Part 3

Päiväniemen rantaan vie lehtokuja, samanlainen kuin kyläntielle. Sen kahden puolen leviävät lihavat apilaspellot, ja aivan niemen nenään, lehtokujan päähän on aikanaan jätetty kaunis metsätylvö, joka nyt on muhkea puistikko. Päiväniemen ensimäinen Rautanen sen raivasi ja istutteli kävelypaikakseen; sinne korkealle rantaäyräälle hän rakensi soman paviljongin, jonka verannalla hän kesäiltaisin kuunteli Hirviselän aaltojen yksitoikkoista, unettavaa iltalaulua. Se ensimäinen Rautanen rakasti paljon yksinäisyyttä.

He kävelevät verkalleen vanhojen riippakoivujen ja kukkivain pihlajapehkojen alla. Iltapäivä on hyvin lämmin, mutta siellä siimeksessä ja läheisen veden hengessä tuntuu vilpoisalta. Siiri on syventynyt kertomaan kuluneen talven taide-elämästä Berlinissä. Oli hän käynyt ahkerasti oopperassa ja teattereissa, välistä myös kevyemmissä huvittelupaikoissa. Siellä huviteltiin niin paljon, ihmiset koettivat unohtaa, monet näyttivät siinä myös aika hyvin onnistuvan.

Siiri kertoo kiirehtimättä, harkitusti. Nuori Rautanen kuuntelee sanoen vain silloin tällöin lomaan jonkun merkityksettömän lauseen. Hänen korviaan hyväili miellyttävällä tavalla Siirin tasainen, älykäs kertomatapa ja lämmin ääni. Koko Siirin olento huokuu selittämättömän voimakasta lämpöä, joka kiehtoo Einon aisteja. Hän tarkastelee sivultapäin Siirin pyöreitä olkapäitä, upeaa kaulaa ja kypsyneitä, täyteläisiä rintoja, jotka selvästi kuultavat ohuen, avokaulaisen puseron aukosta. Niin, siinä oli hänen rinnallaan, hänen kätensä ulottuvilla kypsyyteen puhjennut elämä, sen jokainen solu haastoi suuria lupauksia. Se ei enää riehahdellut epävakaisesti, haparoiden, se uhkui tyyntä, antautuvaa odotusta. Einon aivoissa vilahti... "Hänestä tulisi varmaan hyvä äiti!" Hän hämmästyi itsekin tätä mielijohdettaan, ei hän ole tähän asti sentapaisia avuja naisista hakenut, muu on häntä vetänyt niiden pariin. Mutta siitä mielijohteesta ei hän enää päässyt, vaan alkoi itsetiedottomasti sitä seurata: "Rajua, kypeniksi polttavaa intohimoa hänessä ei ole, mutta hänellä on paljon lämpöä, ja hänellä on uskollinen sydän!" Ja Einon mielestä oli verraton asia, että Siiri tosiaan oli sellainen.

Siiri kertoi Berlinin uudesta ihmeestä, Reinhardtin teatterista, joka oli laitettu entiseen sirkusrakennukseen. Olihan Eino siitä lukenut sanomalehdistä?

Kyllä, kyllä hän oli siitä lukenut, tietysti hän oli lukenut — Einolla oli vain hyvin hämärä mielikuva siitä, mitä Siiri oli juuri kertonut, mistä hänen olisi pitänyt lukea.

— Ja ajatteles, innostui Siiri selittämään, — näyttämö on siinä keskellä, aivan kuin sirkuksessa. Alussa se tuntuu vähän hassulta: mitähän tästä tulee? Mutta ihme tapahtuu, kun syttyy näyttämövalaistus. Ei siitä oikein pääse selville, mistä se valaistus tulee, mutta se on tenhoava. Ympärillä on pilkkosen pimeä, ja siinä keskellä karkeloivat, leikkivät salaperäiset valot, välistä silmiä häikäisten, välistä kaukaisina, kutsuvina virvatulina lepattaen. Se on sitä uutta näyttämötekniikkaa, ja paljon sillä on ihailijoita...

Niin, ihailijoita... tietysti Siirillä oli ihailijoita! jatkaa Eino ajatusjuoksuaan. "Hitto vie, sehän olisi pölkkypää, joka ei Siiriä ihailisi!" Kaikki oli Siirissä uutta, uutta! Entinen Siiri Falkman oli mennyt, minne lie mennyt. Onnea matkalle, ja lämmin kiitos hyvästä toveruudesta! Uusi Siiri oli tullut, tehkää portit avaroiksi hänen sisälle käydä!... Hämmästyen nuori Rautanen muisteli heidän entistä suhdettaan: Hän oli aina kohdellut Siiriä hiukan ylemmältä astuimelta, suojelevasta niinkuin mukiinmenevää tyttöleuhkaa kohtelee naismaailmaa kokenut mies. Niin ennen, nyt se ei kävellyt! Sukkelaan alas sieltä astuimelta, tässä tulee toiset toimitukset! Huilut soimaan ja symbaalit helisemään, hiton kapellimestari! Anna puikkosi heilua! Ja valaistus, sen pitää olla häikäisevä, lumoava, sillä tulija ei ole mikään jokapäiväinen naisen heilakka! "Hänestä tulee hyvä äiti!"

— Ja voitko kuvitella, huudahti Siiri innostuneena, — kun ne on ottaneet uuden tavan siellä teattereissa: Kaikki kantavat mukanaan suuret paketit voileipiä, ja niitä ne sitten syödä natustelevat näytännön aikana. Kaikkialta pimeästä katsomosta kuuluu hiljaista käärepaperin rapinaa ja varovaista hammasten narskutusta. Ja oopperassakin ne syövät, aivan ensi-illan yleisö! Väliajalla on koko katsomo aivan samassa siivossa kuin sali ennen meidän lastenjuhlassa lahjojen jakelun jälkeen: joka paikassa rutisteltuja, tallattuja käärepapereja. Liehän se säästäväisyyttä, mutta en minä siitä oikein pitänyt...

Eino selvittelee edelleen entistä suhdettaan Siiriin: Kolmisen vuotta sitten he olivat selvästi huomanneet vanhempiensa pyrkivän siihen, että heistä tulisi mies ja vaimo, Rautasien ja Falkmanien yhteisen sukutarinan jatkajat. Kas, siinäpä se olikin! Se nostatti tietysti heidät vaistomaiseen vastarintaan, esti heidän lähentymistään. Hän ei tahtonut nähdä Siirissä muuta kuin hyvän toverin, jota sopi kokeneempana hiukan ohjata. Ja Siiri alistui siihen, alistui napisematta... Niin, se oli se entinen Siiri, tämä uusi Siiri Falkman oli toista! Ei sopinut enää semmoinen vääryyden teko, Siiri oli paremman arvoinen ja odotti tyynenä sitä mikä hänelle kuului... Mitäs hän kertoikaan?... niin, se entinen oli jäänyt lastenjuhlaan syödä natustelemaan voileipiä! Ja hän oli tullut, tullut. "Kas vain, siinä on pienen pieni luoma, tuossa rintojen välissä!" Tietysti sen siinä piti olla. Se oli soma merkki, tienviitta, jota ei profaani silmä älynnyt. Sen piti olla valittu ja armoitettu, joka sen salavihkaisen vihjauksen oivalsi! "Eijaa, hänestä tulee hyvä äiti!"

Siiri kysyy Einolta jotakin, mutta Eino ei kuule hänen kysymystään. Siiri lopettaa kertomuksensa, sitäkään ei Eino huomaa. Siiri katsahtaa häneen hiukan ihmeissään ja huudahtaa:

— Mutta ethän sinä, Eino, ensinkään kuuntele, mitä minä kerron!

Nuori Rautanen havahtui:

— Minäkö?... kyllä, kyllä minä kuuntelen, hyvin tarkasti! Jatka vain, sinä osaat niin hyvin kertoa!

— Enpähän jatka! Sanopas, mistä minä viimeksi kerroin, sitten nähdään.

— Mistäkö viimeksi? Siitä... siitähän se oli, kun siellä lastenjuhlassa syödä natusteltiin voileipiä!

Siiri purskahti helisevään nauruun.

— Näinhän minä, ettet sinä minua kuuntele. Minä kerron ja kerron, muka suuren maailman uutuuksia, ja sinä vain haaveilet omia haaveitasi! No, ehkäpä ne ovatkin viehättävämpiä...

— Anna anteeksi, Siiri! sanoo Eino sovittavalla äänellä, — kyllä minä _sinua_ kuuntelin enkä muuta haaveillut. Mutta katsos, Siiri... sinun ääneesi on tullut uusi sointu... semmoinen hienon hieno nyanssi... ja sitä pitää kuunnella aivan erikoisella tavalla!

He ovat pysähtyneet kukkivan pihlajapehkon alle. Siiri hypistelee hattunsa reunaa raapivaa kukkaviuhkaa sormillaan. Einon katse seuraa hänen paljastuvan käsivartensa liikettä, ja hän toistaa:

— Eikös niin, Siiri, sinä annat anteeksi, vaikkapa joku sana livahti korvani ohi. _Sinua_ minä joka tapauksessa kuuntelin!

— No, pitäneehän sinua uskoa, sanoo Siiri luoden häneen lämpimän katseen. — Sinä olet aina ollut minulle rehellinen!

Hän taittoi hypistelemänsä kukkaviuhkan ja ojensi sen Einolle.

— Saat tämän vielä sovinnon merkiksi! Antaisin mielelläni ruusun, jos olisi!

— Kiitos, minä pidän tämän toistaiseksi! Voimmehan sitten sopivassa tilaisuudessa vaihtaa tämän pantin ruusuun... tai johonkin muuhun.

Vanha paviljonki oli vielä hyvässä kunnossa. Sen seiniä peittivät yltympäriinsä köynnöstävät muratit, ja sen ympärillä kasvoi suuria, lihavia lehtikuusia. Pyöreine kupukattoineen ja omituisine rakennustyyleineen se näiden kuusten keskessä muistutti Engelin tyylistä hieman harhautunutta, lelukokoon kyhättyä maalaiskirkkoa.

Kyläläisten kesken kutsuttiinkin sitä Päiväniemen kappelikirkoksi, ja vanhat tarinoivat, että virkaheitoksi joutunut pastori Rautanen oli sen muka rakentanut sielunsa rauhan vuoksi. Siellä hän oli yksinäisyydessään, muista salaa toimittanut papillisia menojaan. Monet väittivät iltaisin järvellä soudellessaan omin korvin kuulleensa paviljongista hiljaista messun hyminää. Sitä oli kuultu pitkät ajat vielä pastori Rautasen kuoltuakin. Vainajan rauhaton sielu siellä yhä kesken katkennutta kutsumustaan täytti.

He tarkastelevat paviljonkia joka puolelta, nousevat sitten verannalle ja kurkistavat ikkunasta sisään. Paljon siellä ei ole nähtävää: nurkassa avonainen takka, vanha puutarhakaluste ja peräseinällä haalistunut, hirvenajoa esittävä vesivärimaalaus, jonka sulkahattuiset, korskuvilla konkareilla ratsastavat pyssymiehet ovat kankaan rypistymisen vuoksi joutuneet varsin hullunkurisiin asentoihin. Muuan näyttää olevan tipahtamaisillaan satulastaan ja ojentaa pyssyään suoraan hirven kintereillä samoavaan koiraparveen, aivan kuin nämä olisivat syypäät hänen onnettomuuteensa.

Maalausta katsellessaan kertoi Siiri naureskellen:

— Tiedätkös, Eino, siellä Berlinissä minä hyvin usein muistelin tätä paviljonkia. Siellä oli meidän huvila-alueella vanha hautausmaa, ja siellä pieni kappeli, jossa kävimme usein, kun äidin sukulaisten perhehauta oli aivan siinä kappelin seinävierellä. Ja eikös se ole hassua, joka kerran siellä kappelissa tuli tämä paviljonki mieleeni! Mahdollisesti se ulkoapäin muistutti vähän tätä, ja niin minä en päässyt siitä mielikuvasta, että alttarin yläpuolella olevan Kristus-kuvan paikalla olisi pitänyt olla tuo hullunkurinen maalaus noine koirineen ja onnettoman näköisine pyssymiehineen. Olin minä jotenkin huono hartauden harjoittaja!

— No tuskin sitä sinulle niin suureksi synniksi luetaan! Minä ainakin olen sinulle, Siiri, hyvin kiitollinen, kun edes siellä kappelissa muistelit meidän kaukaista Päivänientä. Ja sehän onkin oikeastaan paljon, kun semmoisessa paikassa muistellaan!

Hän tarjosi käsivartensa Siirille ja jatkoi:

— Katsos, miten hymyilevältä Hirviselkä näyttää! Pian on juhannus käsissä, ja silloin poltetaan tässä rantaäyräällä taasen kokkovalkea. Sinä tulet tietysti silloin meille, eikös niin, Siiri? Ei kutsuta ketään muita, vanhukset vain ja me kahdeltaan!

Siiri lupasi tulla, ja kun hän ajatteli, että he olisivat juhannusyönä aivan kahdeltaan, tunsi hän oudosti hyväilevää, värisyttävää odotusta.

Heidän palatessaan istuivat vanhukset yhä samalla puutarhapenkillä, johon olivat jääneet. Jo portille heidät voi nähdä lehvien lomitse. Siiri pysähtyi ja viittasi päivänvalollaan sinnepäin.

— Katsos, Eino, siellä he istuvat vielä samalla paikalla! Heillä näyttää olevan paljon puhumista toisilleen.

— Arvattavasti sitä heillä riittää!

— He ovat niin paljon vanhettuneet molemmat, ja he näyttävät niin yksinäisiltä tuolla penkillään! sanoi Siiri hiljaa.

Tosiaan vanhat äidit näyttivät hyvin yksinäisiltä. Niin istuivat he siellä kuin kaksi haaksirikosta pelastunutta, jotka meren maininki on vieraan maan rantakivelle heittänyt. Siellä he puhelivat keskenään, päät yhteen kumartuneina, mitä lienevät huoliaan haastelleet.

Ja äkkiä juolahti Einon mieleen: "Kun eivät vain mummo parat pitäisi siellä taasen neuvoa, miten nuo nuoret saataisiin yhteen suostumaan!"

Hän naurahti mielijohteelleen ja katsahti Siiriin. Siiri naurahti myös ja laski katseensa alas. Arvasi kai Einon ajatuksen.

Ja seuraavassa tuokiossa kysyi Eino itseltään: "Miten olisi, eikös noille mummo paroille pitäisi kerran tehdä mieliksi? Hartaasti kai sitä toivovat!"

Siiri katseli maahan, mutta hänen kasvojaan värjäsi kaunis puna. Se oli kuin aamun ensimäinen, autereen läpi väräjävä rusoitus. Nähtävästi hän myös ajatteli: "Niin, hartaasti ne kai sitä odottavat!"

Eino seisoi aivan Siirin rinnalla ja piteli vielä Siirin käsivartta kainalossaan. Se käsivarsi tuntui hiukan värisevän, ja siitä virtasi hyväilevä lämpö hänen ruumiiseensa. Hän katseli Siirin kypsyyttä uhkuvaa olentoa, hänen katseensa liukui taas aivan itsestään Siirin kaulalle ja siitä pikku luoman opastamana povelle. Sieltä kuulsivat täyteläiset rinnat, vaaleaan puseroon oli ilmestynyt kaksi kosteaa juovaa niiden alle. Siellä poven piilossa oli lämpöä, ja sieltä ne piilopaikastaan tuntuivat kilpaa kuiskuttelevan: "Niin, miksi ei tehtäisi kerran niille mieliksi? Me puolestamme olemme valmiit, eikä Päiväniemen Rautasien suku meihin häviä!"

IV.

Nuori Rautanen oli väsymykseen asti samoillut Kuovikosken tehtaan alapuolella pitkin jokivarsia haeskelemassa sairaalan ja orpokodin paikkaa. Tehtaalle palatessaan hän oli huonolla tuulella, sillä retki oli ollut tulokseton: asuntotarkoituksiin, vielä vähemmän sairaalalle sopivia tonttimaita ei siellä alhaalla ollut.

Sattui iltavuoron vaihto, kun nuori Rautanen joutui tehdasalueelle. Häntä vastaan purkautui tehdasrakennuksen portilta suuria työläisjoukkoja, jotka tiheänä laumana, poudan paahtamalta tieltä kohoava pölypilvi mukanaan, kiirehtivät juoksujalkaa eteenpäin. Pakoon ne näyttivät pyrkivän tuota taakseen jäänyttä rakennusta. Useimmat kai olivat syvimmässä sisimmässään sitä mieltä, että se oli hirviö, joka leikitteli julmaa leikkiään heidän poloisten kustannuksella. Aika-ajoin se nielaisi heidät sisäänsä, imi pitkillä lonkeroilla heidän hikeään ja vertaan, jotka nesteet se sitten ovelalla tavalla mynttäsi heliseväksi kullaksi ja kustansi sillä kapitalismin herkkupöydissä isännöivien syntiset nautinnot.

Nuorta Rautasta vastaan purkautuvassa joukossa oli vähän vanhemman polven työväkeä. Vain siellä täällä hän huomasi tuttavan naaman, jonka omistaja ohimennessään, aivan kuin toisilta salaa, kosketti hätäisesti hattunsa reunaa. Useimpien katse näkyi hipaisevan hänen keltaisia nahkasäärystimiään, ja se katse ei ollut hyväilevä. Keltaiset säärystimet olivat Kuovikoskella huonossa huudossa, syvällä tuhan alla kytivät vielä veljesvihan jäljet.

Kosken niskassa olevaa patoa myöten vie komea silta Kuovijoen toiselle rannalle. Siellä on korkealla rantaäyräällä konttorirakennus ja siitä vähän matkan päässä kauniissa petäjikkömetsikössä tehtaan virkailijain huvilatyyliin rakennetut asumukset.

Johtaja Röngän komean huvilan verannalla tapasi nuori Rautanen kaksi pöytäkuntaa korttipeliin syventyneitä herroja, joukossa kaksi upseeria. Siviilimiehet olivat painostavan helteen vuoksi kiskoneet takit pois yltään, ja kaikki maistelivat ahkerasti viskyä ja soodavettä saadakseen edes sisäisen kuumuuden hiukkasen viilentymään.

Isäntä raivasi nuorelle Rautaselle tilan omassa pöydässään ja toimitti esittelyn:

— Tohtori Hilli, Kuovikosken tehtaan uusi lääkäri; kapteeni Änkilä, sotasaaliin huoltajia; kapteeni Conrad, hänen entisen preussilaisen majesteettinsa henkijääkäreitä, ja tämä viimeinen... te kai tunnettekin vanhastaan?

— Tunnetaan, erinomaisesti!

Se viimeinen oli hovineuvos Liebermann, Kuovikosken naapuruudessa olevan Vaskelan hovin kantatilan ja kartanon omistaja.

Nuoren Rautasen uusista tuttavista oli tohtori Hilli hyvinvoipa, joviaalisen näköinen mies, suupielessä pikimusta sikari, jota hän näytti nauttivan enimmäkseen pureskelemalla. Johtaja Rönkä selitti tämän miehen vastustavan itsepintaisesti yleistä asevelvollisuutta, vaikka hän ulkonäöstä päätellen oli niin tuiki vaarattoman näköinen kansalainen.

Kapteeni Änkilä oli pitkä, komea upseeri. Rauhanaikaiselta kutsumukseltaan hän oli insinööri, ja muisteli nuori Rautanen Helsingissä kuulleensa hänen nimeään mainittavan muutaman, aikanaan suurta huomiota herättäneen avioerojutun yhteydessä. Ehkä se oli saattanutkin hänet miekkamieheksi, mutta nyt olivat vanhat liikemiesvaistot vetäneet hänet tänne Itä-Suomeen, jossa hyvää huoltoa kaipaavaa sotasaalista oli niin tavattomia määriä.

Johtaja Röngän vieraiksi olivat upseerit saapuneet kaupungista juuri vähän ennen nuoren Rautasen tuloa, ja kiiruhti isäntä tälle ilmoittamaan, että pian saataisiin voileipäpöytä. Sitä ennen piti vain huuhdella pahinta matkapölyä pois kurkuista.

Toiseen pöytään päin viittasi johtaja Rönkä vain kädellään: Siellä piti isännyyttä kamreeri Silvan, ja hänen vastapelaajakseen oli ilveilevä kohtalo sovittanut rouva Silvanin nykyisen suojatin, apulaisinsinööri Viherluodon. Siipimiehinä oli pari nuorempaa konttoristia. Tässä pöydässä oli bismarck-peli päässyt juuri parhaaseen vauhtiin. Se oli kamreeri Silvanin lempipeli, ja olisi ollut synti tunkeutua sen kulkua kättelyillä häiritsemään.

Isännän pöydässä pelattiin pokeria. Johtaja Rönkä ei rakastanut pitkäveteisyyttä missään hommassa, ja korttipelissä se hänen mielestään oli kaikkein vähimmän paikallaan. Ikävät ihmiset olivat keksineet hirvittävän pitkäveteisiä korttipelejä, jotka melkein vetivät vertoja hovioikeuden pöytäkirjoille. Molemmat puuduttivat yhtä paljon yleisinhimillistä edistystä, ja olisi niiden laatijoita johtaja Röngän käsityksen mukaan oikeastaan pitänyt rangaista kuritushuoneella.

— Sinä arvelet siis, että kuritushuoneisiin pannaan vääriä ihmisiä, huomautti tohtori Hilli tarkastellen miettiväisenä korttejaan.

— Niin pannaankin enimmäkseen, itsenäisesti ajattelevia, aloitekykyisiä ihmisiä! Ikävän pitkäveteisyyden tukipylväät eivät voi sietää niiden vilkastuttavaa seuraa ympärillään.

— Tuo sinun teoriasi on epäilemättä hyvin alkuperäinen, huomautti kapteeni Änkilä sivellen kauniita viiksiään, joilla hän elämänsä varrella oli tehnyt paljon useampia valloituksia kuin terävällä miekallaan. — Valitettavasti se teoria johdonmukaisesti toteutettuna saattaisi viedä hiukan yllättäviin tuloksiin. Sen mukaan kai punaistemme pääpukarienkin pitäisi kävellä vapaina, sillä kieltämättä näillä miehillä oli aloitekykyä. Vai mitä, eikö ollut?

— Sen aloitekyvyn laita oli vähän niin ja näin, puuttui puheeseen tohtori Hilli. — Ei meidän punakapina ollut mikään meikäläisen aloitekyvyn hedelmä, se oli vain itämaisten tapahtumain jäljittelyä. Ja mitä punaisten johtajiemme itsenäiseen ajatteluun tulee, niin siitä ei voi paljon puhua. Sitä sallitaan heidän joukossaan suunnilleen yhtä paljon kuin nykyisissä, yleisen asevelvollisuuden luomissa miljoona-armeijoissamme.

— Mitä, eikö meillä ajatella itsenäisesti? protesteerasi saksalainen kapteeni. — Meidän Hindenburg, eikö hän ole itsenäisesti ajatteleva, suuri yksilö?

— Epäilemättä, mutta yksi suuri Hindenburg vahvistaa vain sääntöä, selitti tohtori rauhallisesti. — Onhan todistamatta selvä asia, ettei koko nykyinen sotilaskasvatuksemme, kasarmielämä, joukkomarssit, äkseeraaminen, yhä yksitoikkoisemmaksi muuttuva univormu, tähtää muuhun kuin itsenäisen ajattelun, yksilöllisyyden alaspainamiseen, laumavaiston kasvattamiseen. Mikäs mahti miljoona-armeijat koossa pitäisi, jos niiden keskuudessa sallittaisiin omintakeista ajattelua, ja siinähän se juuri on nykyisen militarismimme tuhoisin vaikutus ihmiskunnan kehitykseen. Kansojen tervein aines tottuu komentoa tottelemaan; kuka jää luovaan työhön, johon ei kukaan komentoa anna? Ja sosialistit... nehän väittävät vastustavansa yleistä asevelvollisuutta, militarismia, mutta todellisuudessa he ovat siltä lainanneet kaikki laumojensa koossapitomenetelmät: Heidän järjestönsä, liput, mielenosoituskulkueet... ei tarvitse olla erikoinen nero huomatakseen, että kaikki tuo on vain sotilaskomennon apinoimista. Todellisuudessa he ovatkin alusta pitäen olleet militarismin suurimpia ihailijoita, mutta ei tuo heidän ihailunsa yksinään olisi kyennyt, tätä suunnattoman raskasta järjestelmää pystyssä pitämään. Ehkä olisivatkin kansat jo aikoja sitten heittäneet sen tuskastuneina niskoiltaan, jollei sotilasunivormu, tuo nykyisen sotilashengen verrattain karu tunnuskuva ja symbooli, nauttisi niin jakamatonta suosiota naismaailmassa. Nykyisen militarismin lujin tukipylväs on nainen!

Hän pureskeli sikariaan, kohentausi hiukan mukavampaan asentoon ja selitti aikovansa luoda lyhyen katsauksen siihen osuuteen, jota tämä nykyisin univormuksi nimitetty vaatetus on eri aikoma näytellyt kansojen elämässä. Kun johtaja Rönkä arvasi, että oli tulossa tavallista perinpohjaisempi esitelmä, ryhtyi hän siinä lomassa tiedustelemaan nuorelta Rautaselta tämän tarkastusmatkan tuloksia.

— Ei kannata puhua niistä tuloksista, ei siellä mitään kunnollisia rakennusalueita ole. Joen tuolla puolen ulottuvat Päiväkylän maat melkein rantaäyrääseen asti. Tällä puolen olisi vähän runsaammin tilaa, mutta se on vesiperäistä alamaata. Niittymaiksi se ehkä kelpaisi, mutta jos sinne sairaala rakennetaan, tulee pian selvä sinne viedyistä potilaista. Siinä missä vesilätäkkö loppuu ja alkaa kuivaperäinen maa, siinä on raja. Katsokaas tästä!

Hän työnsi kortteja syrjään, levitti mukanaan olevan kartan pöydän reunalle ja näytti siitä lyijykynällä.

— Kaikki tuo Kuovikosken maa on vesilietettä, kuten itse näette! Tässä vieressä olisi aivan verratonta rakennusaluetta, valitettavasti se on vierasta.

— Ja kenen maata se on?

— Eiköhän lie Vaskelan hovin maata, tämän herra Liebermannin, jollen erehdy.

— Onko tämä teidän maatanne, herra Liebermann? tiedusteli johtaja Rönkä työntäen karttaa Liebermannin nenän alle ja näyttäen kynällä.

— Jaa, mikäs tuo on tuossa?

— Sekö? Jokihan se on, perhana, Kuovijoki tietysti!

— Jaa, jahah, jokihan se on siinä, ja tuossa on nähtävästi raja. Kyllä kai se sitten siitä lähtien lienee Vaskelan maita. Minä muistelen, että sen pitäisi niin olla.

Johtaja Rönkä naurahti halveksivasti ja katseli hyvän hetken Liebermannin sileäksi hangattua naamaa. "On siinäkin muuan viinuri, ja joutunut kohtalon armosta tilanomistajaksi!" ajatteli hän. Tosiaan Liebermann muistutti hiukan elähtänyttä viinuria: hänellä oli huolellinen jakaus keskellä päätä ja alamainen ilme väsähtäneellä naamallaan. Johtaja Rönkä teki nopeasti johtopäätöksensä: "Herra Liebermann harjoittaa maanviljelystä pääasiallisesti kaupungissa klubitoveriensa seurassa ja herra Liebermann on usein rahapulassa." Se sopi mainiosti! Hän työnsi uudestaan kartan Liebermannin nenän ja korttien väliin.

— Kuulkaahan, herra Liebermann, kun te satutte oleman tämän maa-alueen isäntä, teette tietysti meille naapurin palveluksen. Me tarvitsemme tästä pienen alan rakennustonteiksi, aluksi vain mitättömän tieran, sitten myöhemmin ehkä vähän runsaamminkin. Ja me maksamme tinkimättä, se on selvä!

Johtaja Röngän esitys saattoi Liebermannin pahempaan kuin pulaan. Moneen kertaan anteeksi pyydelleen hän alkoi selitellä, että olisi niin mielellään tehnyt pyydetyn palveluksen. Valitettavasti tuli pyyntö liian myöhään, hänellä oli Vaskelan kauppa parhaillaan tekeillä: Kunta halusi ostaa Vaskelan pikkutiloiksi, yhteismetsäksi ja miksi lie halunnutkin.

— Ja kartanoon ne kuuluvat aikovan sairaalaa ja vaivastaloa. Johan se kauppa on kuukauden ajan ollut tekeillä, mutta ei siitä oikein valmista tule! Epäröivät ja tinkivät, tinkivät ja epäröivät, juoksevat pitämässä tarkastuksiaan, riitelevät välillä kokouksissaan ja taas uudestaan juoksevat.

Nämä olivat yllättäviä uutisia johtaja Röngälle. Hän pureskeli vaieten huuliaan ja liikahteli levottomasti tuolillaan, kuin olisi se äkkiä käynyt hänelle sietämättömän epämukavaksi. Hän oli ollut Kuovikoskella vasta kolmisen viikkoa, ja se aika oli mennyt muihin asioihin perehtymiseen. Mahdollisesti hän oli ohimennen kuullut Vaskelan myyntihankkeesta, mutta se asia ei ollut hänen mieltään kiinnittänyt. Nyt se alkoi kiinnittää, häneltä oli pääsemäisillään hiljainen vihellys: He olivat tosiaan joutumassa kauniisti pihtiin, kunta aikoi maineen piirittää heidät joka puolelta, niin ettei päästäisi hengittämään. Sama kunta, jonka kera heillä muutenkin oli alituisia rettelöitä. Ei sovittu yhteisestä sairaalasta, ei yhteisestä lääkäristä, ei mistään.

Pelin kulku unohtui johtaja Röngän mielestä, vaikka hän näytti hyvin syventyneenä tarkastelevan korttejaan. Hän erehtyi pitämään patapamppua jokkerina, ilmoitti rotevan panoksen ja hävisi. Hermostuneesti naurahtaen hän viskasi setelit pöydälle, tarttui lasiinsa ja nielaisi siitä pitkän siemauksen. Se rauhoitti, hän muuttui kädenkäänteessä huomaavaiseksi isännäksi.

— Ettehän te maista mitään, maisteri Rautanen! huudahti hän. — Ette te juo, peli ei näytä teitä huvittavan, mikä teillä on mielessänne?

Nuori Rautanen selitti, että hänen oikeastaan olisi pitänyt lähteä. Hän oli luvannut äidilleen pistäytyä kotimatkallaan sen sairaanhoitajattaren puheilla.

— Se on kuulemma hoidellut äitiä, ja nyt se on jo monena päivänä laiminlyönyt käyntinsä!