Part 2

Niin päätteli Päiväniemen nuori isäntä. Mutta Matilda rouvalla oli vielä paljon kertomista viime kesän jälkeisistä tapahtumista: Tehdas oli jo korjattu ja pantu käyntiin muutama kuukausi sitten. Ja siellä olivat nyt kerrassaan uudet miehet asioiden etunenässä, johtaja uusi, apulaisinsinööri uusi, kaikki uusia, enimmäkseen nuoria miehiä. Vanhat nukkuivat nurmen alla, siellä olivat Falkman ja siellä Arvi rinnakkain. Toiset saivat jatkaa heidän työtään. Lääkärikin oli tullut uusi, ja uusi oli myös sairaanhoitajatar. Se oli niin herttainen ihminen, kävi häntäkin parantelemassa. Saisipa Eino itse nähdä, että se pikku rouva oli kerrassaan harvinainen, niin sievä, niin hyväsydäminen ja vaatimaton.

Eino kuunteli äitinsä tarinoita. Hän oli jo aiemmin ohimennen kuullut Kuovikosken tehtaan uudesta johtajasta. Se oli niitä sota-ajan nousukkaita, kaikkein kuuluisimpia, mutta nimen hän oli unohtanut. Hän tiedusti sitä äidiltään.

— Rönkä on hänen nimensä, insinööri Pentti Rönkä. Semmoinen on elävän ja harvinaisen toimekkaan näköinen mies.

— Onko hän jo ennättänyt käydä täälläkin? ihmetteli Eino.

Oli käynyt muutama päivä sitten. Ja siitäpä Matilda rouva muistikin, että uudella johtajalla oli ollut Einolle tärkeä tiedonanto tuotavana: Hänet oli viikko sitten pidetyssä ylimääräisessä yhtiökokouksessa valittu johtokuntaan isävainajansa tilalle.

— Minut johtokuntaan? pääsi Einolta.

— Niin, johtaja Röngän esityksestä, jotta hänellä olisi täällä joku paikkakunnan oloja tunteva, jonka kera voisi neuvotella.

Eino pureskeli vaieten huuliaan: Niin, niin, tietysti se oli tapahtunut hänen esityksestään, kenenkäs muun! Mennä kietomaan toista asioihinsa kysymättä, tahtoiko tämä vai ei. Se oli tosiaan semmoisen nousukkaan tapaista, siitä tunsi miehen.

Hän oli sydänjuuriaan myöten harmistunut, mutta koetti hillitä kiehuvaa sisuaan, ettei kokonaan pilaisi vanhan äitinsä onnentunnelmaa. Hän vain sanoi:

— Mutta tiedäthän sinäkin, äiti, ettei se tehdashomma ole minua konsanaan innostanut. Miten minä siis voisin hänelle neuvoja antaa missään asiassa? Paremmin olisivat tehneet, kun olisivat etsineet toisen miehen, sopivamman.

Kyllä hän tiesi sen, Matilda rouva, oli jo sanonut samaa johtaja Röngälle. Oli kertonut, ettei Eino tähän asti ole tehtaasta suuria välittänyt, ja nyt pitäisi Einon levätä muutama kuukausi rauhassa. Mutta johtaja Rönkä oli selittänyt tarvitsevansa nyt juuri hänen alansa asiantuntijaa. Tuli kai pian uudelleen lähemmin aikeitaan selvittämään.

Ne aikeet eivät Einon mieltä kiinnittäneet. Vielä vanhan äitinsä levolle mentyä hän hyvän aikaa mietiskeli uuden johtajan päähänpistoa, ja se alkoi hänestä tuntua miltei sopimattomalta pilanteolta. Kun ei vain hänen vaalinsa takana olisi vielä joku syrjätarkoitus: se lurjus tahtoi saada hänestä, kokemattomasta miehestä selkänojan, jonka turvin saattoi täällä sitten mielensä mukaan mellastaa. Tosiaan tämä mies tuntui olevan nykyaikainen, niinkuin hänestä oli kerrottu, melkein liian nykyaikainen. Mitähän hänen isoisänsä aikanaan olisi sanonut, jos tällä tavoin uppo-outo tungettelija olisi tullut hänen kaulaansa länkiään sovittelemaan.

Eino naurahti hieman katkerasti: Parasta, ettei ajatellut isoisää nykypäivinä!

Jo seuraavana päivänä johtaja Rönkä tuli Päiväniemeen, tuli hienolla, upouudella autollaan, koko esikuntansa mukanaan. Tämän esikunnan muodostivat apulaisinsinööri Viherluoto ja ensimäinen kassööri, kamreeri Silvan, ainoa henkiin jäänyt vanhan polven edustaja Kuovikosken tehtaalla. Esikuntaa täydensi muhkealla tavalla kamreeri Silvanin vaimo Siviä Silvan, välttämätön koriste kaikkialla, missä Kuovikosken puuhiomoa piti asiaankuuluvalla loistolla edustaa.

Ihmeekseen Eino Rautanen huomasi, ettei johtaja Rönkä oikein vastannut sitä hahmoa, jonka hänen mielikuvituksensa oli tästä uudesta tulokkaasta muovaillut. Uusi johtaja oli mukiinmenevä herrasmies, hieman lihavahko tosin nuoreen ikäänsä nähden, mutta verevät kasvot, joita koristi lyhyt musta leukaparta, olivat varsin eloisat ja miellyttävät.

Asiansa osasi hän myös ajaa koulitun maailmanmiehen luontevuudella. Eino Rautanen oli panssaroinut itsensä tuiman ottelun varalta, mutta ottelusta ei hyvään aikaan näyttänyt tulevan mitään. Johtaja Rönkä puheli pelkkiä kohteliaisuuksia, tahtoi nähdä talon uusittuja huoneita, joiden viihtyisästä kodikkuudesta hän oli jo etukäteen kuullut herrasväki Silvaneilta. Matilda rouva oli herkkä tämäntapaisille imarteluille. Hänen toimelias kätensä, hänen hyvä makunsa ja lempeä sydämensä olivat luoneet tämän kodin viihtyisyyden. Ei ollut synti, jos hänellä oli pikku heikkoutensa, jos hänen korvansa mielellään kuuli valikoiduin sanoin lausutun kohteliaisuuden.

Matilda rouvan miesvainajan huoneessa vakuutti johtaja Rönkä tuntevansa miltei pyhää kunnioitusta näiden sitkeiden tienraivaajien muistolle. Ja hän lisäsi vilpittömän avomielisesti, lyöden Eino Rautasta olalle ja siirtyen vakavasta äänilajista puolileikilliseen:

— Mitä me olemme heidän rinnallaan: sattuman oikkujen, säännöllisestä kulustaan harhateille ryöpsähtäneen elämänvirran pinnalle heittämiä! He loivat pääomia sitkeällä ponnistelulla, me leikittelemme välistä vallan olemattomien pääomien tyhjillä paperi-arvoilla, imaginaariluvuilla, joiden aikaansaamiseen ei ole monta hikipisaraa huolinut pusertaa.

Hän puhui tosiaan vilpittömästi, hän ei kieltänyt omaa uskontunnustustaan, jonka hän oli poikkeusajan yllätyksistä rikkaalla seikkailijataipaleella elämänohjeekseen muovaillut.

Eino Rautasta hiukan ihmetytti vieraansa tuttavallinen avomielisyys: "Mihin se tuolla pyrkii?" kysyi hän itseltään. "Mikä uhkapeluri tämä on, kun levittää heti kaikki korttinsa nähtäviksi?" Hänellä puolestaan ei ollut halua niitä katsella. Hän ei milloinkaan näytellyt omia korttejaan, pitäkööt muutkin omansa piilossa!

Insinööri Rönkä olisi kerran vauhtiin päästyään kai jatkanut samaan suuntaan, mutta puhevuoron anasti odottamatta rouva Siviä Silvan. Tällä loistavissa höyhenissä upeilevalla kaunottarella oli tärkeä uutinen päiväniemeläisille: Johtaja Falkman vainajan leski tyttärineen oli myös joku päivä sitten saapunut Kuovikosken yläpuolella olevaan huvilaansa.

— Ja ajatelkaa, yhtä kyytiä Berlinistä asti, jossa ovat viime keväästä lähtien asuneet! Niin oli koti-ikävä hopun pannut, tänne veti entisille olinsijoille.

Tämä tieto oli iloinen yllätys Matilda rouvalle. Falkmanit olivat vuosikymmenien ajan olleet päiväniemeläisten parhaita perheystäviä.

— Saamme siis vielä me vanhat leskimummot nähdä toisemme, haasteli hän surumielisesti hymyillen. Osatovereja oltiin entisinä onnenpäivinä, hupa on niitä aikoja yhdessä muistella.

— Ja me uudet tulokkaat toivomme pääsevämme uuden onnenajan osatovereiksi, pisti johtaja Rönkä leikillisesti tarjoten kohteliaana käsivartensa talon emännälle.

Rouva Siviä Silvan oli kertonut uutisensa enemmän nuorta Rautasta silmälläpitäen. Hän antoi tälle lisätietoja alentaen äänensä varsin tuttavalliseksi ja hymyillen paljon merkitsevää hymyä:

— Neiti Falkmanista on tullut hieno nainen. Suru on vaikuttanut häneen varsin edullisesti, ja ehkä Berlinin elämä myös. Siellä kuuluvat nykyään niin paljon tanssivan, ja lie muitakin kahleita hiukan löysätty.

— Niin kertovat!

— Ah, pääsisipä tästä kerran sinne lennähtämään! huokasi rouva Silvan haikealla kaipauksella. Hänen sataa kiloa lähentelevä painonsa ei estänyt hänen haaveksimasta uuden, nuorentavan elämän lähteistä, jotka siellä kaukana kumpuilivat niin ylitsevuotavina.

Salissa kiintyi johtaja Rönkä tarkastelemaan vanhoja maisemamaalauksia, joita riippui seinillä varsin runsaasti.

— Teillä on hieno vanhan polven taidemaku, imarteli hän Matilda rouvalle. — Te rakastatte ehyttä kokonaisvaikutusta.

— Niin, me olemme, hiukan vanhoillisia. Eino kyllä kerran osti muutamia uudempia tauluja, mutta kun hän oli kokonaisen päivän niille paikkaa etsinyt, luopui hän koko puuhasta. Eivät ne soveltuneet näiden joukkoon, saivat mennä arpajaisvoitoiksi.

— Olivatko ne maisterin ostokset sitä kaikkein uusinta lajia? tiedusteli johtaja Rönkä Einon puoleen kääntyen.

— Ei lähimainkaan! selitti Eino naurahtaen. — Niissä minun ostoksissani oli vielä puitakin maisemien koristeena, mutta puuthan ovat jo monen mielestä vanhanaikaista ylellisyyttä. Riittää, kun sukii sinne tänne luurankokäsivarsien tavoin harottavia juuria.

— Ja kuitenkin, kuitenkin minä pidän sentapaisista maalauksista, innostui johtaja Rönkä selittämään. — Juurien esille kiskominen on uutisraivaajan työtä, nämä maalarit ovat uutisraivaajia. Heidän maalauksiaan ei ymmärretä, hyvä, mitäs siitä ymmärtämisestä niin väliä! Ymmärrämmekö me muuten elämää? Eikö se ole enimmäkseen salattujen yllätysten kirja? No niin, nämä maalarit eivät anna mitään havainnollista kuvaa mistään, he antavat vain hämäriä aavistuksia, houkuttelevat meitä juuri niille salattujen yllätysten poluille. Minä seuraan heitä empimättä, minua vetää heidän mukaansa seikkailun viehätys. Minä en välitä siitä tiestä, jota kehutaan koetelluksi, minä harppaan siltä pois tahallani, isken ensimäiseen sattumaan. Siinä voi olla aarre kätkettynä!

— Ah, te puhutte kauniisti, johtaja Rönkä, aarteen etsijä tahtoisin minäkin olla! huudahti rouva Silvan pianon äärestä, jonne hän oli päätynyt nuoren insinööri Viherluodon kera nuotteja selailemaan.

Hän puhui totta, rouva Siviä Silvan, hän tahtoi olla aarteen etsijä. Hän olikin etsinyt niitä kaiken ikänsä kiitettävällä ahkeruudella. Rouva Siviä Silvan oli omasta mielestään kovan kohtalon marttyyri. Hän oli syntynyt suureksi taiteilijaksi, mutta pääkaupungin väärään suuntaan kehittynyt taidearvostelu oli kohdellut hänen ensiaskeliaan kylmästi. Niin murtui hänen raukan sydän, ja epätoivossaan hän lahjoitti sen vertavuotavan sydänparan jo niihin aikoihin hieman kaljupäiselle kamreeri Silvanille. Kuovikoskelle jouduttuaan rouva Siviä Silvan kantoi marttyyriuttaan arvokkaalla alistumisella. Eikä hän kätkenyt hyljeksittyjä kykyjään vakan alle. Hän näytteli kaikissa mahdollisissa iltamissa ja hyväntekeväisyysjuhlissa, lauloi romansseja ja kansanlauluja jokaisessa tarjoutuvassa tilaisuudessa. Hänellä oli laaja sydän, siltä riitti sisarellista ohjausta jokaiselle uudelle tulokkaalle, joka Kuovikosken tehdasalueelle ilmestyi. Nyt riiputti hän jo hameensa helmoissa apulaisinsinööri Viherluotoa. Samoin oli hän ennen riiputtanut monia muita, toisia lyhemmän, toisia pitemmän ajan.

Tällä kertaa näytti alku hyvin lupaavalta. Nuori, kaunismuotoinen, vielä hiukan ujosteleva apulaisinsinööri oli silminnähtävästi pahoin pikeytynyt hyvään hengettäreensä. Hän oli istunut soittamaan, ja rouva Silvan lauloi. Apulaisinsinöörin korvat punottivat, hänen sormensa vapisivat koskettimilla, ja hän hengitti ahnaasti ylitseen kaartuvan, paisuvan poven pyörryttäviä, salattuja tuoksuja, kun rouva Silvan kiirehtimättä valikoi uusia nuotteja.

Kamreeri Silvan oli nykyisin jo kokonaan kaljupäinen, hiukan hermostunut herra. Hän heitti vihaisia syrjäsilmäyksiä taiteilijapariin päin. Hänen valitettava puolensa oli, ettei hän konsanaan osannut antaa oikeata arvoa vaimonsa taiteilijalahjoille. Hän oli omaksunut tässä kysymyksessä pääkaupungin taidearvostelijain väärän makusuunnan.

Eino Rautanen ei voinut olla itsekseen hymyilemättä nähdessään rouva Silvanin uuden valloituksen. Hän oli itse kerran viheriässä nuoruudessaan nauttinut kokonaisen kesäkauden rouva Silvanin alkeisopetusta ja saanut kestää kamreeri Silvanin vihaisia syrjäkatseita. Siitä oli jo vuosia vierähtänyt, kamreeri Silvan oli jo unohtanut kaunansa. Hän ja Eino Rautanen olivat nykyään hyvällä jalalla, kamreeri luki nuoren Rautasen luonnolliseksi liittolaisekseen, tavallaan myös onnettomuustoverikseen.

Johtaja Rönkä tiedusteli Matilda rouvalta, miten hänen tehtaalta ottamansa turvatti menestyi. Hän oli rouva Syväriltä saanut kuulla, että täällä oli yksi orpo saanut äidillisen hoivan.

— Kiitos, se menestyy erinomaisesti, se on niin herttainen ja kiltti lapsi! Liisu on hänen nimensä, rouva Syvärin kaima. Saattepa tuossa paikassa tutustua minun pikku Liisuuni!

Ujosteleva tyttönen ilmestyi Matilda rouvan kutsumana saliin ja kiersi niiaten jokaisen vieraan luona. Johtaja Rönkä silitteli hänen päätään ja puheli:

— Hyvä, kun edes sinä tyttöseni löysit kodin! Paljon niitä on siellä vielä kodittomina.

Hän kertoi rouva Syvärin kanssa monasti niiden kohtalosta keskustelleensa. Tunsihan rouva Rautanen sen kiltin sairaanhoitajattaren?

— Josko minä hänet tuntisin! huudahti Matilda rouva silmät säteillen.

— Niin, hän olisi valmis ottamaan myös orpokodin ylijohdon, kun olisi vain huoneisto. Mutta tiedättehän, millainen se nykyinen sairaalakin on: vähäpätöinen huvilarakennus, ei tilaa edes sairaille, ei kunnon asuntoa hoitajille, saati sitten orvoille. Rakennuspuuhiin pitäisi viivyttelemättä ryhtyä.

Eino Rautanen, joka pakisi kamreeri Silvanin kanssa, oli tähän asti vain toisella korvallaan seurannut äitinsä ja johtaja Röngän keskustelua. Mutta johtaja Röngän viimeiset sanat havahduttivat hänet, hän äkkäsi hyökkäyksen odottamatta alkaneen, ja hän oli aseeton. Ei hänen huolinut kuin salavihkaa vilkaista äitinsä puoleen tullakseen vakuutetuksi: Orpo tyttönen oli siirtynyt kasvattiäitinsä viereen. Matilda rouva veti hyväillen häntä lähemmäksi itseään, kuunnellen samalla pelkkänä korvana ja silmissään lämmin innostuksen loiste johtaja Röngän hyväntekeväisyyssuunnitelmia.

Ja näin ylivoimaisen alkuotteen kerran saatuaan toimi johtaja Rönkä ripeästi. Liikoja sanoja tuhlailematta hän alkoi kehitellä suunnitelmiaan: Uusi sairaala olisi rakennettava ja orpokoti sen yhteyteen tai paremmin läheisyyteen. Työväen asunnot olisivat myös uusittavat, niitä kun oli paljon tuhoutunut tehtaan valloituksessa, ja loputkin olivat siinä aivan jaloissa, kaiken muun tiellä. Juuri sellainen asuntokurjuus piti vireillä tyytymättömyyttä, kasvatti uutta kapinahenkeä. Hän oli kuullut jo entisen johdon suunnitelleen työväen asuntojen ja sairaalan siirtämistä alemmas jokivarrelle, ja sitä suunnitelmaa pitäisi nyt ruveta kiireesti toteuttamaan, mutta siinä työssä hän tarvitseisi asiantuntijan avustusta. Hän kääntyi suoraan nuoren Rautasen puoleen:

— Sitä varten olen rohjennut vedota maisterin apuun, minä outo aloittelija. Ehkä maisteri joskus joutoaikanaan tulisi hiukan silmäilemään, soveltuuko maanlaatu siellä alhaalla asuntotarkoituksiin. Vaikka aluksi löydettäisiin vain sairaalan ja orpokodin paikka, sillä niiden rakentaminen ei siedä enää viivytystä.

Matilda rouva nyökytteli päätään ja huudahteli lämmenneenä:

— Tietysti, tietysti Eino tulee! Pitäähän niille sairaille ja orporaukoille saada koti.

Hän likisti hellästi pikku Liisua ja jatkoi:

— Sinulla, rakas lapseni, on täällä koti, mutta niiden toisten pitää myös saada koti, ja rouva Syväristä tulee heille hyvä äiti.

— Niin, hänestä tulisi orpojemme äiti, säesti johtaja Rönkä. — Ja entisen, viisaan johdon suunnitelmien täytäntöönpanohan tässä vain on oikeastaan kyseessä, ei mitään muuta.

Tosiaan johtaja Rönkä ei paljon vaatinut. Tahtoi vain jatkaa edeltäjien työtä ja oli ajatellut, että maisteri olisi lähin mies häntä outoa aloittelijaa tässä tehtävässä avustamaan.

Maisteri ei pannut vastaan, lupasi tulla aivan lähipäivinä uuden sairaalan ja orpokodin paikkaa etsimään. Johtaja Rönkä pudisti kiitollisena hänen kättään ja puheli hyvästellessään:

— Minä en erehtynyt teistä, uskon yhteistyömme antavan kauniita tuloksia.

Sillä tavoin ajoi Kuovikosken tehtaan uusi johtaja Päiväniemessä asiansa, sovitti länkensä nuoren Rautasen kaulaan.

Matilda rouvan mielestä oli johtaja Rönkä maailman rakastettavin mies. Hyvä kaitselmus oli hänet tänne lähettänyt rakkaan Arvi-vainajan ja vanhan Falkmanin elämäntyötä jatkamaan.

Nuori Rautanen ajatteli: "Mikähän uusi ihmelöytö se rouva Syväri oikeastaan lienee?" Nimi tuntui oudolta, haetulta, mutta äiti oli siihen ihastunut, ja hänet pantiin sille rakentamaan sairashuonetta ja orpokotia. Johtaja Rönkä oli ovela mies, ehkä oli sopinut koko juonen jo etukäteen sen laupeudensisarensa kanssa. Eikä auttanut vastaan pyristellä, sait komennon, tottele!

III.

Iltapäivällä teki nuori Rautanen vanhan Petteri rengin opastamana kävelymatkan Päiväniemen pienille, mutta hyvässä kunnossa oleville viljelyksille. Sieltä palatessaan hän huomasi jo hyvän matkan päähän lehtokujalle puutarhaportilla seisovan, papurikon parivaljakon vetämän landau-vaunun. "Kas vain, Falkmanit ovat liikkeellä!" hykähti hän ilostuneena ja kiiruhti askeliaan.

Niin olikin asia, rouva Falkman tunnettiin joka paikassa papurikosta parivaljakostaan ja upeasta ajopelistään. Tällä ajopelillä oli oma historiansa: Rouva Bertha Falkman oli syntyään saksalainen, ja juoru kertoi, että hänen isänsä, muuan berliniläinen vanhan polven virkamies, oli antanut tämän ajoneuvon tyttärelleen ainoaksi myötäjäislahjaksi. Hän oli itse aikanaan omistanut pienen maakartanon, mutta sitten köyhtynyt eikä voinut enää upeata landau-vaunuaan käyttää. Mutta hän oli käytännöllinen mies ja ajatteli: "Vävypoikani on tehtaan tirehtöörinä siellä kaukaisessa maassa. Donnerwetter, tehtaan tirehtöörille, jos kenelle, soveltuu erinomaisesti parivaljakon vetämä landau-vaunu!" Niin sai tytär landaun myötäjäisikseen, ja rouva Falkman hoiti hyvin myötäjäislahjansa. Joka kevät se uudestaan maalattiin ja kiilloitettiin, se säilyi ikuisesti uutena. Se oli kaunopuheinen vertauskuva omistajansa uskollisesta sydämestä.

Päiväniemeläisiin oli rouva Falkman erikoisesti kiintynyt. Tässä talossa oli hän tuntevinaan tuulahduksen oman kaukaisen lapsuuskotinsa ilmapiiristä. Siellä ilmapiirissä oli hän nyt kokonaisen vuoden viettänyt, ja heti sieltä palattuaan hän tietysti tahtoi ilahduttaa päiväniemeläisiä vierailullaan.

Hän oli tullut tyttärineen. Tämä tytär, Siiri Falkman, oli jo portilla nuorta Rautasta vastassa ja tervehti iloisesti:

— Sieltähän se tulee Päiväniemen uusi isäntä viljelyksiään tarkastamasta!

Nuori Rautanen kohotti hattuaan ja naurahti: — Ei auta, pitää tarkastaa, vanhan palvelijan mieliksi!

He puristivat pitkään ja lämpimästi toistensa käsiä. He olivat aina olleet hyviä ystäviä, ja nyt oli heidän ystävyyttään lujittamassa vielä yhteisten perheonnettomuuksien jälkimuisto. Molempien isät nukkuivat viimeistä untaan samassa veljeshaudassa. Se on luja jälkiside, rakkaiden vainajien yhteinen kuolinkumpu, se vetää jälkeenjääneiden kohtalot aivan kuin saman tähden alle. Sen tunsivat nuori Rautanen ja Siiri Falkman pitkän erossaolon jälkeen entistä elävämmin, siksi jälleennäkemisen ilo oli molemmin puolin sydämellinen.

Siiri Falkman oli kookas, vaaleaverinen nainen. Hän oli äskettäin täyttänyt kaksikymmentäkaksi vuotta, ja niinpä hänen solakan vartalonsa muodot olivat juuri saavuttaneet parhaalleen puhjenneen elämän kukkeuden. Liikkeissä ilmeni pehmeää joustavuutta, täyteläistä suloa, jonka nuori Rautanen heti ensi silmäyksellä pani merkille. Se oli uutta, ennen oli Siiri Falkmanin esiintyminen tehnyt häneen hiukan huolimattoman, poikamaisen vaikutuksen. "Hän on nähtävästi aika paljon tanssinut!" vilahti nuoren Rautasen aivoissa. Yhtä edullinen muutos oli tapahtunut Siirin kasvonpiirteissä: hieman itsepintainen, vallattoman kulmikas alaleuka oli pyöristynyt, hienoa hipiää värjäsi kypsyyteensä puhjenneen elämän lämmin hohde. Laajareunaisen hatun alta näyttivät Siirin kasvot aivan kadehdittavilta. Tosiaan olivat suru ja Berlinin elämä saaneet ihmeitä aikaan.

Siiri Falkman kertoi, että he olivat tehneet toivioretken kuovikoskelaisten veljeshaudalle, ja niin poikkesivat paluumatkalla myös Päiväniemeen.

— Saimme kuulla, että teillä on talo taasen uudessa kunnossa ja sinäkin olet juuri palannut kotiin. Pitihän teitä rientää tervehtimään!

— Se oli hyvin, kiltisti tehty! Ja äitisi... ovatko he tuolla sisällä?

— Eivät he siellä ole, nauroi Siiri. — Tiedäthän sinä äidin, hän on jo ehtinyt tarkastaa Päiväniemen uusitun kartanon ulkoa ja sisältä, ja nyt he ovat Päiväniemen viljelyksillä, niinkuin sinäkin! Tuonne he menivät kartanon taa Matilda tädin ryytimaalle.

— Onpas se menoa! Äitisi on siis täydelleen toipunut Kuovikosken kauhujen jäleltä?

— No niin hyvin, kuin vanha ihminen semmoisten kolahdusten jälkeen enää voipi toipua. Hyvässä hoivassa sai siellä äiti raukka olla sukulaispiirinsä keskuudessa.

— Eivätkös ne ainaiset levottomuudet siellä liian usein verestäneet Kuovikosken jälkimuistoja?

— Eivät sanottavasti. Äidin sukulaiset elävät siellä Berlinin huvila-alueella, ja siellä saatiin olla melkein rauhassa. Minä vain jouduin muutaman kerran pienelle seikkailulle Berlinistä palatessani, mutta äiti sai siitä tietää vasta hyvän aikaa jälkeenpäin.

Naureskellen Siiri kertoi seikkailunsa: Mellastavat kommunistit, oikeat moabitilaiset olivat napanneet hänet kiinni, vieneet panttivangikseen. — Mutta enhän minä heidän panttinaan ollut paljon arvoinen. Kun intin olevani ulkomaalainen, päästivät vapaaksi. Sain vielä oikein saattajan kotimatkalle!

Siiri heilautti niskojaan, ja hänen kasvoillaan vilahti vallaton, poikamainen ilme. Siitä tunsi entisen Siirin, itsepäisen, koirankujeisiin alati valmiin.

— Taisit sinä sentään alussa vähän hätääntyä? nauroi Eino. — Eivätkö ne Moabitin ritarit ole jotenkin hiomattomia?

— Eivät ne ole lähestulkoon semmoisia kuin Kuovikosken punaiset. En tiedä, mutta minä sain sen vaikutuksen, kuin eivät ihmiset siellä veljessodassakaan osaisi vihata niinkuin meidän punaiset. Ei niiden silmissä näkynyt sitä raskasta, toivottoman synkkää leimua, joka voi melkein panna veren pysähtymään.

— Ehkäpä sitä katsetta hieman lauhdutti sinun ulkomaalainen olemuksesi! Ja saatat olla myös oikeassa. Katsos, meidän punaiset soittelivat aivan välittömästi itämaisten nuottien mukaan, ja muutenkin meillä ollaan vielä askel lähempänä noitarumpujen ja shamaanien aikakautta. Meillä muuttui veljesviha tavallaan loveenlankeemiseksi, ja se vaati verisiä uhriorgioita.

Rouva Falkman kantoi vielä syvää surupukua. Hän oli painunut kokolailla kumaraan, ja hänen heikko näkönsä oli entisestään huonontunut. Hän tervehti Einoa melkein kuin omaa, kauan kaivattua poikaansa, otti sitten lornjettinsa ja tarkasti hänet kiireestä kantapäähän.

— Niin on, niin on, kuten olen aina sanonut, haasteli hän päätään nyökytellen. — Vanhan pastori Rautasen piirteet tulevat yhä selvemmiksi. Ei, Matilda rakas, ei Arvi vainajalla näytä olevan hänessä, paljon osuutta!

— Se on kai se taannehtiva hyppäysteoria, täti hyvä! pisti Eino.

— Mikä lie se teoria, mutta niin vain monasti meille elämän antajille käy. Ei Siirikään minua paljon muistuta, vieraiksi jäämme me lihalliset vanhemmat.

Rouva Falkman oli käytännöllisyyden perikuva. Hän oli jo täysin unohtanut jälleennäkemisen viljavat kyyneleet, ottanut perinpohjaisen selon Päiväniemen uusista oloista ja tarrasi nyt yhtä suurella innolla Kuovikosken asioihin. Einon vaali puuhiomoyhtiön johtokuntaan häntä erikoisesti innostutti, hän puheli tuohtuneena:

— Se on oikein, vallan oikein, että sinä jouduit sinne! Niitä sietää pitää tarkoin silmällä, ei tiedä mitä ovat miehiään ne uudet tulokkaat.

— Minusta on uusi johtaja hyvin miellyttävä mies, puolusteli Matilda rouva.

— Saattaa olla miellyttävä, mutta ei silmälläpito siltä haitaksi ole. Hyvät ystävät, me olemme vielä paljon vastuussa siitä, miten siellä asiat rupeavat sujumaan.

Hän oli tosiaan entinen, parantumaton rouva Falkman, kiintynyt sydänjuuriaan myöten entiseen kotimaahansa, mutta vähintään yhtä lujasti myös Kuovikosken puuhiomoon.

Juotiin kahvia puutarhassa, ja siinä syventyivät vanhat rouvat pitämään oikein yhteistä perheneuvottelua Kuovikosken orvoista ja vaivaisista. Siiri pyysi Einoa kävelylle Päiväniemen rantaan.

— Kaikki muut ovat jo tarkastaneet Päiväniemen maita, pitäähän minunkin vuorostani se tehdä! ilkamoi hän.