Part 15

"Se harhapäätelmä", että vain yllätykseksensä tapaa siveellistä huonoutta onnellisissa olosuhteissa ja oikeamielisyyttä hädässä ja viheliäisyydessä, "saattaa vain johtua siitä", lausuu Froude sanoin, jotka olisivat ihastuttaneet Epiktetosta ja jotka ilmaisisivat hänen filosofiansa sisäisintä henkeä, "että ihmisillä muka on olemassa _oikeus_ tulla onnellisiksi... Ei meidän tule tavoittaa onnellisuutta. Meidän asiamme on pysyä uskollisina parhaalle, mitä tunnemme, etsiä sitä ja tehdä sitä; ja jos sanalla 'hyve on oma palkkansa' tarkoitetaan, että kunnon mies vain pyytää pysyä hyvänä eikä tavoita mitään muuta, niin silloin se on tosi ja jalo sana... Tehkäämme sitä, mikä on oikein, ja jos silloin onnellisuus tulee tahi onnettomuus, niin ei se ole niin ylen tärkeätä. Jos tulee onni, niin elämä käy mieluisaksi; jos se ei tule, niin käy elämä katkeraksi -- katkeraksi, ei mieluisaksi, mutta sittenkin siedettäväksi... Sielumme onni riippuu yksistään siitä, mitä me _olemme_; eikä luonteen jalous ole muuta kuin _järkähtämätöntä rakkautta hyvään ja järkähtämätöntä pahan ylenkatsomista_... Ainoastaan niille, jotka tohtivat sanoa: 'Me voimme tehdä oikein ilman itsekästä nautintoa, se on ilman sitä, mitä pyydämme tai toivomme', tämä ei ole mikään salaisuus. Ihminen saa, mitä toivoo, ja löytää, mitä on todella parasta hänelle, aivan täsmällisesti sen mukaan, kuinka rehellisesti hän sitä etsii. _Onnellisuus saattaa kaikota pois, huvitukset laimeta tai lakata viehättämästä, rikkaus haihtua, ystävät pettää tai osoittaa nurjamielisyyttä: mutia Jumalan palvelemisen voima ei milloinkaan petä ja hänen rakkauttansa ei konsanaan hylätä_."

3 Luku.

EPIKTETOKSEN ELÄMÄ JA MIELIPITEET (jatkoa).

Epiktetoksen elämästä, mikäli se eroaisi hänen mielipiteistään, on valitettavan vähän lisää kerrottavana. Elämä, jota vietti

Rampa orja tuo, Nikopoliissa opettaen Arrianusta, kun Vespasianuksen poika Hänet Roomasta karkoitti ikihäpeäkseen,

ei ole suinkaan tapahtumista rikas, ja sen liikkuma-ala oli hyvin rajoitettu. Suurilla miehillä on, kuten on huomautettu, monasti lyhyimmät elämäkerrat, heidän todellinen elämänsä on heidän kirjoissaan. Jossakussa elämänsä vaiheessa, emme tiedä, miten tai milloin, Epiktetos sai herraltansa vapauden, ja maailma piti häntä sen jälkeen vapaana miehenä. Luultavasti tuo seikka tuotti vain vähän muutosta hänen elämäänsä, jos ensinkään. Jos se pelasti hänet raakamaisesta kohtelusta, jos se soi hänelle enemmän lomahetkiä, niin ei se varmaankaan vähimmässäkään määrässä lieventänyt hänen elämänsä ankaruutta, lieneepä päinvastoin aiheuttanut sen, että elämän välttämättömäin tarpeitten hankkiminen muodostui vaikeammaksi. Hän oli kuitenkin viimeinen kiinnittämään vähintäkään merkitystä niihin ulkonaisiin olosuhteisiin, joissa eli; hänestä ne aina kuuluivat sellaisten seikkain joukkoon, jotka olivat hänen oman vaikutuspiirinsä ulkopuolella ja sen vuoksi olivat asioita, joitten kanssa hän ei ollut missään tekemisissä. Raskaimpinakin päivinänsä hän piti itseänsä, taivaan armosta, vapaampana -- vapaana paljon todellisemmassa ja korkeammassa merkityksessä -- kuin tuhannet sellaiset, joilla ei ollut velvollisuuksia ketään isäntää kohtaan. Oliko hän saanut kerätyksi vähäisen rahaerän vai täyttivätkö ne, jotka rakastivat ja kunnioittivat häntä, myöskin hänen tarpeensa, sitä emme tiedä. Hän oli niitä miehiä, jotka tyytyvät elämän vähimpiin mukavuuksiin, ja saatamme olla varmat siitä, että hän olisi kieltäytynyt rupeamasta kiitollisuuden velkaan kenellekään mistään enemmästä.

Uskottavasti hän ei koskaan mennyt naimisiin. Se saattaa johtua siitä lievästä välinpitämättömyydestä naissukua kohtaan, jonka jälkiä siellä täällä tapaamme hänen kirjoituksissaan. Eräässä paikassa hän valittaa, että naiset eivät näytä ajattelevan mitään muuta kuin ihailua ja naimisiin pääsyä; ja eräässä toisessa hän huomauttaa, melkeinpä ivallisesti, että Rooman naiset pitivät Platon Tasavallasta sen takia, että hän salli sangen suurta vapautta aviollisissa suhteissa. Saatamme näistä lausunnoista vain päätellä, että hän oli tullut varsin epäedullisiin kokemuksiin niiden naisten kautta, joiden kanssa oli ollut tekemisissä. Rooman naiset tällä ajalla eivät kyllä olleetkaan mitään esikuvallisia luonteita; eikä ole todenmukaista, että hän olisi kohdannut oikein jaloja naisluonteita Epafrodituksen orjain tai talon muitten naisten parissa, ja tuskinpa hän koskaan on tuntenut sisaren rakkautta tai äidin huolenpitoa. Hän ei kumminkaan mennyt niin pitkälle, että olisi tuominnut avioliiton kerrassaan; päinvastoin hän moittii niitä filosoofeja, jotka sen tekivät. Mutta yhtä ilmeistä on, että hänestä naimattomuus on täydellisyyden tavoittelua, ja tosiaan on hänen mielipiteillään tässä asiassa niin läheinen ja huomattava yhtäläisyys Paavalin kanssa, että lukijoita varmaankin huvittaa nähdä ne rinnan.

1 Korinttilaiskirjeen VII:ssä luvussa Paavali, puhuttuaan siitä, kuinka naimattomuus on ylevä asema, yhtä kaikki esittää avioliiton pyhäksi ja kunnioitettavaksi säädyksi. Kaikkien ei ole sallittu, sanoo hän, olla niinkuin hän, ja senvuoksi on avioliittoa pidettävä pyhänä ja purkamattomana siteenä. Tahtomatta kuitenkaan väittää, että hänellä on mitään jumalallista valtuutta siihen mitä puhuu, hän pitää naimattomuutta hyvänä asiana "tulemassa olevan ahdingon tähden" ja ennustaa niille, jotka solmivat avioliiton, että he "joutuvat kärsimään ruumiillista vaivaa". Sillä avioliitto sisältää suoranaisen maallisten huolten moninaistumisen: "Naimaton mies huolehtii sitä, mikä on Herran omaa, kuinka olisi Herralle mieliksi; mutta nainut huolehtii maailmallisia, kuinka olisi vaimolleen mieliksi... Tämän sanon teidän omaksi hyödyksenne, en pannakseni kytkyttä kaulaanne, _vaan sitä varten, että eläisitte säädyllisesti ja häiriytymättä pysyisitte Herrassa_."

Selvää siis on, että Paavalista naimattomuus on "consilium perfectionis", "täydellisyyden tavoittelua", ja Epiktetos käyttää siitä puhuen melkeinpä kirjaimellisesti samaa kieltä. Avioliitto oli hänen nähdäksensä täysin sallittava, mutta paljon parempi oli kyynikon (se on jokaisen, joka perinjuurin noudatti filosoofisia velvoituksiaan) pysyä yksin. "Koska kerran asiaintila on sellainen kuin on, ikäänkuin eläisimme taistelupäivän aattona, _eikö kyynikon tule pysyä aivan häiriytymättä_ (kreikkalainen sana on ihan sama kuin Paavalin käyttämä) _palvellakseen Jumalaa?_ eikö hänen pitäisi osata liikkua ihmisten kesken vapaana häiritsevistä yksityisistä asianhaaroista ja kotoisista velvollisuuksista, sillä jos hän nämä velvollisuutensa laiminlyö, ei hän voi säilyttää viisaan ja hyvän miehen mainetta, ja jos hän toisekseen niitä noudattaa, joutuu hän pois tehtävästään, nim. olla jumalten sanansaattaja ja vartija ja airut." Epiktetos jatkaa huomauttaen, että jos hän on nainut, hän ei enää saata pitää silmällä niiden henkisiä tarpeita, joiden kanssa hän joutuu kosketuksiin, eikä enää säilyttää sitä tarkkaa riippumattomuutta kaikesta loistosta ja mukavuudesta, joka on ominaista todelliselle filosoofille. Hänellä _täytyy_ esim. olla kylpyhuone lastansa varten, varusteita vaimon sairauksien varalle, vaatteita pienokaisilleen ja rahaa, millä ostaa koululaukkuja ja kyniä ja kehtoja ja kuppeja, ja siitä siunautuu lisäksi kaikenkarvaisia tarvetavaroita ja jos jonkinlaisia arvottomia puuhia, joita Epiktetos pitkälti luettelee ja tuntuu olevan kaikesta tuosta melkeinpä koomillisen kiusaantunut. Totta on -- hän myöntää -- että Krates, muuan kuuluisa kyynikko, oli naimisissa, mutta niin itsensäkieltävän naisen kanssa kuin hän itsekin, naisen, joka oli luopunut rikkaudesta ja ystävistä jakaakseen elämän ankaruuden ja köyhyyden hänen kanssansa. Ja ellei hän otakaan väittääksensä, että tässä asiassa Krates joka tapauksessa teki erehdyksen, niin koettaa hän teroittaa mieleen sitä, että olosuhteet tässä olivat aivan liian poikkeukselliset, jotta ne voisi myöntää miksikään seurattavaksi esimerkiksi.

"Mutta", kysyy vastaväittäjä, "kuinka maailma sitten tulee toimeen?" Tämä kysymys näyttää kerrassaan hämmentävän Epiktetoksen vanhanpojan tasapainon; se saa hänet käyttämään kiivainta ja voimakkainta ylenkatseen kieltä; ja ainoastaan tätä asiaa pohtiessaan hän näyttää kadottavan sen "jalouden ja sulon", joka yleensä on hänen lausunnoilleen ominaista. Huolimatta täydellisestä itsensähillitsemisestä hän ilmeisesti oli kiihkeähenkinen mies, jolla luonnostaan oli taipumus ilmaista tunteensa jyrkällä tavalla. "Taivas varjelkoon meitä", huudahtaa hän vastaukseksi, "ovatko ne suurempia ihmiskunnan hyväntekijöitä, jotka laittavat maailmaan pari kolme suurikulkkuista kakaraa,[73] kuin ne, jotka parhaansa mukaan pitävät silmällä koko ihmiskunnan elämää ja tapoja ja taipumuksia? Olivatko ne teebalaiset, joilla oli suuret perheet, hyödyllisemmät maalleen kuin lapseton Epaminondas, tahi oliko Homeros vähemmän hyödyllinen ihmiskunnalle kuin Priamos viisinekymmenine kelvottomine poikineen?... Niin, todellinen kyynikko on kaikkien ihmisten isä; kaikki miehet ovat hänen poikiaan ja kaikki naiset hänen tyttäriään; yhdysside, rakkaudenside liittää hänet heihin kaikkiin." (_Tutkielmia_ III, 22.)

Epiktetoksen koko luonne riittävän selvästi takaa meille, että hän teki vain mitä katsoi _kaikkein_ parhaaksi ja ylevimmäksi; ja tämäntapaiset kohdat, se äärimmäinen jyrkkyys, jota minun on ollut pakko lieventää, mielestäni puhuvat sen traditsionin puolesta, joka väittää hänen olleen naimaton.

Kerrotaan, että hän eli majassa mitä yksinkertaisimmassa ja vaatimattomimmassa; ei siinä ollut eikä se tarvinnut säppiä minkäänlaista, sillä sisällä ei ollut muita varusteita kuin lamppu ja kehno olkivuode, jolla hän nukkui. Tästä lampusta kerrottiin entisaikaan tarina, johon hän itse viittaa. Hänelle harvinaisena ylellisyystavarana oli Epiktetos hankkinut pienen rautalampun, joka paloi hänen kotijumaltensa edessä. Se oli hänen ainoa omaisuutensa, ja sen vei varas. "Kylläpä hän koreasti pettyy toistamiseen tullessaan", huomautti levollisesti Epiktetos, "sillä tapaapahan hän savilampun vain seuraavalla kerralla." Hänen kuoltuansa tuon savilampun osti 3.000 drakmalla joku aito sankarten palvoja. "Ostaja toivoi", sanoo satiirinen Lukianos, "että jos hän illalla luki filosofiaa tämän lampun valossa, hän käden käänteessä saisi unissa sen ihmeellisen vanhan miehen viisauden, joka kerta oli sen omistanut."

Mutta hänen suuresta köyhyydestään huolimatta ei pidä olettaa, että Epiktetoksen elämässä olisi ollut jotakin kiihkoilevaa tai pöyhisteleväistä. Päinvastoin, hänen kirjoituksensa ovat täynnä ohjeita siitä, mitenkä filosoofin tulee viettää luonnonomaista elämää. Hän ennustelee oppilailleen, että he saavat kokea paljon naurua ja ivaa. Eivät ainoastaan Rooman katupojat tuntuneet katsovan filosoofia mainioksi pilan esineeksi ja pitävän hänen liikkeittensä matkimista ja hänen partansa nykimistä erinomaisen hauskana leikkinä, vaan vieläpä paljon arvokkaammatkin ihmiset ampuivat häntä pilkkanuolillaan. "Jos", sanoo Epiktetos, "tahdot tietää, millä silmällä roomalaiset katsovat filosoofeja, niin kuuntele. Mælius, jolla oli paras filosoofinen maine heidän parissaan, kerta minun ollessani läsnä sattui raivostumaan väkeensä ja huudahti, ikäänkuin olisi kokenut sietämättömän vääryyden: '_En voi_ kestää sitä; te tapatte minut; mitä, olenko minä mielestänne niinkuin tuo?' minuun viitaten", ilmeisesti ikäänkuin Epiktetos olisi ollut pelkkä vaivainen mato. Ja toisekseen hän sanoo _Ojennusnuorassaan_: "Jos rakastat viisautta, varustaudu tuotapikaa siihen, että monet sinua nauravat ja ilkkuvat ja sanovat, että äkkiäpä meille tuli tietoviisas, sekä kysyvät: mistä meille tämä ylväs silmänimanne? Mutta älä sinä ylvästele, vaan pidä mikä mielestäsi näyttää parhaalta ikäänkuin Jumalan järjestämänä siihen asemaan." Ja pienessä tutkielmassaan Ihailun pyyteestä hän varoittaa filosoofia "_käymästä juuri kuin korennon niellyt_" tahi hävittämästä kiitosta noilta suurilta joukoilta, joiden hän katsoo vaipuneen erehdyksiinsä. Sillä kaikkea rehentelyä ja vaateliaisuutta ja teeskentelyä ja farisealaisuutta ja kerskailua ja pelkkää hedelmätöntä kirjanoppineisuutta hän näyttää todella ja syvästi halveksineen. Sen sijaan hän mielellään kehoittaa elämään yksinkertaisesti, käyttäytymään kohteliaasti ja haastelemaan maltillisesti. Virkistävää myöskin on saada tietää, että hän, jäyhällä ja miehekkäällä terveellä järjellä, kerrassaan tuomitsi tuon ulkonaisen esiintymisen eläimellisen karkeuden ja vastenmielisen, harhahenkisen huolimattomuuden, joka oli ominaista monellekin kyynillisen koulukunnan johtomiehelle. Hän vaatii nimenomaan, että kyynikon tulee olla tahdikas ja miellyttävä mies; ja melkeinpä tuntuu hänen sanoissaan suuttumuksen väreet, kun hän velvoittaa erästä oppilasta huolellisesti pitämään itsensä siistinä. Tässä suhteessa ystävämme erakot eivät olisi täydelleen tyydyttäneet häntä, vaikka hän mahdollisesti olisi antanut anteeksi heille sen syyn nojalla, että he asuivat autioissa erämaissa, koskapa hän neuvoo niitä, jotka laiminlyövät ruumiinsa velvollisuudenmukaisen hoidon, elämään "joko erämaassa tahi yksinäisyydessä".

Elämänsä loppupuolella Epiktetos lisäsi talouttaan ottamalla palvelijattareksi vanhan vaimon. Syy, miksi hän tämän teki, ilmaisee milteipä kristillistä luonteen lempeyttä. Seuraten pakanamaailmassa vallitsevaa sydämetöntä lasten tappamistapaa muuan henkilö, jonka Epiktetos tunsi, jätti vastasyntyneen poikansa heitteelle, surman omaksi. Säälistä ja pelastaakseen sen hengen Epiktetos otti lapsen luokseen, ja sen tarpeita tyydyttämään oli nyt naisen apu välttämätön. Tuollainen hellyys ja itsensäkieltäminen olivat sitäkin ihailtavammat, kun stoalaisten oppi piti sääliä, samoinkuin kaikkia muita syviä tunteita, pikemmin paheena kuin hyveenä. Tässä suhteessa kumminkin sekä Seneca että Epiktetos ja vieläkin suuremmassa määrässä Marcus Aurelius olivat kunniakkaasti uskottomia sille tylylle koululle, johon tunnustivat kuuluvansa. Mielihyvin me näemme, että muuan Epiktetoksen tutkielmista oli nimeltään _Lempeys ja pitkämielisyys syntisiä kohtaan_; ja muutenkin hän lakkaamatta kehoittaa pitkämielisyyteen toisia tuomittaessa. Eräässä Katkelmassaan hän kertoo seuraavan tarinan: Muuan henkilö tapasi kerran haaksirikkoutuneen ja melkein kuoleman kielissä makaavan merirosvon; hänen tuli miestä sääli, hän vei hänet kotiinsa, antoi hänelle vaatteet ja varusti hänet kaikilla elämän tarpeilla. Joku moitti häntä siitä, että hän teki hyvää rosvolle, mutta hän vastasi: "en ole kunnioittanut tätä miestä, vaan ihmisyyttä hänessä".

Vain yksi tapaus tämän lisäksi tunnetaan Epiktetoksen elämästä. Vespasianuksen nuorempi poika Domitianus seurasi paljon jalompaa veljeänsä keisari Titusta; ja hänen hallituskautensa aikana annettiin määräys, joka karkoitti kaikki filosoofit Italiasta. Eikä Epiktetos säästynyt tältä väärältä ja mielettömältä toimenpiteeltä. Että hän kantoi sen tyynesti, sen voi päättää siitä hyväksymisestä, millä hän kertoo jutun Agrippinuksesta, joka jatkoi tavallista toimiskeluaan sillä aikaa kun hänen asiansa oli senaatissa esillä, ja kun hän palatessaan kylvystä sai tietää, että hänet oli tuomittu, hän levollisesti kysyi: "Kuolemaanko vai maanpakoon?" "Maanpakoon", sanoi lähetti. "Onko omaisuuteni takavarikoitu?" "Ei." "Hyvä, lähdetäänpä siis tästä Ariciaan" (noin kolmen peninkulman päähän Roomasta) "ja syödään puolinen siellä."

Roomassa oli muuan filosoofien lahko, joitten ulkonainen tunnus ja ainoa erikoisuuden merkki oli heidän pitkä partansa; ja kun Domitianuksen käsky julistettiin, nämä herrat tyytyivät ajamaan partansa. Tähän Epiktetos viittaa toisessa Tutkielmassaan: "Tule, Epiktetos, ajahan partasi", kuvittelee hän jonkun sanovan hänelle. "Koska olen filosoofi, en tahdo", vastaa hän. "Sittenpä vienkin pääsi." "Vie kaikin mokomin, jos siitä lähtee sinulle jotakin hyvää."

Hän meni Nikopoliin, erääseen Epiruksen kaupunkiin, jonka Augustus oli perustanut Actiumin luona saamansa voiton muistoksi. Epätietoista on, kävikö hän enää koskaan Roomassa, mutta sittenkin luultavasti kyllä, sillä me tiedämme, että hän oli monen etevän filosoofin ja valtiomiehen ystäviä, vieläpä että itse keisari Hadrianus kunnioitti ja piti häntä arvossa. Hänen sanotaan eläneen varsin vanhaksi, ympärillänsä uskollisia ja hartaita oppilaita, ja kuolleen yhtä jalon yksinkertaisesti kuin oli elänytkin. Hänen kuolinvuotensa on yhtä vähän tunnettu kuin syntymänsäkin. Jälellä ei nyt muuta ole kuin niitten ajatusten esittäminen, jotka, niin köyhä kuin hän olikin ja ylenkatsottu ja orja, kuitenkin tekivät hänet "kuolemattomille kalliiksi".

4 Luku.

EPIKTETOKSEN OJENNUSNUORA JA KATKELMAT.

Melkein varmaa on, että Epiktetos ei koskaan panettanut kirjallisesti muistiin opinkappaleitaan. Suuren esikuvansa Sokrateen lailla hän tyytyi suulliseen opetukseen, ja pääosan siitä, mikä on säilynyt meille hänen nimellään, muodostavat Tutkielmat, jotka meille hänen oppilaansa Arrianos on jäljentänyt. Arrianoksen kunnianhimo oli "olla Epiktetokselle sitä, mitä Xenofon oli Sokrateelle", se on jättää jälkimaailmalle jalo ja luotettava kuva mestarinsa elämästä ja opista. Tässä mielessä hän kirjoitti neljä kirjaa Epiktetoksesta -- elämäkerran, joka nyt kovaksi onneksi on kadonnut; kokoelman keskusteluja eli "pöytäpuheita", joka niinikään on kadonnut; ja kaksi meille säilynyttä kirjaa nim. _Tutkielmia_ ja _Ojennusnuora_. Näistä kahdesta verrattomasta kirjasta ja monestakin erillisestä katkelmasta me saatamme päätellä, mikä oli stoalaisuuden käytännöllinen siveysoppi, hurskaan ja vilpittömän orjan esittämänä.

_Ojennusnuora_ on jonkinlainen Epiktetoksen eetillisten periaatteiden lyhyt luonnos. Samat periaatteet, seikkaperäisemmin vain ja monilla esimerkeillä varustettuina esitetään myös _Tutkielmissa_. Molemmat kirjat olivat niin suosittuja, että Arrianos vasta niitten kautta tuli yleisesti tunnetuksi ja viimein erittäin kunnioitetuksi ja arvossapidetyksi. _Ojennusnuora_ muodostui vanhalle ajalle siksi, mitä Tuomas Kempiläisen _Imitatio Christi_ (Kristuksen seuraamisesta) oli myöhemmille ajoille ja mitä Woodheadin _Whole Duty of Man_ (Ihmisen koko velvollisuus) tai Wilberforcen _Practical View of Christianity_ (Kristinuskon käytännöllinen tarkoitus) on ollut laajoille piireille aikamme Englannissa. Se oli selvä, suppea ja käytännöllinen yleisten jokapäiväisten velvollisuuksien ja niitä kannattavien periaatteiden esitys. Lausuttuina tuiki yksinkertaisella ja koristelemattomalla tavalla sen kansanomaisuus kokonaan johtui siinä ilmaistujen ajatusten siveellisestä korkeudesta. Epiktetos ei koskaan tavoitellut tyylillistä kauneutta; hänen ainoa tarkoitusperänsä oli kuulijainsa sytyttäminen hyveeseen, ja Arrianos kertoo, että hän tässä pyrkimyksessään saavutti syvän vaikutuksen esiintymisellään ja äänellään. Mielenkiintoista on tietää, että _Ojennusnuora_ levisi laajalle niin hyvin kristittyjen kuin pakanainkin keskuuteen ja että siitä vielä niin myöhään kuin viidennellä vuosisadalla laadittiin mukaelmia kristittyjen tarpeiksi. Ei koskaan olekaan luotu mitään niin yksinkertaisen kaunista systemaatista siveysopin esitystä, ja vielä tänäpäivänä paraskin kristitty saattaa tutkia sitä, ei yksistään mielenkiinnolla, vaan todelliseksi hyödykseen. Se on kuin Sibyllan ääni, joka, tulkiten asioita yksinkertaisesti ja koristelemattomasti, Jumalan armosta kaikuu kautta lukemattomien vuosien. Lähdemme nyt luomaan lyhyen silmäyksen sen sisällykseen. Epiktetos aluksi asettaa perusohjeeksi laajakäsitteisen väittämän, että muutamia seikkoja on meidän vallassamme ja riippuu itsestämme, toiset taas ovat valtamme ulkopuolella ja täydelleen meistä riippumattomat. Ne asiat, jotka ovat meidän vallassamme, ovat mielipiteemme, harrastuksemme, halumme, inhomme -- sanalla sanoen _oma toimintamme_. Ne asiat taas, jotka eivät ole vallassamme, ovat ruumiimme, omaisuus, maine, sääty ja kaikki, mikä on toimintamme piirin _ulkopuolella_. Koko huomiomme on kohdistettava edelliseen asiain luokkaan. Niitten piirissä me saatamme tulla jaloiksi, huolettomiksi ja vapaiksi; toisessa luokassa sitä vastoin meidän täytyy jäädä riippuvaisiksi, pettyneiksi, napiseviksi, onnettomiksi. Menestyksellä emme saata tavoitella molempia luokkia; ne ovat sodassa keskenään; emme voi palvella Jumalaa ja mammonaa.

Jos me nyt oikealta näkökannalta katselemme kaikkia näitä asioita, jotka eivät missään muodossa riipu meistä itsestämme, niin huomaamme ne pelkiksi utukuviksi -- varjoiksi, jotka on erotettava todellisesta olevaisesta. Meidän ei tule pitää niitä esineinä, jotka ansaitsevat vastenmielisyyttä tai tavoittelua. Syntiä ja julmuutta ja vilppiä me saatamme vihata, koska voimme niitä välttää, jos tahdomme; mutta sairautta ja köyhyyttä ja kuolemaa meidän tulee pitää asioina, jotka _eivät_ ansaitse välttämistä meidän taholtamme, koska ne ovat kokonaan meidän valtapiirimme ulkopuolella.

Siispä onkin välttämättömän sietäminen ja pahan välttäminen Epiktetoksen filosofian perussävel. Se on koottu kolmeen sanaan: _Aneku kai apeku. Sustine el abstine_. "Kärsi ja kieltäy." -- Kärsi mitä Jumala sinulle säätää, kieltäy kaikesta, minkä hän kieltää. _Ojennusnuoran_ alkupuoli sisältää käytännöllisiä neuvoja, jotka pyytävät kasvattaa ihmistä kärsimään jalolla tavalla. Esimerkiksi: "Kaikesta, mikä ilahuttaa mieltäsi tai tuottaa hyötyä tai mitä rakastetaan, muista lausua, minkälaatuista se todella on. Jos se on omaisuuttasi, niin muista että se voi kadota. Jos se on vaimosi tai lapsesi, muista että he voivat kuolla."

"Kuolema", sanoo eräs hautakirjoitus Chesterin katedraalissa:

"Kuolema, tuo muistuttaja suuri, monesti todistaa: Tomua hellii hän, ken ihmistä rakastaa."

"Älä toivo mitään liian kiihkeästi. Jos menet kylpemään ja sinua kiusaa siellä ihmisten tungeskelu, ilveily, varasteleminenkin, niin älä menetä malttiasi; muista, että tärkeämpää kuin kylpy on oman luonnollisen mielentilasi säilyttäminen. Ja samoin kaikissa huolissa; ihmisiä ei tee levottomaksi niin paljon itse asiat kuin heidän ajatuksensa asioista.

"Jollet voi saada tapahtumia toiveittesi mukaan, niin laita, että tahtosi tulee sopusointuun tapahtumain kanssa.[74] Jos menetät elämän parhaat lahjat, niin älä katso niitä menetetyiksi, vaan sano, että ne on toimitettu takaisin sille, joka ne antoi. Kaikkia koettelemuksia vastaan on sinulla apu omassa sydämessäsi -- pidättyväisyys varustuksena intohimoja vastaan, kärsivällisyys loukkauksia, lujuus vaivaa vastaan. Aloita pikkuasioista: jos sinulta varastetaan, niin muista, että mielenrauhasi on arvokkaampi ja painavampi kuin se asia, joka sinulta varastettiin. Seuraa luonnon opastusta, se on tärkeätä; älä kaipaa mitään, älä halua mitään, joka saattaa häiritä tätä päämäärää. Käyttäydy niinkuin pidoissa -- ota kiitollisena ja kohtuullisesti, mitä eteesi asetetaan, äläkä pyydä enempää; korkeampi ja jumalallisempi kanta on olla valmis ja kyetä kieltäytymään siitäkin, joka annetaan sinulle tai jonka helposti voisit saada. Sääli toisia, ainakin ulkonaisesti, kun suru ja vastoinkäyminen heitä kohtaa; mutta ajattele omassa sydämessäsi, että miehevälle ja viisaalle ja rehelliselle miehelle ei itse asiassa ole mitään sellaista kuin vastoinkäyminen; se on vain ruma näky; korpin koikkuminen ei voi ennustaa mitään onnettomuutta sellaiselle miehelle, hän on sen vallan yläpuolella.