Part 13
Näitten vertailujen jatkaminen olisi tarpeeton työ, sillä lukien mitä Senecan kirjoitelmaa hyvänsä voisi niitä lisätä monin kerroin; ja ne todistavat epäämättömästi, että, mitä tulee hengen valaistukseen, Seneca "ei ollut kaukana taivaan valtakunnasta". Jotkut kirjailijat ovat niitä koonneet; ja kaikki tässä mainitut, ynnä monta muuta, voi löytää Fleuryn, Troplongin, Aubertinin ja muitten kirjoista. Muutamat kirjailijat, kuten Fleury, ovat koettaneet osoittaa, että ne voidaan selittää vain otaksumalla, että Senecalla oli jonkinlaista tietoa pyhästä raamatusta. Toiselta puolen Aubertin taas on ratkaisevasti todistanut, että näin ei ole voinut olla laita. Monet sanat ja lauselmat on, temmattuna irti yhteydestään, tavallaan pakotettu yhtäläisiksi raamatun sanojen kanssa, vaikka yhteys täydellisesti riitelee sen henkeä vastaan; moni kuuluu tuohon suureen yleiseen moraalisten totuuksien varastoon, jonka vanhat filosoofit tunnollisella työskentelyllään ovat muovanneet; ja näistä näin kaunopuheisesti julistetuista ajatuksista tuskin on yhtään, jota ei tapaisi vieläkin ylevämmin ja täsmällisemmin ilmaistuna Platon tai Ciceron kirjoituksissa. Eräässä myöhemmässä luvussa me näytämme, että kaikista niistä huolimatta Seneca eriää kristinopin hengestä ainakin yhtä huomattavasti kuin toisaalta sitä lähestyy; mutta tämä soveltunee parhaiten vasta sitten, kun me olemme tarkastaneet myös niitä oppeja, joita nuo kaksi muuta suurta pakanallisen viisauden edustajaa, nimittäin Epiktetos, orja, ja Marcus Aurelius, keisari, ovat esittäneet. Yhtä kaikki ilahuttavaa on, kun tämäntapaiset kirjoitukset selvästi osoittavat meille, että Herran henki on kaikkina aikoina täyttänyt vanhurskaita miehiä ja heistä tehnyt Jumalan lapsia ja profeettoja. Jumala "ei jättänyt itseään ilman todistajaa" heidänkään keskuudessaan. Tuomas Aqvinolaisen sana, että monellakin pakanalla on ollut "_fides implicita_", "itsetiedoton usko", on vain toinen muoto Paavalin lausuntoa, että "vaikkei heillä ole lakia, ovat itselleen lakina ja osoittavat, että lain toiminta on kirjoitettu heidän sydämiinsä".[57] He tunsivat iankaikkisen voiman ja hyvyyden näkyväisten kappalten kautta, ja samaten he omantunnon äänestä ja luonnon äänestä johtivat oikean, vaikka vain yksipuolisen ja vaillinaisen tuntemuksen. Heille "luonnon ääni oli Jumalan ääni". Heidän ilmestyksensä oli luonnonlaki, jota Jumalan kirjoitettu laki vahvistaa, lujentaa ja laajentaa, vaan _ei_ kumoa.[58]
Täten johdettua tuntemusta tai toisin sanoen niitten uskonnollisten tunteitten kokonaissummaa, jotka johtuvat järjen ja kokemuksen yhdistymästä, on kutsuttu "luonnolliseksi uskonnoksi"; termi itsessään on sovelias ja moitteeton, kun vain pitää mielessään, että luonnollinen uskonto itsessään on ilmestystä sekin. Ei mikään vastakohtaisuus ole niin epäonnistunut ja turmiollinen kuin tuo luonnollisen ja ilmoitetun uskonnon. Se on "pikemmin sanain kuin aatteiden kontrasti; se on abstraktsionien vastakohtaisuus, jota eivät mitkään tosiseikat vastaa". Jumala on ilmoittanut itsensä ei yhdellä, vaan monella muotoa, ei ainoastaan innoittamalla joittenkuitten harvojen sydämiä, vaan suopeasti ohjaamalla jokaista, joka häntä etsii. "Herran kynttilä on ihmisen henki" (Salom. Sananl. XX, 27), eikä se ole uskontoa, vaan siitä luopumusta, jos epää totuuden Jumalan ilmoituksilta ihmisille vain sen takia, että ne eivät ole käyneet saman kanavan kautta. Päinvastoin meidän tulee kiitollisuudella tervehtiä eikä suinkaan epäluuloisesti suhtautua totuuksien julistamiseen pakanallisten kirjailijain suun kautta, totuuksien, joita me ensi silmäykseltä olisimme olleet taipuvat pitämään kristinuskon erikoisena perintöosana. Pytagoraassa, Sokrateessa ja Platonissa -- Senecassa, Epiktetossa ja Marcus Aureliuksessa -- me näemme taivaan valon raivaavan itselleen tien halki pimeyden ja tietämättömyyden usvien; kiitollisina me tunnustamme, että pakanamaailmassakin olivat ihmisten sielut, jos kohta hädän ja vaivan keskellä, kuitenkin kyenneet ikäänkuin hopean himmeästä pinnasta heijastamaan jotakin jumalallisuuden ja totuuden kuvaa; me tervehdimme, suuren ja kaunopuheisen Bossuet'n kanssa, "luonnon kristinuskoa". "Jumalan kuva ihmisessä", sanoo pyhä Bernhard, "voi palaa, vaan ei palaa tuhaksi."
Ja tämäpä juuri on ilahuttavin puoli, miltä tarkastaa Senecan elämää ja kirjoituksia. Totta on, että hänen tyylinsä ei ole vapaa aikakauden virheistä, että hänen retoriikkansa loisteliaisuus ei aina voi korvata hänen päätelmäinsä heikkoutta; että hän ei näytä kuvastimelta, joka kirkkaasti heijastaa totuutta, vaan muistuttaa "fantastisesti tuhanteen kaistaleeseen hiottua peiliä"; että me rinnan suurten moraalisten totuuksien kanssa tapaamme toisinaan hänen pahimpia hairahduksiaan, ristiriitaisuuksiaan ja paradoksejaan; että hänen kaunopuheiset lauselmansa Jumalasta useasti painuvat hämärään panteismiin; ja että vieläpä, mitä tulee oppiin kuolemattomuudesta, hänen otteensa on liian ponneton pelastaakseen hänet häälyväisyydestä ja ristiriidoista;[59] vaan siveydenopettajana hän on täynnä todellista suuruutta ja monesti kaukana edellä aikansa yleisestä ajatustavasta. Harvatpa miehet ovat kirjoittaneet terävämmin tai vilpittömämmin totuudesta ja miehuudesta, ihmisten olennaisesta yhtäläisyydestä,[60] ystävällisyydestä ja hyvyydestä orjia kohtaan,[61] lempeydestä rikollistenkin suhteen,[62] epäitsekkäisyyden kunniasta,[63] inhimillisyyden suuresta aatteesta[64] semmoisena aatteena, joka kohoaa kaikkia kansallisuutta ja säätyä koskevia keinotekoisia ennakkoluuloja korkeammalle. Monet hänen kirjoituksistaan ovat pakanallisia saarnoja ja siveysopetuksia, laatunsa parhaita ja ylevimpiä. Tyyli, kuten Quintilianus sanoo, "on täynnä viehättäviä virheitä", mutta tunteen pyrkimys on aina korkea ja tosi.
Häntä on pikemminkin pidettävä rikkaana, ylhäisenä ja mahtavana roomalaisena, joka enimmät joutohetkensä omisti moraalifilosofialle, kuin todellisena ammattifilosoofina. Ja tältä näkökannalta katsoen on hänen ristiriitaisuuksillaankin oma viehätyksensä kuvastaen hänen hehkuvaa, impulsiivista, vilkasta mielenlaatuaan. Hän ei ollut kylmä, määräperäinen, tunteeton stoalainen, vaan kiihkomielinen, lämminsydäminen mies, joka saattoi purskahtaa hillittömään kyynelten tulvaan ystävänsä Annæus Serenuksen[65] kuoleman johdosta ja tuntea vavistuttavaa huolta vaimonsa ja lastensa onnesta. Hän ei ollut suinkaan ehdottoman kieltämisen taikka mahdottoman täydellisyyden mies;[66] mutta harvat ihmiset ovat vakuuttavammin, lämpimämmin tai innostuneemmin puhuneet hyveen tuottamasta mielihyvästä, hyvin järjestetyn sielun rauhasta, ylevän itsensäkieltämisen voimakkaasta, totisesta ilosta. Nuoruudessaan, kuten hän kertoo, hän valmistausi nuhteettomaan elämään, vanhuudessaan jaloon kuolemaan.[67] Ja älkäämme unohtako, että, kun tuli ratkaisun hetki, joka pani koetukselle hänen sielunsa rauhan ja mielensä lujuuden, hän ei horjunut. "Vapisematta", hän kirjoittaa Luciliukselle, "minä valmistaun sen päivän varalle, jolloin kaikki kiertelemiset ja kaartelemiset jäävät pois ja minä omalta kohdaltani voin päättää, tokko minä vain _puhun_ vaiko tosiaan _tunnen_ kunnon miehen lailla; tokko kaikki nuo puheet ylväästä järkähtämättömyydestä, joita olen lingonnut onnea vastaan, olivatkin pelkästään asenteita ja elkeitä... Väittelyt ja kirjalliset keskustelut ja filosoofien opetuksista keräillyt sanat ja kaunopuheiset esitykset eivät ilmaise sielun todellista lujuutta. Sillä _puheessa_ suurinkin pelkuri on rohkea; mikä sinusta todellakin on sukeutunut, se käy ilmi, kun loppusi on läsnä. Minä hyväksyn ehdot enkä väistä ratkaisua".[68]
"Accipio conditionem, non reformido judicium."
Ne olivat miehekkäitä, yleviä sanoja, ja koettelemuksen hetki vahvisti ne tosiksi. Kun muistamme Senecan elämän synnit, niin johtakaamme mieleemme myöskin hänen lujuutensa kuoleman tullessa; samalla kun myönnämme että ristiriitaisuuksia on olemassa hänen filosoofisessa järjestelmässään, niin olkaamme kiitollisia siitä nerosta, innostuksesta, elävän vakuutuksen hehkusta, jolla hän yhä uudelleen julistaa totuuksiansa, totuuksia, jotka varmemmalle pohjalle laskettuina havaittiin kestäviksi kannattamaan maailman siveellistä uudestisyntymistä. Ei mikään ole helpompaa kuin Senecan pilkkaaminen tahi kärkevien epigrammien kirjoittaminen miehestä, jonka moraalin lujuus ehdottomasti joutui tappiolle hänen oman suuren ihanteensa rinnalla. Mutta yhtä kaikki hän ei ollut sen vaihemielisempi kuin tuhannet niistä, jotka tuomitsevat hänet. Kaikkine virheineenkin hän kumminkin eli jalompaa ja parempaa elämää, hänellä oli korkeampia päämääriä, hän oli pelottomampi, itsensäkieltävämpi -- niin, vieläpä lujamielisempikin -- kuin kristityn nimeä kantavain enemmistö. Meidän kaikkien olisi hyvä, jos ne, jotka syytävät sellaista ivaa hänen muistolleen, koettaisivat saada aikaan rahtusenkaan sitä hyvää, mitä hän toimitti ihmisyyden ja Rooman puolesta. Hänen ajatuksensa ansaitsevat katoamattoman kiitollisuutemme: "joka meistä synnitön on, se häntä ensimmäisenä kivellä heittäköön."
EPIKTKTOS.
1 Luku.
EPIKTETOKSEN ELÄMÄ, JA KUINKA HÄN SIIHEN SUHTAUTUI.
Neron hovissa Senecan on täytynyt joutua enempään tai vähempään yhteyteen tämän keisarin mahtavain vapautettujen orjien ja nimenomaan hänen sihteerinsä eli kirjastonhoitajansa Epafrodituksen kanssa. Epafroditus oli keisarin alituisia seurakumppaneita; hän oli ensimmäinen kiinnittämään Neron huomion siihen salaliittoon, jossa Seneca itse sortui. Ei voi olla epäilystä siitä, että Seneca tunsi hänet ja oli käynyt hänen luonaan. Niitten orjien joukossa, jotka tungeksivat tässä talossa, filosoofin luonnostaan lempeä sydän lienee kiinnittänyt hänen huomionsa pieneen halvattuun fryygialaiseen poikaan, rampaan ja mitättömän näköiseen, jonka kasvoilla -- jos ne mitenkään kuvastivat sisäistä sielua -- varmaankin lapsuudesta saakka väikehti kirkas ja kärsivällinen ilme. Tuo ylväs hovilainen, keisarin mahtava opettaja, suuri stoalainen ja aikansa suosituin kirjailija olisi tosiaankin kummastunut, jos hänelle äkkipäätä olisi sanottu, että tuo vaivainen pieni orjapoika oli määrätty kohoamaan filosofiassa puhtaampiin ja kirkkaampiin korkeuksiin kuin mihin hän itse milloinkaan oli päässyt, tulisi aivan yhtä kuuluisaksi kuin hän itsekin ja stoalaisen opin edustajana kokisi paljon suurempaa kunnioitusta. Sillä tämä rampa poika oli Epiktetos -- Epiktetos, jolle piirrettiin muistettava hautakirjoitus: "Minä olin Epiktetos, orja, rampa ja kerjäläinen ja _kuolemattomille kallis_".
Vaikka meillä on selvä tieto hänen filosoofisesta opistaan, ei meillä ole minkäänlaisia aineksia edes niukintakaan elämäkertaa varten. Hänen sielunsa kuva -- kuva siitä, mitä yksin hän katsoi todelliseksi minäkseen -- on nähtävissä hänen teoksistaan, ja siihen emme saata lisätä muuta kuin joitakin harvoja yleisiä tosiseikkoja ja epävarmoja tarinoita.
Epiktetos oli luultavasti syntynyt noin vuoden 50 paikkeilla Kristuksen syntymän jälkeen; mutta emme tiedä täsmällistä syntymäaikaa emmekä tunne edes hänen todellista nimeään. "Epiktetos" tarkoittaa "ostettua" elikkä "hankittua", ja on yksinkertaisesti orjan nimitys. Hän syntyi Hierapoliissa Fryygiassa, Lycus- ja Meander-jokien välillä sijaitsevassa kaupungissa, jota jotkut ovat pitäneet tämän maakunnan pääkaupunkina. Kaupungissa oli useita luonnonihmeitä -- pyhiä lähteitä, stalaktiittiluolia ja syvä onkalo, huomattava mefiitisistä (myrkyllisistä) höyryistään. Meille on mielenkiintoisempaa tietää, että se oli vain muutaman peninkulman päässä Kolossasta ja Laodikeasta ja että Paavali mainitsee sen (Kol. IV, 13) yhdessä näiden kanssa. Siellä on sen vuoksi täytynyt olla kristillinen seurakunta varhaisimmista ajoista asti, ja jos Epiktetos vietti minkään osan lapsuudestaan siellä, on hän saattanut joutua yhteyteen alhaissäätyisten miesten ja naisten kanssa, jotka olivat halvassa kokouspaikassaan kuulleet luettavan Paavalin kirjettä kolossalaisille ja sitä toista, nyttemmin hukkaan joutunutta, jonka hän oli osoittanut Laodikean seurakunnalle.[69]
Luultavaa kuitenkin on että Hierapoliilla ja sen seurakunnalla oli hyvin vähän vaikutusta Epiktetokseen. Hänen vanhempansa olivat arvatenkin kaikkein alinta ja vähäväkisintä luokkaa, ja heidän moraalinen kantansa on tuskin sekään voinut olla korkea, sillä muutenhan he eivät olisi saattaneet missään tapauksessa suostua myymään orjuuteen sairasta poikaansa. Tuskinpa olisi Epiktetoksen ollut mahdollista astua maailmaan vähemmän kadehdittavin ja vähemmän lupaavin entein. Mutta koko elämänjuoksumme on täynnänsä ihmeellistä jumalallista korvausta, ja sen sai Epiktetoskin kokea. Jumala sytyttää neron tulen, kenessä tahtoo, ja hän voi herättää korkeimmatkin ja kuninkaallisimmatkin ajatukset halpa-arvoisimmassakin orjassa:
Niitä siemeniä sirottelee päivin ja öin Tuulen leyhkä taivaalta. Ihmissavea niin heikkoa ei, siemenet nuo juurtua jottei voine.
Mitkä olivat ne tapahtumat -- eli mieluummin, mikä oli "se näkymätön kaitselmus, jota ihminen herjaten nimittää sattumaksi" -- jotka Epiktetoksen saattoivat Epafrodituksen taloon, sitä emme tiedä. Hienotunteista ja jaloa sielua tuskin saattoi panna pahempaan koettelemukseen. Roomalaisen talon orjat sullottiin yhteen summattomin joukoin; he olivat mitä väkivaltaisimman ja oikullisimman rangaistuksen alaisia; heitä saatettiin kohdella mitä halventavimmalla ja raakamaisimmalla tavalla. Ihmiset vaipuvat usein sille asteelle, jolle heidän oletetaan kuuluvan. Vuosikausien häpäisevä menettely vaikuttaa, että he jo arvelevat ansaitsevansakin vain häpeällistä kohtelua, menettävät tuon itsekunnioituksen, joka on uskonnollisen tunteen muuttumaton seuralainen ja joka, uskonnolliseen tunteeseen katsomattakin, yksin turvaa meitä mieskohtaiselta alennukselta. Oikeinpa sanookin Paavali: "Jos olet kutsuttu orjana, älä siitä murehdi; _mutta jos sinulla on mahdollisuutta päästä vapaaksikin, niin käytä ennemmin sitä hyväksesi_".[70]
Totta on että pakanamaailmassakin alkoi tähän aikaan parhaitten ja viisaimmin ajattelevain keskuuteen levitä tunne siitä, että orjatkin olivat tehdyt samasta tahtaasta kuin heidän isäntänsäkin, että he erosivat vapaasyntyisistä vain asemansa ulkonaisten ja satunnaisten seikkain puolesta ja että suopeus heitä itseänsä kohtaan oli yleinen alkeellisenkin inhimillisyyden velvoitus. "Minun on iloista kuulla", sanoo Seneca eräässä mielenkiintoisessa kirjeessään Luciliukselle, "että sinä elät tuttavallisissa suhteissa orjiisi; se on viisautesi ja valistuksesi mukaista. Ovatko he orjia? Ei, ihmisiä he ovat. Orjia? Ei, kumppaneita. Orjia? Ei, vaatimattomia ystäviä. Orjia? Ei, _orjatovereita_, sillä muistathan, että kohtalo vallitsee teitä kumpaakin." Eräässä kohdassa, johon jo olemme viitanneet, hän jatkaa samaa ajatuksenjuoksua moittien kopeata ja kevytmielistä tapaa, että orjia seisotettiin kesteissä tuntikaudet sanattomina ja tyhjin vatsoin, sillä aikaa kun heidän herransa ahmivat itsensä täyteen. Hän valittaa sitä julmuutta, joka katsoo välttämättömäksi kauheasti rangaista tilapäistä yskähdystä tai aivastusta. Hän viittaa sananparteen -- sananparteen, joka paljastaa kokonaisen historian -- "minkä orjia, sen vihamiehiä", ja osoittaa että he eivät ole vihamiehiä, vaan että ihmiset ovat heistä _tehneet_ vihamiehiä; päinvastoin, jos heitä kohdeltaisiin suopeasti ja puhuteltaisiin huomaavaisesti, he kidutettaissakin vaikenisivat mieluummin kuin puhuisivat isäntänsä vahingoksi. "Eivätkö he ole lähtöisin", kysyy hän, "samasta alkuperästä, eivätkö he hengitä samaa ilmaa, eivätkö he elä ja kuole juuri niin kuin mekin?" Lyönnit, murskatut jäsenet, kalisevat kahleet, niukka ravinto _ergustuloissa_ eli orjavankiloissa herätti Senecan sääliä, ja kaiken todennäköisyyden mukaan siinä onkin kuva, jonka vertaista maailma harvoin lie nähnyt, ellei se lie tapahtunut siinä katalassa kaupassa, jota Englanti häpeäksensä ennenvanhaan harjoitti, mutta jonka se ikuiseksi kunniaksensa päättävästi on hylännyt.
Mutta Senecan suosittelema lempeys orjia kohtaan oli itse asiassa hänen omaperäisimpiä moraaliopetuksiaan; kaikesta, mitä me tiedämme Rooman elämästä, on syytä pelätä, että niitten luku, jotka toimivat tämän mukaisesti, oli vähäinen. Varmastikaan ei Epafroditus, Epiktetoksen herra, ollut heitä. Historialliset tiedot tästä miehestä ovat laihat. Hän oli yksi niistä neljästä, jotka seurasivat Neroa tuolle surettavalle, arvottomalle pakomatkalle Roomasta v. 69, ja kun Nero vihdoinkin, pelkuruudesta kauan horjuttuaan ja vankeuden ja mestauksen jo uhatessa, asetti tikarin rinnalleen, niin Epafrodituspa se auttoi tyrannia työntämään sen sydämeen, josta teosta keisari Domitianus sittemmin karkoitti hänet maanpakoon ja lopulta mestautti.
Epiktetoksen oli tapana kertoa pari kaskua, jotka selityksittäkin osoittivat, mikä ahdassieluinen ja matalamielinen mies hän oli. Hänen orjiensa joukossa oli muuan Felicio-niminen mitätön rajasuutari; kun suutari oli aivan hyödytön, niin Epafroditus möi hänet, ja sattumalta hänet tuli ostaneeksi joku keisarin huonekuntaan kuuluva, ja hänestä tehtiinkin keisarin paikkasuutari. Heti Epafroditus rupesi osoittamaan hänelle mitä syvintä kunnioitusta ja puhuttelemaan häntä mitä mielistelevimmin sanoin, niin että jos joku kysyi, mitä Epafroditus oli tekemässä, niin vastaus, mitenkä lie todenmukainen, kuului: "Hän on tärkeässä neuvottelussa Felicion kanssa".
Erään kerran tuli joku hänen luoksensa itkien ja valittaen ja halaten hänen polviaan surun murtamana, kun kaikesta hänen omaisuudestaan ei ollut jälellä paljon enemmän kuin joukko toista miljoonaa. "Mitä teki Epafroditus?" kysyy Epiktetos; "nauroiko hän miestä, niinkuin me tekisimme? Eipä suinkaan; päinvastoin, hän huudahti, sääliä ja hämmästystä ilmaisten: Mies poloinen, kuinka voisitkaan sinä ääneti kestää tuollaisen kolauksen?"
Miten törkeästi hän saattoi menetellä ja kuinka vähän hän herätti kunnioitusta, voimme nähdä seuraavasta kertomuksesta. Kun urhokas ylimys Plautius Lateranus, joka Pison salaliiton aikana joutui surman suuhun, kuten jo olemme puhuneet, oli niskaansa saanut tehottoman lyönnin tribuunin miekasta, ei Epafroditus tälläkään kaamealla hetkellä saattanut pidättää itseään ahdistamasta uhria kysymyksillään. Ainoaksi vastaukseksi kuoleva mies ylenkatseellisesti huomautti: "Jos tahtoisin sanoa jotakin, niin sanoisin (en sinunkaltaisellesi orjalle, vaan) _herrallesi_."
Tämänhenkisen miehen huostassa rampa fryygialaispoika tuskin on saattanut kokea suurtakaan suopeutta. Monen kirjailijan kertomana onkin tosiaan eräs seikka jäänyt jälkimaailman muistoon, ja se tuntuu ilmaisevan, että häntä kohdeltiin pöyristyttävän julmasti. Kerta sanotaan Epafrodituksen tyydyttäneen julmuuttansa tukkimalla orjansa jalkaa johonkin kidutusvehkeeseen. "Jos vielä jatkat tuota, niin sinä katkaiset sen", sanoi Epiktetos. Konna jatkoi työtänsä ja saikin jalan poikki. "Sanoinhan, että sinä sen katkaisisit", virkkoi Epiktetos rauhallisesti sanallakaan tai yhdellä huokauksellakaan ilmaisematta tuskaansa. Yhtä yleviä sankaritarinoita on olemassa sekä vanhoilta että uusilta ajoilta, mutta toivokaamme ihmiskunnan puolesta, että tämä kertomus on väärä, varsinkin kun toinen uskottava henkilö tietää, että Epiktetos tuli rammaksi vain jonkun taudin seurauksista. Vaan oli tämän asian laita miten tahansa, jotkut niistä, jotka ovat ensimmäisinä kirjoittaneet kristinuskoa vastaan -- sellaiset kuin esim. lääkäri Celsus -- ovat mielellään vedonneet tähän kertomukseen, koska siinä ilmenee mielen jalous, jota ei edes kristinusko voi voittaa; vastakohdaksi asetti Origenes Vapahtajamme sanattoman äänettömyyden ristillä, ja Gregorius Naziansilainen huomautti, että vaikka on jaloa kestää pahaa, jota ei voi välttää, niin vielä jalompaa on alistua siihen vapaaehtoisesti ja yhtä lujamielisesti. Mutta jos kohta Epafroditus ei olisikaan syypää Epiktetoksen jalan katkaisemiseen, niin selvää on, että poika parka eli olosuhteissa mitä masentavinta ja kurjinta laatua, olosuhteissa, jotka olisivat sortaneet tavallisen miehen sille alhaiselle ja eläimelliselle kannalle, joka näyttää tyydyttäneen Rooman orjien suurta enemmistöä. Moniaat kohdat, joissa hän puhuu siitä, kuinka tämäkin onneton luokka on oikeutettu saamaan huomaavaisuutta osaksensa, ilmaisevat todella helliä tunteita heitä kohtaan. "Parasta olisi", sanoo hän, "jos te, niin hyvin valmistellessanne juhlianne kuin niitä viettäessännekin, jakaisitte palvelijoillennekin jonkun verran runsaudestanne. Mutta jos jossakin tilaisuudessa olisi vaikea näin tehdä, niin muistakaa, että ne, jotka ovat väsyneet, palvelevat teitä, jotka ette ole väsyneet; teitä, jotka syötte ja juotte, ne, jotka eivät syö eikä juo; teitä, jotka keskustelette, ne, jotka ovat mykkiä; teitä, jotka liikutte mielenne mukaan, olennot, joita ahdistaa kiusallinen pakko. Ja näin tehden ette tahdokaan syttyä silmittömään vimmaan ettekä raivon puuskauksessa loukata ketään." Epäilemättä Epiktetos tässä kuvailee menettelyä, jota hän itse monesti on nähnyt ja jonka alennuksen hän itse oli kokenut. Mutta hän oli jo varhain saavuttanut sen sielun ylevyyden ja tullut totuudesta siihen käsitykseen, jonka nojalla hän osasi erottaa olemuksen varjosta, elämän realiteetit sen satunnaisuuksista ja siten kääntää varsinaiset vastoinkäymisensäkin uusiksi välikappaleiksi, millä kohota siveelliseen jalouteen. Tämän todisteeksi silmätkäämme hiukan, mikä on hänen oma mielipiteensä elämästänsä.
Heti _Tutkielmiansa_ alussa hän tekee eron sen hyvän välillä, jota jumalat _ovat_, ja sen, jota jumalat _eivät ole_ suoneet meille, ja hän on sitä mieltä (tässä suhteessa ollen sitä valoa vailla, jonka kristinoppi olisi voinut hänelle lainata), että kun jotkut siunaukset meiltä evätään, niin se ei tapahdu siksi, että jumalat eivät _tahtoisi_, vaan siksi, että he eivät _voi_ suoda niitä meille. Ja sitten hän kuvittelee Jupiterin puhuttelevan häntä:
"Oi Epiktetos, jos mahdollista olisi ollut, niin olisin tehnyt sekä pienen ruumiisi että pienen omaisuutesi vapaaksi ja riippumattomaksi; mutta nyt, älä siitä erehdy, se ei olekaan sinun lainkaan, onhan vain hienosti sotkettua savea. Kun minä siis en voinut tehdä, kuten sanoin, niin annoin sinulle palasen itsestäni, nimittäin tämän pyrkimisen ja kieltäytymisen, toivomisen ja epäämisen kyvyn ja yleensä vallan toimia tässä näennäisyyksien maailmassa; ja jos viljelet tätä kykyä ja katsot varsinaisen omaisuutesi olevan siinä, niin ei sinua mikään koskaan estä ja ehkäise etkä sinä koskaan huokaile etkä keksi vikoja toisissa etkä ketään imartele. Näyttävätkö näin ollen sinusta nämä etuisuudet arvottomilta? Taivas varjelkoon! Tyydy sen vuoksi niihin ja kiitä jumalia."
Ja eräässä palasessa _Katkelmiaan_ (VIII, IX):
"Vapaus ja orjuus ovat vain nimiä, toinen hyveen, toinen paheen: ja molemmat ne riippuvat tahdosta. Mutta ei kummallakaan niistä ole mitään tekemistä niitten asiain kanssa, joissa tahdolla ei ole mitään osaa. Sillä ei kenkään ole orja, jonka tahto on vapaa."
"Rikkaus on raskas ruumiin kahle, sielun pahe; sillä hänpä oli orja, jonka ruumis on vapaa, mutta sielu kahleissa, ja päinvastoin taas hän on vapaa, jonka ruumis on kahleissa, mutta jonka sielu on vapaa."
Kuka ei näissä kohdissa muista Paavalin ääntä, kun hän sanoo: "Joka orjana on kutsuttu Herrassa, on Herran vapaa; samoin vapaana kutsuttu on Kristuksen orja".[71]