Part 19

Tämän viisaan ja etevän ruhtinaan kanssa, joka oli yhtä rakastettava yksityiselannossaan kuin ihailtava valtiollisten velvollisuuksiensa täyttämisessä, Marcus Aurelius vietti seuraavat kolmekolmatta vuotta elämästään. Niin läheinen oli heidän suhteensa, niin täydellisesti katsoivat he olevansa isä ja poika, että Aurelius koko tänä aikana ainoastaan kahdesti nukkui yönsä muualla kuin Antoninuksen katon alla. Ei ollut kateellisuuden varjoakaan heidän välillään; kumpikin oli toisensa ystävä ja neuvoja, ja kaukana siitä, että keisari olisi perijäkseen määrättyä Aureliusta kohdellut epäluuloisesti, hän päinvastoin antoi hänelle nimityksen "Cæsar" ja mitä Rooman valtakunnalla oli kunnia-arvoja tarjottavana. Suotta pahat kielet kuiskeillaan koettivat horjuttaa tätä molemminpuolista keskinäistä luottamusta. Kerta Antoninus näki Aureliuksen äidin vakavan hartaasti rukoilevan Apollon patsaan edessä. "Mitä luulet hänen niin innokkaasti rukoilevan?" kysyi eräs kurja juonenpunoja nimeltä Valerius Omulus. "Sitä että sinä kuolisit ja hänen poikansa perisi hallituksen." Huonompiluontoisen ruhtinaan olisi tämä kehno vihjaus saattanut yllyttää suuttumukseen ja väkivaltaan, mutta ylenkatseellisesti Antoninus jätti sen omaan arvoonsa.

Antoninuksen paras ilo oli nauttia rauhasta huvilassaan maalla. Toisin kuin Hadrianus, joka teki pitkiä kiertomatkoja laajassa valtakunnassaan, Antoninus eli yksiksensä joko Roomassa tai kauniissa huvilassaan Loriumissa, pienessä merikaupungissa parin peninkulman päässä Roomasta. Tässä huvilassa hän oli syntynyt ja siellä hän kuoli, lapsuutensa muistojen keskellä. Täällä oli hänen todellinen kotinsa ja täällä hän tunsi erikoista nautintoa saadessaan heittää pois keisarillisen arvonsa komeuden ja taakan. "Hän ei kylpenyt mihin aikaan tahansa", sanoo Marcus; "talojen rakentaminen ei ollut hänen intohimojaan, ei hän välittänyt siitä mitä söi, ei pannut huomiota vaatteittensa kuosiin ja väriin, eikä orjien kauneus merkinnyt hänelle mitään." Hänen käyttämänsä puku oli tuon saman pienen kotipaikkakunnan räätälin tekemä. Hän ei suinkaan vastustanut ottopoikansa mieltymystä filosofiaan, vaan päinvastoin edisti sitä ja kutsui Apolloniuksen Khalkiista opettamaan hänelle stoalaisuuden totuuksia. Eräässä kirjelmässään Frontolle Marcus kuvailee heidän yksinkertaisia maalaistoimiskelujaan ja -huvituksiaan. Lomahetkinään ruhtinaat siellä metsästivät ja kalastivat ja harjoittivat nyrkkeilyä ja painia, ottivatpa osaa viininkorjuunkin kotoisiin juhliin. "Päivälliseksi olen syönyt pienen leivänkannikan", kirjoittaa hän... "Olimme aikalailla hikisiä, huusimme ja melusimme ja lopuksi ripustimme muutamia terttujen tähteitä ristikkoportille... Kotiin tultuani minä vähän lueskelin, mutta eipä siitä lähtenyt paljonkaan hyötyä. Sitten keskustelin pitkään äitini kanssa, joka lepäsi vuoteellaan." Kukapa osaa sanoa, kuinka paljon Aurelius ja kuinka paljon koko maailma onkaan voittanut senkaltaisista keskusteluista kuin tämä, äidin kanssa, jolta hän oli oppinut vihaamaan pahan ajatustakin? Eipä liioin kenkään ylenkatsone sitä sydämen yksinkertaisuutta, joka liitti hänet maalaistenkin pariin ja sai hänet esim. ottamaan osaa viininkorjuuseen, paitsi jos hän on niin vailla aistia ja niin hapan, että kehtaa pilkata Scipiota ja Læliusta siitä, että he keräilivät raakkuja merenrannalla, tai Henrik IV:ttä, joka oli nelinkontin hevosilla pikku poikastensa kanssa. Tuo vapautumisen kyky, tuo väärentämätön rattoisuus, joka sopivan hetken tullen osaa heittäytyä nauttimaan teeskentelemättömistä huvituksista, ei ole ollut niinkään harvinainen jaloimmissa ja puhtaimmissa mielissä.

Vuosikausiin ei mikään merkittävämpi vastoinkäyminen rikkonut Aureliuksen elämän tasaista juoksua. Rauha, onni, menestys ja rakkaus ympäröivät häntä, ja hän näki ottoisän ikävuosien karttumistaan karttuvan, mutta ei sitä kadehtinut. Mutta vuonna 161, Marcuksen ollessa nelikymmenvuotias, Antoninus Pius, joka oli saavuttanut viidenkahdeksatta vuoden iän, sairastui Loriumissa kuumeeseen. Tuntien loppunsa olevan lähellä hän kutsui ystävänsä ja Rooman huomatuimmat miehet vuoteensa ääreen, ja siellä hän (sanaa virkkamatta toisesta ottopojastaan, joka on yleisesti tunnettu Lucius Veruksen nimellä) juhlallisesti julisti heille Marcuksen seuraajakseen; ja sitten, antaen vartijain päällikölle tunnussanaksi "mielenrauha", hän, ikäänkuin hänen maallinen tehtävänsä olisi suoritettu, käski siirtää Marcuksen sänkykamariin pienen Fortunan, Onnettaren, kultaisen patsaan, jota oli pidetty keisarin yksityishuoneessa yleisen onnen ennusmerkkinä.

Uuden keisarin kaikkein ensimmäinen hallitustoimenpide osoitti loistavaa jalomielisyyttä, kun hän näet myönsi ottoveljelleen Lucius Verukselle mitä täydellisimmän osallisuuden keisarillisesta kunniasta, tribuunin ja konsulin vallasta sekä Cæsarin ja Augustuksen arvonimestä. Lucius Veruksen ottaminen jakamaan keisarivaltaa johtui kokonaan Marcuksen synnynnäisestä vaatimattomuudesta. Koska hän oli harras lukumies ja vähemmän välitti sotilaallisista harjoituksista, jotka olivat Veruksen vahva puoli, arveli hän, että kasvattiveli olisi parempi ja hyödyllisempi sotapäällikkö kuin hän itse ja että hän voisi parhaiten palvella valtiota pidättämällä itselleen sivilihallinnon ja uskomalla veljelleen sotilasjohdon. Mutta niin pian kuin Verus pääsi pois Marcuksen välittömästä vaikutuksesta ja hänen jalostavasta seurastaan, hän heitti luotaan kaiken häveliäisyyden ja osoittihe heikoksi ja arvottomaksi henkilöksi, yhtä kykenemättömäksi sotaan kuin rauhankaan jalompiin tehtäviin; muuhun hän ei pystynyt kuin ylöttömästi mässäilemään ja häpeällisesti noudattamaan kaikkia mielitekojaan. Vain kaksi seikkaa on mainittava hänen edukseen: toinen, että vaikka olikin turmeltunut, hän oli aivan vapaa julmuudesta; ja toinen, että hänellä oli kyllin ymmärrystä kokonaan alistua veljensä määräyksiin ja kohdella häntä sillä kiitollisuudella ja kunnioituksella, mikä hänelle kuului.

Marcuksella oli Faustinan kanssa iso perhe, ja hänen ensimmäisenä hallitusvuotenaan Faustina synnytti hänelle kaksoiset, joista henkiin jäänyt oli sittemmin kunnoton ja halveksittu keisari Commodus. Ikäänkuin sellaisen lapsen syntymä olisi itsessään ollut turmion enne, puhkesi heti onnettomuuksien myrsky kauan rauhaa nauttineessa valtakunnassa. Tiberin tulva hävitti taloja ja katuja isossa osassa Roomaa, vei mennessään joukottain karjaa, tuhosi viljasadon, paljasti pellot ja synnytti suuren ahdinkotilan, joka päätyi laajalle levinneeseen nälänhätään. Maanjäristykset, kaupunkien palot ja tuhohyönteisten summattomat parvet järkyttivät ihmisten mieliä. Näihin vitsauksiin, joita keisari koetti parhaansa mukaan lieventää, liittyivät sodan kauhut ja aseiden kalske. Parttilaiset, kuninkaansa Vologeseksen johdolla, voittivat ja melkein tyystin tekivät lopun yhdestä roomalaisesta armeijasta sekä rankaisematta hävittivät Rooman maakuntaa Syyriassa. Markomannien villit laumat hyökkäsivät Germaniaan sitä miekalla ja tulella hävittäen; ja Britanniasta ei muita uutisia kuulunut kuin kapinoista ja meteleistä. Sellaiset hämmingin ja sekasorron tapahtumat varjostivat Marcus Aureliuksen hallituskautta aina sen alusta hamaan sen loppuun saakka.

Koska parttilaisten sota oli kaikista näistä kolmesta vaarallisin, lähetettiin Verus tukahuttamaan sitä, ja vain hänen sotapäälliköittensä taitavuus -- etevin niistä oli Avidius Cassius -- pelasti hänet tuottamasta valtakunnalle korvaamatonta tappiota. Nämä kenraalit osasivat toki ylläpitää Rooman nimen mainetta, ja Verus palasi viettääkseen triumfin, mutta toi tullessaan idästä hirvittävän ruton, joka raivosi kautta koko valtakunnan ja johon Verus itse, uuden vereksen sodan puhjetessa, sortui Aquilejassa.

Vaikka hän oli arvoton mies, niin Marcus, joka hänen eläessään niin monesti oli antanut anteeksi ja peitellyt hänen vikojaan, kuitenkin toimitti hänelle mitä juhlallisimmat hautajaismenot ja kätki hänen tuhkansa Hadrianuksen hautaan. Eikä kumminkaan puuttunut niitä, jotka syyttivät häntä veljenmurhasta väittäen hänen jouduttaneen Veruksen kuolemaa!

Olen vain yhdestä syystä viitannut tämäntapaisiin ilkeisiin ja halveksittaviin parjauksiin, siitä nimittäin, että -- koska tuollaiset kuiskeet epäilemättä saapuivat hänenkin korviinsa -- ne osaltaan auttavat selittämään sen syvän, sanomattoman murhemielen, joka kauttaaltaan huokuu _Itsetutkistelujen_ pienestä kultaisesta kirjasesta. Niissä tapaamme esimerkiksi seuraavan irrallisen katkelman:

"Musta luonne, oikullinen luonne, uppiniskainen luonne, eläimellinen, lapsekas, aistillinen, typerä, teeskentelijä, törkeä, vilpillinen, tyranni."

Emme tiedä, ketä hän ajatteli -- ehkä Neroa, ehkä Caligulaa -- mutta epäilemättä myöskin ihmisiä, jotka oli nähnyt ja tuntenut ja joiden olemassaolo katkeroitti hänen sieluaan. Sama synkkä mieli henkii myös seuraavasta kohdasta:

"Väleen, ylen väleen, olet sinä tomu ja tuhka tai luuranko tahi pelkkä nimi tai et edes nimikään; ja nimihän on vain ääni, kaiku. Ja ne asiat, joille elämässä annetaan suuri arvo, ovat tyhjiä, lahoja, mitättömiä, ovat kuin _toisiaan purevat pienet koirat ja keskenään kiistelevät, nauravat ja taas itkevät lapsoset. Mutta uskollisuus ja vaatimattomuus ja oikeus ja totuus ovat paenneet avarasta maailmasta ylös Olympoon_." (V, 33)

"Ihmisen onnellisin osa olisi erota maailmasta tarvitsematta kokea valhetta ja teeskentelyä ja koreilua ja kopeutta. Yhtä kaikki, _kun vetää viimeisen hengenvetonsa saatuaan kyllänsä noista asioista_, silloin tekee lähinnä parhaan matkansa, niinkuin sanotaan." (IX, 2.)

"_Kyllästyttää jo tämä kurja elämä ja napina ja narrimaiset turhanpäiväisyydet_. Miksi olet siis niin levoton? Mitä uutta siinä on? Mikä mieltäsi järkyttää?... Ole siis edes jumalille vihdoin viimein vilpittömämpi ja parempi." (IX, 37.) Ajatus muistuttaa sitä, mikä vallitsee Davidin katumusvirsissä -- että meidän tulee paeta ihmisiä, heidän häijyyttään ja halpamaisuuttaan ja saada rauha sielullemme Jumalassa. Ihmisiin ei David pane toivoansa; ei hän heiltä muuta odota kuin pilkkaa, petosta ja vääryyttä -- katkeruutta vihamiehiltä, kolkkoa välinpitämättömyyttä ystäviltänsä. Eikä tämä häntä suuresti huoletakaan, niin kauan kuin Jumalan kasvot eivät kokonaan häneltä peity. "Ei ole minulla mitään turvapaikkaa, ei kukaan välitä sielustani. Minä huudan sinua, Herra; minä sanon: Sinä olet turvani, osani elävien maassa".[78] "Älä heitä minua kasvojesi edestä pois, äläkä ota minulta pyhää henkeäsi".[79]

Mutta mitkä syyt hänellä lieneekään ollut näin toisin ajoin heittäytyä toivottomaksi yrittäessään jalostaa ympäristöänsä, oli hän kuitenkin totuttanut ylevän henkensä herkeämättä elämään aivan toisissa tunteissa. Olivatko ihmiset halveksittavia? Sitä suuremmalla syyllä hänen tuli itsensä olla jalo. Olivatko ihmiset halpamaisia ja pahanilkisiä ja kiihkomielisiä ja vääryydentekijöitä? Samassa suhteessa he olivat sitä enemmän säälin ja lempeyden tarpeessa ja samassa suhteessa hän oli velkapää kaiken kykynsä mukaan osoittautumaan suureksi ja anteeksiantavaksi ja tyynimieliseksi ja totuudentekijäksi. Siten Marcus kääntää katkerimmatkin kokemuksensa kullaksi, ja kaukana siitä että itse olisi katkeroitunut tahi synkistynyt ihmisten ilkeydestä, joka raateli hänen herkkämielistä henkeänsä, hän tästä vain rakensi uusia inhimillisyyden ja rakkauden opetuksia. Hän sanoo esim.: "Ala päiväsi sanomalla itsellesi: _minä tapaan urkkijan, kiittämättömän, ylimielisen, kavalan, kateellisen, vastahankaisen. Mutta sellaisia he ovat vain tietämättömyyttänsä siitä, mikä on hyvä ja paha_. Mutta minä, joka olen tullut huomaamaan, että luonteeltaan hyvä on kaunista ja että paha on rumaa ja että sen luonne, joka tekee väärin, on oman luonteeni heimolainen... ja että se on yhtä suuressa mitassa osallinen jumaluudesta, minulle ei kukaan heistä saata tehdä vääryyttä, sillä ei yksikään voi tartuttaa minuun sitä mikä on rumaa enkä minä saata suuttua sukulaiseen enkä häntä vihata. _Sillä meidät on luotu yhteistoimintaa varten_, niinkuin jalat, kädet, silmälaudat, niinkuin ylä- ja alahammasten rivit. Luonnonvastaista niin ollen on, jos toimii toistansa vastaan; ja jos kiukustuu ja kääntää toiselle selkänsä, niin silloinhan toimii toistansa vastaan." (11, 1.) Muuan toinen hänen ohjeitansa, erittäin viisas neuvo, sanoi, että tulee kiinnittää ajatuksensa niin paljon kuin mahdollista toisten avuihin mieluummin kuin heidän vikoihinsa. "Jos haluat tuottaa itsellesi iloa, niin ajattele niitten _hyviä puolia_, joitten kanssa elät -- yhden työteliäisyyttä, toisen vaatimattomuutta, kolmannen anteliaisuutta, ja vielä jotakin neljännen muuta hyvää avua." Mikä läksytys sille halveksittavalle kyynillisyydelle, jota meidän joka päivä on kiusaus näytellä. "Kuolematon olento tulee eteemme", sanoo Robertson, "kokonainen iankaikkisuus mielessään ja sielussaan, ja me _käymme luokittelemaan hänet, merkitsemme hänet lipulla niinkuin merkitsisimme lasipöntön sanoen: tässä on riisiä, tässä hyytelöä, tässä hiusvoidetta_; ja sitten luulemme, että olemme säästyneet kannen avaamisesta. Kuinka toisin kohtelikaan Vapahtaja niitä, jotka tulivat hänen luoksensa!... ja Hänen kosketuksestaan laikahtikin heistä jokaisesta oma valonkipinänsä."

Tässä vielä moniaita erikoisen ytimekkäitä, sisältörikkaita ja kauniita neuvoja:

"Ihmiset ovat olemassa toistensa takia. _Opeta heitä tahi ole kärsivällinen heidän kanssansa_." (VIII, 59)

"Paras kostamisen keino on, ettei tule väärintekijän kaltaiseksi."

"Jos joku on tehnyt vääryyttä, on vahinko hänen omansa. Mutta ehkäpä hän ei olekaan tehnyt väärin." (IX, 38.)

Huomattavimmat ovat kuitenkin ne yhdeksän perusohjetta, jotka hän laati harkittaviksensa, milloin joku oli häntä loukannut, nimittäin:

1. Ihmiset ovat luodut toisiansa varten; alempi ylempää ja molemmat toisiansa varten.

2. On vastustamattomia vaikutuksia, jotka painavat merkkinsä ihmisiin ja muodostavat heidän mielipiteitään ja heidän tekojaan.

3. Synti on pääasiassa hairahdusta ja tietämättömyyttä -- tahdotonta orjuutta.

4. Me olemme itse heikkoja emmekä suinkaan tahrattomia; ja jos emme lankea erehdyksiin, niin johtuu se monesti enemmän pelkuruudesta ja oman maineen huolenpidosta kuin siitä, ettemme tuntisi halua sitä tekemään.

5. Tuomiomme me langetamme liian nopeaan ja harkitsematta. "Ja ihmisen täytyy oppia aika paljon, ennenkuin hän pystyy oikein arvostelemaan toisen ihmisen tekoja."

6. "Milloin olet suuresti kiusattu tai suruissasi, niin muista, että ihmisen elämä on vain hetkinen ja että me kaikki ennen pitkää olemme vainajia."

7. Ei mikään toisen ihmisen epäoikea teko voi tuottaa häpeää meille eivätkä ihmisten työt kuohuta mieltämme, vaan omat ajatuksemme niistä.

8. Oma vihamme vahingoittaa meitä enemmän kuin itse teot.

9. _Hyväntahtoisuus on voittamaton, ellei se ole teeskenteliäs hymy_ tai pelkkää näyttelyä. "Sillä mitä tekee väkivaltaisinkaan mies sinulle, jos jatkuvasti osoitat hänelle hyväntahtoisuutta? Säveästi ja levollisesti oikaise häntä, varoita häntä, jos hän koettaa tehdä sinulle pahaa, sanoen: '_Ei niin, lapseni; me olemme luonnosta määrätyt johonkin aivan toiseen; minulle ei varmaankaan tapahdu mitään vääryyttä, mutta sinä teet vääryyttä itsellesi, lapseni_.' Ja näytä hänelle lempeällä ja tahdikkaalla tavalla ja yleisiin näkökohtiin vedoten, että asia niin on ja etteivät mehiläisetkään eivätkä muut parvissa elävät eläimet menettele niinkuin hän. Ja tämä sinun tulee tehdä suoralla, ystävällisellä tavalla, ei moittien, ilman vihaa ja jos mahdollista kahden kesken." (XI, 18.)

"_Ei niin, lapseni_; sinä teet vääryyttä itsellesi, lapseni." Voiko vanha-aika näyttää mitään tätä hellävaraisempaa tai mitään, mikä olisi lähempänä kristinuskon henkeä kuin nämä yhdeksän elämän ohjetta? Ne olivat sen miehen arvon mukaiset, joka, toisin kuin stoalaiset yleensä, katsoi lempeyden hyveeksi ja katsoi sen todistavan sekä todellista filosofiaa että todellista miehevyyttä. Niissä paljastuu alakuloisuuden ja hyväntahtoisuuden sekainen mieliala, jolle on vaikea keksiä vertauskohtaa. Ne osoittavat, kuinka täydellisesti Marcus oli itsessään masentanut kaiken pikkumaisen nurjuuden ja kuinka vakavasti hän pyrki täyttämään omia käskyjään, että ajatukset tulee aina pitää niin leppeinä ja kirkkaina, että "jos joku äkkiä kysyisi: 'mitä sinä nyt mietit?' sinä täysin avomielisesti voisit välittömästi vastata: 'sitä tai sitä'." Lyhyesti, korkeimman kiitoksen niistä sanoaksemme: ne olisivat ihastuttaneet sitä suurta kristittyä apostolia, joka kirjoitti:

"Nuhdelkaa kurittomia, rohkaiskaa alakuloisia, holhotkaa heikkoja, olkaa pitkämielisiä kaikkia kohtaan. Katsokaa, ettei kukaan kosta kenellekään pahaa pahalla, vaan pyrkikää aina tekemään hyvää toisianne kohtaan ja kaikkia kohtaan." (1 Tess. V, 14-15.)

"Älkää kuitenkaan pitäkö häntä vihollisena, vaan neuvokaa niinkuin veljeä." (2 Tess. III, 15.)

"Kärsikää toinen toistanne ja antakaa toisillenne anteeksi, jos kenellä on moitetta toista vastaan." (Kol. III, 13.) Niin, eivätkö ne myöskin ole täydessä sopusoinnussa hänen henkensä kanssa, joka sanoi:

"Jos veljesi rikkoo sinua vastaan, _niin mene ja nuhtele häntä kahden kesken; jos hän sinua kuulee, niin olet voittanut veljesi_."

Marcus Aureliuksen niinkuin niin monen muun elämässä me saatamme keksiä hyvityksen suuren lain. Ylhäisessä asemassaan hän viimeisten elinvuosiensa aikana joutui monen vilpillisen ja teeskentelevän ja alhaisen ihmisen seuraan; mutta hänen nuoruutensa oli kulunut onnellisemmissa olosuhteissa, ja se pelasti hänet vaipumasta sellaisten ihmisten alakuloisuuteen, joille ei kukaan, oli mies tai nainen, voi olla mieliksi. Nuorempana hän onneksi oli nähnyt kauniimpia puolia ihmiskunnasta, ja näiden puhtaampien ja onnellisempien päiväin muistelo oli hänelle kuin pelastuksen puu keskellä hänen hallituskautensa katkeria ja kuohuttavia myrskyjä.

3 Luku.

MARCUS AURELIUKSEN ELÄMÄ JA MIELIPITEET (jatkoa).

Marcus oli nyt Rooman maailman kiistämätön valtias. Hänen hallussaan oli korkein ja loistavin asema, mihin ihmissuuruus saattoi kohota.

Mutta tämä keisarikunnia ei sytyttänyt mitään ylpeyden tahi itsetyytyväisyyden kuohua hänen leppeässä ja nöyrähenkisessä luonteessaan. Hän katsoi itse asiassa olevansa kaikkien palvelija. Hänen velvollisuutensa oli omassa persoonassaan kohdata kaikkia vaaroja, kuten härkä tai jäärä tekee laumaansa varjellakseen, asettua etunenään kaikissa sodan vaivoissa ja kaivautua syvimmälle kaikkinaiseen rauhan raadantaan. Väenlaskun toimeenpano, riitajuttujen ratkaiseminen, kansan siveellisyyden kohottaminen, veriheimolaisten avioliittojen ehkäiseminen, alaikäisten holhoaminen, valtion menojen supistaminen, gladiaattorileikkien ja näytäntöjen vähentäminen, teitten kunnossapidon valvonta, senaattorien etuoikeuksien palauttaminen, todella arvokasten virkamiesten valitseminen, vieläpä katuliikenteenkin järjesteleminen -- nämä ja lukemattomat muut tehtävät niin täydelleen anastivat hänen aikansa, että hänen täytyi monestikin, horjuvasta terveydestään huolimatta, uupumatta työskennellä aamuvaraisesta myöhään yöhön saakka. Useasti täytyi hänen asemansa takia olla läsnä kilpaleikeissä ja teatterinäytännöissä, mutta näissä tilaisuuksissa hän usein vietti aikansa lukemalla tai luetuttamalla itselleen tai tekemällä muistiinpanoja. Hän oli yksi niitä, joiden mielestä ei mitään saa tehdä kiireesti ja että harvat rikokset ovat pahempia kuin ajan tuhlaaminen. Sellaisia mielipiteitä ja sellaisia tottumuksia meidän on kiittäminen hänen teoksistaan. Hänen _Itsetutkistelunsa_ kirjoitettiin keskellä raastavia huolia, suuressa itsensäkieltämisessä, kvaadeja ja markomanneja vastaan käytyjen sotien aikana, ja on hän kirjoittanut muitakin teoksia, jotka kovaksi onneksi ovat kadonneet. Harvojapa menetyksiä, mitä tulee vanhan ajan kadonneisiin kirja-aarteisiin, me kipeämmin valitamme kuin tämän keisareista viisaimman ja pakanoista hurskaimman omatekoista kadonnutta elämäkertaa.

Asemansa ulkonaiseen loistoon nähden -- noihin upeihin ja uljaihin "valjaisiin" niin sanoaksemme, jotka herättävät ihmisten ihailua ja kateutta -- ei kukaan saattanut osoittautua välinpitämättömämmäksi kuin hän. Hän käsitti kuitenkin välttämätöntä olevan ylläpitää korkean asemansa arvoa. "Joka hetki", sanoo hän, "ajattele kiinteästi, että sinun roomalaisena ja miehenä _tulee tehdä tehtäväsi täysin ja koristelemattoman arvokkaasti_, ja mielenkiinnolla ja vapaasti ja oikeudenmukaisesti" (II, 5). Toisessa paikassa hän sanoo: "Anna sinussa asustavan jumaluuden olla olemuksesi vartija; olet mies ja varttuneessa iässä, valtion asiain hoitaja, roomalainen ja hallitsija, joka on asettunut paikalleen lailla miehen, joka odottaa merkkiä, mikä kutsuu häntä elämästä pois." (III, 5). Mutta hänestä _ei_ ollut tarpeellista ottaa vastaan niitä tympäiseviä kunnianosoituksia ja sitä alentavaa jumaloimista, jotka olivat monelle hänen edeltäjälleen niin mieluisia. Hän kielsi sen mahtailevan herjaamisen, joka sisältyy temppelien ja alttarien pyhittämiseen keisarille, sanoen että jokaiselle todelliselle hallitsijalle maailma oli temppeli ja kaikki kunnon ihmiset pappeja. Hän epäsi, mikäli mahdollista, kaikki kultaiset patsaat ja osanoton triumfikulkueisiin. Kaikkea komeutta ja loistoa, jota hän julkisten tehtäväinsä takia ei saanut vältetyksi, hän piti tyhjänä varjona vain. Marcus Aurelius tunsi, yhtä syvästi kuin Shakespeare näyttää tunteneen kaiken maallisen epäoleelliseksi, haihtuvaksi, katoavaksi; hän olisi omaksunut ajatuksen, että

Ainetta on ihminen mointa, Mille unet kudotaan, Ja elo lyhyt se unest' esiin sukeltaa ja uni sen myös sulkee.

"Kun eteemme kannetaan ruokia", sanoo hän, "niin tuntuu meistä, että tuo on kalan kuollut ruumis, tuo taas linnun tai porsaan hengetön ruumis; _ja edelleen, että tuo Falernon viini ei ole muuta kuin rahtunen rypälemehua ja tuo purppuravaate jonkun lampaan villaa, jota on värjätty kuolleen raakun verellä_; niin meistä siis tuntuu ja täten olemmekin tavanneet itse esineet ja tulleet ne läpikotaisin tuntemaan ja siten näemme mitä laatua ne ovat. Juuripa samalla muotoa... milloin erikoiset asiat näyttävät meistä ansaitsevan tunnustustamme mitä suurimmassa määrässä, _meidän tulisi ne paljastaa ja katsoa, kuinka arvottomia ne ovat_; meidän pitäisi riisua niiltä koko se sanakoreus, jolla ne on arvoonsa nostettu" (VI, 13).

"Mille kannattaa panna arvoa? Sillekö että otetaan kättentaputuksilla vastaan? Ei suinkaan. Ei ole liioin pantava arvoa kielelle, joka kalkuttaa kiitosta, sillä joukkojen ylistys on kielen pieksäntää." (VI, 16.)

"Aasia ja Euroopa ovat vain kolkkia maailmankaikkeudessa; meri kokonaisuudessaan ei muuta kuin pisara; Athos pieni kivensiru; koko nykyinen aika piste iäisyydessä. Kaikki kappaleet ovat _pientä, muuttuvaa, katoavaa_." (VI, 36).

Marcuksesta samoin kuin Shakespearesta näyttää tuntuneen että

On mailma näyttämö, ja pelkkä näyttelijä niin mies kuin nainenkin,

sillä hän kirjoittaa nämä merkilliset sanat:

"Turhaa näyttelyä, esiintymistä estraadilla, lammaskatraita, karjalaumoja, keihäsharjoituksia, koiranpenikoille viskattu luu, leivänpalanen kalalammikossa, muurahaisen aherrusta, säikähtynyt hiiri-parka, joka tarakkaansa kantaen puikahtaa pakoon, rihmasta temmottava leikkinukke -- kas tuota elämä muistuttaa. Velvollisuutesi siis on tämäntapaisten kappalten keskellä osoittaa hyvänsävyisyyttä eikä näyttää korskeita ilmeitä; kuitenkin tulee meidän ymmärtää, että _jokainen ihminen on juuri sen arvoinen kuin ne asiat, joihin hän kiintyy_."

Itse asiassa oli hovi Marcukselle taakka; hän sanookin, että filosofia oli hänen äitinsä, keisarikunta vain äitipuoli; ainoastaan se että hän toisesta saattoi saada lepoa, teki toisen rasitukset hänelle siedettäviksi. Niin keisari kuin olikin, kiitti hän jumalia siitä, että he olivat sallineet hänen tajuta Thrasean, Helvidiuksen, Caton, Brutuksen sielunelämän. Ennen kaikkea hän näyttää kammonneen sitä mahdollisuutta, että hänestä koskaan saattaisi tulla jonkun edeltäjänsä kaltainen. Hän kirjoittaa: