Part 3

Ainoa, joka mielihyvin katseli Joutsian poikaa, oli pastori. Hän seisoi rappusilla, liperit kaulassa ja virsikirja kädessä, valmiina menemään juhlalliseen toimitukseen, mutta väkisinkin hänen täytyi ihan ääneen naurahtaa, kun naiset parkuen pakenivat hevosta. Voi kuitenkin sitä kirkua! Siellä oli joukossa myöskin Helena ja Saarlan nuoret tyttölapset. Oli siinä silmänruokaa. Kuinka Greta olikin äitinsä näköinen! Samat ihmeelliset silmät, samat ilmeet kasvoissa... Viekoitteleva oli tänä päivänä Helenakin -- mikä hänen nyt oikein olikaan? Hän oli tervehtinyt keikaillen ja vieraan kohteliaana kuin jotakin matkustavaa kreiviä. Vaarallista, vaarallista, neitiseni! Paras olla varuillaan, kun on samoissa kutsuissa Editha Ståhlen tytär! Oo sen tytön korvia! Eivätkö ne olekin kuin ruusunkarvaiset näkinkengänkuoret... Millainen lapsi se on vielä! Puhuu ja palpattaa ja kuiskaa ystävättärensä korvaan, nauraa ja heittelee ruumistaan kuin kissanpoika... Jumalan tähden, ole hiljaa, tyttö!

Jaakko Sand kävi äkkiä kalpeaksi ja tarttui kuistin kaidepuuhun...

Samassa hän huomasi, että ihmiset alkoivat lappaa vastapäätä olevaan rakennukseen. Siellähän toimituksen piti tapahtua. Ja sinne hän meni hänkin, sinne kuumaan pätsiin, jonne aurinko hehkui kuin saunankiukaan suu ja johon kuihtuvat limot viime nesteillään levittivät tukahduttavaa lemua. Ja sinne hän asettui juhlalliseen asentoon odottamaan ihmisparia, joka hänen oli määrä vihkiä mieheksi ja vaimoksi...

Morsiuspari tuli sisään hitain askelin, sulhanen punoittavin poskin ja hartaan näköisenä sekä hänen rinnallaan hento, vaatimaton, sinisilmäinen tyttö, jonka hiuksilla oli seppel valkeista tekokukkasista. Heidän uudet vaatteensa kahisivat ja kengät narisivat. Yhtenä töminänä kaikui huone, kun telttatytöt ja telttapojat marssivat paikoilleen.

Kauniisti toimitus tapahtui. Sulhasen kasvot olivat tyynet ja kirkkaat, morsianta tuppasi ensin itkettämään, mutta selvästi hänkin vastasi papin kysymyksiin. Kuuluisan muhkealla äänellään pastori kehoitti heitä elämään kurissa ja Herran nuhteessa, kärsimään toinen toisensa puutteita ja rakastamaan toisiaan myötä- ja vastoinkäymisessä. He lankesivat polvilleen, teltta levitettiin heidän päällensä ja pappi siunasi heidät.

Teltturit yrittivät väsyä pitkän toimituksen aikana. Suuri, punakukallinen silkki, joka oli heidän nostettujen käsiensä varassa, vapisi. Varsinkin Helena, jota mielenliikutus kaiken yötä oli pitänyt valveilla tai levottomassa unessa, sai ponnistella pysyäkseen pystyssä.

-- Kuka se on tuo sininen? kuiskasi Lilly-neiti ystävättärelleen heti, kun morsiuspari oli noussut.

-- Se on juuri se Sandin rakastettu.

Tytöt katselivat Helenaa, joka kääri kokoon telttasilkkiä.

-- Pastorilla ei ole hullumpi maku, sanoi Lilly-neiti. -- Morsian olisi oikein soma, jolleivät olisi panneet hänen päähänsä noita kauheita kukkia. Kuka nyt käskeekin! Mikseivät he sido seppeliään vaikkapa puolanvarsista?

-- He eivät olisikaan talonpoikia, jos he sen ymmärtäisivät, puuttui vastaamaan herra Gustaf, ennen kuin sisar oli ehtinyt suutaan avata. Herra Gustaf oli hurjasti rakastunut neiti Lillyyn.

-- Tietääkö neiti, lausui vuorostaan Magnus Ståhle, joka myöskin oli rakastunut neiti Lillyyn, -- että tämä Raso on vanha herraskartano. Ei se ole ollut kuin puolen vuosisataa talonpoikien hallussa.

-- Sen kyllä näkee, vastasi Lilly pikkuvanhan ymmärtäväisyydellä. -- Nuo vanhat puut, tuo suuri rakennus, voi miten paljon ne ovat mahtaneetkaan nähdä! Aivan voi kuvitella kuutamoiltoja, kun täällä on ollut kestejä ja kun nuoret ovat kävelleet tuolla alleoissa... Voi kuinka sentään on surullista, että kaikki häviää!

-- Näyttääkö teistä täällä häviävältä? tokaisi nuorten puheeseen Nylander, joka jo hyvän aikaa oli kierrellyt saarlaisten ympärillä. -- Isäntä täällä rakentaa paraikaa komeaa kivinavetta ja näkisitte, millaista suota tuossa lehdon takana kuokitaan.

Hän sanoi sanottavansa veitikkamaisesti hymyillen ja maiskautti suutaan, ikään kuin olisi ollut kysymys mansikasta tai jostakin muusta syötävästä. Tytöt purskahtivat suureen nauruun. Talonpoika rakentaa navettoja ja kuokkii soita entisen loiston sijalle -- olihan se kauhean lystillistä!

-- Mutta pappakin sanoo, että hän on hyvä maanviljelijä, selitti Greta-neiti touhukkaasti. -- Mutta kaikkein intresanteinta täällä Rasossa on se, että kuningas kerran on ollut täällä yötä. Kuka niistä se nyt olikaan? Kaarle...

-- Mitä sinä nyt sekoitat, oikaisi veli häntä malttamattomasti. -- Itse Kustaa Adolf se oli, ei neljäs, vaan toinen.

-- Oo, todellako! huudahti Lilly aivan haltioissaan.

Hän pusersi kovasti Gretan käsivartta. Kaikki täällä oli hänelle niin uutta ja ihmeellistä; tämä jykevä rustholli, nuo kankeat, itsetietoiset talonpojat, morsian kömpelöissä kukkasissaan, vanha herraskartano muistoineen, kaunis talonpoikaistyttö, joka niin onnettomasti rakasti...

He jättäytyivät jäljellepäin, katselivat Helenan olemusta ja Greta Ståhle kertoi:

-- Pastori oli jo menemäisillään hänen kanssaan naimisiin. Hän ei vuosikausiin käynyt meillä. Hän ei uskaltanut tulla. Mutta sitten hän kerran tuli ja mitä kaikkea mamma lieneekään hänelle sanonut, sillä naimisista ei tullut mitään... Minusta mamma olisi voinut antaa heidän saada toisensa...

-- Kuka sitä tietää... menisitkö sinä naimisiin talonpojan kanssa?

-- Mutta tuo tyttö on hienompi kuin tavalliset talonpoikaistytöt!

Helena kyllä huomasi, että he häntä tarkastelivat. Hetkiseksi hän tuli ajatelleeksi, että ehkä he pitävät häntä kauniina, mutta samassa se tunne katosi. Eivät maar he hänestä mitään hyvää ajattele. Kyllä kai ne kulkupuheet ovat Saarlaankin joutuneet. Saarlan armo oli kerran katsonut häneen niin pahasti. He olivat isän kanssa kohdanneet Saarlan vaunut maantiellä. Majurilla oli ollut asiaa isälle ja hän oli pysäyttänyt heidät. Armo oli hienoissa, harmaissa vaatteissa, oikein hän nosti harsonsa ja rupesi tuijottamaan Helenaan. Kuinka kylmästi ja ylpeästi hän katsoi! Helena aivan jähmettyi. Mitä Helena oli tehnyt? Mitä varten armo tahtoi jähmetyttää hänet jääpuikoksi? Pastorinko tähden?... Helenalle tuli sellainen aavistus, että armo vihasi häntä pastorin tähden. Mutta mitä se armoon kuului?... Sitä ei Helena saanut koskaan tietää, mutta sen sijaan ei hän koskaan päässyt siitä tunteesta, etteivät saarlaiset suoneet hänelle hyvää.

Päivällinen oli katettu suureen, vanhaan pirttiin. Seinien jättiläishirret olivat jo mustuneet, mutta limot, valkeiksi sivuttu takka ja aurinko tekivät sen ystävällisen näköiseksi. Kuusi pitkää pöytää oli katettu penkkejä myöten. Punakukalliset lautaset paistoivat valkeilta liinoilta, haarikat olivat täynnä olutta ja niiden välissä, siellä täällä, seisoi korkeita hopeisia pikareja täynnä tervankarvaista tupulttia.

Kyllä oli ruokaakin. Oli suolakalaa, sekä siikaa että lahnaa, oli tuoretta kalaa sekä keitettynä että paistettuna. Oli sianlihaa sekä keitettynä että suolattuna ja paistettuna, oli rosollia, juustoa, lihapullia, perunaruokaa, rusinakeittoa, maitoon keitettyä riisipuuroa ja uunissa paistettua kaurapuuroa, oli mansikoita, lihalientä piirakan kanssa, tuli sitten paistien vuoro: oli sekä vasikkaa että lammasta. Tuli putinkia ja blancmanger'ta.

Morsiuspari istui pastorin ja Saarlan majurin välissä. Siinä pöydässä olivat kaikki herrasväet ja Rason mahtavimmat sukulaisemännät. Isännät olivat eri pöydässä. Heidän pöydässään istui myöskin Tölli, puhemies, juhlallisena, vakavana ja oman arvonsa tuntevana. Ties olisiko näistäkään häistä mitään tullut, jollei hän olisi ryhtynyt toimeen! Helenaan hän tuon tuostakin vilkaisi. Korea tyttö se yhäkin oli ja liukkaasti liikkui -- mitä jos senkin naittaisi siitä pois ihmisten hampaista!

Marjaana, Iita ja Annakaisa liehuivat hekin kaiken aikaa katsomassa, ettei mitään puuttuisi. Edeskäypinä toimivat suutarin Janne, nikkari-Tuomas ja joukko piikoja.

-- Annetaan kalan uida! huudahti Nylander ja korotti lasiaan morsiusparille. -- Fisken vill simma, sanoi hän samassa majurille ja otti toisen ryypyn. -- Mistäs on saatu kaloja? kysyi hän sitten Iitalta, joka kantoi pöytään suurta kalavatia. -- Esa-ukkoko se aina vain jaksaa pitää taloa kalassa...? Mutta meidän morsiamemme ei mitään syö...

-- Kukahan täällä on ruoanlaittajana? kysyi rouva Liljeblad naapuriltaan rouva Hallbomilta. -- Buljongissa on liian paljon suolaa...

-- Emmekö me saakaan serviettejä? kuiskasi Lilly ystävättärelleen.

-- Ota nenäliinasi, kuiskasi Greta takaisin. -- Mutta nälkää ei meidän tarvitse nähdä, kuten näet. Kuinka monta ruokalajia jo on ollutkaan?

-- Viisi, kuusi kumminkin. Eikä vielä olla paistissa. Mutta sehän on aivan kauheaa, kuinka ne syövät! Katso nyt noita: kaikki pistävät keittoa samasta vadista.

Isäntien pöydässä juteltiin navettarakennuksesta, joka oli tekeillä Rasossa.

-- Tuleehan siitä kallis, sanoi isäntä, Kalle Kustaanpoika -- mutta kyllä se sittenkin vuosien kuluessa maksaa itsensä.

-- Vaan eikös se tule kylmä, kun ikkunat tehdään niin suuriksi?

-- Se kuuluu taas lehmille olevan terveellistä, kun saavat valoa.

-- Kyllä maar ne kaukalonsa löytävät vähemmälläkin valolla. Kyllä minä vain...

Juha kuunteli toisella korvallaan, mitä isäntien pöydässä puheltiin. Mielellään hän olisi luopunut kunniapaikastaan majurin vieressä, kun olisi saanut olla keskustelemassa navetasta. Sillä hänen mielessään oli koko kesän ollut sellainen ajatus, että hän vielä rakentaa sellaisen navetan Joutsiaan. Mutta hänen ympärillään kävi niin kova surina, ettei hän voinut erottaa, mitä isäntien pöydässä puhuttiin. Nylanteri oli niin suurisuinen.

Pastori piti ahkerasti seuraa morsiamelle. Hän kertoi tälle, kuinka entinen morsian vastasi, kun häneltä kysyttiin, oliko hän onnellinen: perästä kuuluu, sanoi torventekijä.

-- Olen minä kastanut lapsen ja vihkinyt sen isän ja äidin samalla matkalla, jatkoi pastori. -- Siinä meni kaksi kärpästä yhdellä läjäyksellä.

-- Ohoh, sanoi Annastiina, -- olivatpa ne häpeämätöntä väkeä.

Sillä kertaa sai pastori nauraa yksin, sillä morsiamen suu pysyi ankarasti supussa.

-- Morsiusparin onneksi! huusi Nylander, nosti korkealle ilmaan hopeisen pikarin, joi syvältä ja laski raskaan astian kolahtaen pöytään.

Monella tahoin puhuttiin kuiskaten ja seurattiin uteliaasti Helenaa, joka liehui vaaleissa vaatteissaan. Tiesihän koko pitäjä hänen ja pastorin välit.

-- Kas, kuinka se sitä melistelee, kas nyt, minkämoisiin vaatteisiin se on pukeutunut, sanottiin.

-- Mikä lieneekin, että se niin eroaa muista sisaristaan ja koko suvustaan.

-- Helena jäi niin aikaisin orvoksi äidistään, koetti joku välittää.

-- Pitäisi sitä toki itsellä olla sen verran järkeä, intti toinen. -- Nuoremmaksihan muut sisaret jäivät, mutta ne ovat vallan toista maata.

Helena tekeytyi ylen määrin iloiseksi. Hän tahtoi ennen kaikkea näyttää sen pastorille. Olihan hänellä tiedossa kosija, rikas leskimies, suuren talon isäntä. Kelpasipa sillä härnätä. Hän likeni pöytää, jossa telttatytöt ja telttapojat istuivat. Heillä tuntui olevan aika hauskaa. Oli se sittenkin hyvä, että he olivat noin samassa pöydässä. Helena sen sillä lailla oli järjestänyt, muuten he kyllä olisivat saaneet istua kuka missäkin.

Ei se ollut totta, että Joutsian Akseli juovuspäissään olisi tanssittanut hevostaan: hän oli ollut aivan selvänä ja täysissä tajuissaan. Mutta hän oli tahtonut tehdä kiusaa. Vai eikö hänen kannattanut olla harmissaan, kun häneltä talon veivät! Hän oli suutuksissaan isälleen ja äidilleen, jotka sen sallivat, Annastiinalle, joka miehen otti, ja Juhalle, joka suostui tulemaan toisen taloon. Istuessaan nuorten tyttöjen ja poikien joukossa hän sentään hetkeksi unohti harminsa ja laski leikkiä ikään kuin ei harmeja olisi ollutkaan.

Kujeillaan hän oli pehmeästä vierreleivästä tehnyt pienen pallon ja pannut sen vierimään Ahdepään Marille. Mari lähetti palloa eteenpäin ja tätä kaikki nauroivat. Pöytä oli huoneen kulmassa, eikä siellä istunut ketään vanhempia ihmisiä, joten nuoret saivat kaarestaa rauhassa.

-- Antakaa tulla tänne! sanottiin pöydän toisesta päästä.

-- Kuka teistä, pojat, huusi Akseli äkkiä ihan ääneen ja hänen suuttumuksensa leimahti taaskin liekkiin, -- kuka teistä, pojat, osaa heittää taikinanapin sulhasmiehen otsaan!

Toiset pelästyivät hävyttömyyttä, toiset nauroivat salavihkaa ja muista pöydistä ruvettiin jo hämmästyneinä katsomaan teltturien mutkiin.

-- Niemelän Kristerin takista näkyy puuttuvan nappi, tirskui joku tytöistä. -- Antakaa tänne, niin minä pistän sen kiinni!

-- Tarvitaanko nappia? sanoi Helena hymysuin Akselin takaa. Hän ei ollut huomannut Akselin hävyttömiä sanoja ja hänen tarkoituksensa oli ainoastaan kiusoitella Jaakko Sandia. -- Tässä on nappi! jatkoi hän ja näytti hyppysissään punaista ruusunnuppua, joka oli kova ja täyteläinen kuin nappi. Sattui olemaan ruusujen kukinta-aika ja Rason puutarha oli täynnä ruusupensaita.

Helenan nähdessään lakkasivat tytöt tirskumasta ja pojat vaikenivat. Helena oli heitä niin paljon vanhempi ja hänestä kulki niin paljon puheita, etteivät he tahtoneet hänen silmissään kaarestaa. Yksin Akseli iski häneen arastelematta silmänsä.

-- Sen napin otan minä! sanoi hän ja koppasi kukan Helenan kädestä.

-- Mitäs sinä sillä? nauroi Helena. -- Eihän sinun takistasi nappia puutu.

Akseli katseli Helenaa. Tummat kiharat hulmusivat tytön otsan ympärillä. Päivänpaisteessa ne loistivat kuin kultasäikeet. Päivänpaisteessa oli nenäkin läpinäkyvä ja hampaat kuin helmet. Ja huulet... ne olivat juuri kuin olisi tuota ruusua aukaissut. Mitä tyttö niitä siinä nauraessaan kaartelikin... Herra varjelkoon, jos... jos... koppaisikin sen siitä... Akselin silmät leimusivat ja hänen hengityksensä kävi kuuluvaksi. Hän tarttui tuolin selkänojaan ikään kuin karatakseen pystyyn, mutta silloin oli kuin Helenaan olisi puukolla pistetty. Hän kalpeni ja hätkähti. Akselin täytyi keksiä jokin keino rauhoittuakseen.

-- Minä syön tämän! sanoi hän tukahdutetusti.

Ja hän teki kuin tekikin hullunkurisen tempun: pisti suuren ruusunnupun suuhunsa ja alkoi sitä pureskella. Pöytä remahti suureen nauruun ja Helena itse nauroi niin, että vedet tulivat silmiin. Akseli ei enää voinut peräytyä, ja niin hän nieli ruusunnupun varsineen päivineen. Hän nieli sen mukana koko sen äskeisen tunteen ja tuli järkiinsä. Mitenkä hänen ja Helenan ilman sitä ruusua olisi käynytkään? Hän oli tähän asti toimittanut Helenaa pastorille. Kyllä hän vain tästä lähin pitää tytön itse. Mitenkäs hän on ollutkin sellainen houkkio, ettei ennen ole häntä huomannut? Hän koppasi haarikan pöydältä ja joi, niin että rinta jäähtyi.

Nauru teltturien pöydässä oli jo herättänyt huomiota koko häähuoneessa. Morsian, joka on tuntenut veljensä äänen, katseli levottomana remua kohti ja puna poskilla kiirehti Lumian emäntä rauhoittamaan sisartaan. Saarlan nuoret käänsivät hiukan kateellisina päätään ja pastorin silmissä liekehti hetkeksi suuttumus. Naurakoon, naurakoon, ajatteli hän sitten. En minä estä!

-- Teltturien terveydeksi! huusi Nylander ja kohautti pikariaan. -- Skool! Huhhuh kuinka polttikin. Väkevää ainetta! Tuli palaa, tuli palaa! Tahdottekos kuulla jutun siitä, kuinka tuli palaa?

Hän oli tekevinään kysymyksen, mutta eihän hän odottanut kenenkään suostumusta. Ihan pilanpäiten hän vain kysyi ja jatkoi samassa:

-- Kun entinen pappi piti oikein pitkiä saarnoja, niin että kansa kaikki nukkui, niin hän sitten äkkiä kesken saarnansa huutamaan, että "tuli palaa! tuli palaa!" Seurakunta herää ja rupeaa hädissään kysymään: "Missä? missä?" Pappi korottaa äänensä ja huutaa uudestaan: "Helvetissä, helvetissä niille, jotka kirkossa nukkuvat."

Huvittihan juttu vieraitakin, mutta enimmän henkikirjuria itseään.

Paistin jälkeen oli pastorin määrä pitää puhe morsiusparille. Pastori piti puheita tilauksesta ja otti hopearuplan kappaleelta. Koko hääkansa näkyi jo hänen puhettaan odottavan, sillä vähitellen oli keskustelu vaiennut niin kokonaan, että vain jonkun yksityisen, kuten Joutsian Akselin ääni kuului. Pastoria harmitti, että ne juupelit olivat niin varmoja asiastaan. Entä jollei hän heille puhuisikaan! No niin, olihan isäntäväen mieliksi puhuttava.

Aiheena hänellä oli: "ei ole ihmisen hyvä yksinänsä olla" ja kun hän nousi ja lausui "rakkaat ystävät", vaikenivat kaikki ja laskivat veitsensä lautasille. Naiset panivat kätensä ristiin.

Ei pastorilta koskaan puuttunut puhetta. Kauniisti hän puhui nytkin, monen silmiin oli nousta kyyneliä.

Päivällistä oli jo kestänyt tuntikausia. Ihmiset ähkivät, puhkivat ja voihkivat ylensyömisestä ja juomisesta. Auringonsäteistä oli paahtavin helle jo poissa, ne olivat siirtyneet toiseen päähän huonetta. Kuokkavieraitten pirtistä alkoi kuulua viulun vinguntaa. Silloin rupesivat nuorten veret läikkymään. Pojat olivat juoneet niin, että heidän kasvonsa hehkuivat. Tuskin malttoivat he veisata loppuun ruokavirttä ja kuulla papin siunausta.

Kyllä olikin syöty! Joka vain taisi, päästeli näppejään ja vyöhihnojaan ja läksi lehtoon jäähdyttelemään ja lepäämään. Emma Klinga oli sentään oivallinen ruoanlaittaja, se tunnustettiin yleisesti.

Ilta oli lämmin ja tyyni. Päivä päilyi hehkuvana kiekkona Keihäsjärvessä. Jotkut isännistä olivat jo saaneet liikaa ja makasivat kuin tukit luhdeissa. Toiset polttivat piippuaan kuistilla ja laskettelivat sukkeluuksia. Siellä istui sulhanenkin, istui morsiamen isä, istuivat Rason ja Lumian isännät. He puhelivat Rason navetasta. Kauppias Hallbom tuli siihen hänkin, istuutui sulhasen viereen, kehui päivällistä ja olutta ja koetti liepastella Joutsian vanhaa isäntää, Eerikki Aaprahaminpoikaa. Mutta isäntä vastasi äreästi. Silloin koetti kauppias onneaan sulhasen luona, mutta Juha oli harvasanainen luonnostaan ja ainoastaan hymyili hyväntahtoisesti. Jo kiepahti kauppias Hallbom pihamaalle, jossa miesten ryhmässä seisoi Simolan isäntä. Hänen kanssaan ainakin pääsi puheisiin.

-- No, virkkoi kauppias, -- mitäs nyt ajattelette: tuonko minä pojallenne kellon Pietarista?

-- Viittätoista ruplaa en minä maksa, sanoi Simola. -- Poika vääntää sen kuitenkin rikki.

-- Mitenkäs se sen saa rikki? Eihän se nyt enää niin taitamaton ole.

-- Se tahtoo aina tietää, mitä kellon sisässä on...

-- No, kyllä sille sitten riittää kymmenenkin ruplan kello. Ovat ne hyviä nekin... Minä toin tässä sellaisen kellon eräälle kaupungin miehelle ja se on ollut sillä jo pari vuotta ja se kehuu, että...

Eerikki Aaprahaminpoika läheni heitä.

-- Mitäs niillä Pietarin kelloilla tekee, pani hän ilkeästi. -- Mitäs virkaa kellolla on, joka ei käy? Vai käykös meidän Akselin kello?

Eerikki Aaprahaminpoika luimisteli Hallpumiin pahasti. Mutta ei kauppias vähääkään hätkähtänyt. Katseella, jolla rehellinen ihminen vastaa, kun häntä syytetään varkaudesta, sanoi hän:

-- Vai pitäisi kellon sellaisella hoidolla käydä: pudotaan järveen kello taskussa, vedetään vieteri rikki ja korjaillaan sen sisukuntaa puukolla -- vai pitäisi kellon sittenkin käydä?

Akseli, joka seisoi pihamaalla, jo aika lailla hutikassa, kuuli nimeään mainittavan ja huusi:

-- Se saa puoli ruplaa rahaa, joka osaa sanoa minkälainen perkele on. Kuka tietää?

-- Pidätkö suusi kiinni! huusi vanha Joutsia.

Akseli nauraa rehahti.

-- Eikös kukaan tiedä? Punainen, punainenhan perkele on! Se on siellä helvetissä tullut punaiseksi, kun siellä aina palaa tuli...

Ja taas hän nauroi. Hän tahtoi suututtaa isänsä, kun isä hänen perintötilalleen otti vieraan isännän. Isä ei kärsinyt mainittavan punaista perkelettä siksi, että hänen oli tapana humalapäissä nähdä perkeleitä ja ne olivat aina Hallpumin näköisiä, punatukkaisia kuten kauppias.

Tiesiväthän naapuritkin, mitä Akseli tarkoitti. Simola nauroikin haljetakseen. Hän oli hänkin joskus sattunut näkemään perkeleen ja Hallpumin näköinen se oli hänenkin perkeleensä. Muista tällainen leikkipuhe saattoi olla hauskaa, mutta ei niistä joita se koski. Vanha Joutsia yritti jo käydä poikansa niskaan, mutta Lumian rusthollari ennätti väliin ja sai houkutelluksi äijän pois. Hallpumi oli toinen, jota Joutsian pojan puhe harmitti. Mutta hän ei ollut tietääkseenkään, hänellä ei ollut muuta neuvoa.

Saarlan nuoret kävelivät puistossa ja ihailivat illan kauneutta. Mehiläiset ja turilaat surisivat lennähtäen kukasta kukkaan.

Magnus-herra puhui vähän ja seurasi etäältä ja ujosti Lilly-neitiä. Ennen pitkää joutui hän puheisiin Rason isännän kanssa. Heillä olikin yhteisiä harrastuksia, sillä Maunu-herra ei aikonut sotaherraksi eikä muuksi virkamieheksi, vaan maanviljelijäksi. Maunu-herra oli kohtelias ja ystävällinen mies, ihan toisenlainen kuin vanhempi veli. Gustaf-herra oli kokonaan äitinsä poika. Maunu-herra oli paremmin taas kuin talonpoikanen. Lilly-neiti otti käteensä harakankukan ja rupesi nyppimään sen valkeita, kaitaisia terälehtiä. Innoissaan ei hän kävellyt suoraan pitkin tietä, vaan hoiperteli puolelle ja toiselle ja pysähtyi vihdoin suuren ruusupensaan eteen. Siinä hän hymyillen seisoi laskevan auringon hohteessa, mustat, pitkät silmäripset poskilla.

-- Mitä sinä kysyit? sanoi Gustaf Ståhle ja katseli häneen rakastuneesti.

-- En minä sitä voi sanoa, vastasi Lilly veitikkamaisesti. -- Sittenhän se ei kävisi toteen.

-- Enkö koskaan saa sitä tietää?

-- E... e... ehkä... joskus.

Lilly painoi alas päänsä ja punastui.

-- Oi, minä antaisin kymmenen vuotta elämästäni, kun saisin sen tietää, kuiskasi Gustaf.

Greta ja pastori Sand tulivat perässä. Pastori kyseli aivan turhanpäiväisiä asioita, mutta katseli niin oudosti, että Gretan yhtä mittaa täytyi punastua ja kääntää pois kasvonsa. Se oli kerrassaan kummallista, miksi hän sillä tavalla katseli.

-- Kuinka teidän äitinne voi? kysäisi pastori äkkiä.

-- Kyllä hän hyvin voi.

-- Miksei hän tullut tänne?

-- Eihän hän osaa suomea, eivätkä talonpojat häntä huvita.

-- Niin, niin, sanoi pastori ja veti henkeään. Hänet oli äkkiä vallannut ajatus: tiesihän Editha, että minä olin täällä! Hänen kasvoihinsa välähti samassa outo, kärsivä piirto. Greta näki sen ensi kerran ja hätkähti. Hänen kävi sääli ja hän olisi tahtonut lohduttaa.

-- Mitä äitinne tekee nykyään? kysyi pastori tyynemmin.

-- Ei mitään erityistä. Lukee, soittaa, kävelee puistossa... Muutaman kerran olemme kaikki olleet järvellä...

Pastori katseli kauas pois ja hänen silmissään oli sellainen ikävä, että Greta-neidille hetkiseksi tuli halu silittää hänen kättänsä.

-- Laulaako hän? sanoi pastori ja katseli yhä jonnekin kauas.

-- Joskus, hyvin harvoin, vastasi Greta hiljaa ja hänen sydämensä löi kovasti, ikään kuin hän olisi aavistanut suurta ja syvää salaisuutta.

Pastorin silmissä leimahti ja hän kääntyi Gretan puoleen ikään kuin sulkeakseen hänet syliinsä. Tytön kasvoille läikähti kuumana veri ja häntä rupesi pelottamaan ja iljettämään, ei hän itsekään tiennyt miksi. Sillä ei pastori ollut hänelle mitään tehnyt. Ei hän tietänyt, mitä pastori sen jälkeen kysyi tai mitä hän itse vastasi. Mutta hänen ilonsa oli suuri, kun Nylander ja Liljebladin tytöt liittyivät hänen seuraansa. He tulivat kuin vapauttajina.

Greta tarttui ystävättärensä käteen ja he riensivät pois, ensin kävellen, mutta sitten juosten, kiipesivät aidan yli ja tulivat hengästyneinä kallion alle.

-- Nyt minä kerron sinulle jotakin, alkoi Greta ja istutti hänet viereensä kivelle. -- Mutta sinä et saa kertoa sitä kenellekään, et kenellekään. Et sulhasellesikaan, kun menet kihloihin...

Lilly-neiti kiihtyi ystävättärensä juhlallisesta äänestä ja lupasi pyhästi vaieta.

-- Minä olen sitä kauan epäillyt ja nyt pastorin sanojen jälkeen... Voi Lilly, kuinka elämä on ihmeellistä. Mutta muista, ettet koskaan sitä sano kenellekään. Lupaatko...?

-- Olenko koskaan sinua pettänyt? sanoi Lilly jo aivan loukkaantuneena.

-- No et, et. Nyt minä sen kerron. Tiedätkö, minä luulen, että mamman ja pastorin välillä on ollut jotakin.

Lilly hytkähti ja painui likemmä Gretaa.