Part 16
"Me emme valitse osaamme elämässä eikä meillä ole mitään tekemistä sellaisten osain kanssa; meidän velvollisuutemme vain on ne taitavasti esittää. Orja saattaa olla yhtä vapaa kuin konsuli; ja vapaus on suurin siunaus; sen rinnalla kaikki muu on vähäpätöistä ja vailla merkitystä; sen kun omistan, ei minulta mitään puutu, ilman sitä eivät muut ole mahdollisia. Ei kukaan voi loukata sinua, jos et katso hänen sanojaan tai tekojaan loukkauksiksi.[75] Olkoon kuoleman suuri totuus joka päivä silmiesi edessä, ja kaikki asiat kutistuvat todellisiin suhteisiinsa. Kuten merimatkalla, kun laiva pysähtyy satamaan ja sinä lähdet hakemaan vettä, sopii kyllä poimia näkinkenkä tai kukkanen, mutta sinun tulee pitää mielessäsi laiva ja lakkaamatta tarkata, kutsuuko laivanpäällikkö lähtöön, ja sitten sinun tulee jättää kaikki muu, ettei sinua sidottuna noudettaisi laivaan niinkuin elukoita kuljetetaan. Samalla tavalla on elämässä; jos sinulle näkinkengän ja kukkasen sijasta annetaan vaimo ja lapsi, ei mikään sitä estä; mutta jos päällikkö kutsuu, juokse laivaan, jätä ne kaikki äläkä katso taaksesi, ja jos olet vanha, älä poistu pitkälle laivasta, ettet jäisi kun hän kutsuu." Vertaus on merkityksellinen ja kenties seuraavat Sir Walter Scottin sanat, nimettöminä asetetut erään hänen Waverley-romaaninsa luvun alkuun, auttavat valaisemaan sitä:
Kuolema meidät kaappaa karkelosta, sieppaa Kuin hoitajatar juonikkaan lapsen, sieppaa Kaikista turhista puuhista -- sen töykeä kutsu Repäisee rikki lemmekkäät siteemme kaikki. Hyvä vain, jos niistä vastata voit siinä maassa Missä kaiken puntarina on totuuden vaaka.
"Säilytä oikeat suhteet toisiin ihmisiin; älköön heidän kelvoton menettelynsä vaikuttako sinun velvollisuuksiisi. Onko isäsi tehnyt väärin, onko veljesi ollut kohtuuton? Sittenkin hän _on_ isäsi, hän _on_ veljesi; ja sinun tulee ajatella suhdettasi häneen, olkoon hän sen arvoinen tahi ei.
"Velvollisuutesi jumalia kohtaan on, että muodostat heistä oikeat käsitteet. Usko että he tekevät kaikki asiat hyvin, ja silloin sinun ei tarvitse koskaan nurista tai valittaa.
"Käytännölliseksi osviitaksi", sanoo Epiktetos, "määrää itsellesi joku ihanne ja menettele sitten sen mukaan. Ole enimmiten vaiti tahi, jos puhut, niin älä haasta arkisista ja mitättömistä asioista, kuten koirista, hevosista, kilpa-ajoista tai nyrkkitaisteluista. Vältä mieletöntä ja yletöntä naurua, alhaisia huvituksia, epäsiveyttä, komeilua, näytäntöjä, luentotilaisuuksia ja kaikkia itseviisaita huomautuksia. Ota esikuvaksesi suuret ja hyvät miehet. Älä anna pelkän ulkonäön sokaista itseäsi. Tee mikä on oikein kokonaan katsomatta siihen, mitä ihmiset mahtavat sanoa tai ajatella. Muista että ruumiisi on vallan vähäpätöinen seikka ja tarvitsee perin vähän; aivan samoin kuin jalka tarvitsee kengän eikä mitään huikaisevaa kultasaumaista, purppuraista tai kivihelmikoristeista. Kehnouden merkki on kuluttaa kaikki aikansa ruumiinsa asioitten huolehtimiseen tai ruumiillisiin harjoituksiin. Älä ole kärkäs arvostelemaan toisia äläkä pane pahaksesi heidän arvosteluaan sinusta. Jokaisessa asiassa", sanoo hän, ja tämä on hänen kuvaavimpia lausuntojaan, "on kaksi kantaa: toinen, joka on siedettävä, toinen, joka ei ole. Esim. jos veljesi tekee sinulle väärin, älä ota asiaa siltä kannalta, että hän tekee väärin, sillä tämä on hänen kantansa, sietämätön, vaan mieluummin siltä kannalta, että hän on veljesi, kasvinkumppalisi; silloin omaksut asiasta sen näkökohdan, miltä se on siedettävä."
Kaikki nämä ohjeet sopivat yleiseen käytettäviksi, mutta Epiktetos lisää näihin toisia, jotka koskevat filosoofin oikeata käyttäytymistä, se on henkilön, jonka omaksuma ihanne on korkeampi kuin suuren joukon. Ennen kaikkea hän velvoittaa häntä välttämään tuomitsemista ja kerskailua. "Ravitse itseäsi omilla periaatteillasi, vaan älä levittele niitä esille näyttääksesi, paljonko olet nauttinut. Harjoita itsesikieltämistä, mutta älä sillä rehentele. Ole itsenäinen ja kohtuullinen; älä katso toisten mielipiteeseen tahi arvosteluun, mutta ole varuillasi itsesi, ikäänkuin vaarallisimman vihollisesi, suhteen. Älä pöyhkeile filosoofisilla _tiedoillasi_, jotka ovat itsessään arvottomia, vaan ylpeile vakavan jalosta toiminnastasi. Älä koskaan hellitä pyrkimyksissäsi, vaan kurkota kohti täydellisyyttä. Olkoon rikkomattomana lakinasi se, mikä näyttää parhaalta ja oikealta; ja jos sinulle tapahtuu jotakin vaivalloista tai mieluista, kunniakasta tai kunniatonta, muista, että nyt on taistelu, nyt jo on Olympian kilpaleikki eikä sitä enää sovi siirtää tuonnemmaksi, ja että yhdestä päivästä ja yhdestä seikasta riippuu edistymisesi elämä ja kuolema. Sillä tavalla Sokrates kohosi korkealle, että hän kaikissa kohtaloissaan seurasi järkeä. Sinäkin siis, vaikka et suinkaan vielä ole Sokrates, olet velvollinen elämään niinkuin se, joka tahtoo olla Sokrates." Nämät ovat jaloja sanoja, mutta sille, joka niitä lukee, ei tarvitse muistuttaa noita pyhiä ja paljon syvällisempiä sanoja: "_Olkaa täydelliset, niinkuin teidän Isänne, joka on taivaassa, on täydellinen." "Katso nyt on sovelias aika; katso nyt on autuuden päivä_."
Tähän lyhyeen piirrelmään olemme sisällyttäneet kaikki _Ojennusnuoran_ tärkeimmät ajatukset. Se päättyy näihin sanoihin: "Joka tilaisuudessa tulee olla mielessä nämä ohjeet:
"Mua johda, jumaluus ja sallimus, kuin vain te määrännettekin: halusta seuraan -- jos en tahdokaan, mun pahan, kurjan seurattava on!" (Kleanthes.)
"Säveesti kohtaloon ken alistuu, hän viisas on ja tuntee taivaan lait". (Euripides.)
Ja kolmanneksi:
"Oi, Krito, jos jumalat hyväksi näkevät, tapahtukoon niin. Anytos ja Melitos, syyttäjäni, saattavat minut tosin tappaa, mutta eivät voi minua vahingoittaa." (Sokrates.)
Tähän viimeksi esitettyyn, Platon Apologian lopussa mainittuun elämän käsitykseen Epiktetos palaa toisaalla: "Mihin apulähteisiin meidän on", kysyy hän, "turvautuminen suuren vaaran hetkellä? Mihinpä muuhun kuin siihen, että johdamme muistoomme, mikä on tai mikä ei ole meidän vallassamme, siihen, mikä meille on ja mikä meille ei ole mahdollista? Minun täytyy kuolla. Olkoon niin; mutta täytyykö minun kuolla huokaillen? Minut heitetään kahleisiin; mutta pakkoko minun on sitä vaikerrella? Minut karkoitetaan maanpakoon; hyvä, kuka estää minua lähtemästä sinne naurussa suin ja iloisin ja levollisin mielin?
"Kavalla salaisuus.
"Sitäpä en tahdo, sillä _se_ on omassa vallassani.
"Sittenpä minä panen sinut kahleisiin.
"Hyvä herra, mistä puhuttekaan? Panna _minut_ kahleisiin. Ei, ei, saatatte kahlehtia raajani, mutta ei edes Zeus itse pysty vallitsemaan minun tahtoani.
"Minäpä heitän sinut vankilaan.
"Pienen ruumis-riepuni; niin, epäilemättä.
"Minä lyön pääsi poikki.
"Enkö ole teille sanonut, että pääni on ainoa, jota ei voi lyödä poikki?
"Senkaltaisia asioita filosoofien pitäisi ajatella ja joka päivä niistä kirjoittaa ja niissä harjoittaa itseään."
Monessa muussa kohdassa Epiktetos osoittaa, että ihmisen vapaa tahto on hänen jaloin etuoikeutensa ja että meidän ei pidä "myydä sitä rihkamasta", eli kuten raamattu vielä jyrkemmin ilmaisee, "myydä itseämme tyhjästä". Hän kertoo esim., kuinka keisari Vespasianus täydellisesti erehtyi koettaessaan saada Helvidius Priscusta jäämään pois senaatista. "Koska minä olen senaattori", sanoi Helvidius, "niin minun _täytyy_ mennä." "Ole sitten edes vaiti siellä." "Älä tee minulle kysymyksiä, niin minä olen vaiti." "Mutta minun _täytyy_ kysyä mielipidettäsi." "Ja _minun_ täytyy sanoa, mikä on oikein." "Mutta minä annan tappaa sinut." "Enkö koskaan ole sanonut, että olen kuolematon? Tee sinä tehtäväsi, _minä_ teen _omani_. Sinun asiasi on tappaa minut, minun kuolla vapisematta; sinun tehtäväsi on ajaa minut maanpakoon, minun lähteä sinne valittamatta."
Näemme näistä huomattavista otteista, että viisain pakanoista oli, Jumalan armosta, tullut siihen käsitykseen, että elämä oli jumalallisen kaitselmuksen alainen. Vaan kuinka hämärä kuitenkin olikaan heidän aavistuksensa tästä totuudesta, kuinka epävarma heidän otteensa, verrattuna siihen, minkä halvinkin kristitty voi saavuttaa! Eivät he koskaan ratkaisevalla tavalla käyneet käsiksi kuolemattomuusoppiin. Eivät he koskaan päässeet irti kummittelevasta pelosta, että kukaties he sittenkään eivät olisi mitään muuta sen parempaa kuin mitättömiä laiminlyötyjä atoomeja, joita näkymätön, persoonaton, salaperäinen voima nakkelee maailmanpyörteessä sinne ja tänne ja joitten tämän jälkeen on määrä "tulla suljetuiksi rautavuorten keskelle" tai
"tuulten tuivertamina, väkipuuskain viskomina lentää halki maailman, avaruudessa vaappuvan."
Heidän uskonsa persoonalliseen jumalaan sekaantui heidän uskoonsa luontoon, joka, erään nykyaikaisen skeptikon kielellä puhuen, "toimii peloittavan samankaltaisesti: tylynä kuin kohtalo, itsevaltiaana kuin tyranni, armottomana kuin kuolema; liian summattomana ylistettäväksi, vääjäämättömänä lepytettäväksi, sillä ei ole korvaa rukoukselle, ei sydäntä hädälle, ei käsivartta auttamaan". Kuinka erilainen onkaan kristityn toivon suloinen ja leppeä varmuus, hänelle kun Kristus on tuonut elämän ja kuolemattomuuden valon! Sillä "onni" ei ole ainoastaan "harkinnan tytär", kuten sitä kutsuu vanha kreikkalainen lyyrillinen runoilija, vaan myöskin rakkauden tytär. Kuinka erilaatuinen onkaan Davidin rukous, hänen pahimman tuskansa ja häpeänsäkin hetkellä: "Hyvä henkesi johtakoon minua tasaista maata." Johdatus ja rakastavan käden johdatus oli -- niinkuin hän tänä synkkänäkin aikana havaitsi -- hänen elämänsä varsinainen laki; ja kärsimyksen puhdistamana hänen sielussansa asui vain yksi toivomus -- se toivomus, että häntä ohjattaisiin, ei menestykseen, ei kadotetun kunnian jälleensaavuttamiseen, ei edes menetetyn viattomuuden takaisin voittamiseen, vaan ainoastaan -- jos kohta koviakin polkuja -- vanhurskauden maahan. Ja koska hän tiesi, että Jumala johtaisi hänet sinne, ei hänellä ollut mitään toivomusta, ei mitään huolta sitä paitsi.
Päätämme tämän luvun kääntämällä moniaita Epiktetoksen katkelmia, joita toiset kirjailijat ovat tallettaneet meille. Näiden katkelmain viisaus ja kauneus varmaankin kiinnittää lukijan mieltä, sillä Epiktetos oli niitä harvoja, "joiden ajatusten tomussakin piili kultaa".
"Maailman hyörinään kietoutunut elämä on kuin talvinen virta, sillä se on väkevä ja täynnä muraa ja vaikeakulkuinen ja tyrannillinen ja kuohahtava ja äkkiloppuinen."
"Sielu, joka viipyy hyveen vaiheilla, on kuin ikuinen kevät, sillä se on puhdas ja kirkas ja virvoittava ja puoleensavetävä ja avulias ja rikas ja viaton eikä mieti kenellekään vahinkoa."
"Jos tahdot tulla hyväksi, niin usko ensin olevasi paha." Vertaa Matt. IX, 12: "Eivät terveet tarvitse parantajaa, vaan sairaat". Joh. IX, 41: "Nyt te sanotte: Me näemme; sentähden syntinne jää olemaan". 1 Joh. I, 8: "Jos sanomme, ettei meillä ole syntiä, niin me eksytämme itsemme, ja totuus ei ole meissä."
"Alhaista on ihmisen, joka juomansa maustaa mehiläisten antimilla, paheella kitkeröittää sielunsa, joka on Jumalan lahja."
"Ei mikään ole halpamaisempaa kuin huvitusten halu, rahanhimo ja julkeus: ei mikään jalompaa kuin ylevämielisyys ja säveys ja ihmisrakkaus ja hyvät työt."
"Viiniköynnöksessä on kolme terttua: ensimmäinen mielihyvän, toinen humalan, kolmas röyhkeyden."
"Hän on juomari, joka juo enemmän kuin kolme lasia; ellei hän olekaan humalassa, niin hän on kuitenkin mennyt yli kohtuuden."
Runoilija George Herbert on asettanut saman rajan:
"Sä kohtelias tahdotko olla? Muista: _Kolmas malja vain tai paikalta poistu_, Sillä ennen kaikkea viini Lamaan lyö Jumalan leiman."
"Samoin kuin sataman majakkatulet, jotka muutaman risun avulla synnyttävät suuren lieskan ja antavat riittävän avun merellä kulkeville aluksille, samoin myös kirkassieluinen ja vähään tyytyväinen mies isossa kaupungissa aikaansaa suurta siunausta kaupunkilaisten parissa."
Yhtä kaunis on eräs Epiktetoksen vielä yleisemmin käyttämä vertaus. "Mitä hyvää", kysyi joku, "Helvidius Priscus teki vastustaessaan Vespasianusta, hän kun oli aivan yksin?" "Mitä hyvää", vastasi Epiktetos, "purppura tekee kankaalle? _Se on loistava itsessään ja loistava myöskin antamansa esimerkin kautta_."
"Samaten kuin aurinko ei odota rukouksia ja manauksia noustakseen, vaan kaikkien tervehtimänä heti puhkeaa paistamaan, siten älä sinäkään odota suosionosoituksia ja hyvähuutoja ja kiitospuheita tehdäksesi hyvää, vaan ole hyväntekijä omasta ehdostasi ja niin sinua rakastetaan kuin aurinkoa."
"Kun Thalekselta kerta kysyttiin, mikä oli yleisin omaisuuden laji, hän vastasi: 'toivo, sillä sekin, jolla ei ole mitään muuta, pitää kiinni toivosta'."
"Johtakaa, johtakaa minua eteenpäin, toivoni", sanoo Macdonald; "minä tiedän, että te olette totiset ettekä turhat. Te häviätte silmistäni päivä toisensa jälkeen, mutta nousette uusin muodoin. Minä tahdon seurata teidän pyhää vilppiänne; seurata, kunnes olette vieneet minut Isäni jalkain juureen taivaassa, jossa minä löydän teidät kaikki jälleen kootuin siivin välkehtien siinä safiirin hämyssä, missä seisoo Hänen valtaistuimensa, meidän kotimme."
"Mitä ei pidä tehdä -- älä ajattelekaan sen tekemistä." Vertaa runosäettä
"Varo tarkkaan ajatuksiasi, ne kuullaan taivaassa."
Kun Epiktetokselta kysyttiin, mitenkä voisi vihamiestä vahingoittaa, vastasi hän: "pakottamalla hänet toimimaan niin jalosti kuin mahdollista". Vertaa Room. XII, 20: "Jos vihollisellasi on nälkä, ruoki häntä, jos hänellä on jano, juota häntä, _sillä näin tehden sinä kokoat tulisia hiiliä hänen päänsä päälle_."
"Jos aina muistat, että mitä tehnetkin ruumiin tai sielun puolesta, Jumala on todistajana, niin et erehdy et rukouksissasi etkä toimissasi; ja Jumala asuu luonasi." Vertaa Ilm. III, 20: "Katso, minä seison oven takana ja kolkutan; jos joku kuulee minun ääneni ja avaa oven, niin minä käyn hänen luoksensa sisälle ja aterioin hänen kanssaan, ja hän minun kanssani."
Eräässä tutkielmassa, jonka hän kirjoitti todistaakseen, että Jumala valvoo ihmisten tekoja, Epiktetos on kunkin meidän rinnallemme asettanut oman vartijahenkemme -- hengen, joka ei nuku ja jota ei voi pettää -- ja jättänyt meidät sen suojeltaviksi. "Ja mille paremmalle tai huolekkaammalle vartijalle hän olisi voinut uskoa meidät? Kun siis olet sulkenut ovesi ja sammuttanut tulen, _muista, ettet koskaan sano olevasi yksin_. Sillä sinä et ole yksin; Jumala on läsnä ja hänen varjeleva henkensä; ja mitäpä _he_ tarvitsevat valoa nähdäkseen, mitä sinä teet?" Tämä kohta on ajatukseltaan melkein yllättävän yhtäläinen kuin Syrakin kirjan sanat: "Mies, joka aviokäskynsä rikkoo, ja ajattelee itsellänsä: kuka minun näkee? Pimeys on minun ympärilläni ja seinät verhottavat minun, niin ettei kenkään näe minua: Ketä minun pitäis karttaman? se Korkein ei tottele minun syntiäni. Tämä välttää ainoasti ihmisten silmät, ja ei muista Herran silmää paljoa kirkkaammaksi aurinkoa. Joka näkee kaikki, mitä ihmiset tekevät, ja katsoo salaisiinkin loukkaisihin. Hän tietää kaikki kappaleet, ennenkuin ne luoduiksi tulevat, niinkuin sittenkin, koska ne luodut ovat. Se mies pitää julkisesti kaupungissa rangaistaman. Ja pitää otettaman kiinni, koska hän vähimmän eteensä katsoo." (Syrakin kirja XXIII, 25-31.)
"Kun olimme lapsia, uskoivat vanhempamme meidät kasvattajan huostaan, joka aina valvoi, että meille ei tapahtuisi mitään vahinkoa; mutta kun kasvoimme miehiksi, jättää Jumala meidät omantunnon varjeltaviksi. Siksi meidän ei millään muotoa pidä ylenkatsoa tätä valvontaa, koska siten olisimme Jumalan mieltä vastaan ja omantuntomme vihamiehiä."
Niin kauniita ja merkittäviä kuin nämä katkelmat ovatkin, ei meillä ole tilaa enemmälle, ja meidän täytyy lopettaa vertaamalla viimeksisanottua George Herbertin kuuluisiin sanoihin:
Herra! Kuinka huolekkaasti oletkaan meidät vyöttänyt! Vanhemmat ensin totuttavat meitä. Sitten koulumestarit rakentavat meidät lakien mukaan. He lähettävät meidät sidottuina Järjen normeihin. Pyhiä lähettejä; Papit ja pyhäpäivät, synnin kintereillä murhe; Surut luokitellut; tuskia kaiken kokoisia; Hienoja verkkoja ja sotajuonia, millä siepata meidät vangiksi! Avatut raamatut; miljooneja yllätyksiä; Siunauksia etukäteen; kiitollisuuden siteitä; Kunnian sävel korvissa soiden: Häpeä ulkona; sisällä omatuntomme; Enkeleitä ja armoa; ikuista toivoa ja pelkoa! Vaan kaikki nämä rajat varusteinensa Ne kokenut helmasynti puhaltaa peräti pois.
5 Luku.
EPIKTETOKSEN TUTKIELMAT.
Epiktetoksen _Tutkielmat_, sellaisina kuin Arrianos ne alkuisin julkaisi, käsittivät kahdeksan kirjaa, mutta vain neljä on säilynyt. Monessa suhteessa ne ovat hänen mielipiteittensä arvokkain ilmaisu. _Ojennasnuoran_ tylyssä suppeudessa, "käskevässä lyhyydessä" on jotakin lievästi vieroittavaa. "_Ojennusnuorassa_", sanoo Martha,[76] "stoalaisuus julistaa lakejansa milteipä epäinhimillisen tunteettomasti; se velvoittaa kaikki sydämen pyyteet, kunnianarvoisimmatkin, vaikenemaan; se kerskuu sillä, että käy niitä vastaan sotaa elämästä ja kuolemasta ja näyttää haluavan suistaa ihmisen oikeutetuimmatkin ja jaloimmatkin tunteet. Lukiessaan näitä jäyhiä säädöksiä melkeinpä uskoisi, että tämä siveyselämän lainlaatija on mies vailla sydäntä, ja jollei meitä viehättäisi kielen omaperäinen suorasukaisuus, niin ei tämä kivikova tyyli tuntuisi olevan muuta kuin haavemaisen systeemin sovinnaisia säädöksiä tahi pyrintöjä mahdottomaan täydellisyyteen." _Tutkielmat_ ovat paremmin selittävää ja perustelevaa laatua, seikkaperäisempiä, inhimillisempiä. Niitä lukiessaan tuntee seisovansa vastakkain inhimillisen olennon kanssa, ei ihanteellisen viisaan miehen marmoripatsaan kanssa. Tyyli on, totta kyllä, yksinkertainen, mutta sen "atleettimainen alastomuus" sopii hyvin tähän taistelevaan siveysoppiin; sen pittoreski ja naulanpäähän osuva laatu, sen voimakkaat vertaukset, sen kansanomaiset käänteet, sovinnaisen sirouden täydellinen puute, luo sille jonkunlaisen "plebeijisen omaperäisyyden"; se viehättää melkeinpä kuin autobiografia. Terävällä logiikalla ja vääjäämättömällä vakaumuksella "hän painiskelee intohimojen kanssa, kyselee niiltä, panee ne vastaamaan ja hämmentää ne muutamin sanoin, jotka monesti ovat ihastuttavia. Tämä Sokrates vailla suloa ei huvita meitä sillä, että kaataisi vastustajansa kietovan väittelyn verkkoihin, vaan tarttuu häneen kovakouraisesti ja useasti parilla iskulla tekee hänestä lopun. Se on kuin Fokionin kaunopuheisuutta, jota Demosthenes vertaa herkeämättä nousevaan ja laskevaan kirveeseen."
Senecan tavoin Epiktetoskin on saarnamies, siveyssaarnaaja, joka tosin ei ole yhtä nerokas, yhtä kaunopuheinen, yhtä laajan sivistyksen saanut, mutta paljon miehekkäämpi, selkeämpi, johdonmukaisempi ja ainettansa paremmin hallitseva. Hänen oppinsa ja hänen elämänsä olivat harvinaisessa määrässä sopusoinnussa, ja hänen mielipiteensä tekivät tuollaisen lyhyen esitystavan mahdolliseksi, sillä niitä ei heikonna mikään tekijän horjuvaisuus valon ja varjon välillä. _Tutkielmat_ eroavat _Ojennusnuorasta_ ainoastaan esitystavan, lukuisain kaskujen, alleviivattujen kuvien ja elävän keskustelumuodon puolesta. Pascalin huomautus, että Epiktetos tunsi ihmissydämen lujuuden, vaan ei tuntenut sen heikkoutta, soveltuu kyllä _Ojennusnuoraan_, mutta on tuskin puolustettavissa, jos tuomitsemme häntä eräiden vastausten mukaan, joita hän antoi niille, jotka tulivat häneltä etsimään lohdutusta tai neuvoa.
_Tutkielmat_ eivät ole systemaatiset luonteeltaan, ja vaikka ne olisivatkin, niin ehkäisisi neljän viime kirjan katoaminen meitä rakentamasta tätä systeemiä sillä lailla, että sille mitenkään voisi vaatia täydellisyyttä. _Ojennusnuoran_ lyhyestä esityksestä lukija jo lie päässyt käsittämään Epiktetoksen tärkeimmät periaatteet ja ajatukset; filosoofisten koulujen fysiikkaan ja metafysiikkaan hän ei puuttunut lainkaan; hänen päämääränsä oli siveyden saarnaaminen, ihmisten elämän jalostaminen ja heidän sydämensä liikuttaminen. Hän ei lainaillut toisilta, ei liioin keksinyt mitään uutta, mutta hän antoi stoalaisuudelle käytännöllisen todellisuussuunnan. Meidän on nyt vain valitseminen hänen _Tutkielmistaan_ muutamia häntä enimmän kuvaavia mielipiteitä ja esittäminen, miten hän teroitti niitä kuulijainsa huomioon.
Stoalaisuuden erikoisia omalaatuisuuksia oli ehdottoman riippumattomuuden eli itseriippuvaisuuden tavoittelu. Kun nyt ihmisten heikkous ja orjasielu enimmäksensä on seurausta siitä, että he havittelevat ylellisyyttä, täytyy tosi miehen ehdottomasti päästä irti kaikesta tämäntapaisesta halusta. Hänen täytyy lisätä rikkauttansa supistamalla toivomuksia; hänen täytyy ylenkatsoa _kaikkea_ sitä ylellisyyttä, jota ihmiset kaipaavat, ja hänen täytyy melkoisesti vähentää muka välttämättömien tarpeittensa määrää. Olemme jo nähneet muutamia niistä todisteluista, jotka viittaavat tähän suuntaan; lisätkäämme niihin nyt joitakin _Tutkielmien_ kolmannesta kirjasta.
Joku suuri puhuja, joka oli lähdössä Roomaan erästä oikeusjuttua varten, oli tullut tapaamaan Epiktetosta. Filosoofi otti hänet hyvin kylmästi vastaan, koska ei uskonut hänen tulleen tosi mielessä. "Minulta et saa enempää", sanoi hän, "kuin mitä saisit joltakin rajasuutarilta tai vihannesmyyjältä, sillä olet tullut vain, koska sattui niin sopimaan, ja sinä tahdot vain arvostella esitystapaani etkä todellisuudessa halua oppia _periaatteita_." "Hyvä", vastasi puhuja, "mutta jos minä harrastaisin sentapaisia asioita, niin olisinhan vain sinunlaisesi köyhä poloinen, vailla pöytäkalustoa tai ajoneuvoja tai maatilaa." "Minä en kaipaa moisia tavaroita", vastasi Epiktetos; "ja sitäpaitsi olet sinä loppujen lopuksi sittenkin minua köyhempi." "Mitenkä niin?" "Sinulla ei ole vakavuutta, ei sopusointua luonnon kanssa, et ole vapaa huolista. Oli mulla suojelija tai ei, mitä se minua liikuttaa? _Sinua_ kyllä. Minä olen sinua rikkaampi. _Minä_ en huoli siitä, mitä keisari ajattelee minusta. _Minä_ en ketään mairittele. Siinä minun omaisuuteni sinun hopeisten ja kultaisten pöytäkalustojesi asemesta. Sinulla on _hopeiset_ astiat, mutta _saviset_ mielipiteet, periaatteet ja toivomukset. Minun sieluni on minulle kuningaskunta, ja se antaa minulle yltäkyllin ja mieluista toimintaa sinun levottoman tyhjäntoimituksesi sijasta. Kaikki sinun tavarasi näyttää sinun silmissäsi vähältä, minun näyttää suurelta omissa silmissäni. Sinun halusi on tyydyttämätön, minun on tyydytetty." Vertaus, johon hän päättää keskustelun, on todella merkillinen. Kerta oli minulla tilaisuus kuulla, kun Sir William Hooker selitti kuningatar Adelaide-vainajalle Kew-museon esineitä. Niitten joukossa oli kokos-pähkinä, jonka kyljessä oli reikä, ja Sir William selitti kuningattarelle, että kun alkuasukkaat eräässä osassa Intiaa haluavat pyydystää apinoita, he tekevät reikiä kokospähkinään ja täyttävät ne sokerilla. Apinat pistävät kätensä reiästä sisään ja kaappaavat sen täyteen sokeria; mutta kun he nyt aikovat vetää näin kasvaneen nyrkin takaisin ulos, onkin aukko liian pieni; apinat taas eivät älyä päästää saalistaan, ja niin ne saadaan kiinni. Aivan samanlaista kuvaa, kuin tämän pienen anekdootin, käyttää Epiktetos jatkossa: "Kun pikkupojat pistävät kätensä ahdaskaulaiseen kiviruukkuun, joka on täynnä viikunoita ja manteleita, eivät he saakaan vedetyksi täysiä käsiään jälleen ulos ja rupeavat silloin itkemään. Päästä joitakuita viikunoita ja manteleita putoamaan, ja saat kätesi irti. Niin _sinäkin_, luovu haluistasi. Älä tavoita niin paljoa, ja sinä saat mitä haluat." "Onnellinen hän, joka ei toivo mitään, sillä hän ei pety."