Part 6

Kylän laidasta hän löysi talon, joka jo paloi täydessä tulessa. Mutta sen talon pihalla olivat pohjalaiset ensi kerran vastuksensa tavanneet, ja siellä taisteltiin aika kiivaasti. Nuoren Ontrein seurassa oli näet joukko karjalaisia nuorukaisia rientänyt pelastamaan kylän kaunotarta vihollisten kynsistä. Mutta nämä eivät hellittäneetkään saaliistaan. Siinä kaatui miehiä molemmilta puolin, ja hätä oli jo harvoilla pohjalaisilla käsissä, kun Hannu parin miehen seuraamana joutui paikalle. Ja lujille siinä joutui Hannukin. Epätoivon vimmassa iskivät karjalaiset, ja vasta kovan ottelun jälkeen saatiin heidät ajetuksi pakoon lepikkoon Ristivaaran rinteelle. Talonväen, joka taistelun ajan oli aitassa lymynnyt, yrittivät hurjistuneet voittajat seivästämään siihen paikkaan, ja ainoastaan puoliväkisin sai Hannu heidät siitä hillityksi. Toiset hän päästi pakosalle, Marjan hän otti mukaansa ja toi kokouspaikalle.

-- Mitä sinä tuosta kuljetat? kysyi Vesainen äkäisenä. -- Vankeja ei oteta.

-- Otan sen omille varoilleni.

-- Et ota. Joko annat tytön juosta tiehensä taikka isken keihääni...

-- Iske, mutta silloin isken minäkin. Muulle saaliinjaolle en pyri, mutta tämän saaliini pidän.

Eripuraisuuden välttämiseksi pidettiin kohta miesten kesken neuvottelu ja siinä päätettiin, että Hannu pitäköön tytön, kun luopuu muusta saaliista. Muut ryöstöt jaettiin venekuntain kesken ja hetken siinä vielä levättyä ja tuhotyötä ihailtua lähdettiin voittoja kantamaan veneille, jotka niiden painosta melkoisesti laskeutuivat. Ei näet pidetty viisaana kauemmin viipyä tuhopaikalla, Ahma oli päässyt pakoon ja arvattiin kyllä, ettei hän toimetonna liikkunut.

Vielä ennen illan tuloa istuttiin soutamaan ja jatkamaan hävitysretkeä läntisen Vienan toisiinkin kyliin.

Rauha ja hiljaisuus vallitsi taaskin Nivajoen suukosken ympärillä. Mutta eilen vielä kukoistava pogosta oli rauniona, sen poltetut rakennukset kytivät ja suitsusivat vielä kauan, levittäen kosken päälle savua ja kitkerää käryä. Pakoon päässeet asukkaat, jotka pelon valtaamina päivän olivat puolialastomina lymynneet metsissä Ristivaaran rinteillä, palasivat illan suussa varovasti ja tutkistellen hävitetyille asuinpaikoilleen täyttämään raskasta velvollisuuttaan: korjaamaan haavoitettuja ja hautaamaan vainajia.

VII.

Laski laulellen vesiä, Ilon lyöden lainenia.

Kannanlahden perukasta soutivat Vesaisen retkikunnan veneet merelle päin ja poikkesivat matkalla puhdasta tekemään kylissä lahden molemmilla rannoilla. Umman, Koudan ja Kieretin isommat kylät sekä joukko pienempiä ryöstettiin paljaiksi ja poltettiin. Tultiin tavallisesti yön aikaan kylään, säikytettiin tyrmistyneet nukkujat ulos metsiin ja isännöitiin sitten näiden asunnoilla, kunnes katsottiin ajan olevan lähteä taipaleelle. Silloin sytytettiin tavallisesti kirkot komeiksi lähtörovioiksi. Mitä saalista ei jaksettu mukaan ottaa, se upotettiin jokeen. Sanottavaa vastarintaa ei tavattu missään.

Ja kun taas kylästä soudettiin merelle ja jäljelle jäi liekkien ruskottama taivaanranta, niin rohkealla mielellä soutivat miehet vieraita vesiä, ja kirkkaasti kajahuttelivat Vienan kallioisten saarten rannat ohi kulkevaisten pohjalaisten äänekkäitä lauluja.

Huomattiin kumminkin matkaa jatkettaessa, ettei Ahma ollut jäänyt joutilaaksi, vaan sillä välin kun pohjalaiset meriä soutivat, maalla ollut täydessä puuhassa, lähettänyt varotussanoja ja kerännyt joukkoa. Ja Kieretissä keksittiin, että asukkaat olivat saaneet sanan vihollisen tulosta, sillä kylä oli melkein autio, kaikki olivat kapaisseet metsään. Mutta tavaroitaan he eivät olleet ehtineet korjata, joten saalista siitäkin lähti runsaasti. Kuultiin myös kiinni otetuilta kalastajilta, että Ahmalla jo oli koossa koko suuri miesjoukko, mutta miksi häntä ei näkynyt, miksi hän ei saapunut vastarintaa tekemään ja kyliään puolustamaan, sitä ei voitu käsittää.

Se seikka huoletti ja arvelutti ankarasti retkikuntaa ja vanhemmat miehet kehottivat varovaisuuteen:

-- Ne sulkevat meiltä paluutien. Ei voi koskaan tietää, missä ne vaanivat ja mistä hyökkäävät. Me sotkeudumme ehkä vielä koko saaliinemme satimeen, ja voi meitä, jos nyt noiden hurjistuneiden karjalaisten käsiin joudumme!

Niin varotteli vanha Kauppikin muutamalla levähdyspaikalla eräässä Vienan saaressa, kun Kieretistä oltiin matkalla Kemin kyliä kohden. Ja usealta taholta kuului kehotuksia:

-- Lähdetään kiireimmiten paluumatkalle. Nyt vielä voimme pelastaa henkemme ja saaliimme, vaan myöhemmin on kaikki epävarmaa.

-- Niin, jokohan käännetään keulat länttä kohden, tuumaili Krankan Hannukin nolon näköisenä, hänkin saalistaan vaaliakseen.

Mutta olipa toisia, joilla oli toinen mieli ja toiset mietteet; niitä oli nuorten miesten suuri joukko, joka taistelun ja ryöstön kiihottavassa touhussa oli innostunut ja himosi enempiä seikkailuja, suurempaa kunniaa ja isompaa saalista. Ja niiden etupäässä oli Vesaisen Juho.

-- Paluumatkasta ei puhettakaan, huudahti hän, nyt soudetaan Solovetiin!

Se retken päämaali oli hänellä koko ajan kauniina ja viekoittelevana kajastanut mielessään. Jo lapsuudestaan saakka hän oli kuullut monenmoisia kummallisia ja tarumaisia kertomuksia tästä vanhasta, mahtavasta luostarista, sen äärettömistä rikkauksista, sen komeuksista, sen kalleuksista ja sen suuresta, isännöitsevästä vaikutuksesta kaikkiin Vienanmertä ympäröiviin seutuihin. Solovetin monasteri, niin oli hänen isävainajansa usein kertonut, on juuri se ahjo, josta karjalaisten hyökkäykset Pohjanmaalle ovat vuosien kuluessa johtuneet. Luostari tahtoo laajentaa valtaansa ja uskonsa vaikutusalaa, se tahtoo ulontaa herruutensa ja kirkollisen isännyytensä, vieraan kielensä ja vieraan uskonnon, aina Pohjanlahteen saakka, niinkuin se on sen ulontanut Jäämeren puolelle. Siksi yllyttävät luostarin munkit ja papit heille uskollista Karjalan kansaa alituisiin retkiin Maanselän taakse; heidän vehkeistään ne langat kulkevat, joiden seurauksista Pohjanmaan jokivarret niin usein ovat saaneet kärsiä.

Nuorukaisena hän jo monesti oli haaveksinut päästäkseen kerran musertamaan tuon kuuluisan pesän. Hän oli kuvitellut, kuinka hän sen hävittäisi, polttaisi ja hajoittaisi, levittäisi rauniotkin pitkin saaren rantoja, niin ettei kiveä jäisi kiven päälle. Nuo kullasta kiiltävät kirkot, nuo rikkaat rakennukset, joista hän matkamiehiltä oli niin paljon kuullut, antaisi hän nousta savuna ilmaan, ja sen asukkaat, munkit ja papit, hän joko tappaisi heidän omille raunioilleen taikka sirottaisi menemään kaikkeen maailmaan. Ja saarelle ei pitäisi jäädä paikkaa, jonka alla ihminen saisi sateelta suojaa, eikä ihmistä, joka sateen suojaa tarvitsisi.

Niin hän oli kuvitellut, niin hän oli kehuskellut. Nytkin tällä matkalla olivat hänen ajatuksensa melkein alinomaa siinä pyörineet, hän oli jo edeltäpäin nauttinut tuumastaan ja ihaillut tekoaan. Ja nyt vihdoinkin oltiin mailla. Ainoastaan kappale saaristoa, pari penikulmaa selkää, erotti hänet luostarista, päivän matka vain, ja hän olisi siellä. Nytkö pitäisi hänen luopua suuresta aikeestaan? Ei, ei koskaan.

Tätä hän kuvaili epäileville seuralaisilleen; tavallisesti hän ei ollut monisanainen, vaan nyt hän innostui puhuessaan, hänen sanoissaan oli voimaa ja hänen liikkeissään kiihkoa.

-- Tästäkö, luostarin satamasta, me yrittämättä takaisin palaisimme! Ja mistä syystä? Siitäkö, että yksi Ahma kulkee pitkin poltettuja kyliä ja koettaa keräillä kumppaneikseen joitakuita säikähtyneitä miesraukkoja, joilla hän ei kumminkaan uskalla meille vastukseksi tulla. Hiiteen arkuus ja pelko! Nyt on koitunut koston hetki, nyt on voitto tuossa juuri käsissämme, nyt eteenpäin, ja vasta kun luostari on raunioina, silloin takaisin.

-- Se on miehen sana, kuului monelta taholta innokkaita huutoja. Nuoret olivat aivan jyrkästi hänen puolellaan. Torvisen Lauri oli hänellä, kuten ainakin, uskollisimpana kannattajanaan, ja Hannukin, joka äsken vielä epäröi, karahti pystyyn ja huudahti:

-- Vaikka tuhannen Ahmaa vaanikoon takana, luostarin me sittenkin hävitämme.

Paluumatkasta ei ollut enää puhettakaan, ja hetken neuvoteltua päätettiin yksimielisesti jo kohta lähteä soutamaan Solovetiin päin. Veneet lykättiin vesille ja ruvettiin vastaiseen kiskomaan saaristosta selälle.

Jo yöllä tyynen aikana arveltiin ehdittävän Solovetin edustalle. Vaan eipä voitukaan painaa yhteen ponteeseen. Tuuli nousi, suurelta Vienanselältä kiihtyi ankara itäinen puuska, joka velloi veden kuohuna kohisemaan ja pahasti hytkytti köykäisiä aluksia. Ei auttanut muu kuin kääntyä suojan hakuun ja suurella vaivalla ja vaaralla päästiin vihdoin Kemijoen suun kohdalla olevan korkean Hanhisaaren (nykyisen Kusovoin) kupeelle ja jäätiin siihen säätä pitämään.

Se oli jylhä kalliosaari, jonka korkein huippu itäiseltä rannalta pystynä nousi taivasta kohden. Joutilaina ollen kiipesivät Juho, Lauri ja Kaupin ukko huipulle tähystelemään. Mahtava oli se näköala, joka heidän eteensä levisi, mutta yhteen paikkaan heidän silmänsä kumminkin kohta kiintyivät: suoraan itää kohden näkyivät selvästi kirkkaassa ilmassa Solovetin saaristo ja sen luostari. Kirkkojen kullatut kupolit kimaltelivat päivänpaisteessa tulen karvaisina meren tummaa selkää vasten, ja valkealta hohtivat kiviset seinät. Miehet katselivat kotvasen ääneti. Vihdoin virkkoi Vesainen:

-- Et kiiltele sinä enää kauan!

Hän oli voitostaan varma.

Hetken kuluttua huomautti Lauri muuatta luoteesta tulevaa venettä, joka lastun tapaisena kelluili myrskyävällä, aukealla merellä ja suuressa hädässä ollen nähtävästi pyrki samaa saarta kohden. Vihdoin se laskikin saaren pohjoisrannalle, ja miehet menivät katsomaan, mitä kulkijoita ne olivat.

Ne olivat kannanlahtelaisia, pappi ja kolme soutajaa, niiden muassa nuori kalastaja Ontrei. Arvaten ja peläten, että pohjalaiset hyökkäisivät pahaa aavistamattomaan ja varaansa pitämättömään luostariin, olivat kannanlahtelaiset, pappiensa hartaista kehotuksista, päättäneet lähettää sinne varoittavan sanan, ja siinä olivat nyt sananviejät. Myrsky oli katkaissut heiltäkin matkan ja ajanut heidät vihollisten kynsiin. Lypsämällä saatiin ne tiedot venemiehiltä selville.

-- Vai semmoisilla asioilla te kuljette, ivaili Vesainen. -- Mutta eihän teillä kovin kiirettä liene, ehdittäneenhän sinne huomenna yhdessä matkassa.

Pappi kumarteli kauhistuneena ja pelosta vavisten sekä teki ristinmerkkejä, tuskan hien pusertuessa otsasta.

-- Maltahan, ukko, kumarruksinesi, sitten luostarissa posmiloidaan yhdessä. Tarjennet sielläkin, siellä tulee olemaan hyvä lämmin!

-- Tämä "pääpaha" meitä opastaakin luostarin sokkeloissa. Tulit hyvään tarpeeseen.

Niin ilkkuivat nuoret miehet säikähtyneelle papille, sillä aikaa kun vanhemmat koettivat soutajilta saada urkituksi, mitä Ahma siellä mantereella puuhasi ja mitä hänellä oli mielessä. Mutta siitä eivät karjalaiset puhuneet sanaakaan, eivät mihinkään selityksiin ryhtyneet.

Vaan kun pohjalaisten veneille astuttiin, näki Ontrei siellä ryöstetyn lemmittynsä, Kuosmasen Marjan, istuvan Hannun rinnalla. Silloin pojalla silmät salamoivat ja hän karkasi kohti.

-- So, so, sievemmästi, ilkkuivat iiläiset ja rupesivat miestä kiinni pitelemään. Ja Hannu hyväili tyttöä ja härnäsi:

-- Etäämmältä saat nätisti katsoa, mutta hypeltelemään ei saa tulla näin koreata tyttöä. Vai miten -- oliko tämä sinun morsiamesi?

Hannu keikutteli tyttöä polvellaan ja kallisti pään suuta suikatakseen. Tytön silmissä kiilsi kyynel, ja voimatonna hän reuhtoili ryöstäjänsä käsissä. Mutta vihan vaahto tursusi Ontrein suusta.

-- Ilkut siinä nyt, huusi hän Hannulle, vaan ilkut parahiksi, kun kotiisi tulet! Taitavat olla raiskattuina omatkin morsiamesi.

Ympärillä olevat höristivät pahasti korviaan, vaan Hannu kysyi tyynesti:

-- Mikäpä ne siellä raiskaisi?

-- Mikä! kähisi Ontrei. -- Kyllä Ahma siitä huolen pitää.

-- Ahma!?

Se huudahdus pääsi useimpain huulilta. Miehet otettiin tutkitteelle ja vähän komennettua saatiinkin heidät tunnustamaan, että Ahma keräämällään joukolla oli päättänyt lähteä -- nyt kenties jo lähtenyt -- kostoretkelle Pohjanmaalle. Hän oli huomannut turhaksi kotona taistella ylivoimaa vastaan, kylätkin oli jo hävitetty, tavarat ryöstetty. Sen sijaan hän oli ruvennut houkuttelemaan miehiään kostoretkelle Pohjanmaalle; sillä aikaa kun pohjalaiset ryöstivät ja herkuttelivat Vienan vesillä ja raskailla kuormillaan sieltä palailivat, sopi heidän käväistä tekemässä vähän puhdasta näiden omilla rannoilla. Se tuuma oli viehättänyt hurjistuneita, kostoa janoavia karjalaisia, ja nämä olivat paraikaa varustautuneet matkalle, kun Solovetiin aikovat lähtivät Kannanlahdesta.

-- Voi viheliäinen, minkä teki!

-- Ja me ollaan täällä!

Nyt oli neuvoja keksittävä, nyt tuumittava, mitä tehdä, mihin kääntyä. Oliko jatkettava entistä suunnitelmaa, hyökättävä luostaria hävittämään ja vasta sen tehtyä lähdettävä paluumatkalle, vai oliko heti kiireimmän kautta riennettävä kotimatkalle, koetettava, ehdittäisiinkö vielä kotikyliä puolustamaan?

Jälkimmäistä vaativat useimmat. Heillä oli kotinsa mielessään, tuskallisesti huolenaan turvattomat vaimonsa ja pienet lapsensa, jotka jäisivät julman Ahman ja äärimmilleen ärsytettyjen karjalaisten kidutettaviksi. He vaativat pikaista paluumatkaa.

Vai oliko otaksuttavaa, että mitenkään ehdittäisiin kotiin siihen kun Ahma pienemmän joukkonsa ja köykäisten alustensa kanssa? Ja jos ei ollut, eikö ollut parempi täydentää retki täällä ja sammuttaa kerrankin tuo ikuisten kärsimysten ja vaarojen pesä, hävittää Soloveti. Sitä kesti miettiä.

Ahma kulkee tietysti Pääjärven kautta pohjalaisten äskeisiä jälkiä. Siellä on pahat matkat vastavirtaan pienellekin joukolle, vähän veden aikana varsinkin. Pohjalaisten sitä vastoin sopisi kulkea Vienan Kemijokea ylös, sitten Maanselän poikki ja Oulujoen Lentuan ja Kuhmon haaraa alas. Matkat melkein yhtä pitkät, mutta jälkimmäinen hiukan helpompi.

Ehkä ehdittäisiin, ehkä sittenkin, jos oikein ponnistettaisiin, ajoissa perille kotikyliä puolustamaan.

-- Koetettava tuota ainakin on.

Se oli yleinen mielipide. Vesainen ei ollut ottanut keskusteluun osaa, hän oli istunut ja miettinyt. Kaksi voimaa hänessä taisteli, ne repivät häntä kahtaalle. Toinen oli viha ja kunnianhimo, ja se houkutteli häntä kaikesta huolimatta täydentämään alkuperäisen aikeensa, hyökkäämään luostariin. Se oli tuossa melkein äänen kuuluvilla -- siihenkö se saisi jäädäkin? Toinen voima oli rakkaus, ja se repi kotiin: kotikylä, oma pirtti, oma nuori vaimo kaipasi suojelijaansa, voisiko hän, koettamattakaan heitä pelastaa, jättää heidät varmimman surman suuhun?

-- Ah! sitä kirottua Ahmaa. Jospa saisin sinut noiden kourieni rakoon!

Kysyvästi katselivat toiset Juhoa, peläten että hän vielä vastustelisi kotiin lähtöä. Vanha Kauppi tuli häntä vakavasti puhuttelemaan:

-- Vesainen, veljeni, älä nyt ole visainen...

-- Niin -- Juho katkaisi vanhuksen puheen -- siitähän ei pääse mihinkään, meidän täytyy palata. Veneet kuntoon! Vielä tänä yönä lähdetään kotiin päin.

Miesten kiirehtiessä lähtöä valmistamaan käveli Vesainen vielä kerran Hanhisaaren pohjoiselle rinteelle, jonne Solovetin luostari kuulti avaran ulapan takaa. Kahta kirkkaammin kimaltelivat nyt laskevan päivän valossa sen kullatut kupolit, ikäänkuin uhitellen voimattomaksi käynyttä vihollista. Katkeran kiukkuisena ojensi Vesainen sitä kohden puristetut nyrkkinsä: hän näytti tahtovan polttaa sen poroksi silmäinsä salamoilla!

Mutta veneet olivat jo valmiit, ja pian porisi taas yön hiljaisuudessa vesi pohjalaisten veneiden keulan alla, jotka tyyntyvässä saaristossa nyt oli käännetty Kemin suuta kohden.

Vasta selällä miehet huomasivat, että Hannun veneessä ei ollutkaan enää vankia. "Taisi karata", selitti Hannu rauhallisesti. Mutta toiset tiesivät kuiskata, että karkaamisen laita lienee ollut niin ja näin. Hannun oli, kerrottiin, mieli heltynyt tytön hartaista rukouksista. Tämä oli niin kiihkeästi pyytänyt häntä pelastamaan hänet ja sulhonsa Ontrein, että Hannu oli laskenut hänet menemään. Ja siinä lähdön touhussa oli vene Hanhisaaren pohjoiselta rannalta lähtenyt nopeasti viilettämään ulapalle.

Siinä istui onnellisena Ontrei vielä onnellisemman morsiamensa rinnalla ja ponnisteli toisten Kannanlahden miesten kanssa voimiaan soutaakseen vielä korkeasti kuohuvan aallokon halki luodetta kohden, kotoiselle rannikolle. Mutta pappi ei ollut veneessä. Ontrei oli palatessaan nähnyt hänen jäävän veriinsä makaamaan Hanhisaaren kalliolle.

Vesainen oli näet kiukusta kuohuen veneelleen palatessaan nähnyt tuon kavalannäköisen mekkoniekan lymyilevän siellä kivien lomassa, ja hänestä sen kasvoilla oli näyttänyt olevan ilkkuva hymy. Harmistuneena oli Juho silloin huudahtanut:

-- Sinä ainakaan et mene Solovetiin kertomaan sen pelastumisesta ja meidän pettymisestämme!

Ja kirveensä hamaralla hän oli musertanut ukolta pääkallon.

Tarina kertoo, että Solovetin pyhät munkit olivat sittemmin tämän vainajan muistoksi pystyttäneet Hanhisaaren huipulle kiviristin, joka sitten vuosisatain kuluessa, kuumottaen kauas merelle, on ollut kaikkien ohikulkevain pyhiin vaeltajain nähtävänä ja jonka kohdalla Vienan rantalainen aina on hartaana tehnyt ristinmerkkinsä.

VIII.

Kostohon minäkin koito, Kostoksi kovaosainen Mittaelin miekkojani, Kannoin kaunista asetta Noille Pohjolan perille, Pimentolan pientarille: Surmaksi oman sukuni, Kateheksi kantajani.

Pitkänlaisen, kapean merenlahden päässä, Kemijoen suussa olevan Merikosken pohjoisrannalla, sijaitsi silloin niinkuin nytkin Vienan Kemin kaupunki eli pogosta. Sitä kohden souti nyt pohjalainen retkikunta aamuisen päivän sarastaessa.

Maine tästä retkikunnasta oli jo levinnyt pitkin Vienanmeren länsirannikkoa ja saapunut Kemiinkin asti. Tuo verinen maine oli sielläkin herättänyt pelästystä ja kauhua: millä hetkellä tahansa saattoi tuhoava joukko hyökätä kaupunkiin, jättääkseen senkin jälkeensä suitsuavaksi raunioksi. Kiireen vilkkaa olivat kemiläiset siitä syystä sälyttäneet kampsunsa kokoon ja rientäneet pelastamaan mitä suinkin kuljettaa saattoivat metsiin, soitten ja arojen taakse. Huonompi väki, vaimot ja lapset, siirrettiin myöskin sinne, miehet keräsi Kemin sankari, Iin retkeltä tunnettu Kuisma, yhteen ja viipyi niiden kanssa kotosalla tehdäkseen ainakin jonkin verran kiusaa viholliselle, kun se kohti hyökkäisi.

Tuolta se nyt tulikin. Lahti vilisi kohta mustanaan vihamiesten veneitä. Kemiläiset katselivat mieli haikeana kaupunkiaan ikään kuin sanoakseen sille viimeiset jäähyväiset.

Mutta pohjalaiset eivät ryntääkään suorastaan kaupunkiin. Toiselle puolen joen he Merikosken alle laskevat veneensä ja lähtevät viipymättä kiskomaan niitä koskenkorvista ylöspäin.

Mitäs tämä on? Onko niillä jokin viekkaus mielessä? Kemiläiset seuraavat suuresti jännittyneinä ja uteliaina tuota pitkää, mustaa miesjonoa, joka aivan rauhallisesti ja mistään välittämättä vetää veneitään kosken päälle, kaupungista ohi. Eivätköhän aiokaan tehdä hyökkäystä?

Ei, ne jatkavat vain. Merikosken yläpuolella nousevat veneisiinsä ja lähtevät sauvomaan hyvää kyytiä ylöspäin. Ja Putkuokosken alla nousevat taas rannalle vetämään.

Tuopa jo vähän harmittaa Kuismaa, joka sitä kulkua vastapäiseltä rannalta tähystelee. Hän oli toki toivonut saavansa tapella ja osoittaa kuntoaan kotikyläänsä puolustaessaan...

-- Ei, niitä pitää lähteä jälkeen ajamaan, päättelee hän.

-- Pysytään rauhassa kotona, kun saadaan pysyä, kehottavat toiset. Mutta Kuisma valitsee joukosta kolmisenkymmentä reipasta miestä, soutaa joen yli ja hyökkää taimmaisten venekuntain kimppuun, toki vähän väylänmaksua ottaakseen. Muutaman veneen he anastavat, toisen kaatavat, ja kahakka syntyy jokiahteella. Mutta edellisistä veneistä saapuu apua, ja Kuisma peräytyy metsään.

Mutta sieltä hän jatkaa alinomaista sissisotaa, kun pohjalaiset taas lähtevät veneitään vetämään. Vesainen neuvottelee miestensä kanssa, ja päätetään matkueesta lohkaista miesjoukko vihollista torjumaan, sillä aikaa kun toiset jatkavat nousua kosken vihaisten korvien päälle. Lauri Torvisen johdolla karkaa miesparvi vaanivan Kuisman kimppuun ja ajaa hänet kerran toisensa perästä pakoon. Se on vaivalloista kulkua, mutta päästään kumminkin kosken päälle suvantoveteen ja siinä astutaan veneisiin.

Vielä viimeisen kerran hyökkää Kuisma veneennousupaikalle saamaan aikaan häiriötä, joka syntyykin kiirehtivässä ja ahertavassa miesjoukossa. Viimeisen kerran ryntää Lauri miehineen häntä karkottamaan, sillä aikaa kun toiset ehättävät joelle. Kuuma kahakka syntyy lepikossa törmällä, nuolet sinkoilevat, keihäät välkkyvät, miehiä kaatuu molemmilta puolin. Vihdoin taas Kuisma peräypi, pohjalaiset kiirehtivät veneilleen kukin missä paikan saa, joutuisasti lasketaan joelle, soudetaan selemmä rannasta ja riennetään toisten jälkeen. Miehiä huomataan kyllä poissaoleviksi, mutta ei tiedetä, ovatko eksyneet toisiin veneisiin, ovatko ehkä kaatuneet -- ei ole aikaa sitä nyt ruveta tutkimaan, täytyy vain voiman takaa painaa eteenpäin.

Mutta rantaäyräällä Putkuokosken niskassa makaa äskeisellä taistelupaikalla pajupehkon alla mies ja katsoo, kuinka vene toisensa perästä katoaa joen mutkan taakse. Hän makaa siinä kyljellänsä, koettaen turhaan kohota ryntäilleen. Voimat pettävät, jäsenet raukeavat, veri pulppuaa virtana rinnasta, punertaen karkean kauhtanan ja valuen siitä rannan nurmelle. Juuri lähdön hetkenä oli vihamielinen nuoli lennähtänyt lepikon takaa, osunut syvälle miehen rintaan ja kellistänyt hänet pensaan alle.

Se on Lauri Torvinen. Hän oli itse ensimmäisenä ja viimeisenä miehenä seisonut vihollista vastassa suojellakseen toveriensa paluutietä, seisonut vielä taistelussa, kun toiset veneille työntyivät... Ja huomaamatta että Lauri haavoittuneena ja pyörtyneenä oli törmälle vaipunut, soutivat nämä pois...

Siinä hän makasi, ei yrittänytkään enää nousemaan, voiman lähteet olivat juosseet kuiviin. Sammumaisillaan olevat katseet seurasivat kaivaten ja kaihoten viimeisiä veneitä, jotka niemen taa kääntyivät. Siellä menivät muut ... hän jäi veriinsä makaamaan vieraalle törmälle ... makaamaan ja kuolemaan... Ei jäähyväistervehdystä hän saanut kotiin lähettää sureville omaisille, ei hän toverin kättä saanut hyvästiksi puristaa -- yksin piti kuolla kaukana kotimaasta vihollisen tylyllä rannalla... Väsynyt silmä tarkkaa virran vilkasta kulkua, kuinka aallot kepeinä hyppelevät ja sukeltavat nielevään pyörteeseen... Luomi laskeupi alas ja pää heilahtaa olkapäätä vasten...

Lopussako...? Ei, ei vielä saa tuoni tulla, ei raski hän vielä erota näin nuorella iällä. Vielä hän tahtoo elää, hän janoo elämää, hän kurottaa heikon käsivartensa ikäänkuin tarttuakseen kiinni johonkin pelastukseen... Käsi haparoi tyhjää ja retkahtaa alas. -- Jano, niin tulinen jano on hänellä, jospa hän saisi kielelleen viileän pisaran. Tuossa virtaa raitis vesi hänen allansa, virtaa kuin elämän virkistävä lähde ... mutta hän ei pääse sen äärelle. Eikö hän jaksa ryömiä kahta syltä saadakseen sammutetuksi tuon tulisen poltteen? Hän nousee ryntäilleen -- ei, ei jaksa, täytyy vaipua alas. Suonenvedon tapaisesti hän kääntyy selälleen, keikahtaa törmän äyräälle -- ja jo vyöryy hän omasta painostaan alas. Tuskan korahdus pääsee lävistetystä rinnasta... Mutta siinä on vesikivi, siinä on vettä. Hän kurottaa kaulansa alas ja juopi, ahmii, nielee... Oih! kuinka hän nauttii ja hekkumoipi; hän painaa päänsä viileään virtaan, juopi, juopi...

Se virkistää tuo raikas vesi, mutta huumaa samalla, ikään kuin nousisi päähän. Ja hän tuntee taas elinvoimaa jäsenissään, kääntyy istumaan ja tempaa nuolentyngän rinnastaan. Viimeinen veri pulpahtaa ulos, vaan hän ei sitä huomaa, jonkinlainen kalvo kiertyy hämärtämään hänen katsettaan. Hän on olevinaan taistelun tulisessa touhussa, näkee liekkien leimuavan ja kuulee sotahuutojen kaikuvan, itse hän intoa hehkuen heiluu eturivissä, huiskuttaa tapparaansa ja Vesainen hänen rinnallaan huutaa: "Oikein lankomies, iskepä niin..."