Part 4

-- Niin, pastori kyseli juuri nyt mammasta kaikenlaista... Hyi, hän on niin ilkeä! Olin niin onnellinen, kun Nylander ja Liljebladin tytöt tulivat. Niin, tiedätkö, minä olin silloin aivan pieni tyttö, kun pastori tuli tänne pitäjään. Silloin kävi hän usein meillä. Minua hän aina piti polvellaan ja kietoi kiharoitani sormiensa ympäri. Mamma säesti ja hän lauloi. Tai he lauloivat yhdessä. Kyllä sitä kesti pitkät ajat, mutta sitten pappa suuttui. Muistan, että he eräänä iltana hirveästi riitelivät. Sen jälkeen ei pastori käynyt meillä moneen aikaan ja mamma oli surullinen. Sen muistan jo aivan hyvin, kun kerrottiin, että pastori aikoo naida talonpoikaistytön ja kuinka mamma suuttui...

Hyvän aikaa viipyivät tytöt lehdossa, syleilivät toisiaan ja uskoivat toisilleen salaisuuksia.

Mutta nytpä alkaa Rasosta kuulua tanssin töminää ja viulun ja klarinetin iloa. Remuten käy riemu kutsuvieraiden pirtissä ja kuokkamiesten pirtissä hihkaistaan. Hökänä vain tupruaa tomu ja tupakinsavu ovesta ja ikkunoista. Jopa heittivät rakastuneetkin lehdon, jossa ovat kuunnelleet ruisrääkän kaiherrusta ja katselleet sinistä auerta. Yksinään jää hämärä lehto ja kaikki rientävät pirtteihin. Kuinka siellä nyt ilo käy!

Saarlankin nuoret pääsivät tanssin makuun. Majurska oli sanonut, etteivät he saisi tanssia kuin korkeintaan keskenään ja etteivät he ennen kaikkea saisi olla kauan. Majuri oli jo kerran huomauttanut, että oli aika lähteä, mutta he olivat rukoilleet, että he vielä saisivat olla vähän aikaa, ihan vähän aikaa vain... Heillä oli kovin hauskaa, vaikka pirtissä oli huikea kuumuus ja vaikka siellä tuli sekä viinalta että hieltä. Eivät he myöskään olleet voineet olla kokonaan rikkomatta äidin käskyjä. Joutsian poika esimerkiksi oli tullut ja ottanut Gretan muitta mutkitta ja tanssittanut häntä hyvän aikaa. Oli hänen jaloilleen tallattu, mutta vähät siitä! Hauskaa kuitenkin oli ollut. Vihdoin komensi pappa vaunut esiin eivätkä rukoukset enää auttaneet: pois lähdettiin häätalosta.

Pastori oli peittänyt neidit vaunuihin ja jäi hetkeksi katsomaan mustaa kuomia, joka tomupilven sisässä etenemistään eteni. Hänestä tuntui tyhjältä ja surulliselta. Greta oli kuitenkin kuin kappale äidistään. Hänen läheisyytensä oli vaikuttanut niin viileästi ja puhdistavasti. Pois meni sekin ilo! Taas jäit yksin, Jakob Sand. Taas olet maata, lokaista, likaista maata!

Mutta kaipauksen rinnalla oli toinen tunne: vapautuksen ja helpotuksen tunne. Oli riisunut juhlamielen ja sai taas virua arkipäivän väljillä pahnoilla.

Joutsian Akseli oli jo aika lailla humalassa. Hän oli tanssinut, hoilannut ja melunnut niin, että hiki virtoina valui alas selkää.

-- Kuules sinä, Juha Raso, virkkoi hän sulhaselle, joka oli tullut kuistille vilvoittelemaan, -- senkin... senkin räkänokka...!

Myöhemmin tuli hän pastorin kimppuun.

-- Mikset sinä, Santin Jaakko, ole ottanut Helenaa? Nyt otan minä hänet. Jumal'avita otankin! Kukaan ei saa sanoa minua vastaan. Sillä minä olenkin sellainen poika, että väännän niskat nurin...

Pastori otti Akselia kaulasta ja yritti taluttaa häntä syrjemmälle.

-- Sooh, poikaseni, mennään pois luhtiin nukkumaan!

-- Kuka minuun koskee! kiljaisi Akseli. -- Et sinä, pappi, ole ensinkään parempi minua! Vai jokos sinä olet unohtanut senkin reisun, kun viime syksynä oltiin Hallpumskan maistiaisissa...

Akseli huusi niin, että kaikui pitkin pihoja. Hän ärtyi niin, että rupesi tapailemaan puukkoaan. Ei pastori kuitenkaan pelännyt. Hän oli väkevä ja suuri mies, hän nauroi vain. Joutsian vanha emäntä, kalpea, harmaatukkainen nainen, siihen vihdoin tuli, viittasi pastorille, että hän tulisi syrjään ja rupesi juopunutta tyynnyttämään. Ihmettä, että Akseli siitä talttui! Mutta vanha Johanna oli hyvä ja hurskas ihminen, hän osasi puhua pojalleen kuin kipeälle lapselle. Luhtiin Johanna hänet kuljetti. Mutta siellä oli muitakin, eikä aikaakaan, ennen kuin sieltä rupesi kuulumaan aika remuaminen ja melu.

Jakob Sand oli juonut hänkin. Ei hän ollut humalassa sillä lailla että olisi kaatunut, mutta hänen verensä olivat liikkeessä ja silmät kipunoivat.

Missä on Helena, missä on Helena? Sinulla on kuumat huulet, Helena. Minä tahdon ne huulet suutani vasten! Sinun ruumiisi on taipuisa ja sinun rintasi huohottava ja täyteläinen -- minun täytyy, minun täytyy saada sinua pusertaa itseäni vasten! Etkö sinä ymmärrä sitä? Missä olet, Helena?

Pirtissä hän oli tanssimassa. Hän tanssi kuin viimeistä päivää: kun toinen jätti, niin toinen otti. Turhaan tuli Marjaana käskemään pois ja nyt istuivat Juha ja Annastiina aivan kuin häntä vartioimassa. Mitähän he oikeastaan luulivat hänen aikovan tehdä, kun siinä istuivat? Niiden raukkojen oli uni. Juha ei osannut tanssia ensinkään ja huonoa oli Annastiinankin tanssiminen. Morsian haukotteli nääntyäkseen ja sulhanen imi vimmatusti piippuaan, aivan kuin hän siitä olisi löytänyt ainoan pelastuksensa. Helena oli kuin uitettu. Joka jäsen oli niin norja, että olisi luullut voivansa varistaa sen pois luotaan. Hän olisi saattanut heitellä kuperkeikkaa ja kieritellä maassa kuin kissanpoikanen. Siltä tuntui. Mutta samalla oli ruumiissa outo herpaantuminen ja huulilla läikkyi ainainen hymy, vaikka sydämessä poltti epätoivo.

Pastori yritti mennä tupaan, mutta kuistilla oli Lumian emäntä häntä vastassa. Tuo nainen oli ennenkin asettunut hänen tielleen. Ja nyt loi se häneen katseen, jota ei saattanut jättää rankaisematta. Pastoria suututti niin, ettei hän keksinyt mitä sanoa. Marjaana oli juuri niitä itsetietoisia, tekopyhiä malli-ihmisiä, joita pastori ei kärsinyt. Miten inhottavan varmana hän nytkin avasi suunsa ja lausui: -- Pian täällä Rasossa taas vietetään häitä, Helenan häitä.

Ja sen sanoessaan katseli hän tarkasti, minkä vaikutuksen hänen sanansa tekisivät pastoriin.

-- Vai niin, sanoi Jaakko Sand ja sylkäisi. -- Sehän on hauska kuulla. Suuttumus nousi punana Marjaanan poskille.

-- No niin se minustakin on, sanoi hän, -- jo tyttö tässä tarpeeksi on kitunut.

Pastori tunsi, että hän hirveästi vihasi tätä Lumian emäntää. Hän olisi miltei ollut valmis sen kuristamaan.

-- Mistäs kaukaa sulhanen onkaan? sanoi hän ja hänen äänensä oli vihlovan ilkeä.

-- Kyllä kai kohta kuuluu, sanoi Marjaana ja hypisteli paksuja kultasormuksiaan. Hän ei käyttänyt niitä kotioloissa ja ne tuntuivat ahtailta.

-- Jaa-a, sanoi pastori ja nauroi raa'asti. -- Sehän on oikein hauska kuulla.

Liljebladin herrasväet tulivat samassa sanomaan hyvästi ja he kehoittivat pastoria lähtemään mukaan.

No niin, miksei! Pitäköön vain sisarensa, koska häntä tahtoo vartioida, vanha lohikäärme! Onhan siellä kotona pappilassa Amanda!

Helena oli seisahtunut ikkunan ääreen, joka oli auki. Öinen lehto oli siinä hänen edessään. Miksi olivatkaan mättäät niin valkeanaan metsätähtiä, miksi värisivätkään koivunrungot kuin hymisevässä, sinisessä sumussa? Miksi lemusi lehto, miksi liikkui viidassa auer? Voi Jumala, Jumala, kuinka hänen elämänsä oli keskeneräistä ja surkeaa, kuinka ikävä hänen kuitenkin oli!

Humalaiset miehet joutuivat tappeluun pirtissä. Helena pakeni ulos muiden tyttöjen kanssa ja hänen sielunsa oli niin täynnä kaipausta, että hän oli riutumaisillaan. Jaakko Sand oli poissa. Ei hän ollut sanonut Helenalle yhtä ainoaa sanaa sinä päivänä...

Vanhemmat ihmiset olivat jo asettuneet luhteihin ja heinälatoihin levolle. Nuoret yhä vain jaksoivat tanssia.

-- Aijai kuinka on uni! sanoi morsian ja tuli haukotellen portaille.

-- Menkää nukkumaan, Juha ja Annastiina, sanoi Marjaana. -- Minä tuon teille makuuvaatteita tyttöjen luhtiin.

-- Mutta jos minun kruununi rypistyy, sanoi Annastiina.

-- Ei se nyt niin vähässä ajassa, vastasi Lumian emäntä ja riensi jo noutamaan lupaamiaan vaatteita.

-- Ota pois se, ehdotti Juha.

-- Eihän sitä voi ennen päänpeittäjäisiä, selitti Annastiina.

Maantieltä kuului äänekästä hoilotusta: kuokkamiehet siellä olivat kulussa. Viulut pirteissä olivat jo vaienneet, mutta tyttöjen laulua sieltä vielä kuului.

Syli täynnä kirjavia ryijyjä ja patjoja nousi Marjaana tyttöjen luhtiin.

Juha ja Annastiina seisoivat keskellä pihaa, kasvot kääntyneinä sarastavaa aamua kohti. Kukko lauloi. Runsas kaste kimalteli nurmissa, vainioilla ja hämähäkinsäikeissä, jotka kulkivat oksasta oksaan. Punerrus itäisen taivaan reunassa levisi leviämistään. Päivän kultainen kiekko siellä teki tuloaan.

III

Kirkonkylä on Keihäsjärven rannalla. Ei se ole mikään suuri eikä mahtava järvi, mutta se on syvä ja kirkas kuin lähteen silmä. Sillä sen vedet tulevat kaukaisista metsäjärvistä, siivilöityvät läpi mahtavan harjun ja pulppuavat vihdoin kirkkaina kuin sula hopea Keihäsjärveen, jonka ranta on täynnä lähteitä. Siksi vesi pienessä järvessä aina on puhdasta, kirkasta ja kylmää.

Yli veden, vainioiden ja rakennusten kattojen kohoaa punainen jyrkkäkattoinen kirkko ja kellotapuli. Kumpikin ovat puusta, satakunnan vuotta koonneet keihäsjärveläisiä jumalanpalvelukseen. Kirkon ympärillä on hautausmaa ja pitkin sen syrjiä kulkee sammaltunut kiviaita, porttina asehuone eli läpikäytävä, jossa sotamiehet ennen muinoin riisuivat aseensa ennen kuin astuivat Herran huoneeseen ja jossa nykyään säilytetään paareja. Talollisten karmit ovat puusta, herrasväkien kivestä. Tai eihän nykyajan herrasväellä enää karmeja olekaan. Saarlan karmi siinä on vanhoilta ajoilta, rautaovessa kilvet ja vaakunat. Sanotaan, että siellä lepää miehiä täysissä sota-aseissa ja että eräs neiti makaa siellä morsiamena. Lapsille näitä asioita kerrotaan, kun he ensi kerran pääsevät kirkolle ja karmit nähdessään kysyvät: mikä tuo on, äiti?

Kirkossa on kullakin talolla oma penkkinsä ja aina siellä kunkin talon penkissä joku istuu, sillä häpeä olisi jättää penkki tyhjäksi. Penkkipöydässä ovat kirjat valmiina, vanhoja, paksuja, messinkiheloilla varustettuja virsikirjoja. Miesväki istuu omalla puolellaan, naisväki omallaan. Yhdessä tullaan kirkon edustalle asti, mutta siinä eroaa kukin haaralleen.

Keihäsjärven rannalla, kirkonkylässä, juuri ennen kuin tullaan pitäjänmakasiinille, on Joutsian talo. Se on niin maantien varrella, että ojanpyörtäneet hiipaisevat aittarakennuksia. Eikä se ole mikään kylätie, joka siitä kulkee. Valtatie se on, joka vie kaupunkeihin, sahoille, tehtaille ja vasta sitten kaukaisiin pitäjiin. Joutsian kohdalla on aina kulkijoita. Tuskinpa liike sydänyölläkään lakkaa. Pohjanmaan herraspojat, jotka käyvät Helsingin yliopistossa, kulkevat kaikki tästä. Kaikenlaista tavaraa kuljetetaan tästä ja tästähän ne kulkevat "hurritkin", Pohjanmaan ruotsalaiset, kun tekevät markkinareisujaan kaupunkiin. Liikkeen suuruus onkin vaikuttanut, että maantie on kohonnut ikään kuin korkeaksi sillaksi. On se ainakin pari kyynärää ylempänä maanpintaa, syvät ojat molemmin puolin. Aika vaarallista siinä on kulku pimeässä. Katsokoot vain miehet, kun tulevat Tulettänestä ja Hallpumin krouvista, etteivät aja kiinni eivätkä nurin. Jyrmän ahteessa on monen pojan käynyt hullusti. Siinä pitäisi välttämättä olla kaidepuut syvyyttä vastaan ja ovathan ne siinä joskus olleetkin, mutta ne ovat päässeet lahoamaan eikä ole tullut toimitetuksi uusia.

Toisella puolen maantietä on Joutsian talo, toisella puolen Hallpumin valtakunta. Saattaa sen heti huomata, ettei Joutsia koskaan ole ollut herrojen käsissä. Ei mitään puukujia siellä ole -- puutarhasta puhumattakaan. Pari koivua on jäänyt pellolle ikkunan alle. Ne ovat tulleet ruoppaturpeiden joukossa suolta, säilyneet kuin vahingossa ja kasvaneet niin suuriksi, ettei niitä sitten ole raskittu hävittää. Rakennuksetkaan eivät ole niin kuin Rasossa ja muissa kartanoissa, joissa ennen on asunut sotaherroja. Siitä huolimatta saattaa sanoa, että Joutsia on rakennettu kuin miksikin linnaksi: pihamaa keskellä ja ylt'ympärillä rakennuksia. Yhdellä puolen on päärakennus: kuisti risti-ikkunoineen, sitten kylmä, pimeä eteinen, jonka päässä porstuanperäkamari; vasemmalla eteisestä keittiö ja kaksi kamaria -- ne ovat kaikki olleet yhtenä suurena huoneena, jossa ennen maailmassa istuttiin käräjiäkin, -- oikealla eteisestä on sitten suuri sali ja sen perässä kaksi vieraskamaria. Pihamaan toisella puolella on pirttirakennus, saunat, rännit, hevostallit, ratashuoneet ja vihdoin maantietä vastaan aitat luhtineen ja puodit. Puotikatoksen keskellä on vaja ja vajassa portti, joka aukenee maantielle.

Luulisipa siinä pihalla joka päivä olevan markkinat, niin siinä aina illalla on hevosta ja kuormaa. Kas, matkamiehet ovat ottaneet Joutsian syöttöpaikakseen. Onhan hollitupa kyllä Hallpumin puolella, mutta siellä riipaistaan miehen taskusta kopekka, ennen kuin osaa aavistaakaan. Joutsiassa on hyvä, suuri pirtti eikä maksa mitään. Siltä kannalta katselevat asiaa matkamiehet, mutta joutsialaisille heidän suosionsa ei ole laisinkaan mieluinen. Pihamaa on alituisesti kuin mikäkin navetta, kun he siihen jättelevät rippeitään ja ruupujaan. Monesti on niin ahdasta, ettei tahdo päästä liikkumaan omalla pihamaallaan, usein on vielä lisäksi käyty krouvissa ja tapellaan ja rähistään, niin että ollaan verissä. Mutta eivät matkamiehet kysy lupaa, saavatko he viettää yönsä Joutsiassa.

Vastapäätä Joutsiaa, maantien toisella puolella on, kuten sanottu, Hallpumin valtakunta. Siinä sitä vasta on hökkeliä ja tölliä! Rytöä se on ollut ammoisista ajoista asti. Siihen on nimittäin kokoontunut joukoittain sotamiehenleskiä ja jos joitakin yksinäisiä vaimoja, Kustaan Liisoja, Hetan Karoliinoja ja Reinholtin Akneetoja. Millä on lehmä, millä porsas, millä kissa, mikä elättää henkeään kehruulla, mikä kutoo kankaita, mikä kuppaa ja hieroo. Kestikievarikin on kumminkin yhden miesmuistin ajan ollut tässä Joutsian pellolla. Sitten on Hallpumi astunut hökkelien valtakuntaan ja rakentanut sammaltuneitten, lahovien rytöjen joukkoon pitkiä, uusia "kasarmeja" suurista hongista. Niin on mökkiläisten mustien takapihojen ja tunkioitten joukkoon singahtanut uusia valkeita lastukasoja ja muita jätteitä rakentamisen jäljeltä.

Hallpumin päärakennuksessa on ääretön sali, jonka kaupunkilaisetkin Tapanina vuokraavat tanssiakseen. Käräjäaikana herrat pitävät samassa salissa juominkejaan, ja markkinoiden aikana, kun ei mahduta krouvikamariin, on salikin täynnä markkinakansaa. Krouvikamarin ulkoseinään on Hallpumi omin käsin maalannut suurilla mustilla kirjaimilla sanat TULE TÄNE ja tuskinpa lienee millään kutsulla Keihäsjärvellä ollut niin tehoisaa vaikutusta. "Tulettäne" tunnetaan laajalti, ei yksin Keihäsjärvellä ja kaupungissa, vaan pitkin kaukaisia pitäjiä, joihin valtatie juoksee Tulettänen ohitse.

Kaikki Hallpumin huoneet ovat rakennetut uusista, muhkeista hirsistä. Ja mikäs Hallpumin onkaan rakentaessa! Onhan hänellä valta hakkauttaa metsää miten paljon hyvänsä. Paraikaakin hän hakkauttaa, jotta tantereet jyskyvät. Pois vain alta miehet, ettei honka kaadu päälle! Kenelläkään ei ole siihen mitään sanomista. Vanha Joutsia rettelöi -- rettelöiköön! Kontrahtia ei saa rikki.

Se on kuin onkin merkillinen juttu tuo Joutsian kontrahtijuttu. Joutsiassa se tehtiin, Eerikki Aaprahaminpojan oman katon alla. Hallpumi oli silloin naimaton, liukas mies. Ei kukaan tietänyt, mistä hän oikeastaan oli tullut pitäjään -- sen vain näki joka mies, että hän osti villoja ja pellavia ja kudotti sotamiehenleskillä kankaita, jotka kertoi myyvänsä Pietariin. Aina hänellä oli viinaa ja vieraanvaraisesti hän sitä jakeli jokaiselle, jonka kanssa vain joutui asioihin. Joutsian porstuanperäkamarissa hän asui.

Eräänä iltana oli Joutsiassa pastori Sand ja nimismies Liljeblad. Oli talvi ja koskei salinpuolta talvisin lämmitetty, istuttiin porstuanperäkamarissa. Se oli ihan sinisenään savua. Hallpumi oli hiljan tullut matkoilta ja tuonut aika määrät konjakkia ja rommia. Hän tarjosi. Nauru porstuanperäkamarissa kävi yhä rähisevämmäksi. Emäntä istui keittiössä ja huusi Jumalaa avukseen. Koko talo nukkui. Taisi olla keskiyön aika, kun herrat vihdoin läksivät pois. He olivat silloin aikalailla hutikassa.

Isäntä Eerikki Aaprahaminpoika on hänkin juonut, niin ettei tahdo päästä pihalta sisään. Hän huppuroi hyvän aikaa lumihangessa, ennen kuin löytää oven. Emäntä ja lapset nukkuvat jo silloin. Hän ei tällä kertaa kiroile eikä rähise, ihme kyllä.

No voi sun kulipää kilipukki, kuinka hän tänä iltana on tehnyt hyvät kaupat! Ja kirjat ja paperit ovat kaikki valmiina. Liljeplaati kirjoitti ja pani nimensä alle, pastori pani nimensä alle, Hallpumi pani nimensä alle ja Eerikki Aaprahaminpoika pani puumerkkinsä. Veti ensin kynää ylöspäin, viistoon oikealle ja lasketti lopuksi poikkipuun niinkuin veräjään.

-- Mitä sinä tollotat, muija! Niinkuin minä hulluja puhuisin. Olenkos ehkä humalassa? Enkä olekaan, sun saakelin kilipukki! Minä olen niin selvissä järjissä kuin ikinä piru, kun Juutaksen helvettiin otti.

-- Enhän minä mitään tarkoittanut, yrittää vaimo. -- Kerrohan nyt vain...

-- Vai olenko minä mikä kylän ämmä, jonka pitää rämistä kuin lehmänkellon. Kerro... kerro... sanoo sieltä -- kerro itse!

Eikä emäntä sinä iltana saa tietää mitään eikä vielä seuraavanakaan päivänä, sillä silloin on isäntä kipeänä, mutta ylihuomenna hän omin silmin näkee paperin, jossa on neljä nimeä. Samalla kertoo hänelle Joutsia, ettei kestikievarinpidosta enää jää huolta heille -- Hallpumi rakentaa tähän maantien toiselle puolen lisää huoneita ja asettuu siihen. Se on hyvä mies se Hallpumi, iloinen ja mukava mies!

Jo saa kerran emäntäkin ilostua. Vai pääsee kestikievarista nyt todellakin! Kyllä siitä on harmia ollutkin. Kuinka monena yönä on saanut parhaasta unestaan nousta palvelemaan herroja -- eivätkä he sittenkään ole olleet tyytyväisiä. Ei ole koskaan ollut talossa tarpeeksi hyviä juomia. Ja hevosia on ajettu pilalle kuinkakin monta. Senkin nuoren papurikon ajoi kuoliaaksi muuan Kristiinan kauppias -- oli sitä surkea katsella! Ne olivatkin pahimpia ne Kristiinan ja Porin kauppiaat... Vai että niistä kaikista nyt todella pääsee. Ihan tuntuu siltä kuin Jumala olisi hänen rukouksensa kuullut. Emäntä panee ehdottomasti kätensä ristiin, kun kaikkia näitä ajattelee. Ei hän ole Hallpumista pitänyt. Hänellä on sellainen luonto, ettei hän sitä miestä kärsi. Mutta juuri _hänen_ kauttansa lähettää Jumala nyt avun. Ihmeelliset ovat Herran tiet!

Hallpumi nai Kukkolan majurska-vainajan taloudenhoitajattaren tyttären, kierosilmäisen Saaran, jonka isästä ei kenelläkään ole tietoa, ja kotiutuu taloon. Hänen hallussaan on koko rakennusrytö, parin tynnörinalan aitaus peltomaata, niityt, joista saadaan viisi ladollista heiniä, ja Niemelän torppa. Kesälaidun on taattu yhdelle hevoselle, kahdelle lehmälle ja viidelle lampaalle. Polttopuut, aidakset, vihdakset ja rakennustarpeet saa kauppias vapaasti ottaa Joutsian maalta. Isännän on määrä panna kuntoon hollitupa, rakentaa liiteri ja vedättää paikalle hirret, laudat, hiekat, savet, tuohet, jopa seinäsammaleetkin. Ja kaikesta tästä on kauppias velvollinen maksamaan viisi hopearuplaa vuodessa ja pitämään kestikievaria niin kauan kuin kestikievari on Joutsian maalla.

Sellainen on kontrahti.

Kauppias levittelee itseään ja rikastuu rikastumistaan. Suurissa summissa hän ostaa villoja ja pellavia. Joka mökissä kehräävät akat hänen kehruuksiaan, järven rannalle viedään suuri pata ja siinä värjätään lankoja.

-- Mitä on tuo kiiluva rasva Keihäsjärven pinnalla? kysyvät matkustajat toisiltaan, kun ajavat Keihäsjärven syrjää.

Hallpumin lankoja siinä on virutettu! Niin on kuin verta veden päällä, kun kauppiaan vyyhtejä huuhdotaan.

Nopeasti saavat vaimot ja tytöt Keihäsjärven puolella panna kuntoon kangaspuunsa, sillä kankaina, kirjavina, tanakkoina kankaina vie kauppias lampaanvillat Pietariin. Pari kolme kertaa vuodessa matkaa hän keisarikaupunkiin ja tuo sieltä turkiksia, karttuuneja, taskukelloja ja kaikenlaista rihkamaa keihäsjärveläisille.

Ei aikaakaan, kun kauppias ostaa omakseen Mäkelän tilan. Tosin ei se ole niin edullisella paikalla kuin Joutsia, mutta onpahan kuitenkin kirkonkylässä ja saahan sillä lailla viinanpoltto-oikeuden. Se se on pääasia. Ja kun Mäkelän lisäksi saa miltei ihan ilmaiseksi, niin mikä on ottaessa! Huutokaupalla se menee ja onhan huutajiakin, mutta Mäkelä on mahdottomat summat velkaa Hallpumille. Ilmankos hän vuosikausia onkin juonut Tulettänessä. No niin, pääasia on että kauppias saa haltuunsa jonkin verran maata. Sillä perustuksella hän sitten joltakin talolta, jossa ei tahdota polttaa viinaa, voi vuokrata viinanpoltto-oikeuden. Sillä jokunen talo on sellainenkin. Esimerkiksi Joutsia. Se vanha jumalinen emäntä on saanut aikaan, että viinanpoltto-oikeus luovutetaan muille halukkaille. Hallpumi hieroo tyytyväisenä käsiään.

Kun ihmiset syksyllä ovat saaneet viljansa korjatuiksi, kuuluttaa kauppias kirkossa ostavansa viljaa korkeimpiin hintoihin. Sitä nyt ei kukaan uskokaan, että hän korkeimmat hinnat maksaa, kunhan ihmiset saavat viljastaan edes jotakin. Silloin sitä yksi ja toinen kuorma ajetaan kauppiaan pihaan. Käteisellä rahalla tai viinalla kaikki maksetaan, niin että kyläläiset ihmettelevät, mistä kauppiaalla riittää rahaa. Kun mies tuli pitäjään niin tyhjänä, ettei ollut huivia, mihin olisi ostamansa villat sitonut... Mutta Hallpumi on sukkela mies.

Eikä ole tyhmä Hallpumskakaan. Hän ne viinat keittää. Nimismieheltä hankitaan ajoissa tieto, koska kotitarpeenpoltto sinä vuonna alkaa. Silloin pilkotaan kuivia kuusipuita vajaan ja laitetaan ränni kuntoon: pannut, tahtaat, putket, jääsäiliöt, kauhat, saavit -- kaikki on kunnossa ja tuskin puoliyön aika kulunut, kun jo viinakalu pannaan kiehumaan.

Viinankeitto on tarkkaa työtä. Ei siitä ihminen jouda paljon mihinkään. Tuon tien voisivat rankit ja sikunat mennä sekaisin ja mitä siitä sitten tulisi! Mutta kun viina saa kiehua hiljaisella, tasaisella tulella ja tisleerautua jäiden ja koivunhiilien läpi, niin on se kirkasta kuin kirkkain lähdevesi ja niin puhtaan makuista, että sitä ilokseen maistaa. Hallpumska maistaa kauhalla ja irvistää pahasti, sillä väkevää se on, suun se vie väärään, vaikka onkin hyvää kuin taivaan manna. Hallpumska keittää yöt päivät niin kauan kuin polttoaikaa kestää.

Tietää sen koko kylä ja arvaavatpa matkamiehetkin, kun Hallpumilla on ensimmäiset maistiaiset. Silloin käy rännin ympärillä ilo ja melu. Isäntämiehet istuvat krouvissa korttia lyöden, poikamiehet kiertävät ränniä. Ei ole vielä lunta maassa ja yöt ovat pimeimmillään. Pappikin on pensaissa ja tulee tyttöjä, jotka eivät tulisi päivällä. Joutsian Akselilla siellä on monta morsianta. Onhan Akseli hurjin kylän pojista, hurjin ja iloisin.

Ei pidä pelätä, että Hallpumska antaisi ilmaiseksi! Maistiaisaikana on viina kalleimmillaan ja pojat anteliaimmillaan. Eivät he edes kysy, mitä maksaa, vaan heittävät kouraan hopeakolikoita että kilisee. Tällaisissa maistiaiskesteissähän Saarakin ensi kerran näki Hallpuminsa.

Oikeastaan he ovat mainiosti menestyneet. Ei suinkaan niin, että he aina olisivat hyvässä sovussa. Tulettänessä käy välistä sellainen ryty, että luulisi hurrien tappelevan eikä kuitenkaan ole muita tappelemassa kuin kauppias ja hänen Saaransa. Monesti on Saara kuin villi kissa, hän olisi valmis omin kourin kuristamaan miehensä, mokomankin riivatun juopporatin! Joka ei muuta tee kuin makaa juovuksissa... "Niin -- älä siinä auo suutasi, taikka ma sylkäistä roiskautan suun täyteen!" Sellaista puhetta palvelijat kyllä kuulevat Tulettänen isäntäväen kesken. Mutta pääasiassa, rahojen kokoamisessa, ovat he yhtä mieltä. Ja vaikka he muutoin kuinkakin vihaisivat toisiaan, niin täytyy heidän toki ihailla toistensa kekseliäisyyttä siinä yhdessä suuressa asiassa. Kaupanteossa on Hallpumi voittamaton. Kuinka mukavasti hän kerran petti sellaisenkin miehen kuin itse Rason rusthollarin!

Rusthollari oli ostamassa sokeritoppaa ja istui ryyppyineen krouvikamarissa.

-- Isäntä istuu vain rauhassa, viserteli kauppias, -- minä lähetän topan rekeen valmiiksi.

Isäntä istui eikä toppaa lähetettykään. Isäntä läksi vihdoin tiehensä, mutta ei aikaakaan, kun hän mahdottomalla jymyllä tulee takaisin ja toruu, ettei toppaa löydy mistään.