Part 14

Ja puhuessaan epämuodostuksestaan hän yhtä selvästi ilmaisee riippumattomuutensa. Epämuodostumahan koski vain ruumista, jota hän halveksi, ja siksi hän mielestään oli "eteerinen olento, joka hoippuu ruumiinsa taakan alla". Ihailtavassa luvussaan Tyytyväisyydestä hän hyvin pontevasti alleviivaa sitä lohdutuksen perusohjetta, joka on johdettu siitä tiedosta, että "maailmankaikkeus ei ole luotu yksilön tyydytystä varten". "_Täytyykö raajani olla rampa_?" olettaa hän jonkun vaikertelevan napisijan kysyvän. "Orja!" vastaa hän, "keksitkö sitten vaivaisen pienen raajan takia virheitä maailmankaikkeudessa? Etkö voi myöntää, että tuollaisen satunnaisuuden uhallakin vallitsevat yleiset lait? Etkö tahdo heittää luotasi moista ajatusta? Etkö tahdo iloisesti alistua siihen hänen takiansa, joka sen antoi? Ja tahdotko olla kiittämätön ja tyytymätön Zeyn lakeihin, mitkä hän sääti ja päätti yhdessä Kohtalotarten kanssa, jotka olivat läsnä ja kehräsivät elämäsi langan? Etkö tajua, mikä atoomi sinä olet kokonaisuuteen verrattuna? -- se on mitä ruumiiseesi tulee, jota vastoin sinä henkeesi katsoen et ole alempi taikka huonompi jumaliakaan. Sillä hengen suuruutta ei arvostella ko'on tai painon mukaan, vaan niiden totuuksien mukaan, jotka se käsittää. Etkö niin ollen tahdo aarteeksesi kerätä sellaisia tavaroita, joissa olet jumalten kaltainen?" Ja tämänkaltaisten periaatteiden nojalla poloinen vainottu orja parka saattoi kohottaa äänensä totisesti ja kaunopuheisesti ylistämään sitä Jumalaa, jolle hän tunnusti olevansa kiitollisuuden velassa "olemisestaan, varjeluksestaan ja kaikista elämänsä hyvyyksistä".

Luonnonlahjojemme moninaisuutta esittäessään hän sanoo: "Ovatko nämä ainoat Kaitselmuksen lahjat meille? Ei toki. Mistä se puheen voima, joka kykenisi ansion mukaan tulkitsemaan kiitollisuuttamme niistä tai edes niitä kuvailemaan? Sillä jos me oikein kaiken käsittäisimme, mikä olisikaan ylin velvollisuutemme muu kuin julkinen ja yksityinen ylistyslaulu Jumalalle ja hänen nimensä siunaaminen ja hänen hyvientekojensa kiittäminen? Eikö meidän pitäisi maata kaivaessamme, kyntäessämme, syödessämme laulaa Jumalalle kiitoslaulua: 'Suuri on Jumala, sillä hän on antanut meille ne aseet, joilla voimme muokata maata; suuri on Jumala, sillä hän on lahjoittanut meille kädet, ruuan ja ravinnon, hän antaa meidän tuntumattomasti kasvaa, hän suo meille virkistävän unen'; näistä teoista tulisi meidän kustakin erikseen laulaa kiitoslauluja ja korottaa suuri, jumalainen hymni, sillä häneltä on meillä voima käsittää näiden lahjojen arvo ja kyky jatkuvasti niitä käyttää. Entä sitten? Koska enimmät teistä ovat soaistuja, eikö pitäisi löytyä joku, joka suorittaisi tämän velvollisuuden teidän sijastanne ja kaikkien puolesta laulaisi hymniä Jumalalle? Ja mitä muuta _minä_ voinkaan tehdä, minä, joka olen vanha rampa mies, paitsi laulaa kiitosta Jumalalle? Niin, jos olisin ollut satakieli, olisin laulanut satakielen lauluja; tahi olisinko ollut joutsen, niin joutsenen lauluja; mutta koska olen järjellinen olento, niin on velvollisuuteni ylistää Jumalaa. Siinä minun tehtäväni, ja minä sen täytän; ja mikäli minun on sallittu, niin en minä milloinkaan tätä paikkaani heitä, ja sinuakin minä kehoitan samaan lauluun."

Nämä sanat alistumisesta ja uskosta Jumalaan sisältävät milteipä lyyrillistä kauneutta, ja ominaista Epiktetokselle juuri onkin, että hän tuolla tapaa ylistäen puhuu Jumalallisesta Kaitselmuksesta. On mielenkiintoista ajatella, että sorrettu pakanallinen filosoofi löysi saman lohdutuksen ja saavutti saman tyydytyksen kuin vainottu kristitty apostoli. "Söittepä siis tai joitte", sanoo Paavali, "tai teittepä mitä hyvänsä, tehkää kaikki Jumalan kunniaksi." (I Kor. X, 31.) "Ajattele Jumalaa", sanoo Epiktetos, "useammin kuin hengität. Viritä keskustelut Jumalasta joka päivä täsmällisemmin kuin nautit ruokasi."

Köyhyydestään hän taas lausuu seuraavasti (_Katkelmia_ XIX): "Tutki itseäsi, tahdotko tulla rikkaaksi vaiko onnelliseksi; ja jos tahdot tulla rikkaaksi, niin tiedä, että se ei ole mikään siunaus, eikä se ole kaiken kaikkiaan sinun vallassasikaan; mutta jos tahdot olla onnellinen, niin tiedä, että se sekä _on_ siunaus että on omassa vallassasi, koskapa rikkaus on vain myötäkäymisen hetkellinen laina, mutta onnen lahja riippuu tahdosta."

"Aivan kuten sinä, milloin näet kyykäärmeen tai skorpionin norsunluu- tai kultalippaassa, et niitä rakasta tai ihastele loistavan kehyksen takia, vaan inhoat niitä ja käännyt niistä pois, koska ne ovat tuhoeläimiä, niinpä samalla tavalla, kun näet paheen tilapäisen upeassa kehyksessä, älä hämmästy sitä ympäröivää loistoa, vaan halveksi sen omaa alhaista luonnetta."

"Rikkaus _ei_ kuulu hyvien asiain joukkoon; ylellisyys _on_ pahoja asioita, kohtuus hyviä. Sillä kohtuus kehoittaa meitä yksinkertaisuuteen ja opastaa meitä hankkimaan pysyväisiä etuja; mutta rikkaus viettelee ylellisyyteen ja vetää meidät pois kohtuudesta. Sen vuoksi on rikkaan vaikea olla kohtuullinen tahi kohtuullisen olla rikas."

Tämä viimeinen lauselma väkisinkin johtaa lukijan mieleen Vapahtajan omat sanat: "Lapset, kuinka vaikea onkaan niiden, jota _luottavat_ tavaraansa, päästä Jumalan valtakuntaan."

Mutta tätä aihetta vanhan ajan filosoofit suosivat, ja Epiktetos jatkaa:

"Jos olisit syntynyt Persiassa, et olisi pyytänyt elää Kreikassa, vaan tahtonut jäädä sinne missä olit ja olla onnellinen; ja jos olet syntynyt köyhyydessä, miksi pyrit rikkaaksi etkä mieluummin pysy köyhänä ja elä onnellisena?"

"Samoin kuin parempi on, jos olet terve, vaikkapa maaten epämukavassa työntösängyssäkin, kuin jos sairas ruumiisi heittelehtii tilavassakin vuoteessa, samoin on parempi vähissäkin varoissa, mutta rauhassa voida iloita siitä, että kohtuulliset vaatimukset täyttyvät, kuin että tyytymättömyys vallitsee keskellä ylenpalttisuuttakin."

Tämänpä ajatuksen monet ovat julkilausuneet. "Makea uni", sanoo Horatius, "ei kaihda maalaisen matalaa majaa, ei katveista rantamaa, ei laaksoa, jossa puitten lehvät huojuvat länsituulessa"; ja suuri Shakespeare kirjoittaa oivat sanansa:

Uni, armas uni! Miks, luonnon imettäjä; mua kammot, Kosk' enää silmiän' et umpeen paina Ja aistejani unhotukseen kasta? Miks ennen venyt savupirtissä, Ja loikoin kurjall' olkivuotehella Yökärpäsien surinahan uinut, Kuin tuoksuvissa vallaskammioissa Upean, uljaan koruteltan alla Nukuttamana vienon sävelsoiton?

Alituiseen Epiktetos palaa tähän aiheeseen vapaudesta ja siitä, kuinka ihmisen vallassa on tehdä itsensä kokonaan riippumattomaksi kaikista häntä ympäröivistä olosuhteista. Silmiensä edessä ainainen mahdollisuus tulla karkoitetuksi _ergastulumiin_ hänen käsityksensä mukaan vankila ei kuitenkaan ole muuta kuin tila, johon ihminen joutuu vain vasten tahtoaan; Sokrateelle esim. vankila ei ollut vankila, sillä hän oli siellä vapaaehtoisesti, eikä kenenkään ole _pakko_ vasten tahtoansa olla vankilassa, jos hän on oppinut, että hänen alkeellisiin velvollisuuksiinsa kuuluu iloinen alistuminen välttämättömyyteen. Näinpä Epiktetos on viisitoistasataa vuotta ennemmin julistanut samaa kuolematonta totuutta, jonka Lovelace niin viehättävästi lausuu:

Ei kiviseinät vankilaa tee, Ei rautaristikot häkkiä. Mieli syytön, tyyni tunto, Sille siinä rauhan maja.

Emme kernaasti voikaan ihmetellä, että hänen asemassaan tämäntapaiset ajatukset laajassa mitassa askarruttivat Epiktetoksen mieltä tai että hän oli opettanut itsensä mahdollisimman lujalla otteella käymään niihin käsiksi. Kerta kysyttynä, mikä ihminen on rikas, hän vastasi: "se joka riittää itselleen", mikä lausunto sisältää siemenessään sananlaskuraamatun niin pontevasti ilmaiseman totuuden: "Mitä jumalatoin pelkää, se hänelle tapahtuu, ja mitä vanhurskaat himoitsevat, sitä heille annetaan." (Sal. San. X, 24). Samoin hän kysymykseen: kuka on vapaa? vastaa: "hän joka hillitsee itseään", hyvin samaan äänilajiin kuin Salomo sanoessaan: "Kärsivällinen on parempi kuin väkevä; ja joka hillitsee mielensä, on parempi kuin se, joka kaupungin voittaa." (Sal. San. XVI, 32). Sokrates oli niitä esikuvia, joita Epiktetos aina piti silmiensä edessä, ja ihaillen hän kertookin hänestä seuraavan jutelman. Kun Arkelaos lähetti hänelle sanan ilmaisten haluavansa tehdä hänet rikkaaksi, pyysi Sokrates lähettiä ilmoittamaan herrallensa, että Ateenassa sai ostaa neljä jauhomittaa muutamalla kolikolla ja että lähteet kuohuivat vettä. "Jos sitten nykyiset varani ovat minulle muka riittämättömät, niin riitän minä ainakin niille, ja näinpä ne myöskin riittävät minulle. Etkö tiedä, että Polus esitti Oidipuksen kuninkaallista osaa yhtä kauniisti kuin vaeltavaa kerjäläistä Oidipusta Kolonoksella? Pitääkö sitten jalon miehen olla huonompi Polusta, niin ettei hän voi kunnolla esittää jokaista osaa, minkä jumalallinen kaitselmus on hänelle asettanut, ja eikö hänen pidä jäljitellä Odysseusta, joka ryysyissäkin oli yhtä huomattava kuin kähäräkarvaisessa purppuraviitassaan?" Yleensä puhuen on Epiktetoksen ajatus elämästä aina yksinkertainen ja aina johdonmukainen; tämä hänen näkökantansa antoi hänelle lohdutusta elämän huolissa ja siitä hän sai lujuuden pysyä hyveen miehenä. Tuo ajatuskanta voidaan koota seuraaviin kohtiin hänen kuuluisasta "_Ojennusnuorastaan_":[72]

"Muista olevasi sellaisen näytelmän esittäjä kuin johtaja tahtoo: joko lyhyen tai pitkän. Jos hän tahtoo sinun näyttelevän köyhää, tee se taitavasti, samoin jos rampaa, virkamiestä, yksityistä, sillä sinun asiasi on annetun osan _suorittaminen_ hyvin; sen _valitseminen_ on toisen asiana."

"Älköön sinua tuskauttako tällaiset mietteet: minä elän huomaamattomana, en ole missään mikään. Sillä jos se, että jotakuta ei huomata, on paha, ei toki toinen voi pahaan sinua saada, ei enempää kuin häpeäänkään. Tokkohan siis onkaan _sinun_ tehtäväsi päästä hallitukseen, saada kutsuja kemuihin? Ei suinkaan! Kuinka se sitten olisi huomaamattomuutta sinua kohtaan? Ja etkö ole mikään missään sinä, jonka tulee jotakin olla vain niissä, jotka ovat sinun vallassasi, ja joissa saatatkin olla suurimman arvoinen?"

"Kunnia, arvo, luottamus", väittää hän toisessa kohdassa, "olkoot hyviä asioita tahi pahoja, ovat ainakin asioita, joista on maksettava oma hintansa. Kaalia kaupataan obolilla, ja jos tahdot kaalisi, niin täytyy sinun maksaa oboli; ja samoin, jos tahdot saada kutsun jonkun henkilön pitoihin, täytyy sinun maksaa se hinta, minkä hän vaatii, joko tämä hinta, jota hän vaatii, on kätteleminen tai palvelevaisuus. Eikö sinulla siis ole mitään tuon kekkerin sijasta? Onpa niinkin: sinun ei ole tarvinnut vastoin tahtoasi kiitellä ketään eikä kärsiä alentumista hänen ovillansa."

Muutamia näistä viime ajatuksista on niin kauniisti esittänyt amerikkalainen runoilija Lowell, että tahdon lopettaa tämän luvun hänen sanoillaan:

"Earth hath her price for what earth gives us; The beggar is tax'd for a corner to die in; The priest hath his fee who comes and shrives us; We bargain for the graves we lie in: At the devil's mart are all things sold, Each ounce of dross costs its ounce of gold, For a cap and bells our lives we pay. Bubbles we earn with our whole soul's tasking, Tis only God that is given away Tis only heaven may be had for the asking."

Maalla on hintansa sen takia mitä se meille antaa, Kerjäläistä verotetaan kolosta hänen kuolla, Palkkansa on papilla, joka meitä ripittämään saapuu, Me lainaamme hautaa varten, jossa makaamme: Paholaisen markkinoilla kaikki asiat ovat kaupan, Joka unssi likaa maksaa unssin kultaa, Narrinkaavusta annamme elämämme. Kuonaa hankimme sielumme koko ponnella, Jumala yksin on unhottunut, Taivas vain tulee, kun pyytää.

2 Luku.

EPIKTETOKSEN ELÄMÄ JÄ MIELIPITEET (jatkoa).

Ovatko nämä suuret ajatukset itsestään heränneet Epiktetoksessa -- asuiko tässä orjassa synnynnäinen viisaus ja mielenylevyys, joka pystyi hänen omasta itsestään kehittämään tuollaisia näköaloja, emme osaa sanoa; ne eivät kumminkaan ilmaise yksistään _hänen_ ajatusmaailmaansa, vaan kuuluvat itse asiassa suuren stoalaisen koulun siveysopetuksiin, joissa hänkin oli koulutuksensa saanut.

Lukijasta saattaa kuulostaa kummalta, että Epiktetoksen asemassa olevalla henkilöllä olisi ollut vakituinen opettaja perehdyttämään häntä stoan oppeihin. Että näin olisi ollut laita, näyttää ensi katsannolta epäjohdonmukaiselta siihen julmuuteen katsoen, jolla häntä kohdeltiin, mutta tosiseikka se on ja helppo selittää. Yleisen ylellisyyden ja komeuden aikoina -- aikoina, jolloin jonkinlainen pinnallinen hienostus tavataan kaiken rikkauden keskellä -- aina osoitetaan eräänlaista huomiota henkiselle etevyydelle ja henkisiä huvituksia harrastetaan yhtä hyvin kuin karkeampiluontoisiakin. Siksipä rikas roomalainen kernaasti piti kirjallisesti sivistyneitä ihmisiä orjiensa joukossa; kernaasti piti saatavillansa olentoja, jotka saattoivat hankkia hänelle kirjoista kaikkinaisia tietoja, mitä hän mieli, jotka saattoivat toimia hänen kirjurinaan, vieläpä oikoa ja täydentää hänen omia kirjallisia töitään. Tuollaisia oppineita orjia oli jokaisessa suuressa talossa, ja tavallisesti oli joillakuilla heistä nimityksenä "filosoofi", elleivät sitä erikoisesti ansainneetkaan. Nämä miehet -- monet heistä kuvataan suorastaan pettureiksi, pöyhisteleviksi pedanteiksi tai tietämättömiksi teeskentelijöiksi -- toimittivat jonkinlaista kotipapin virkaa isäntänsä talossa. He tyydyttivät tuota yleisesti käypää mieltymystä viisauteen ja auttoivat kuluttamaan verrattain viattomalla tavalla ne tunnit, jotka heidän isäntänsä muuten olisi tullut viettäneeksi jouten tahi nukkuen. Kun siis Epafroditus halusi pitää filosoofista orjaa, ei hän sillä niittänyt sen enemmän kunniaa kuin meidän päivinämme kirjallista sivistystä vailla oleva miljoonamies, jolla on kalliita taideteoksia vierashuoneessaan ja arvokkaita kirjoja hyvin varustetussa kirjastossaan.

Koska siis Epiktetoksen on täytynyt olla varsin kelpaamaton kaikkinaisiin ruumiillisiin toimiskeluihin ja koska hänen syvämietteisyytensä ja älykkäisyytensä ei saattanut olla herättämättä huomiota, päätti hänen isäntänsä käyttää häntä hyväkseen ainoalla mahdollisella tavalla ja lähetti hänet Caius Musonius Rufuksen tykö saamaan opetusta stoalaisessa filosofiassa.

Musonius oli roomalaisen ritarin poika. Hänen oppineisuutensa ja kaunopuheisuutensa yhtä paljon kuin hänen harras syventymisensä stoan totuuksiin olivat niin suuresti kiihottaneet Neron epäluuloja, että hän karkoitti Musoniuksen Skyros-saaren alastomille kallioille muka sillä perusteella, että hänen oli todistettu sekaantuneen Pison salaliittoon. Hän palasi Roomaan Neron murhan jälkeen ja eli suuresti kunnioitettuna ja arvossapidettynä, niin että hänen sallittiin jäädä kaupunkiin, kun keisari Vespasianus karkoitti sieltä kaikki muut merkittävät filosoofit. Musoniuksen teoksia ei ole säilynyt meille, mutta muutamat tiedot, joita hänen suuri oppilaansa on maininnut hänestä Tutkielmissaan, näyttävät meille, mitä laatua miehiä hän oli. Seuraavat jutelmat osoittanevat, että hän oli täsmällisintä filosoofimallia. Puhuessaan logiikan arvosta ja pitäen sitä hyvänä keinona ajatuksen juoksun harjoituksessa antaa Epiktetos tehdä sen vastaväitteen, että pelkkä erehdys ajatuksenjuoksussa ei toki lopultakaan lie niin vakava virhe. Hän huomauttaa, että se _on_ virhe ja että se riittää. "Minäkin", sanoo hän, "kerta tein saman huomautuksen Rufukselle, kun hän ankarasti soimasi minua siitä, etten älynnyt tehneeni väärää johtopäätelmää. 'Kuinka! sanoin minä, olenko sytyttänyt Kapitolin tuleen, ettäs niin soimaat minua?' 'Orja!' vastasi hän; 'mitä Kapitolilla on tämän kanssa tekemistä? Eikö ole muka olemassa _muuta_ virhettä kuin Kapitolin tuleen sytyttäminen? Jo vain; jos antaa omain mielikuvainsa haihatella valtoimenaan, umpimähkään, miten vain; jollei pidä kiinni todisteesta tai päätelmästä, tahi, lyhyesti, ei punnitse, mitä milloinkin kysytään tahi vastataan -- eikö tuollainen ole mukamas mikään virhe?'"

Toisinaan hän saattoi panna oppilaansa stoalaisen lujamielisyyden kovalle koetukselle viittaamalla siihen, kuinka hänen isäntänsä voi koska tahansa mitä halpamaisimmin rääkätä ja kiduttaa häntä; ja kun Epiktetos vastasi, että sellaistahan kohtelua toki _oli_ kestetty ja sen vuoksi myös _voitiin_ kestää, hänen oli tapa hyväksyen sanoa, että jokaisen ihmisen kohtalo oli hänen omissa käsissään, että hän ei kaivannut keneltäkään yhtään mitään, että, koska hän itsessään omasi sielun jaloutta ja ylevyyttä, kartanoitten tai rahain tai virkain vastaanottaminen oli hänelle halveksittava ajatus. "Mutta", jatkoi hän, "jos mies on pelkuri tai halpamielinen, pitäisi sellaisesta ihmisestä puhua kuin hengettömästä kappaleesta ja sanoa: 'Säästä meitä moisesta lihamöhkäleestä'. Sillä todella _on_ sellainen ihminen pelkkä kuollut kappale eikä mitään muuta; sillä jos hän olisi jotakin muuta, niin hän olisi huomannut, että kukaan ei koskaan voi tulla kokemaan mitään todellista onnettomuutta toisen kautta." En tiedä, onko Ruskin tutkinut Epiktetosta, mutta hän on pontevasti ilmaissut muun muassa saman totuuden. "Ystäväni, muistatteko sitä vanhaa skyyttalaisten tapaa, kun talon päämies kuoli? Kuinka hänet puetettiin parhaisiin vaatteisiinsa ja asetettiin vaunuihinsa ja kuljetettiin ystäväinsä kotiin; ja kuinka jokainen heistä sijoitti hänet pöytänsä päähän ja kaikki söivät juhla-aterian hänen läsnäollessaan? Olettakaa, että teille suorin sanoin tarjottaisiin, niinkuin tosiaan tylyt olosuhteet tarjoavat, moista skyyttalaisten kunniaa, ja itse vielä kumminkin katsoisitte elävänne... Ottaisitteko sellaisen kuolonenkelin suusanallisen kutsun vastaan? Luuletteko, että halvinkaan meistä sen tekisi? Ja kuitenkin me itse asiassa ja teossa ajamme sellaista tilaisuutta takaa, jokainen meistä, tavallaan; monikin meistä tavoittaa sitä ja tekee sen lopen tympäisevästi."

Tapa, millä Musonius kohteli niitä, jotka pyrkivät hänen oppilaikseen, muistuttaa paljon Sokrateen menetelmästä. "Velttojen nuorukaisten kasvattaminen", sanoo Epiktetos, "ei ole mikään helppo työ, melkeinpä kuin jos rupeaisit koukulla viemään heraa suuhusi. Sitä vastoin jos yrität masentaa niitä, joiden luonne on aitoa laatua, niin sitä kiihkeämmin he haluavat oppia. Senpä vuoksi Rufus monesti peloitteli oppilaitaan näin erottaakseen aidon luonteen tavallisesta, hänen oli näet tapana sanoa, että juuri samalla lailla kuin kivi, ilmaan heitettynäkin, putoaa maahan omasta painostaan, samalla lailla myöskin jalo luonne pyrkii sitä tarmokkaammin omaan luonnolliseen suuntaansa, mitä kovempaa vastustusta se kohtaa". Kuten Emerson sanoo:

Reippaalla sävelellä lemmessä laita Reippaita sanomia, Jumalan armon, mi kantaa taitaa, Rintoja rauhoitella, Niin läsnä on suuruus tomumajaamme, Niin läsnä on Jumala meitä, Kun Velvollisuus kuiskaa: 'On pakko,' Niin Nuoruus vastaa; 'Minä voin.'

Vielä muuan piirre Musoniuksen luonteesta näyttää meille, kuinka syvästi Epiktetos häntä kunnioitti ja kuinka paljon hyvää häneltä omaksui. Tutkielmassaan _Kerskailusta_ Epiktetos sanoo, että Rufuksella oli tapana huomauttaa oppilailleen: "Jos mielestänne on syytä kiittää minua, niin en ole saattanut antaa teille mitään hyvää." "Hän tapasi puhua meille sillä muotoa, että jokainen meistä siinä istuessamme luuli jonkun käyneen kertomassa opettajalle erikoisesti _hänestä_, niin täydellisesti oli Rufus osannut käsittää jokaisen luonteen, niin elävästi hän kaavaili meille kunkin yksilölliset viat."

Sellainen oli mies, jonka ohjaamana Epiktetos varttui mieheksi, ja hänen saamansa opetus oli ilmeisesti viisasta ja ylevää, jos kohta hieman kalseata ja jäyhää. Se muodostikin käänteen orjan elämässä; se loi uudestaan koko hänen luonteensa; se oli hänelle siunausten lähde niin äärettömän arvokasten, että sopii kysyä, eivätkö ne täysin korvanneet kaikkia köyhyyden, orjuuden ja ylenkatseen vaivoja. Hän olisi luultavastikin myöntänyt, että _parempi_ oli hänen osansa orjaksi myytynäkin kuin jos hän olisi saanut kasvaa syntymäkaupungissaan Hierapoliissa vapaana, mutta huomaamattomuudessa ja tietämättömyydessä. Siispä on Epiktetos saattanut omassa persoonassaan huomata -- ja huomasikin -- todistuksen jumalallisen kaitselmuksen olemassaolosta, uuden vahvistuksen Jumalan hyvyydestä ja armosta kaikkia ihmisiä kohtaan, uuden ja voimakkaan vakuutuksen siitä, että vaikka osamme maan päällä eivät olekaan yhtäläiset, niissä kuitenkin ilmenee oikeuden ja viisauden periaate ja että joka ihminen kaiken kaikkiaan voi saavuttaa juuri sen, mikä on hänelle parhaaksi ja mitä hän totisimmin ja sydämensä pohjasta halajaa. Epiktetos huomauttaa meille yhä uudestaan, että voimme voittaa monet, jollei kaikkia, niistä eduista, joita maailmalla on tarjona, _jos vain olemme valmiit maksamaan niistä sen hinnan, mistä ne ovat saatavissa_. Mutta jos tämä hinta on likainen ja alentava ja jos halveksimme itseämme, milloin olemme kiusauksissa sen maksamaan, niin ei meidän pidä heittää kaipaavaa katsettakaan sellaisten asiain puoleen, joita voi saavuttaa vain hinnasta, minkä me tarkkaan harkittuamme kieltäydymme antamasta. Jokainen hyvä ja kunnon mies voi voittaa, jollei onnellisuutta, niin toki jotakin, joka on onnellisuutta korkeampi. Älköön kenkään katsoko tätä pelkäksi kauniiksi sanaksi, sillä siihen sisältyy mitä selvin ja varmin totuus. On olemassa seikkoja, joita joka ihminen haluaa ja joita kaikki _ilomielin_ ottaisivat vastaan, jos voisivat tehdä sen _laillisella_ ja _luvallisella_ tavalla. Nämä asiat ovat terveys, rikkaus, lepo, mukavuus, valta, arvo, kunnia, vastusten ja murheitten puute; ja kuitenkin, jos toiselle puolelle pitäisi asettaa kaikki nämä siunaukset ja toiselle puolelle köyhyys ja sairaus ja vaiva ja levottomuus ja ylenkatse -- niin, jos _tälle_ puolelle vielä pitäisi asettaa totuus ja oikeus ja tunne, että miten raskaiksi pilvet mahtavatkaan kerääntyä elämässämme, Jumalan valo sittenkin säteilee niiden läpitse, niin maailman jaloimmat miehet valitsisivat, niinkuin he aina valikoimatta ovat valinneetkin, _jälkimmäisen_ kohtalon. Ei siksi että he rakastaisivat puutetta, vaan siksi että pitävät puutetta vääryyttä parempana; ei siksi että he rakastavat vainoa, vaan että pitävät vainoa halpamaisuutta parempana; ei siksi että he olisivat mieltyneet vastustukseen, vaan että mieluummin suostuvat vastustukseen kuin kehnoon myöntyväisyyteen; ei siksi että he eivät säikkyisi tuskaa, vaan etteivät rikoksen tietä tahdo väistää tuskaa. Rikas mies purppurassaan ja itsekkäisyydessään on heistä vähemmän kadehdittava kuin ryysyinen, mutta syytön Lasarus; he mieluummin antaisivat kytkeä itsensä kahleisiin Johanneksen kanssa kuin vetelehtiä Herodeksen keralla hänen kemuissansa; mieluummin he Paavalin rinnalla taistelisivat petoja vastaan areenalla kuin Neron kanssa istuen valtaistuimella nauttisivat saastaisesta ylellisyydestä. Se ei ole onnellisuutta, vaan se on jotakin korkeampaa kuin onnellisuus; se on levollisuutta, luottamusta, tyytyväisyyttä, rauhaa; maailma ei voi sitä ymmärtää eikä sitä antaa eikä sitä ottaa -- se on jotakin kuvaamatonta -- se on Jumalan lahja.