Part 21

Oi sinä jalompia aikoja, rauhallisempia sydämiä varten luotu! Oi ahkera ajattelija, totuuden kaunopuheinen julistaja! Filosoofi, joka halveksit rikkautta, kuolemaa, Mutta kärsivällinen kuni lapsi, lempeä ja elämää täynnä.

4 Luku.

MARCUS AURELIUKSEN "ITSETUTKISTELUT".

Niin keisari kuin olikin, huomasi Marcus Aurelius elävänsä vilpillisessä ja levottomassa maailmassa; mutta hän ei heittäytynyt turhanpäiväiseen murehtimiseen tai hyödyttömiin vaikerteluihin. Jos nämä surut ja huolet tulivat jumalilta, niin suuteli hän sitä kättä, joka häntä kuritti, "hän luovutti murtuneen miekkansa kohtalolle, voittajalle, nöyrin, miehekkäin sydämin". Joka tapauksessa oli hänellä _velvollisuuksia_ suoritettavana, ja hän ryhtyikin ne suorittamaan kerrassaan sankarryhdein -- innokkaasti, tunnollisesti, vieläpä ilomielin. Keisarin periaatteet eivät ole sovitettavissa minkään filosoofisen järjestelmän jäykkiin, pysyviin rajoihin. Mutta ne suuret lait, jotka ohjasivat hänen toimiansa ja muodostivat hänen elämänkatsomuksensa perustuksen, olivat harvat ja yksinkertaiset, ja _Itsetutkisteluissaan_, jotka ovat vain hänen yksityinen päiväkirjansa, kirjoitettu keventämään hänen mieltänsä keskellä kaikkia sodan ja hallituksen huolia, hän yhä uudelleen turvautuu niihin. "Näytännöt, sota, yllätykset, uupumus, orjuus", sanoo hän itselleen, "pyyhkivät pois nämä sinun hurskaat periaatteesi"; ja siitäpä syystä hän pani ne paperille. Muutamia niistä minä jo olen maininnut, toisia käyn nyt esittämään.

Kaikkea tuskaa, kaikkia onnettomuuksia ja kaikkea rumaa näytti keisarista olevan viisainta katsoa kolmelta näkökannalta: mitä jumaliin tulee, johtuvat ne laeista, jotka ovat heidän valtansa ulkopuolella; omaan luontoonsa nähden ne ovat hyödyllisiä ja välttämättömiä; meihin itseemme katsoen ne riippuvat siitä mielentyyneydestä ja lujuudesta, millä me niitä kärsimme.

Seuraavat kohdat valaisevat tätä katsantotapaa:

"Maailmankaikkeutta hallitseva järki on yhteiskunnallinen. Niinmuodoin se on tehnyt alemmat asiat ylempien takia ja järjestänyt korkeammat toisiansa varten." (V. 30.)

"Esineet eivät vaikuta sieluun, sillä ne ovat ikuiset ja pysyvät muuttumatta; mutta huolemme tulevat vain siitä mielikuvasta, mikä meissä on... _Maailmankaikkeus on muuttumista; elämä on mielikuva_." (IV, 3.)

"Keltatautisesta hunajalla on kitkerä maku ja hullun koiran purema kammoo vettä; ja pikku lapsista pallo on mainio kappale. Miksi minä siis vihoittelen? Ajatteletko, että väärä mielikuva on vähemmän voimakas kuin sappi keltatautisessa tai myrkky hullun koiran puremassa?" (VI, 52.)

"Kuinka helppo onkaan luotaan torjua ja pyyhkäistä pois jokainen häiritsevä ja hyödytön vaikutelma ja tuossa tuokiossa saavuttaa rauha." (V, 2.)

Ne kohdat, joissa Marcus puhuu pahasta _suhteellisena_ asiana -- se on näet hänestä hyvää, joka on vasta syntymässä -- tuleentumaton ja katkera umppu sitä, mistä vastedes tulee kaunis kukka -- eivät ole ilmaistut kyllin selvästi, mutta kumminkin tulkitsevat hänen uskoansa, että mielipiteemme pahoista asioista suurelta osalta johtuvat siitä, että me emme kykene käsittämään suurta kokonaisuutta, josta ne ovat vain alempiasteisia osia.

"Kaikki asiat", sanoo hän, "lähtevät yleisesti hallitsevasta voimasta, joko suoranaisesti tahi seurauksena. _Ja sen mukaisesti leijonan ammottava kita ja se mikä on myrkyllistä ja jokainen vahingollinen seikka, kuten oka ja loka, ovat jälkituotteita siitä, mikä on suurta ja kaunista_. Älä sentähden kuvittele, että ne ovat toista laatua kuin se, mitä sinä kunnioitat, vaan muodosta oikea mielikuva kaiken lähteestä."

Eräässä toisessa omalaatuisessa kohdassa hän sanoo, että kaikissa asioissa, jotka ovat luonnollisia ja niitä aiheuttavien syitten mukaisia, on itsessään jotakin kaunista ja puoleensavetävää; esim. rakosilla ja halkeamilla vastaleivotun leivän pinnassa. "Ja edelleen: kun viikunat ovat kypsät, aukeavat ne houkuttelevan avonaisiksi; ja tuleentuneissa öljymarjoissa juuri se seikka, että ne ovat lähellä mädäntymistilaa, lisää hedelmälle omituista kauneutta. Ja _viljan nuokkuvat tähkäpäät ja leijonan kulmakarvat ja villisian kuonosta kuohuva vaahto_ ja monet muut seikat -- vaikka ne eivät suinkaan ole itsessään kauniita, jos niitä ankarasti tarkastaa -- kuitenkin, koska ovat luonnon muodostamain esineitten mukaisia, puolestaan kaunistavat niitä asioita, joihin ne kuuluvat, ja siten miellyttävät mieltä; niin että jos ihmisellä olisi tunteellisempi, syvempi käsitys maailmankaikkeuteen kuuluvista asioista, tuskinpa _yksikään niistä, jotka muodostuvat johdonmukaisella tavalla_, ei hänestä tuntuisi olevan omansa tavalla tai toisella miellyttämään häntä." (IV, 2.)

Tämä yhdenmukaisuus luonnon kanssa -- luonnon seuraaminen ja kaikkien sen lakien noudattaminen -- on Rooman stoalaisten opinkappalten avain.

"Kaikki, mikä on jollain tapaa kaunista, on kaunista itsessään, on oma rajansa, eikä sen osilla itsessään ole mitään arvoa. Niinpä ei asia kiitoksella tule pahemmaksi eikä paremmaksi... _Käykö sentapainen esine kuin smaragdi huonommaksi entistänsä, ellei sitä ylistetä? Taikka kulta, norsunluu, purppura, lyyra, puukko, kukka, pensas_?" (IV, 20.)

"Kaikki on sopusoinnussa minun kanssani, mikä sointuu yhteen sinun kanssasi, oi maailmankaikkeus. Ei mikään tule minulle liian varhain eikä liian myöhään, mikä on sinulle oikeaan aikaan. Kaikki on minulle hedelmää, minkä sinun vuodenaikasi tuottaa, oi luonto. Sinusta ovat kaikki kappaleet, sinussa ovat kaikki, sinuun kaikki palaa. _Runoilija sanoo: Kekropsin ihana kaupunki; miksi et sinä sano: Jumalan ihana kaupunki_." (IV, 23.)

"Antau mielelläsi kohtalon huomaan, sallien sen kehrätä lankasi minkälaisiin muotoihin sitä haluttaa." (IV, 34.)

Ja tässä hän käytännössä soveltaa sääntönsä hyvin vähäiseen seikkaan, nimittäin vuoteesta nousemiseen aamuisin. "Milloin aamusella vastenmielisesti teet nousua vuoteestasi, niin herätä itsessäsi tällaiset ajatukset: 'Olen nousemassa inhimillisen olennon työhön. _Miksi siis olen tyytymätön, jos kerta olen tekemässä sitä, mitä varten olen olemassa ja mitä varten olen tullut maailmaan?_ Vai olenko minä luotu makaamaan sänkyvaatteissa ja pysyttäytymään lämpimänä?' 'Mutta tämä on paljon mieluisempaa.' _Oletko siis olemassa nauttiaksesi etkä toimiaksesi ja ponnistaaksesi?_ Etkö näe pieniä kasveja, pikku lintusia, muurahaisia, hämähäkkejä, mehiläisiä, jotka työskentelevät yhdessä saattaakseen järjestykseen kukin oman omituisen osansa maailmankaikkeudesta? Ja oletko sinä vastahakoinen tekemään inhimillisen olennon työtä, etkö jo ehätä tekemään, mikä on luontosi mukaista?" (V, 1.) ("Mene, laiska, myyriäisen tykö, katso hänen menoansa ja opi." Sal. San. 6, 6.)

Sama periaate -- että luonto on määrännyt meille oman paikkamme -- että meille on annettu tehtävä suoritettavaksi ja että ainoa huolemme tulisi olla sen kunnollinen suorittaminen, sen suuren kaikkeuden siunaukseksi, jonka mitättömän pieniä osasia me vain olemme -- vallitsee kaikissa niissä ihailtavissa normeissa, joilla keisari säännöstelee käyttäytymistämme toisia kohtaan. Muutamat ihmiset, hän sanoo, tekevät hyvää toisille ainoastaan siksi, että odottavat sen palkitsemista; toiset, elleivät pyydäkään mitään hyvitystä, kuitenkaan eivät _unhota_ tehneensä hyvän työn; mutta toiset eivät edes tiedä, mitä ovat tehneet, vaan _ovat kuin viiniköynnös, joka on kantanut rypäleet eikä hedelmänsä annettuaan muuta mitään pyydä_. Siten meidänkin pitää tehdä hyvää toisille yhtä koruttomasti ja luonnonomaisesti kuin hevonen juoksee tai mehiläinen valmistaa hunajaa tai köynnös kantaa rypäleitä vuosi toisensa jälkeen ajattelematta kantamiansa rypäleitä. Ja toisessa kohdassa hän kysyy: "Mitä enempää pyydätkään tehtyäsi toiselle palveluksen? Etkö ole tyytyväinen toimittuasi luontosi mukaan ja täytyykö sinun koettaa saada siitä maksu, juuri kuin silmä pyytäisi korvausta näkemisestä tahi jalat kävelemisestä?"

"Olkoon sinusta jokainen sana ja teko, joka on luonnon mukainen, sinulle sopiva äläkä anna sitä seuranneen moitteen horjuttaa itseäsi... mutta jos jokin asia on hyvä tehdä tai sanoa, niin älä katso sitä itsellesi arvottomaksi." (V, 3.)

Toisinaan kuitenkin Marcus Aurelius horjuu. Elämän pahuus käy hänelle ylivoimaiseksi. "Kylpemiseen kuuluu sinun nähdäksesi", sanoo hän, "_öljyä, hikeä, lokaa, likaista vettä, vastenmielisiä asioita nuo kaikki -- samoinpa on elämä joka kohdaltaan ja kaikissa suhteissa_" (VII, 24); ja toisessa paikassa: "Ihmisen elämässä aika on piste ja substanssi muuttuvainen ja havaintokyky ponneton ja koko ruumiin kokoonpano tuomittu mätänemään ja sielu kuin hyrrä ja onni vaikea ennustaa ja maine -- sana vailla ajatusta." Mutta useammin hän sentään säilyttää täydellisen mielenrauhan ja sanoo: "Joko sinä elät täällä, ja olet jo tottunut siihen, tahi olet lähdössä pois, ja se on oma tahtosi, tahi olet kuolemaisillasi, ja olet täyttänyt velvollisuutesi. _Mutta paitsi näitä ei ole mitään. Ole siis hyvällä mielellä_." (X, 22.) "Ota ja heitä minut mihin mielit, sillä niinkin minä säilytän jumalallisen otsani rauhallisena eli tyytyväisenä, jos se voi tuntea ja toimia oman luontonsa mukaisesti." (VIII, 45.)

On jotakin viehättävää siinä, että stoalainen filosofia sisälsi niin paljon lohdutusta, että se pelasti ihmiset epätoivosta. Marcuksen tapaiselle hurskaalle ja tunnontarkalle sielulle olisi kristinuskon oppi "syntien anteeksiantamisesta" ollut arvaamattoman kallisarvoinen. Tästä jumalallisesta armosta -- tästä syntiä poispyyhkivästä voimasta -- vanha maailma ei tietänyt mitään; mutta Marcuksessa me tapaamme joitakin hämäriä ja heikkoja aavisteluja siitä opista ja esitettyinä sillä tavalla, että ne ainakin voivat huokua rauhaa filosoofin rintaan, jos kohta ei koskaan tunkeutua kärsivän kansan, rahvaan, sydämiin. Sillä "otaksu", sanoo hän, "että olet irtautunut yhteydestäsi luonnon kanssa -- sillä osaksensa oli luonto sinut tehnyt, mutta nyt olet siitä itsesi erottanut -- _niin on sittenkin olemassa se sulo mahdollisuus, että pääset yhtymään siihen jälleen_. Jumala ei ole sallinut kenenkään muun -- sen tultua erotetuksi ja rikki lohkaistuksi -- yhtyä jälleen yhteen. _Muista siis, minkä hyvän lahjan Jumala täten on antanut ihmiselle etuoikeudeksi; sillä hän on jättänyt hänen valtaansa palata takaisin, milloin hän on tullut erotetuksi, ja yhtyä uudelleen ja asettua entiselle paikalleen_." Ja vielä muualla hän sanoo: "Jollet saata säilyttää totista ja jalomielistä luonnetta, niin vetäydy rohkein mielin johonkin sellaiseen kolkkaan, jossa sinä _voit_ sen säilyttää; mutta jos ei sinulla sielläkään olisi menestystä, niin erkane silloin heti elämästä, ei kiihkoisasti, vaan vaatimattomasti ja koruttoman vapaasti -- ja silloin olet tehnyt ainakin _yhden_ kiitettävän teon." Surullista, että Marcus Aureliukselle kuoleman piti näyttää ainoalta pakopaikalta, minne vetäytyä epätoivoissaan, kun lopultakin on joutunut tappiolle ponnistellessaan viisaaksi ja hyväksi ihmiseksi.

Kohtuullisuutta ja itsensäkieltämistä Marcus piti arvossa katsoen niiden olevan parhaita keinoja, millä karaista ja puhdistaa sydäntä; mutta iloista meidän on havaita, että hän _ei_ antanut arvoa ylelliselle askeesille. Elämä toi mukanaan riittävästi, liiankin riittävästi vastahankaisuutta jännittämään hänen hermojaan; liiankin riittävästi tiukkaa vastatuulta hänen enää välttämättömästi tarvitakseen lisätä sitä oman toiminnan kautta. "Tarpeetonta", sanoo hän, "minun on hankkia itselleni vaivaa, sillä tahallani en ole koskaan tuottanut kenellekään tuskaa." (VII, 42.)

Vanhanajan filosofian yleisistä väitelmistä muuan sanoi, että viisaan miehen elämän pitäisi olla kuoleman mietiskelyä ja siihen valmistelua. Niin ainakin oli Marcus Aureliuksen laita. Ajatukset ihmisen "mitättömyydestä" ja siitä suuresta unhotuksen merestä, joka tämän jälkeen nielee kaiken, mitä hän on ja tekee, ovat alinomaa hänen mielessään; näihin ajatuksiin hän palaa säännöllisemmin kuin mihinkään muihin ja aina saa niistä saman siveellisen opetuksen.

"Koska kerran mahdollista on, että saatat erota elämästä juuri millä hetkellä hyvänsä, niin järjestä jokainen tekosi ja ajatuksesi sen mukaan... Varmastikin kuolema ja elämä, kunnia ja häpeä, vaiva ja ilo yhtä suuressa mitassa kohtaavat hyviä ihmisiä kuin pahojakin; ne ovat asioita, jotka eivät tee meitä paremmiksi eikä pahemmiksi, siksi ne eivät ole hyviä eikä pahoja." (II, 11.)

Toisaalla hän sanoo, että Hippokrates paransi tauteja ja kuitenkin kuoli, että kaldealaiset ennustivat tulevia asioita ja kuolivat, että Aleksanteri, Pompeijus ja Cæsar tappoivat tuhansia ihmisiä ja sitten kuolivat, että täit tuhosivat Demokritoksen ja toiset täit tappoivat Sokrateen, että Augustus ja hänen puolisonsa ja tyttärensä ja kaikki hänen jälkeläisensä ja kaikki hänen esivanhempansa ovat kuolleet, että Vespasianus ja koko hänen hovinsa ja kaikki, jotka hänen aikanaan juhlivat ja huolivat ja sairastivat ja harjoittivat kauppaa ja taistelivat ja liehittelivät ja virittivät salajuonia ja napisivat ja toivoivat toisten ihmisten kuolevan ja ikävöivät päästäkseen kuninkaiksi ja konsuleiksi, ovat kuolleet, että kaikki turhanaikaiset ihmiset, jotka paraikaa tekevät kaikkea tätä, ovat tuomitut kuolemaan, että kaikki inhimilliset asiat ovat savua eikä mitään muuta, että meidän asiamme ei ole ratkaista, esitämmekö näytelmän loppuun vaiko vain osan siitä, vaan että ratkaisu kuuluu jumalille. "_Monta suitsutuksen jyvästä on samalla alttarilla; yksi putoaa ennemmin, toinen myöhemmin; mutta se ei tee erotusta_." Ja kaikkien näiden ajatusten moraalinen lopputulos on tämä: "Kuolema vaanii sinua niin kauan kuin elät; niin kauan kuin vallassasi on, ole hyvä." (IV, 17).

"Olet astunut haahteen, olet tehnyt matkan, olet päässyt rannikolle; käy siis maihin. Jos toiseen elämään, niin ei siellä ole puutosta jumalista, ei sielläkään. Vaan jos tilaan ilman aistimuksia, niin lakkaa niin tuskain kuin riemujenkin valta sinuun." (III, 3.)

Kokemissaan vaivoissa ja vastuksissa ei Marcus liioin saanut lohdutusta siitä ajatuksesta, että maine eläisi hänen jälkeensä. "Kuinka katoavaisia ja arvottomia inhimilliset asiat ovatkaan", sanoo hän, "se mikä eilen oli vähän näljää, on huomenna muumio tai kourallinen tuhkaa." "Moni, joka nyt sinua kiittää, piankin sinua soimaa, eikä jälkeenjääneellä nimellä ole mitään arvoa eikä maineella eikä millään muullakaan." Mitä on tullut kaikista suurista ja kuuluisista miehistä ja kaikesta, mitä he toivoivat ja rakastivat? He ovat tomua ja tuhkaa ja satu eikä edes satukaan. Kaikkien kiihkeitten kilvoittelujensa jälkeen ihmiset ojennetaan pitkällensä ja kuolevat. Pian sinäkin olet unohtanut kaikki ja pian kaikki ovat unohtaneet sinut. Mutta tässäkin, moisten ajatusten jälkeen, taaskin samaan moraaliin aina vain palataan: "Vaella siis tämän lyhyen vaihekauden läpi sopusoinnussa luonnon kanssa ja päätä matkasi tyytyväisenä, _aivan kuin öljymarja putoaa alas, tuleennuttuaan, siunaten luontoa, joka sen tuotti, ja kiittäen puuta, jossa kasvoi_." "Yksi seikka vain minua häiritsee, etten nimittäin tekisi mitään, mitä ihmisen asemassa ei ole lupa tehdä tai tehdä jollakin tapaa, joka ei ole sallittu, tai tehdä jotakin, joka ei tällä hetkellä ole sallittu."

Erittäin viehättävää on minun esittää näitä Marcus Aureliuksen ajatuksia. Mutta olen jo antanut hänen puhua siksi laajasti omasta itsestään, että lukija jo halunnee jotakin käsitystä hänen johtavista motiiveistaan. On enää vain lisääminen moniaita niitä arvokkaita ja kultaisia mietelauseita, joihin hän kätkee elämänkatsomuksensa.

"Sanalla sanoen: kaikki, mikä kuuluu ruumiiseen on virta, ja mikä kuuluu sieluun, on unta ja usvaa; ja elämä on taistelua ja muukalaisuutta ja maineen jälkeen tulee unhotus. Mikä siis voi rikastuttaa ihmisen? Yksi seikka, ja se yksi on -- filosofia. Mutta filosofia on siinä, että se pitää ihmisessä asustavan valvovan hengen vapaana kiihkomielestä ja vahingoittumattomana, tuskain ja riemujen saavuttamattomissa, _ettei se tee mitään ilman tarkoitusta eikä vilpillisellä tai tekopyhällä tavalla... että se tyytyy kaikkeen, mikä tapahtuu ja mikä on suotu... ja lopuksi, että se iloisin mielin odottaa kuolemaa."_ (II, 17.)

"Jos sinä inhimillisessä elämässä löydät jotakin parempaa kuin oikeus, totuus, kohtuullisuus, urhoollisuus, sanalla sanoen parempaa kuin oman sielusi tyydytyksen asioihin, joita sinä sen avulla kykenet suorittamaan järkiperäisesti ja siinä asemassa, joka sinulle ilman omaa valintaasi on annettu; jos, sanon, keksit jotakin parempaa kuin tämän, niin antau sille koko sielullasi ja iloitse siitä, minkä olet parhaaksi havainnut. Mutta... jos huomaat, että kaikki muu on vähäpätöisempää ja arvottomampaa kuin se, niin älä myönnä tilaa millekään muulle... Yksinkertaisesti ja vapaasti valitse parempi ja pysy siinä." (III, 6.)

"Ruumis, sielu, äly: ruumiille kuuluu aistimukset, sielulle pyyteet, älylle periaatteet." Eläimet antavat aistien ohjata itseään; veltot miehet ja moiset kuin Phalaris ja Xero antavat pyyteitten kietoa itsensä; ateistit ja petturit ottavat ainoastaan älyn oppaakseen, ja "sellaiset miehet, jotka saastaisia tekojaan harjoittavat suljettujen ovien takana... Mikä sitten on ominaista hyvälle miehelle? Hyvä mies _tyytyy ja alistuu siihen, mitä tapahtuu, ja lankaan, mikä on häntä varten kehrätty, hän ei tahraa sitä jumaluutta, joka on istutettu hänen rintaansa_ eikä loukkaa sitä kuvapaljoudella, vaan säilyttää sen tyynenä, seuraa sitä, jumalaansa, tottelevaisesti, ei sano mitään vasten totuutta eikä tee mitään vasten oikeutta." (III, 16.)

"Ihmiset etsivät itselleen pakopaikkaa, tyyssijaa mihin vetäytyä, taloa maaseudulla, merenrannalla, vuoristossa, ja niinhän sinäkin suuresti kaipaat sellaista. Mutta tuo on sittenkin ominaista kaikkein lavallisimmille ihmisille, vaan sinun vallassasi on milloin tahansa vetäytyä itseesi. Sillä _ei mihinkään ihminen vapaammin ja suuremmassa rauhassa vai vetäytyä kuin omaan sieluunsa_, etenkin milloin hänellä on sellaisia ajatuksia, että hän niihin huomionsa kiinnittäen heti pääsee täydelliseen levollisuuteen -- mikä ei ole mitään muuta kuin mielen hyvää järjestämistä." (IV, 3.)

"Onnetonko olen, siksi että tämä on minulle tapahtunut? En, vaan onnellinen olen, _vaikka_ se on tapahtunut minulle, koska edelleenkin olen vapaa tuskasta; nykyhetki ei minua murskaa, tulevaisuutta en pelkää." (IV, 19.)

On kylläkin mahdollista, että jotkut lukijat moniaissa kohdin keksivät kiusallisen itsetietoisuuden jälkiä ja _kuvittelevat_ havaitsevansa myös rahtusen itserakkautta. Itsetietoisuutta ei ehkä kokonaan voikaan välttää päiväkirjassa ja oman itsensä tutkisteluissa, jonka on suorittanut niin yksinäisen ylhäisessä asemassa oleva henkilö; mutta itserakkautta siinä ei ole lainkaan. Ei, onpa toisinaan havaittavissa kovuuttakin, milloin keisari puhuu omasta itsestään. Hän ei varmaankaan hieronut kauppaa kanssansa, niinkuin mikä teeskentelijä Jumalan kanssa. "Kun", sanoo hän (X, 8), "sinä olet saavuttanut hyvän, vaatimattoman, järkevän, jalomielisen miehen nimen, niin pidä kiinni niistä nimistä; ja jos sinä ne menettäisit, niin palaa nopeasti niihin takaisin... Sillä vain perin _tylsä ja ylenmäärin olentoonsa mieltynyt mies jatkaa elämäänsä samalla tapaa kuin tähänkin asti_ ja antaa repiä itsensä kappaleiksi ja tahrautua sellaisessa elämässä, _aivan kuin nuo villipetojen kanssa tappelevat, rikkiraastetut miekkailijat, jotka haavain ja väriläiskäin peittäminäkin sittenkin itsepintaisesti kerjäävät mukaan seuraavanakin päivänä, vaikka joutuvatkin samaan tilaan ja samain kynsien ja hammasten uhriksi_. Hanki siis omaksesi nämä moniaat nimet; ja jos sinä pystyt niihin turvaamaan, niin tee se ikäänkuin olisit siirretty Autuuden saarille." Voi, Aureliukselle olivat autuuden saaret tässä elämässä perin etäällä. Pakanallinen filosofia oli ylevä ja kaunopuheinen, vaan kaikki sen tunnustajat olivat raskasmielisiä; "siihen Jumalan rauhaan, joka ylikäy kaiken ymmärryksen", heidän ei ollut sallittu päästä. "Me näemme Marcuksen", sanoo Arnold, "miten viisas, maltillinen, itsensähillitsevä, lempeä, kiitollinen ja moitteeton olikin, kuitenkin kaikesta huolimatta levottomana ojentavan kätensä jotakin tuonnempana olevaa kohtaan -- _tendentemque manus ripae ulterioris amore_."

Lopuksi lainaan vain kolme lyhyttä käskyä:

"Ole iloinen äläkä etsi mitään ulkonaista apua eikä sitä rauhaa, mitä muut antavat. _Miehen tulee seisoa pää pystyssä, ei toisten kannattamana_." (IV, 5.)

"_Ole kuin kallionkieleke, jota vastaan aallot lakkaamatta murtuvat, mutta joka itse seisoo vaatimattomana ja hillitsee veden raivon ympärillänsä_." (IV, 49.)

Tätä vertausta on sitten Marcus Aureliuksen päivien monesti käytetty. Se johtaa mieleen Goldsmithin mainiot säkeet:

Kuni korkea kallio mi haahmonsa valtavan nostaa Alhosta mannun ja juurelle jättää myrskyn; Vaikka sen ympäri vyöryvät sataiset pilvet, Laella tok' sees on ja kultainen päiväkin paistaa.

"Lyhyttä on se vähä, mikä sinulle elämästä jää. _Elä kuin vuorella_. Sillä ei sillä erotusta, elääkö ihminen siellä tai täällä, jos hän kaikkialla elää kuin sivistyneessä yhteiskunnassa. Anna ihmisten nähdä, anna heidän tietää, mitenkä elää oikea mies niinkuin hän oli aiottu elämään. Jolleivät he voi häntä sietää, niin tappakoot hänet. Sillä se on parempi kuin elää niinkuin ihmiset yleensä tekevät." (X, 15.)

Sellaisia ajatuksia piirteli Marcus Aurelius päiväkirjaan kvaadien, markomannien ja sarmaattien kanssa käytyjen taistelujen jälkeen. Ylempänä muita ei ainoastaan siveellisen etevämmyyden, vaan ylhäisen hallitsija-asemansakin kautta hän etsi seuraa oman ylevän sielunsa kanssa. Toisinaan kuvittelen näkeväni hänet leiriytyneenä jonkun synkän metsän reunaan Pannoniassa tai Unkarin soiden partaalle; halki pimeyden tuikkivat matkan päästä vihollisen vartiotulet, mutta sekä siellä että leirissä hänen ympärillään on joka ääni vaiennut, lukuunottamatta vahtimiehen askeleita keisarin teltan ulkopuolella; ja siinä teltassa istuu pitkään jälkeen puoliyön uuttera keisari yksinäisen lampun valossa ja tuolloin tällöin, yksinäisissä mietteissään, pysähtyy paperille panemaan puhtaita ja pyhiä ajatuksia, joitten tukemana hän paremmin pystyy niinhyvin palatsissaan Roomassa kuin taistelukentällä barbaarien maassa joka päivä kärsimään häntä ympäröivien ihmisten halpamaisuutta ja ilkeyttä, joka päivä parantamaan omia puutteitaan ja, samassa määrässä kuin maallisen elämän aurinko alkaa laskeutua, päivä päivältä yhä lähenemään iankaikkista valoa. Ja näin ajatellessani hänestä en tiedä, voiko koko pakanallinen vanha-aika kaikkien ylhäisten ja kuninkaallisten henkilöittensä joukosta esittää jalompaa tai puhtaampaa tai rakastettavampaa olentoa kuin tämän kruunupään filosoofin ja seppelöidyn sankarin, joka kuitenkin oli nöyrimpiä ja valistuneimpia vanhanajan "Jumalaa etsivistä".

LOPPUSANA.

Muuan skeptillinen kirjailija on huomauttanut, ivansekaisessa äänilajissa, että evankeliumin siveysopin jaloimmille lausunnoille voi löytää rinnastuksia pakanallisten filosoofien kirjoituksista. Iva on kuitenkin kärjetön, ja kristilliset siveydenopettajat ovat itsestään kiinnittäneet huomiota samaan seikkaan. Kaukana siitä, että olisin yrittänyt salata tätä asianlaitaa, olen tässäkin teoksessa mielihyvällä rinnastanut apostolien ja filosoofien sanoja. Kristinuskon jumalallinen alkuperä ei suinkaan perustu yksinomaan sen siveysoppiin. Sen valon avulla, joka heissä itsessään asui, tulkitsemalla sitä lakia, joka oli kirjoitettu heidän omaantuntoonsa, miten kuluneita ja himmeitä sen kirjaimet olivatkin, olisivat Platon ja Cicero ja Seneca ja Epiktetos ja Marcus Aurelius kyenneet käsittämään ja julistamaan monia suuria ja muistettavia totuuksia, ja kuitenkin he itse olisivat olleet ensimmäiset myöntämään toivonsa ja mietteensä horjuviksi ja epävarmoiksi ja jatkuvan valaistuksen ehdottoman välttämättömäksi. Niin ehdottomalta tuntui tämä välttämättömyys muutamista heidän viisaimmistaan, että Sokrates rohkenee selvin sanoin ennustaa jonkun taivaan lähettämän opastajan olevan tulossa.[82]