puolustuspuheessaan Justinus marttyyri puhuu hänelle täyden luottamuksen ja syvän kunnioituksen sanoin. Lyhyesti: hän oli tässä asiassa "syytön, mutta onneton". On tuskallista ajatella, että kunnianarvoisa Polykarpus ja syvämietteinen Justinus saattoivat periaatteittensa vuoksi menettää henkensä ei ainoastaan niin hyvän miehen hallitessa, vaan vieläpä hänen auktoriteettinsa nojalla; mutta olisimmepa kovin armottomia ja ylen heikko olisi ajatuskykymme, jollemme mielihalulla voi uskoa, että vaikka nämä pyhät miehet olivat saaneet marttyyrikruunun hänen käsistään, heidän lunastetut sielunsa olisivat olleet ensimmäiset rakkauden tervehdyksin vastaanottamaan pakanoista hurskaamman sen Vapahtajan luona, jonka kirkkoa hän vainosi, mutta jonka sisäisestä hengestä juontuivat hänen omat hyveensä, jota hän tietämättänsä palvoi ja jota hän, jos milloin olisi hänestä kuullut ja hänet tuntenut, olisi sydämestään rakastanut ja kunnioittanut jalolla, tahrattomalla elämällään.

Lyonin ja Viennen seurakuntien vainot tapahtuivat v. 177. Pian tämän jälkeen uudet vastapuhjenneet sodat kutsuivat keisarin pohjoiseen. Sanotaan, että Rooman huomatuimmat miehet, peläten, etteivät enää koskaan saisi häntä nähdä, pyysivät häntä antamaan heille jäähyväisiksi viimeiset neuvonsa ja että hän kolmena päivänä keskusteli heidän kanssansa filosoofisista asioista. Kun hän sitten saapui sotanäyttämölle, seurasi voitto taaskin hänen aseitaan. Mutta Marcus oli jo tulossa vanhaksi ja hänen voimansa olivat raatamisesta ja rasituksista ja matkustuksista pitkän ja työteliään elämänsä aikana lopen kuluneet. Hän sortui sekä sieluntuskiin että ruumiillisiin kärsimyksiin ja lyhyen sairauden jälkeen kuoli Pannoniassa, joko Viennessä tai Sirmiumissa, maaliskuun 17 päivänä v. 180, yhdeksännelläkuudetta ikävuodellaan ja kahdennellakymmenennellä hallitusvuodellaan.

Kuolema ei ollut hänelle mikään kauhistus. Hän oli aivan selvillä siitä, että "ei ole miestä niin onnekasta, että hänen kuollessaan ei olisi ketään, joka ei iloitsisi siitä mikä oli tapahtumassa. Olettakaamme, että hän oli hyvä ja viisas mies, niin ainakin joku sanoo hänestä: 'saapa toki viimeinkin hengähtää vapaasti, kun on päässyt tästä koulumestarista. Totta on, ettei hän ollut tyly kenellekään meistä, mutta minä tunnen, että hän kaikessa hiljaisuudessa halveksii meitä'... Ajattele tätä kuollessasi ja sinä eroat täältä tyytyväisempänä miettien näinikään: 'Olen poistumassa _elämästä, josta ystävänikin, joitten puolesta minä olen niin paljon ahertanut, uurastanut ja murehtinut ja rukoillut, toivovat minun lähtevän_, siinä mielessä, että siitä saisivat jotakin etua'. Miksi siis ihminen takertuisi pitempään elämään täällä? _Älä kuitenkaan tästä syystä eroa vähemmän ystävällisenä mieleltäsi heitä kohtaan, vaan säilytä oma luonteesi ja pysy edelleen ystävällisenä ja hyväntahtoisena ja hyvänä_." Ja peläten kuolemaa paljon vähemmän kuin hyveen laeista poikkeamista hän huudahtaa: "Tule joutuun, oi kuolema, sillä pelkään, että minä viimein unohdan itseni." Tätä lausuntoa on syystä verrattu niihin, jotka Bossuet on asettanut erään kristityn suuhun: "Oi kuolema, et sinä hämmennä suunnitelmiani, vaan ne toteutat. Kiiruhda siis, oi lempeä kuolema... Nunc _dimittis_."

Jalompi, hienompi, puhtaampi, ihanampi sielu -- menestyksessä vähemmän pöyhistynyt tai vastoinkäymisessä lujamielisempi sielu, -- hyveessä, puhtaudessa, itsensäkieltämisessä oikeutetumpi astumaan ikuiseen rauhaan, ei koskaan ole käynyt taivaallisen Isän kasvojen eteen. Yllättävää ei suinkaan ole, että kaikki, joilla oli siihen varoja, omistivat hänen kuvapatsaansa ja että vuosikausia myöhemmin niitä näki kotijumalten joukossa pakanaperheissä, jotka tunsivat olevansa toivorikkaampia ja onnellisempia omistaessaan muiston miehestä, joka keskellä vaikeuksia ja turmeltuneessakin ilmapiirissä kuitenkin osoittausi niin viisaaksi, niin suureksi, niin hyväksi ihmiseksi.