Part 2

Jota enemmän aikaa kului, sitä enemmän tiedettiin pastorista kertoa. Oli se mies ihmeellinen elämässään. Hän eli kuin viimeistä päivää ja jota hurjemmin hän oli elänyt, sitä kauniimmin hän saarnasi. Hän itki saarnastuolissa omia syntejään ja Keihäsjärven akat itkivät hänen kanssaan, ja lopuksi hän julisti Jumalan armoa ja anteeksiantoa ja nousi saarnastuolista ikään kuin kirkastuneena. Koko maailma tiesi, että pastori kihlaili Rason vanhinta tytärtä, mutta että piikatyttöjen silti täytyi pakoilla häntä, jos tahtoivat säilyttää maineensa. Pappilan palvelustytöt olivat miltei järjestään sellaiset, ettei niillä enää mitään tehnyt. Pastorissa oli sellainen selittämätön, ylenpalttinen voima. Hän taivutti puoleensa vakaviakin naisia, kun se voima nousi. Pelottava oli sellaisina hetkinä pastori Jaakko Sand. Eivätkä ihmiset ymmärtäneet mitä hänestä piti ajatella. Toiset väittivät, että sellainen sen oikean hengenmiehen tulee ollakin ja muistelivat hänen sanojaan "ilman lankeemusta ei ole nousemustakaan". Mutta toiset olivat sitä mieltä, että olisi pitänyt näkyä hyviä hedelmiä, jos puu oli hyvä.

Olisipa Rason rusthollari ollut sama yrmeä ja ynseä talonpoika kuin ennen, niin pastori hyvin pian olisi saanut lähteä käpälämäkeen. Mutta hän oli tutiseva äijä, joka ikävissään odotti juomaveikkoaan. Eiväthän tyttäret antaneet mitään, jollei tullut vieraita! Sen tähden äijä-paha odottamalla odotti vieraita. Kalle, nuori isäntä, ei viitsinyt ruveta sekaantumaan ihmisten naimakauppoihin, ei edes omien sisartensa, Iita ja Marjaana vihasivat sydämensä pohjasta pappia. Ehkeivät he Helenan tähden olisikaan vihanneet niin paljon, mutta hehän saivat hoitaa isää ja se oli hirmuista työtä! Vaan eipä heidän sanansa mitään merkinnyt, kun isä ja Helena olivat pastorin puolella.

Miksei pastori sitten nainut Rason tytärtä? Helena oli kaunis ja halasi joka solullaan elää Jaakko Sandille. Niin, kuka sen tietää! Lieneekö Jaakko Sand itsekään tietänyt. Tätä väliä oli kestänyt jo kuusi vuotta. Helenalla kävi alussa sulhasia niin paljon kuin vuodessa on viikkoja, mutta ei hän sallinut heidän tulla näkyviinsäkään. Hän eli toivon ja epätoivon vaiheilla, hän lankesi äärimmäisestä onnesta pimeimpään epätoivoon. Jaakko Sand saattoi kirjoittaa hänelle kirjeitä, jotka polttivat hänen hyppysiäänkin, ja hän saattoi jäähdyttää hänet jääpuikoksi, kun hän saarnastuolista loi kylmän katseen penkkiin, missä Helena istui. Hän saattoi olla tukahduttamaisillaan hänet syleilyllään, kun he olivat kahden kesken, ja hän saattoi jollakin rivolla leikkipuheella olla vaivuttamaisillaan hänet maan alle häpeästä. Sellainen oli heidän välinsä ollut loppuaikoina. Epävarmuus oli laihduttanut Helenaa, sillä se kalvoi kuin mato ja uurti silmäkulmiin ryppyjä. Pastori sen sijaan oli lihonut ja käynyt miltei raa'an näköiseksi. Helena oli kyllä jo aikoja sitten ymmärtänyt, että hänen rakkautensa on hänen onnettomuutensa, ja hän olisi tahtonut kitkeä sen sydämestään, kuten yrttitarhasta kitketään syväjuurinen ohdake. Mutta se ei lähtenyt, tunki vain juuriaan syvemmälle, kuten meren satakourainen nilviäinen käsiään. Hän ei oikeastaan enää löytänyt kohtalolleen mitään muuta ratkaisua kuin: "Minä hukutan itseni lähteeseen! Minä viskaan itseni Keihäsjärveen". Mutta elämä oli hänelle sentään rakas, sillä hän oli vielä nuori ja vaikkei hän itsekään sitä tietänyt, oli hänen sydämessään sentään hitunen toivoa.

Omaiset näkivät hänen kuihtumistaan kuihtuvan. He kuulivat niitä pahoja puheita syrjästäpäin. He olivat kovin huolissaan ja käsittivät, että häpeästä jollakin lailla on tehtävä loppu. Mitä muuta apua siihen oikeastaan saattaa keksiä kuin että Helena kiireen kautta naitettaisiin toiselle!

Marjaana ja hänen miehensä olivat löytäneet Helenalle oikein hyvän sulhasen. Lumian rusthollari oli itse luvannut Juha Kustaanpojan häissä ottaa asian puheeksi. Marjaana oli päättänyt vaieta ja antaa miehensä järjestää asian, mutta heidän nyt ollessaan uudessa aitassa leipomassa ja Helenan niin katkerasti itkiessä unohtui häneltä koko päätös. Hänen suunsa oli kauan makeassa hymyssä, ennen kuin hän puhkesi puhumaan.

-- Älä joutavia! sanoi hän niin iloisella äänellä, että Helena lakkasi itkemästä. -- Tietäisit, jatkoi hän, -- mitä uutisia meidän isännällä on sinulle! Olisipa se mukavaa, kun se pappikin kerran saisi pitkän nenän!

Helena kuivasi kyyneleensä ja koetti kuunnella. Sisaret olivat pelkkänä korvana.

-- Meidän isäntä tahtoisi ruveta sinulle puhemieheksi.

-- Kuka minusta enää huolii, sanoi Helena. -- Minä olen jo näin vanha ja ruma ja?.. Kyllä minä tiedän kaikki!

Hän rupesi uudestaan itkemään.

-- Sinä saat sulhasia miten paljon hyvänsä, lohdutti Marjaana. -- Ja minä luulen, että olisit sen Santinkin saanut, jos olisit osannut ottaa. Tytön ei koskaan pidä lentää miehen syliin. Olisit ollut vähän ylpeämpi!

-- Sitähän minä olen aina sanonut, puuttui Iita puhumaan.

-- Niin, Helena, visersi Annakaisa, ole hänelle vähän ylpeämpi, niin hän hätääntyy.

Helena lakkasi itkemästä ja hänen mieleensä tuli uusi ajatus. Entä jos hän todellakin koettaisi ruveta toisen miehen kihlatuksi -- eiköhän pastori siitä säikähtäisi? Ihme, ettei se tuuma ennen ollut tullut hänen mieleensä. Hän nosti päätään ja ajatteli. Kaunis hän oli vieläkin, kun hiukset noin hahtuvina olivat pään ympärillä ja silmät loistivat. Äkkiä hän rupesi nauramaan, ravisti päätään ja tunsi vapautuvansa kuin raskaasta kuormasta. Häntä hullua tyttöä, ettei hän ennen ollut sitä huomannut! Tekisipä se keino toki vihdoin lopun näistä epävakaisista väleistä. Hän kohousi varpailleen, nosti käsivarret kaareen päänsä päälle ja päästi lyhyen, iloisen hihkauksen. Sisaret katselivat toisiinsa. Kylläpä Helena-raukka oli käynyt ihmeelliseksi!

-- Jaa-a, sanoi Helena, -- ei kannata miehen takia hypätä järveen. Ottaa toisen! Onko teidän isännällä ehkä jo tiedossa joku?

-- On. Mutta se lupasi Lumia itse puhua sinulle siitä.

-- No, sano nyt pois vain! Kuka se on? Onko rikas?

-- On, vastasi Marjaana naurussa suin. -- Kuusikymmentä lypsävää navetassa.

-- Herranen aika! pääsi Annakaisalta.

-- Hyvä, hyvä! huusi Helena ja hänen poskensa hehkuivat. -- Onko pulska mies?

-- On kyllä.

-- Onko nuori?

-- Parhaassa iässään...

-- Sinä sanot sen niin haparoiden. Mitä tarkoitat? Taitaa olla vanhanpuoleinen koko sulhanen...

-- Eikö mitä. Leskimies hän kyllä on, mutta...

-- Leskimies! keskeytti Helena kiivaasti. -- Pitäkää itse! Leskimiestä minä en ota!

-- Mutta älähän nyt sano ennen kuin tiedät kuka se onkaan.

-- Yhdentekevä. En huoli leskimiehestä. Ja kai hänellä vielä on lapsia...

-- Ei yhtä ainoaa. Eivät he emännän kanssa olleet yhdessä kuin pari vuotta. Viime vuonna näihin aikoihin kuoli...

-- Ja nyt jo on kiire naimaan! sanoi Helena ilkeästi.

-- Iso talo...

-- Onkos se Haimalan isäntä? kysyi Iita.

-- On.

-- Mutta Haimalaa kehuvat todella kaikki, virkkoi Annakaisa iloisesti. -- Menisit pois Haimalaan. Aliina on Haimalassa käynytkin...

-- No niin, sanoi Helena, -- talo on suuri ja rikas ja se on pääasia.

Hän nousi taasen varpailleen, nosti käsivarret kaareen päänsä yli ja takoi korkojaan permantoon. Siinä hän nauroi.

-- Kysytäänpäs Aliinalta!

Aliina oli Rason emäntä, Kallen nuori vaimo, joka oli tuotu Rasoon samana vuonna, jolloin Marjaana vietiin Lumiaan. Hän oli reipas, hyväntahtoinen ihminen ja kälyt elivät hänen kanssaan mitä parhaimmassa sovussa. Oli hän tyttönä käynyt Haimalassa. Komea talo se oli, aivan lähellä järveä ja asuinrakennus oli sellainen vanha, keltaiseksi maalattu. Herrasväkien se oli ollut ja kerrottiin niiden siellä vielä käyneen kummittelemassa öisin. Yksi herroista, mikä Ruotsin aikainen sotaherra lieneekin ollut, oli muka kuristanut armonsa, ja se siellä käveli valkeissa vaatteissa, narautteli portteja, availi ovia ja katseli kuunvalolla sisään ikkunoista. Emma Klinga tiesi hänkin paljon asioita Haimalasta. Hänhän ne emäntävainajan hautajaisetkin oli valmistanut. Kovasti isäntä oli vaimoaan surrut. Mutta voi kuitenkin, miten paljon siellä Haimalassa oli hopeita! Pikarejakin, sellaisia raskaita, korkeita, oli puoli tusinaa. Ja hopeisia vateja ja kauhoja ja yksikin niin komea malja...

Helena kuunteli silmät suurina päässä ja hänen poskensa paloivat, sydän takoi ja suonissa ohimojen kohdalla veri kohisemalla kohisi. Oli kuin se onneton valkea rouva, joka ei haudassaan saanut rauhaa, olisi ojentanut käsivartensa hänen puoleensa ja kutsunut häntä toverikseen. Hänen tuli aivan kylmä, kun hän tätä ajatteli. Mitähän se onneton ihminen oli tehnyt, että hänen herransa hänet kuristi? Mutta siitä ei Aliina tietänyt mitään.

Emma Klinga ei turhaan ollut kaason virassa. Hän oivalsi heti paikalla, että tässä oli kysymys naimakaupoista. Hän jatkoi sen tähden kehumistaan ja nosti Haimalan isännän pilviin asti. Mutta Helena kävi yhä surullisemmaksi. Hänen tuli niin kovin surku sitä nuorta rouvaa, joka oli kuristettu... Kuinka hirmuista sentään! Ihan kyyneleet polttivat Helenan kurkussa...

Sill'aikaa olivat veljekset Kalle ja Juha haassa noutamassa limoja. Koivut olivat jo poikki ja valmiina kasoissa. Äänettöminä he latoivat niitä kuormiin. Molemmat olivat juhlallisessa mielentilassa ja molempia painoi ero, vaikkei kumpikaan siitä mitään sanonut. He olivat aina olleet hyvät veljekset. Kalle oli oikeastaan ollut Juhalle kuin isänä. Eihän Juhan pitänyt joutua kauas. Joutsia oli Keihäsjärven rannalla kuten Rasokin. Molempien talojen vainiot olivat raja rajassa. Mutta kotia oli Juhan kuitenkin vaihdettava. Ja kun hän sitä ajatteli, täytyi hänen rykäistä ja niellä, ettei ikävä pääsisi kurkkuun. Ohjasperiä sopi niitäkin läiskäyttää. Hevonen pyrki vähän väliä pysähtymään, tämä haka kun kasvoi niin hyvää heinää. Ei se ollut ruoan puutteessa, kiiltävä, lihava hevonen. Se oli hänen Pekkansa, jota hän varsasta asti oli ruokkinut ja joka oli seuraava häntä Joutsiaan. Kyllä sillä kelpasikin morsianta viedä. Korea, ruskea liinaharja se oli, viisas ja herkkä, kuten eläimet ovat, joita on kohdeltu hyvin.

Kun miehet pääsivät metsästä ja puukujan päästä alkoi näkyä punaista ja keltaista rakennusta, ikävä yritti taaskin nousta Juhan kurkkuun. Hän korjasi kuormaa, jossa ei ollut mitään korjaamista, ja käänsi kasvonsa syrjään, metsään päin. Ei se auttanut, sillä illan punerrus väreili puitten latvoilla ja valkeat kukat mättäillä katselivat niin kauniisti ja surullisesti. Juha rykäisi ja sylkäisi.

-- Kas, kas, sanoi Kalle, kun he pääsivät aukealle, johon järvi ja kirkonkylä näkyivät. -- Joutsian pirttirakennus on maalattu. Mukavaltapa se nyt näyttääkin.

-- Johan se isäntä joulun jälkeen rupesi puhumaan siitä, että hän häihin maalauttaa pirtin, sanoi Juha ja hymähti.

Samalla hänen tuli kovin kuuma ja hän maiskautti suutaan Pekalle. Koreastipa se punainen pirtti paistoikin vainioiden keskellä! Juhan rinta paisui suureksi ja laajaksi ja hänen olisi tehnyt mieli kulkea lopputie juoksujalan. Se oli hänen uusi kotinsa, joka sieltä järven takaa paistoi, koti, jossa hän tulisi määräämään renkien ja muonamiesten työt...

Uusi arvo teki hänet sekä ylpeäksi että onnelliseksi mutta samalla hämilliseksi. Hänen poskensa kuumoittivat ja hymy, joka puhkesi kasvoille, ei ollut oikein hänen omaa hymyään.

Juha oli pitkä ja laiha ja käveli kumarassa, kuten tekevät pojat, jotka ovat kasvaneet liian nopeasti. Ei hän ollut hento. Päinvastoin. Kasvot olivat laihat ja kalpeat, poskipäät ulkonevat, silmät syvällä, nenä voimakas ja suora, otsa korkea, hiukset tuuheat ja karkeat. Vasemmalla oli jakaus ja niskassa olivat hiukset leikatut tasaisiksi. Niiden latvat kähertyivät hiukkasen ylöspäin, ikään kuin eivät olisi tahtoneet nöyrästi kasvaa hartioihin asti. Ei Juha ollut mikään kaunis mies, mutta hänen suupielissään oli sellainen hyvä piirto, että olisi luullut hänen aina kulkevan siunaus huulillaan, otsa oli niin kirkas että se paistoi, ja kun hän avasi silmänsä, oli niissä viisauden ja rehellisyyden todistus.

Pekalla oli tapana hirnahtaa, kun se pääsi pihaan, ja kun tytöt kuulivat helisevän hirnunnan, he tulivat vastaan. Kenellä oli kädessä piparikakku, kenellä palanen systerkakkua, kenellä mitäkin.

-- Maista pois, Juha!

-- Eikö ole hyvää, Juha!

Helenalla ei ollut kädessään mitään. Hänen kasvonsa hehkuivat ja silmänsä loistivat kuin kuumesairaalla. Hän tuli juoksujalan ja huusi riemastuneena:

-- Tunnetko, pikku Juha, Haimalan isäntää? Minä menen sille, usko pois! Lumia toimittaa sen ensi viikolla tänne. Mitäs sanot siitä, pikku Juha? Minusta tulee Haimalan emäntä!

Juha katsahti häneen pitkään, alkoi kiskoa limoja kuormasta ja sanoi tyynesti:

-- Mitäs minä sitten siitä! Pitäjän suurimpia talojahan Haimala on.

Helena keskeytti äkkiä naurunsa, vei käden sydämelleen ja sulki silmänsä ikään kuin rintaan olisi koskenut. Mutta ei Juha enää sitä nähnyt, sillä hän kanniskeli jo koivuja siihen saliin, jossa vihkimisen piti tapahtua.

-- Tulkaa nyt sanomaan, miten nämä pannaan! huusi hän mennessään.

Sisaret neuvoivat ja asettelivat. Juhlallisen näköiseksi kävikin suuri pirtti, jossa oli ikkunoita kolmelle suunnalle.

-- Mitäs jos samalla laittaisimmekin paikoilleen telttapöydän, ehdotti Marjaana.

Ja he noutivat kaksi tuolia, kaasivat ne kumoon keskelle lattiaa ja levittivät niiden päälle suuren, vihreäpohjaisen, punakukallisen ryijyn.

-- Tottakai sinä nyt tiedät, millä puolen seisot, sanoi Annakaisa. -- Ettei sinun käy niinkuin Hakolan Malin, joka asettui väärälle puolelle. Voi, voi kuinka minua tuppasi naurattamaan, kun pappi sille viittoaa ja viittoaa ja Matti vain sanoo, että "mitäs pastori meinaa?"

-- Kyllä minä tiedän, sanoi Juha. -- Johan minä sitä sinun häissäsi katselin.

-- No, jokos Annastiina silloin oli sinulla tiedossa? Tunnusta pois...

-- Vaikk' olisi ollut! sanoi Juha ja kääntyi poispäin.

-- Voi sinua, vekkuli, ilveili Annakaisa. -- No, näytäpäs nyt, osaatko huomenna oikein tulla vihille...

-- Älkää nyt enää viitsikö, keskeytti Iita. -- Saisit sinäkin, Annakaisa, jo vakaantua. Ja eikö sinun pitäisi mennä katsomaan lastasi?...

Helena oli istuutunut penkille limojen keskelle. Hän tuijotti telttapöytään, joka oli laitettu odottamaan huomista juhlaa. Mitä, mitä hänenkin elämästään tulisi? Astuisiko hän koskaan telttapöydän ääreen ja kuka silloin olisi hänen rinnallaan? Häntä paleli, kun hän siinä istui, vaikka ulkona oli lempeä kesäilta ja vaikka pirtti oli täynnä tuoreen koivunlehvän tuoksua. Hän hypähti äkkiä pystyyn ikään kuin häntä olisi lyöty ja remahti nauruun.

-- Mutta kun minä tulen Haimalaan emännäksi, niin minä pidän sellaisia kemuja, että kuuluu tänne asti!

Hän karkasi Annakaisan kaulaan ja rupesi kieputtamaan häntä pitkin lattiaa.

-- Olkaa nyt siivolla, tytöt, muistutteli Iita.

-- Ja siellä sitä pitää tanssittaman! kiihtyi Helena kiihtymistään.

Juha oli asettunut selin huoneeseen ja piirteli jotakin uuteen, valkoiseen seinähirteen.

-- Isäntä tulee saunaan, sanoi piika ovelta ja naurahti hyväntahtoisesti.

Juha karkasi tulipunaiseksi. Häntä sekä harmitti että suututti ja samalla suloisesti hiveli. Ei häntä vielä kukaan ollut kutsunut isännäksi.

-- Isäntä, isäntä! uhittelivat Annakaisa ja Helena ja rupesivat kieppumaan Juhan ympärillä.

-- No! huusi Juha ja koetti työntää sisariaan syrjemmä, mutta eiväthän he poistuneet eikä Juhalla ollut muuta neuvoa kuin karata heidän käsistään. Kuistilla hän ravisti saappaat jalastaan ja sitten hän läksi juoksemaan minkä pääsi.

-- Ei teistä koskaan näy tulevan järkeviä ihmisiä, sanoi Iita itsekseen. -- Että nyt viitsittekin!

-- Kuulkaapas tytöt! huudahti Annakaisa äkkiä. -- Tulkaas katsomaan. Se poika on kirjoittanut tänne jotakin.

Marjaanakin riensi ääreen. Siinä oli todella seinässä kirjoitusta, mutta eiväthän he saaneet siitä selvää, ennen kuin Helena tuli.

"Huomena kolmas päivä heinäkuta on Johan Kustanpoijan ja Annastina Erikintyttären hät täsä Rason rusthollisa", tavasi Helena.

Iitankin suu meni nauruun, kun hän tämän kuuli.

-- Kas sitä poikaa!

-- Kaikkia se keksiikin!

-- Niinhän se kirjoittaa kuin tuomari.

-- Juha on onnellinen, äänsi Helena hiljaa. -- Juha pitää Annastiinasta!

II

Seuraavana päivänä vasta oli varsinainen suuri kiire.

Sukulaiset, jotka asuivat edempänä, läksivät kotoa jo päivännousun aikaan ja ehtivät perille hyvissä ajoin. He tulivat suurissa, herrasväkien huutokaupoista ostetuissa, nelipyöräisissä kääseissä, edessä lihavat hevoset, tulivat lapsineen päivineen. Kääseissä oli myöskin suuria, kirjailtuja vakkasia, joissa emäntien silkit ja lasten esiliinat säilytettiin. Kopissa oli tuomisia häätaloon, kaikenlaisia suuria juustoja, nisuleipiä ja kyläkakkuja.

Miehet katosivat isännän kanssa vainioille ja navettarakennusta katsomaan. Rasossa oli nimittäin tekeillä kivinavetta eikä sellaisia ollut monta niillä seuduin. Emännät joivat kahvia ja kävelivät puutarhassa. Lapset kaarestivat pihamaalla, lankeilivat, itkivät ja tahrivat vaatteensa. Pienemmät tavattiin alituisesti pahanteosta, milloin vetämässä maahan pöytäliinoja, milloin vetämässä toisiaan tukasta.

Sulhanen olisi mielellään lähtenyt isäntämiesten kanssa navettarakennukselle, mutta hän ei uskaltanut liikkua pihamaalta, hänelle oli nimittäin sanottu, että hänen pitää olla vastaanottamassa vieraita. Hänestä rupesi tuntumaan kiusalliselta, sillä oli kaikenlaisia asioita, joita ei sopinut tehdä ja taas toisia, joita piti tehdä... Renki Eprami, Juhan leikkitoveri ja ystävä, poltti piippuaan tallin edustalla. Hänen oli siinä määrä ottaa vastaan hevosia. Hänen luoksensa meni Juha ikään kuin turvaa etsimään. He olivat aina olleet hyvät ystävät Epramin kanssa ja Juha olisi mielellään tahtonut Epramin telttapojaksi häihinsä. Sisaret sen olivat estäneet.

He seisoivat hyvän aikaa ääneti ja katselivat maantielle. Se oli yhtenä tomupilvenä.

-- Onkohan Pekkaa muistettu juottaa? kysyi Juha.

-- On kyllä, isäntä on ihan murheetta, vastasi Eprami.

Veri läikähti Juhan poskille, kun jo Epramikin häntä isänteli, mutta hän koetti olla ikään kuin ei olisi huomannutkaan ja kiinnitti silmänsä tuleviin.

Vieraita tervehtiessään näki hän morsiamenkin sisarineen tulevan oikotietä peltojen poikki. He tulivat jalkaisin ja heillä oli paljon kantamista. Juhan olisi tehnyt mieli lähteä heitä auttamaan, mutta hän ei päässyt, sillä talonväistä ei sillä hetkellä ollut ketään vieraita vastassa. Aika kävi Juhasta pitkäksi ja tuskalliseksi. Varjelkoonkin olemasta toista kertaa omissa häissään!

Ei se ole ensinkään mukavaa.

Kun pitkämatkaiset olivat saapuneet, lakkasi vierasten tulo vähäksi aikaa. Silloin Juha läksi pukemaan ylleen juhlavaatteita. Porstuanperäkamaristaan saattoi hän selvästi kuulla naisten äänet pakarista, missä morsianta puettiin. Annastiina toimitti siellä jotakin ikään kuin huolissaan. Juhan sydän takoi kovasti.

Marjaana tuli porstuanperäkamariin ja istuutui sängynlaidalle. Hän oli touhunnut niin, että hän oli ihan hiessä, ja ainoastaan tärkeä asia saattoi hänet tällaisena kiireen päivänä istuutumaan.

-- Annastiina, alkoi hän, -- on tuolla niin onnettomana siitä, että Akseli taas on humalassa. Koko yön kuuluu olleen Tulettänessä ja kaiken aamua on ajanut raivoaan Joutsian pihassa ja selittänyt, että hän täällä on isäntä, _hän_ käskee.

Tämä sanottiin sentään ikään kuin ohimennen. Marjaana pyyhki otsaansa suureen kotikutoiseen nenäliinaan, huokasi syvään ja jatkoi sitten.

-- Kuule, kun siellä Joutsiassa nyt nousee tie pystyyn -- ja se voi sen tehdä aika pian, -- niin tulkaa vain meille. Koetetaan meidän talossa tasoittaa.

Se se oli ollut hänen asiansa ja kun hän oli saanut sen sanotuksi, nousi hän lähteäkseen. Ensin hän sentään tarkasti Juhaa. Hyvä oli! Saappaat kiilsivät ja narisivat, tukka oli kiiltävän siloinen, uusi sortuukki istui kuin valettuna, mustat silkkiliivit nappirivineen olivat juhlalliset katsella. Silkkihuivia Marjaana vähän oikaisi. Sitten hän meni.

Juha kävi vielä kerran läpi vihkimäluvut, vaikka hän osasi ne ulkoa. Sitten läksi hän kamaristaan, mutta jo kynnyksellä hän oli kompastumaisillaan, sillä uudet saappaat, sortuukki ja koko juhla-asu tekivät hänet kankeaksi. Ei ollut hauskaa tulla ihmisten näkyviin risaisissa vaatteissa, mutta ei taas ollut hauskaa olla näin hienonakaan. Se oli aika tuskallista. Hävetti...

Voi nyt kuitenkin sitä kiirettä! Juostiin, puhuttiin, ovet paukkuivat, koirat haukkuivat ja rattaat rytisivät. Kun pakarin ovi hetkiseksi aukeni, näkyi sieltä mustia ja kirjavia värejä ja kuului tärkättyjen alushameitten kahinaa. Helena liehui vaaleansinisissä vaatteissa, kaulan ja hihansuitten ympärillä valkeita pitsejä, kauniina kuin morsian. Hänen kasvoistaan saattoi nähdä, että Jaakko Sand oli tullut. Hänen poskillaan oli sellainen puna ja silmissä sellainen kiilto.

Kaikki muutkin Keihäsjärven herrasväet olivat jo saapuneet. Saarlan majuri oli tullut vaunuilla ja hänen mukanaan joukko nuoria, joita huvitti olla katsomassa suuria talonpoikaishäitä. Neiti Greta Ståhle ja hänen tukholmalainen ystävättärensä Lilly von Schönberg olivat kumpikin valkeissa, toisella siniset, toisella punaiset silkkinauhat vyöllä ja hiuksissa. Kauniit he olivat katsella kuin Herran enkelit. Komeita olivat nuoret herratkin, Gustaf kadettiunivormussaan, Magnus vaaleissa kesävaatteissa. Majurskaa ei osattu kaivatakaan, sillä tiedettiin, ettei hän mihinkään lähde. Saarlan majurska oli ylpeä rouva.

Nimismies Liljeblad saapui rouvineen ja tyttärineen. Hän oli suurikasvuinen ja suurisuinen herra, pastorin paras ystävä ja ainainen iltatoveri. Rouva Liljeblad oli kalpea, tunteikas nainen vanhanaikaisissa silkkivaatteissa, hän puhui vienolla, valittavalla äänellä ja näytti aina surulliselta. Jokaisesta naimattomasta miehestä katseli hän vävypoikaa itselleen. Oliko se sitten ihme, kun tyttäriä oli sellainen liuta!

Henkikirjuri Nylander oli jo vanhaksi pojaksi tulemaisillaan, punanenäinen, pitkä hongankolistaja, joka oli tottunut naurattamaan suuria seuroja ja hallitsemaan kaikkia läsnäolijoita sukkeluuksillaan.

Vihdoin luettiin Keihäsjärven herrasväkiin vielä kauppias Hallbom, vaikka hän tuskin oli edes puoliherrasväkeäkään. Hän oli pieni, lihavanläntä mies, kasvot pyöreät kuin nauris, iho kellahtava ja täynnä teerenpilkkuja. Syvällä poskien sisässä pyöri kaksi pientä ruskeaa silmää terävinä kuin naskalin nenät. Parta Hallbomilla oli kova ja harva kuin pukilla, hiukset punertavat ja pystyt, käsissä pitkiä karvoja ja teerenpilkkuja. Hän oli liukas ja sukkela kuin sisilisko ja kieli hänellä kävi kuin rasvattuna. Hänen vaimonsa oli pitkä, luiseva, litteärintainen nainen, jonka silmät valuivat ja joka aina oli happamen näköinen. Hänen kätensä olivat yhtä mittaa työssä: milloin hän raapi päätänsä, milloin hän kaiveli nenäänsä tai korviaan tai syhytteli niskaansa tai kainalonaluksiaan. Kauppias Hallbomin vaimo, Saara, oli suorastaan noita-akan näköinen.

Kaikki häätalossa oli valmiina. Morsiamen kotiväkeä ainoastaan odotettiin. Muilta meni aika jotenkin, vaikka hekin ihmettelivät joutsialaisten viipymistä, mutta morsiamelle kävi odotus melkein sietämättömäksi. Ties mitä se Akseli taas oli tehnyt!

Koko hääkansa oli pihamaalla, kun Joutsian komean, mustan orhin vihdoin nähtiin tulevan! Se se oli menoa! Kipunoita vain iskivät kivet. Kuoleman kauhussa istuivat vanhukset edessä rattailla ja Akseli seisoi takana, ohjakset piukkoina ja huusi. Ei häneen pystynyt kielto. Sitä pahemmin hän antoi mennä, jota enemmän häntä kiellettiin. Ja kun vanhukset vihdoin siunaillen olivat päässeet alas rattailta, pani hän vielä kuin uhallakin hevosen tanssimaan keskellä pihaa.

Pahalta se tuntui, kun tuo komea, mustatukkainen poika siinä uhmaili häätalon kartanolla. Tiedettiinhän, ettei hän pitänyt sisarensa naimakaupoista, mutta ei toki olisi pitänyt noin kaikkien nähden... Ja ihan se oli vaarallista leikkiä, ihan se pelotti...