Part 5

Siinä levättiin päivä, koottiin voimia ja neuvoteltiin retken suunnasta. Vanhemmat miehet, jotka usein nuoruudessaan olivat nämä retket tehneet, tunsivat tien, ja tarkempia tietoja saatiin rannalla asuvilta kalalappalaisilta. Kohtahan oltiinkin vihollisen alusmailla. Pääjärven poikki päätettiin soutaa, siitä Kunnonvirtoja ja Susijärviä pitkin kulkea suurelle Koutaselälle, josta Koutajokea myöten Vienanmereen. Ensimmäinen päähyökkäys oli tehtävä Kannanlahden kaupunkiin. Nyt oli edessä myötävät vedet ja verrattain vaivaton kulku.

Lappalaiset, säikähtyneinä noin suuren matkueen tulosta, teurastivat ja toivat vieraita lepyttääkseen heille poroja antimiksi. Paistettiin vartaassa poron lihaa, ja sitä syötäessä rupesivat vanhat miehet muistelemaan ja kertomaan juttuja muinaisilta Lapin-retkiltään, jotka heille nyt niin tuoreina palasivat mieleen. Nuoremmat istuivat ääneti ääressä ja kuuntelivat ihmetellen ja kadehtien isien seikkailuita.

Erittäinkin kerrottiin, kuinka runsaasti ja helposti lappalaisilta oli tavaroita saatu. Aitat tyhjennettiin, lisää teurastettiin.

Nuorista uteliaista kuuntelijoista kavahti eräs kysymään:

-- Mutta miten se lappalainen niin kernaasti antoi teille tavaroitaan?

-- Mitäpä se lammasraukka osasi vastustella. Sille kun kerran vain ärjäisi mistä asiasta tahansa, että "anna heti paikalla", niin lappalainen oli jo kontallaan ja tuomassa.

-- Orjan luonto!

Niin kehuskeltiin entisiä retkeilyjä ja naurettiin seikkailuille, eikä ihme jos nuoremmille yritti käymään kateeksi. Taas alkoi muuan kertoa:

-- Oli se tässä Kitkan perukalla siihen aikaan muuankin lappalainen, Aslak niminen, jolta minä kannoin veronahat. Jos koska satuin yön aikaan ajamaan hänen kotaansa -- ja yön aikaanhan sitä usein satuttiin -- niin heti ryömi Aslak vainaja vuoteeltaan, jättääkseen kylmästä tulleelle vieraalle lämpöisen tilan...

-- Ja päivällä syötiin kuuta ja poronlihaa, ja lappalainen luki veronahkansa poron kelkkaan.

Niitä vanhoja muisteltaessa kului päivä Paanajärven rannalla. Mutta joukossa oli useita nuoria miehiä sellaisia, jotka eivät vielä eläissään olleet nähneet lappalaisten oloja ja elämää näiden kotipaikoilla, ja illan suussa heräsi miehissä tuuma lähteä lähempää katselemaan lappalaiskyliä, joista muutaman ohi oli edellisenä päivänä soudettu. Krankan Hannu, seikkailuihin aina valmiina, tarjoutui heti lähtemään mukaan, ja valmistausipa joku vanhemmistakin miehistä uudistamaan nuoruuden muistojaan. Vaan Vesaisen Juho teki tenän. Hän kielsi jyrkästi miehiä lähtemästä yöpaikalta poikemmas.

Siinä yritti syntymään pieni kina Juhon ja Hannun välillä, joka ei tahtonut taipua tottelemaan. Mutta pontevasti osasi Juho ylläpitää isännyyttä seurueessaan:

-- Te ette mene mihinkään, sanoi hän. -- Sinäkin, Hannu, pysyt koreasti veneelläsi. Nyt ollaan miesten retkellä, aikaa ei ole joutaviin poikain leikkeihin. Tässä levätään yö ja aamulla aikaisin lähdetään matkalle.

Siinä ei auttanut muu kuin totteleminen, ja vaikka vähän vastahakoisina, vääntäysivät nuoremmatkin miehet kumminkin hiiltyväin nuotioiden ääreen makuulleen, ja Hannukin pistäysi tyytymättömänä sääskiltä suojaavan rankisensa alle, muristen "joutavasta juonittelemisesta".

Pian nukkui koko retkikunta sikeintä untaan Paanajärven rauhallisella rannalla. Hiekalle kiinnitettyjen veneiden perät kelluivat kepeästi loivan aallon heiluttamina, ja siitä syntynyt kuiskaileva, tukahtunut loiske säesti leppoisasti yön hiljaisuutta. Niinkuin kaukaisten merien takaa kuului iltatuulen salaperäistä huminaa hongikoista, korkeiden rantavuorten huipuilta, ja etäällä Oulangan niskassa päästeli kaakkuri tuon tuostaankin surunvoittoisia säveleitään. Juhannuksen ajan päivä ei paljon joutanut mailleen menemään, se punoitti kauan purppuran karvaisena pallona läntisen vuorenharjanteen päältä, ja vasta puolen yön seuduissa se hetkeksi pistäysi latvojen taakse, valaen laaksoon hienoisen hämärän.

Silloin vasta nousi sammuvan nuotion äärestä nuori mies sieltä, toinen täältä, hiipi hiljaa vesakon rintaan, kiipesi jyrkänteelle, ja juoksujalassa lähdettiin lappalaiskylää kohden. Eivät malttaneet näet pirkkalaisten pojat olla varkainkaan pikimmältään pistäytymättä yön hämyssä katsomassa noita lappalaisten vaivaisia kotia, joista heidän isillään oli niin paljon rikkaita ja hauskoja muistoja. Pikimmältään piti pistäytyä näkemässä, eikä väsymän jälkiä näkynyt, kun aamulla matkalle lähdettiin.

VI.

Jo veri jokena juoksi, Hurme koskena kohisi. Peitti maassa marjan varret, Kanervaiset kankahalla.

Heleästi ja sointuisasti kilisivät kirkonkellot Petrunpäivän aattona kaupungin kolmesta kirkontornista, helähtäen kauas yli Nivajoen mahtavan suukosken kohinan. Kosken niskaan, kahden puolen Nivajokea, joka laskee vetensä Kannanlahteen, oli näet tuo pieni kaupungintapainen syntynyt. Se oli perustettu vasta puolisensataa vuotta sitten, vaan oli jo rikkaan kalastuksen, suolakeittimöidensä, tuotteliaan lappalaisverotuksen ja kaikenmoisen kaupustelun avulla kohonnut koko kauniiseen kukoistukseen. Siinä asui lähes satakunta perhettä, kaikki karjalaista sukuperää, ainoastaan papit, joita Solovetin luostari lähetti, sekä jotkut harvat siirtolaiset olivat venäläisiä.

Nyt oli sen asukkailla juhla käsissä, sitä kilkuttivat kirkonkin kellot. Jo puolelta päivin heitettiin Petrunpäivän aattona työt pois, kalastajat palasivat mereltä ja laskivat veneensä kosken alle ankkuriin, juhlavalmistuksia viimeisteltiin, ja siinä touhussa oli vielä puolenpäivän aikana vilkasta liikettä ja elämää kylässä. Mutta pian se kävi hiljaiseksi ja autioksi. Tavallisuuden mukaan lähtivät näet kaikki asukkaat vanhoista vaivaisista lapsiin ja imeväisiin saakka juhla-aattoa viettämään kaupungin ulkopuolella olevalle, pakanuuden aikaiselle juhlakedolle Ristivaaran rinteelle. Kesäinen päivä oli tukahduttavan helteinen. Aurinko paistoi täydeltä terältään pilvettömältä taivaalta, tuulen henkäystäkään ei tuntunut, suoraan ilmaan nousi savu kokkotulesta, joka ennen pitkää oli viritetty Ristivaaran huipulle.

Siellä vietettiin juhla samaan tapaan kuin uhrijuhlat ennen isien aikoina. Syömistä ja juomista oli tarjona yhteisellä kustannuksella, lampaita oli teurastettu, piiraita leivottu, olutta pantu viljalti. Siinä ryhmityttiin päivän puolelle kivikkorinteeseen, ja kukin ikäluokka huvitteli omalla tavallaan. Nuoret miehet löivät painia ja kilpailivat jousella-ammunnassa ja suopungin heitossa, tytöt karkeloivat kentällä tanssin touhussa, ja vanhemmat miehet ja naiset istuivat yhteisistä asioistaan tarinoiden koivujen juurella, joiden siimeksessä valkopartaiset vaarit kertoivat satuja ja vetelivät vanhoja virsiä, opettaen lastensa lapsille noita isiltä perittyjä lauluja vanhasta Väinämöisestä, Ilmarisesta seposta ja Kalervon pojasta Kullervosta.

Kullervon kostoretkestä oli ukko juuri laulanut, kertonut, miten tämä oli surmannut Untamon joukon, polttanut talon ja tappanut karjan. Pieni paitaressu kiipeää silloin hänen polveaan vastaan ja kysyy silmät suurina:

-- Kuulkaa vaari, miksi hän tappoi Untamon koko perheen?

-- Kullervoko? Hän tahtoi kostaa.

-- Mikä se on kosto?

Vanhemmat ihmiset nauroivat tuolle viattomalle kysyjälle, ja ukko rupesi vetelemään virttä toisesta paikasta.

Tiheään kiertelivät kolmivanteiset olutkipot miesjoukossa, ja nuorten suonissa rupesi jo veri kiivaammin kihahtelemaan. Siinä mahtailtiin voimista ja kehuskeltiin urostekoja. Ahma rehenteli joukossa parasnamiesnä ja haastoi ylpeästi nuorukaisparvesta jokaista voittosille.

-- Tule sinäkin, Ontrei, miesten kera painille äläkä pelehdi siellä tyttöjen kanssa, huusi hän hoikkaiselle nuorukaiselle, joka siinä vieressä naislaumaa nauratteli.

-- Voimillasipa sinäkin kehunet, vaan et muilla menestyksilläsi, vastasi Ontrei pisteliäästi.

Yleisenä kulkupuheena näet kerrottiin, että Ahma oli mielistellyt samaa tyttöä, Kuosmasen nuorta ja kaunista Marjaa, joka koreimpana kukkasena loisti kirjavapukuisessa tyttöjoukossa. Mutta tiettiin myös, ettei tyttö häneen tahtonut suostua, vaan mieluummin kallistui reippaan kalastajan Ontrein puoleen. Sillä vaikka Ahma olikin sankarina kuuluisa koko Vienan rannalla aina Kemiin saakka, jossa hänen asetoverinsa Kuisma häneltä kunniaa riiteli, niin nuoret tytöt häntä kumminkin hiukan kammoivat ja karttelivat. Ahmalla oli aikoinaan ollut jo paljon lemmenseikkailuja. Kotikulmilla hän nuorempana oli elänyt hyvin vallattomasti, ja olivatpa kylän miehet kerran niin hänelle suuttuneet, että hänen oli täytynyt lähteä käpälämäkeen kotikylästään. Hän oli retkeillyt Jäämeren rannalle, elänyt siellä kalastamalla, kulkenut kaukana Ruijan rannikolla, josta oli parin vuoden perästä palannut nuoren norjalaisnaisen kanssa, jonka hänen sanottiin ryöstäneen. Hyvästi oli Ahma tätä aikansa pidellyt, vaan ikävä oli sittenkin tyttöparkaa vaivannut vieraassa maassa; ja kerran, kun oltiin käymässä Solovetin luostarissa, hän oli koettanut karata muutamassa englantilaisessa kauppalaivassa. Ajoissa oli siitä kumminkin Ahma saanut vihiä, suuttunut julmaksi, käynyt naisensa laivasta pois ja niin kovakouraisesti häntä kurittanut, että hän jo sille taipaleelle kuoli. Nämä olivat kaikki tuttuja seikkoja Kannanlahdessa, ja siksi tytöt häntä hiukan arastelivat jos ihailivatkin.

Ontrein viittauksen johdosta sähähti Ahma äkäisenä vastaan:

-- Luuletko sinä tämmöisen pojan olevan yhden langan varassa, yhden tytön vaivaisen? Toinenkin niitä on jo poimittu ja poimitaan vastakin.

-- Niin, jospa ei juuri kannanlahtelaisiakaan... Tytöt nauraa tirskahtelivat, kun näkivät, että Ahman pisti vihaksi, mutta se häntä suututti vielä enemmän.

-- Vähät minä kannanlahtelaisista, maailmaa on avaralta miniälläkin. Odottakaahan, kun taas syyspuoleen käydään Pohjanlahden rannalla....

-- Siellähän kuulut mennä talvena otuksen pyytäneen...

-- Niin tein, vieläpä ylpeän Vesaisen sisaren. Siinä on tyttö, jota kannattaa näytellä ja joka emännäksi kelpaa...

-- Mutta joka sinulta livahti kynsistä, kun itse pakoon juoksit. Olisit näin pidellyt, ilkkui Ontrei ja nosti käsivarsilleen Marjan, joka siinä ilkamoi suuttuvalle Ahmalle.

Jo karahtivat tummiksi Ahman jäntevät kasvot ja nyrkki puristui jousen selän ympäri, jota hän heristeli.

-- Pakoon ... sanotko minun juosseen pakoon ... hä?

-- Muutkin sanovat. Höplät kuuluu olleen hyppysesi sillä kertaa.

-- Lurjus...!

Ahma ponnahti pystyyn, juoksi kohti ja tarttui kiihkeänä nuorukaista rinnuksista kiinni. Posket hänellä paloivat ja silmät hehkuivat. Hän oli soturikunniastaan arka, paljoa hän ei muutenkaan leikkiä sietänyt, vaan vaivainen se, joka siinä kohden hänestä rupesi pilkkaa tekemään.

Pelästyneinä pyrähtelivät tytöt kaikille suunnille, arkoina vetäytyivät toiset pojatkin syrjemmäs, ja hätääntyneinä kiirehtivät vanhemmat miehet väliin. He tunsivat Ahman hurjuuden, kun hän pääsi suuttumaan, ja koettivat taistelevia erottaa. Mutta Ahma huusi vain julmistuneena, rytyyttäen vastustajaansa:

-- Vastaatko puheesi vai peruutatko sanasi?

Toinen koetti vastustella, mutta jysähti kuin ranka Ahman alle tantereeseen.

-- Peruutatko...?

-- Pe ... pe ... peruutan.

-- Kiitä Jumalaa, että ajoissa peruutit, sillä muuten... So, lappele jalkoihisi! Ja jos tässä joukossa on miestä semmoista, joka sanoo minun paenneen, niin tulkoon vaikka kymmenen!

Toiset koettivat rauhoittaa suuttunutta miestä, joka mahtavana niinkuin Jumala uhkaili heidän edessään. Vähitellen luonto laskeusikin, hän istahti taas maahan ja rupesi uudelleen kehuskelemaan, kuinka herkullinen tyttö se Vesaisen sisar oli ja kuinka hän sen vielä kainalosiipakseen noutaa. Ja osoittaakseen, että hän jälleen oli aivan rauhallinen, hän ojensi jousensa virran yläpuolella liitelevää kalalokkia kohden, laukaisi, ja lepattaen putosi lokki koskeen.

-- Se nuoli lähti miehen kädestä, kehuskelivat toiset, ja kun oluthaarikka taas tuotiin esiin, juotiin sovinnon maljat ja tarinoitiin kaikessa ystävyydessä.

Ilta oli näissä juomingeissa kulunut myöhäiseksi, ja taivas peittyi pilviin, mutta juhlaa jatkettiin yhä. Äskeisen tappelun aikana oli metsänrintaan Ristivaaran pohjoiselle kupeelle hiipinyt viisi miestä. Sieltä he kuuntelivat juopuneiden porinaa, näkivät miesten pian olevan aivan kykenemättöminä ja aikoivat hiipiä takaisin. Mutta eräs poikavekara huomasi heidät ohi juostessaan ja huusi että "täällä on outoja miehiä". Silloin nämä astuivat rohkeasti esiin.

He olivat vakoojia iiläisten retkikunnasta. Oli vanha Kauppi, Juho Vesainen ja Krankan Hannu sekä pari muuta retkeilijää. He olivat pukeutuneet kalamatkalla olevain pukuun, lakit he olivat vetäneet syvälle silmilleen ja noella tuhrineet kasvonsa tuntemattomiksi. Astuivat väsyneinä matkalaisina juhlivain keskelle ja toivottivat rauhaa.

-- Rauhatpa vieraillekin. Mistä sitä kuljetaan?

-- Tuolta kuljetaan Kuolasta päin, kalamatkalta kotiin Aunukseen.

-- Mistä pitäjästä ne miehet sieltä?

-- Repolasta ollaan.

Se oli vanha Kauppi, joka vastaili kaikkien puolesta. Hän näet tiet tunsi, osasi hyvin valehdella ja olipa aikoinaan oppinut vähän matkimaan aunukselaisilta kaupankulkijoilta näiden puhetapaakin. Epäillen katselivat kannanlahtelaiset heitä ensiksi, kyselivät ristiin ja rastiin, tiedustelivat nimiä ja sukua, vaan kun miehet osasivat kaikki retkensä tarkoin selittää, niin jo kutsuivat heidät kestiin vieraikseen, unohtaen kaiken varovaisuuden. Miehiä kestittiin auliisti, syötettiin, juotettiin ja käskettiin yöksi kylään.

-- Juokaa, te vieraat! Nyt on praasnikat, eikä oluella ole määrää.

Miehet kallistivat haarikkaa, mutta ryyppäsivät ainoastaan puolen ryypyn, jota vastoin kannanlahtelaiset kallistivat kokonaisen. Ahmakin siinä jo tuherteli päissään, vaan vielä hänellä oli jäljellä vähän tajuntaa ja muistoa. Taputtaen Juhoa olalle sopersi hän:

-- Missä minä olen sinut ennen nähnyt, nähnyt minä olen.

Hän tunnusteli Iijoen jäältä vihollistaan, jolta hän isän oli tappanut, vaan muisti petti. Ja Kauppi ehätti vastaamaan.

-- Ka, lienet meidän puolessa kulkenut, me ollaan ensi kertaa täällä.

-- Olen minä maailmaa kulkenut. Mutta terve, mikä lienetkin...

Juotiin taas, ja juhlijat päihtyivät yhä enemmän. Sinne tänne pensaikkoon oli jo joku nukkumaan kellahtanut, toiset hieroivat keskenään tappelua, toiset lauloivat ja hoilasivat, vieraita ei muistanut kukaan pitää silmällä. Nämä odottivat sopivaa hetkeä puikahtaakseen pois, -- mutta Hannu oli kateissa. Hän oli lepikon takana löytänyt tyttöparven, heti siihen heittäytynyt tuttavaksi ja pikeytynyt parhaaksi mieheksi karkeloimaan. Kuosman Marjan hän kohta oli hempukakseen anastanut, ja vähältäpä oli, että eivät kylän nuoret miehet mielineet selkään antamaan, kun hänellä oli niin hyvä menestys tyttöjen luona.

Siitä Juho hänet vihdoin löysi, kuiskasi ankaran sanan korvaan, ja niin he lähtivät, yksitellen metsään puikahtaen pois juhlapaikalta ja kiersivät veneilleen. Kaupunkilaiset kuuluivat vielä kotvasen metelöivän vaaralla, ja vasta hetken kuluttua lähtivät sieltä viimeiset pienin parvin hurraten ja hoilaten taivaltamaan kaupunkiin. Väsymys voitti siellä heti juopuneet miehet, ennen pitkää lepäsi koko kylä syvimpään uneen vaipuneena, voimatta aavistaakaan että turmio ja hävitys vaani melkein aivan kotinurkkien kohdalla.

Pohjalaisten retkikunta lymyili näet virstan päässä niemen takana, jonne miehet illan suussa olivat veneensä laskeneet. Sieltä oli viisi miestä lähtenyt vakoilemaan, tutkiakseen minkälainen vastarinta olisi, ja sillä tiellä he olivat kulkeutuneet juhlakentälle asti, kun kaupunki oli ollut autio. Hetki oli mitä otollisin hyökkäykseen, he kertoivat odottaville palatessaan. Karjalaiset makasivat päihtyneinä raskaassa unessa.

-- Ja nyt työhön, miehet, nyt saadaan tapella, puhui Juho tovereilleen. -- Punoittaa pitää kohta taivaanrannan, eikä yö ole oleva äänetön. Terästäkää keihäänne ja karaiskaa luontonne, pois sääli ja arkuus! Muistakaa, että tämä on koston hetki! Nyt ne maksetaan omat kärsimykset ja kyyneleet. Tappakaa, ryöstäkää, polttakaa, mutta vankeja ei huolita. Saalis kootaan yhteen ja jaetaan tasan. Nyt eteenpäin!

Itsellään hänellä silmä paloi ja joka lihas oli jännittynyt, kun hän iiläisten kanssa lähti suorinta tietä kaupunkia kohden samoamaan. Kemiläiset ja liminkalaiset lähtivät kiertämään vuoren rinnettä hyökätäkseen kaupunkiin toisesta päästä.

Ääneti astuttiin aivan kaupungin keskustaan, vasta siellä päräytettiin valtava huuto, ja samassa hetkessä hajausi miesjoukko taloihin ryöstämään. Suurimpiin, vauraimpiin taloihin työnnyttiin ensiksi, ovet potkaistiin rikki, varastohuoneet murrettiin auki. Väsyneet nukkujat heräsivät kauhistuneina unestaan, kavahtivat pystyyn pyörryksissään ja käsittämättä mitä oli tapahtunut. Pökerryksissään seisoivat vielä humalansekavat miehet puolipimeissä tuvissaan tai juoksivat saamattomina edestakaisin, osaamatta ryhtyä mihinkään vastarintaan. Vaimot ja lapset kirkuivat ja itkivät ja koettivat turhaan kirmaista pakoon; joka suunnalla oli vihollinen vastassa. Muutamat selväjärkisemmät miehet tempasivat, niin pian kuin olivat huomanneet, että vihollinen oli kylässä, kirveen tai keihään seinältä ja kiirehtivät ulos. Vaan useimmat nutisti jo ovella vihollisen tappara, ennenkuin he kadullekaan kerkesivät.

Teurastus on alkanut. Hyökkääjät piirittävät ovet, ja kuka vähänkin vastahankaan vetelee, se saa kohta surmansa. Vaimoja ja lapsia sullotaan navettoihin ja lammaskarsinoihin, etteivät olisi tiellä; miehiltä sitaistaan kädet ja jalat, milloin ei henkeä oteta. Ja sitten tutkitaan talo tarkoin lävitse, aitat, ullakot, kellarit, kaikki; otetaan mitä kelvolliseksi huomataan. Elukat isketään ilkeyksillään kuoliaiksi, vaikk'ei niitä voida ottaakaan mukaan. Ja kun talosta on puhdas saatu, sytytetään se palamaan ja siirrytään toiseen.

Monelta kulmalta Kannanlahden kaupungista nousevat jo liekit korkealle kesäyön kelmeää taivasta kohden, vaan hävitystä ja ryöstöä kestää ehtimiseen. Verta vuotaa pitkin katuja ja pihamaiden nurmikkoja, haavoittuneiden valituksia, pelästyneiden huutoja kaikuu kaikkialla, ja ylinnä soivat hävittäjäin hurjat kiihotushuudot. Veren näkeminen julmentaa pehmeämpiäkin luonteita: he tappavat häikäilemättä, säälimättä, käsittämättä mitä tekevät. Se on kostoa!

Vesainen riehuu tulistuneena joukkonsa keskessä, neuvoo, kehottaa, kiihottaa. Hän juoksee edestakaisin, hän ikäänkuin hakee jotakin. Siinä juoksee häntä vastaan melkein alastonna puolikasvanut, säikähdyksestä kuolemaisillaan oleva poika; tämän hän tempaa hartioista kiinni.

-- Missä on Ahman talo, sano paikalla poika!

-- Ah-ah-ha...

-- Sano paikalla taikka...

-- Ra ... rannalla tuossa... Uusi pirtti.

Nuolena kiitää Vesainen sinne. Muutamia miehiä siellä jo on pihalla, mutta ovi on suljettu sisältä. Vesainen nykäisee ruumiinsa voimalla: käsipuu jää kouraan. Hän potkaisee: jo halkeilevat laudat ja saranat naksavat. Vielä jysäys... Vaan samassa lennähtää ovi sisäänpäin auki, tempaa hänet kumoon, ja mies hyökkää kirves ojossa tuvasta ulos. Se on Ahma. Hän karkaa salamana pihan poikki. Pohjalaiset tapaavat häntä keihäillään, vaan eivät ehdi osata. Hän on jo ulkona, juoksee tuiskuna rantaa kohden -- Vesainen perässä, koivet suorina, keihäs ojossa. Ahma ehtii kymmentä askelta ennen, työntää veneen rannasta, hyppää siihen ja antaa sen luisua nielevään koskeen. Synkästi kiroten hyökkää Vesainen vesikiville asti, viskaa keihäänsä pakenevan jälkeen. Se leikkaa liepeen Ahman mekosta ja uppoaa räiskyen vaahtoavaan koskeen.

Venettä ei ole toista lähellä. Harmista kuohuen näkee Vesainen, kuinka Ahma asettuu perään ja viilettää taitavasti veneensä alas Nivakosken ärjyvistä pyörteistä. Hän on pelastunut, siihen ei voi mitään.

Takaisin taloon rientää Vesainen. Tupa on tyhjä, vuoteessa sairaana makaa siellä ainoastaan Ahman ikäloppu, sairas, liikkeelle pääsemätön isä. Vimmoissaan nykäisee Vesainen vuoteen ja vanhuksen yhdessä mytyssä ulos pihalle, polkee jalallaan sairaan korisevaa rintaa ja kohottaa sotakirveensä...

-- Sääli toki valkoista päätä, kuuluu ääni hänen takanaan. Hän kääntyy; se on Hannu, joka tempaa hänen käsivarrestaan kiinni. Tämä on myöskin, Helinälle antamansa lupauksen mukaan, etsinyt Ahmaa taistellakseen hänen kanssaan, vaan on tullut liian myöhään. Ja Juhon julmuus häntä kauhistuttaa.

Vaan Vesainen työntää hänet pilkaten kupeeltaan pois ja lausuessaan:

-- Säästikö hän _minun_ isäni valkoista päätä -- heilauttaa hän kirvestään ja halkaisee harmajan kallon.

Katsoo sitten hetkisen työtään ja rämäyttää naurun:

-- Siinä on! Minä olen kostanut -- mutta vasta puoleksi.

Sitten hän ikään kuin havahtuen unestaan, käännähtää selin ja huutaa:

-- Nyt, miehet, kirkkoihin! Siellä ne aarteet ovat, joita kannattaa kotiinkin kuljettaa! Mutta tuleen ensiksi tuo hökkeli!

Kirkkoihin paenneet, säikähtyneet naiset ja lapset potkitaan ulos, ja puhdistustyö alkaa. Hopeat ja kullat, koristukset ja suitsutusastiat, Jumalan ja pyhän neitsyen kuvat mätetään säkkeihin ja kannetaan ulos. Kynttilänjalat kiskotaan irti, arkut murretaan auki, messupuvut ja ehtoollisastiat viskellään hujan hajan ikkunoista ulos. Kirkonkellot, joita jaksetaan kuljettaa, kiskotaan myöskin rannalle, jonne jo kasoittain tavarata kaikilta suunnilta on kertynyt. Sitten nuotio nurkan alle ja kirkko tuleen.

Niin leimuaa jo kaksi kirkkoa täydessä liekissä. Mutta miksi seisoo kolmas kirkko mäennyppylällä vielä polttamatta?

Sen on jumalanäiti pelastanut. Palavaa kekälettä oli jo muuan nuori iiläinen ollut siihenkin viskaamassa, mutta hänen katseensa olivat sillä hetkellä osuneet suureen, seinällä olevaan Maaria-neitsyen kuvaan. Sen silmät olivat katsoneet häntä niin surunvoittoisesti ja varottavasti, ne olivat niin elävästi muistuttaneet hänen oman äitinsä kasvoja jäähyväisiä heitettäessä Iijoen rannassa... Pojalta putoaa kekäle maahan, hän peräytyy säikähtyneenä ja huudahtaa:

-- Minä sitä en sytytä, se on pyhä paikka!

Vesainen osuu ääreen, kuulee jutun ja päästää halveksivan naurun:

-- Lapsen luonto!

Mutta eipä toisenkaan miehen tehnyt mieli sitä kirkkoa sytyttämään.

Vihan ja koston tulinen lieska, joka koko yön oli liekehtinyt Vesaisen silmissä, talttuu vähitellen, ja kasvoille leviää mielihyvän ilmaus. Tämä on kaikki hänen tekoaan! Siitä hän nauttii. Hän kävelee kosken partaalle, jonne ryöstötavarat on koottu ja laittaa sanan miehille saapua sinne, kun työnsä ovat täyttäneet.

Siitä hän syrjästä katselee työnsä hedelmiä: Yhtenä tulimerenä liekitsee koko kaunis pogosta; hiiltyviä raunioita täällä, suitsuavia savupatsaita siellä, niiden välissä kiertelee kuin aaveita surkeita olentoja, äitejä etsien lapsiaan, lapsia itkien vanhempainsa kylmenevien ruumiiden ääressä. Yö on kulunut. Päivä nousee ylemmäs itäiselle taivaalle, valaisten selvemmäksi ja kokonaisemmaksi tuon suurenmoisen, surullisen näytelmän.

Siihen jokiahteelle keräytyvät miehet vähitellen verisestä työstään. Siinä valmistetaan juhla-ateriat, kannetaan siihen kylän aitoista parhaat herkut, syödään ja mässätään. Ja hetkeksi laskeupi öisessä hävitystyössä väsynyt miesjoukko puhtaalle nurmikolle lepäämään.

Saapuu vihdoin Krankan Hannukin kokouspaikalle. Hän on taas ollut seikkailuissa. Kun hän ei Ahmaa voinut saada käsiinsä, pisti hänelle päähän lähteä tiedustelemaan, miten sen Kuosman perheen lienee käynyt, jonka ihanaa tytärtä hän illalla oli juhlapaikalla mielistellyt.