Part 11
-- Voi, voi, jos se menee kuinkakin halvalla ja jos joku toinen sen huutaa! Se olisi meillä ollut niin tarpeellinen... Kun minun aina on tehnyt sellaista mieleni, jo silloinkin, kun minä sitä Simolassa katselin... Vieläköhän minä ehtisin huutokauppaan, jos paikalla lähtisin?
Ja Annastiina panee todella pyhävaatteet ylleen ja lähtee huutokauppaan.
Pellolla Juha odottaa häntä kotiin: hän pelkää sitä kelloa! Kunhan joku toinen olisikin ehtinyt sen ostaa!
Mutta Annastiina sen huutaa, halvalla huutaakin, ja Joutsiaan se tuodaan. Juhasta se on kuin varastettu tai muu onnettomuutta tuottava kappale. Se on lakkaamatta muistuttamassa hänelle Simolan väen onnettomuutta.
* * * * *
Hallpumi rupesi silminnähtävästi etsimään nuoren isännän seuraa. Yhtä mittaa oli hänellä olevinaan asiaa Joutsiaan.
-- Isäntä kävisi nyt meillä! sanoi hän sanomistaan.
Juhaa kiusasi hänen pyytämisensä ja hänen kasvoihinsa oikein koski, kun hänen piti näyttää ystävälliseltä kauppiaalle. Hän koetti tätä kaihtaa missä ikinä voi, mutta useinhan he sattuivat yhteen.
-- Menisit nyt, sanoi Annastiina, -- joskus Tulettäneen. Näkisit ihmisiä ja virkistyisit vähän.
Joskus Juha meni. Mutta mikä lieneekin ollut: ei hän virkistynyt. Varsinkin jäljestäpäin oli paha olla ja hävetti. Mitä ihmettä hän oikeastaan häpesi? Ei ollut mitään syytä.
Hänellä oli paha, onneton luonto.
Silloin se varsinkin tuli näkyviin, kun pappi, Nylander ja Liljeblad eräänä iltana olivat Joutsiassa vieraina.
Istuttiin salissa, tehtiin totit, nauru rämisi, maailman asiat juteltiin poikki ja halki, vanha Joutsia oli kuin taivaassa.
-- Mitä Haimalaan kuuluu? kysäisi pappi äkkiä Juhalta ja nauroi sitä kysyessään.
Juha hämmästyi hänen rohkeaa kysymystään. Koko maailma tiesi, että Helenaa vartioitiin kuin mielipuolta, häntä täytyi pitää lukkojen takana, muuten hän olisi karannut entiseen kotiinsa tai hukuttanut itsensä. Yökaudet hän käveli suuressa salissa ja puheli Haimalan rouva-vainajan kanssa -- eikö pastori ollut kuullut mitään näistä asioista vai koiruuttaanko hän kysyi?
Puna leimahti Juhan kasvoille, mutta hän hillitsi itsensä ja vastasi:
-- Ei mitään liiemmäisiä.
-- Joko on tiedossa perillisiä? jatkoi pastori ja nauroi taasen.
Suonet Juhan ohimoilla tulivat täyteen verta ja käsi pusertui nyrkiksi. Mutta hän sai sentään vastatuksi:
-- Ei maar vielä...
Pastoria suututti vastauksen lyhyys ja väkinäinen ilme Juhan kasvoissa.
Juha koetti kyllä parastaan. Hän istui herrojen joukossa ja kehoitti heitä ottamaan lasia, mutta heidän remunsa vaikutti häneen ikään kuin olisi syydetty lokaa hänen silmilleen. Huomasivat sen herratkin, eivät he tahtoneet päästä oikealle juomatuulelle. Nuori isäntä vaikutti heidän joukossaan kuin kylmä kivi, joka upotetaan käyvään sahtiin.
-- Hitto vieköön, virkkoi pastori ruotsiksi Liljebladille, -- mikä ikävä ihminen se on tuo nuori isäntä! Se on ihan kuin personifoitu hammassärky. Aina kärsivän ja tuskastuneen näköinen, ei koskaan mitään elämäniloa, ei koskaan mitään repäisevää naurua ja antautumista elämään. Aina samaa kitkutusta ja nutuutusta... Äh, en minä jaksa sitä katsella!
-- Hän on niitä kelpo ihmisiä, niitä malli-ihmisiä, vastasi Liljeblad. -- Kyllä niistä nimismiehelle on vähimmin vastusta. Niistä voi suorastaan olla apuakin. Ne ovat aina jonkinlaisia poliiseja. Nimismiehen kannalta katsottuna on hyvä, että niitä on! Mutta myönnän minä, etten viitsisi valita niitä vieraikseni, jos mielisin viettää hauskan illan! Hahhahhah!
-- Äh! sanoi pappi. -- Minä en viitsi katsella niitä kirkossakaan. Sinnekin ne tuovat sellaisen ikävystyttävän harmauden, että tukahuttaa... Sellainen ihminen, joka ei koskaan horjahda minnekään päin, jolla ei koskaan ole syytä katua mitään, joka aina saattaa olla tyytyväinen itseensä ja vain tuomita muita -- se on oikein ihmisen irvikuva ja sitä vastaan minä aina tulen taistelemaan, sillä se on pahempi sekä Jumalan että ihmisten edessä kuin julkein pahantekijä.
-- Voi ehkä ymmärtä jotakin! huomautti Nylander, joka oli puhellut vanhan isännän kanssa.
Juha oli nimittäin läsnä, istui saman pöydän ääressä ja katseli kaiken aikaa puhujiin. Kyllä hän huomasi, että herrat kiihtyivät ja hiukan häntä epäilytti pastorin ääni, mutta ei hän käsittänyt, mistä he riitelivät.
-- Ymmärtäköön! viskasi pastori vastaukseksi Nylanderin varoitukseen. -- Yksi ainoa sellainen ihminen tuottaa enemmän vahinkoa kuin kymmenen varasta, sillä se levittää ympärilleen sitä sellaista tukahduttavaa, harmaata mallikelpoisuutta. Aaaa! Jumal'avita, pahin juopporenttu, pahin varas on minulle mieluisampi...
-- No mutta kiihdythän sinä nyt ihan turhanpäiten, selitteli Liljebdad. -- Tämä mies, jota sinä tässä sätit, on ihan vaaraton. Se on lauha kuin lammas ja tyhmä kuin pässi. Ei se ketään ihmistä vahingoita.
-- Mutta se on ensimmäinen laatuaan tässä seurakunnassa ja se on jo ehtinyt pilata monen hetken minulta... Minä huomaan, etten voi kärsiä sitä miestä! Enhän minä enää saa olla rauhassa missään. Aina on vastassani hapan naama. Muistatteko miltä hän näytti Simolan huutokaupassa? En minä ikinä unohda sitä naamaa, joka tuijotti sieltä aidan takaa. Olisi vähintään luullut huutokaupan olevan hänen omassa kodissaan.
-- Että nyt viitsitte! huusi Nylander suomeksi.
-- Mistäs herroille tuli kina? sanoi vanha Joutsia ja kohotti lasiaan. -- Juodaan nyt pois tätä Hallpumin parasta.
-- Ne hullut, selitti Nylander, -- riitelevät siitä, onko parempi että seurakunnassa on juoppoja ja roistoja vaiko kelpo ihmisiä.
Juha avasi harmaat silmänsä ja vei katsettaan vuoroin pastoriin, vuoroin Liljebladiin. Saattoi huomata, kuinka hartaasti hän koetti tunkea tuon vieraan kielen taa, joka seinänä oli häntä vastassa.
-- Eipäs olekaan, huudahti nimismies, -- kysymys siitä. Vaan pastori tässä sanoo, että suurin syntinen joka katuu, on parempi Jumalan edessä kuin itsevanhurskas ihminen.
Pastori purskahti nauruun ja joi lasinsa pohjaan. Juha katsoi häneen kummastuneena. Niin vakavista asioista oli ollut puhe, ja noin hän nauroi.
-- Niinhän Jumalan sanassakin luetaan, sanoi Juha. -- Mutta syntisen täytyy myöskin koettaa tehdä parannus, lisäsi hän.
-- Emmehän me nyt, helkkarissa, ole kirkossa! huudahti Nylander. -- Sinä saat, veli Sand, ensi saarnassasi selittää nämä asiat... Tahdotteko kuulla, mitä entinen rovasti sanoi, kun häistä meni suoraa päätä hautajaisiin...?
Nylander kertoi ja vanha Joutsia, nimismies ja henkikirjuri itse nauroivat jutulle haljetakseen. Mutta pastori ja nuori isäntä olivat jääneet ulkopuolelle heidän nauruaan. He olivat pysähtyneet katsomaan toisiinsa. Pastorin puolelta oli katse kylmä ja kalsea, täynnä ylenkatsetta ja ivaa, Juhan puolelta epäilevä, arka ja ennen kaikkea hämmästynyt.
Mitä... mitä ihmettä pastori tarkoitti?
Juhan posket kävivät kuumiksi, mutta hänen katseensa oli jo aivan tyyni ja hänen äänensä ystävällinen, kun hän kysyi:
-- Mitä pastori katselee?
Pastorin silmissä leimahti ikään kuin hänen olisi tehnyt mieli vetää nuorta miestä korville. Mutta hän vain heilautti päätään ja suupielet värähtelivät.
-- Eikö ole lupa katsella?
Juha kävi hämilleen.
-- Totta kai... Eihän silmä osaa vie. Mutta minä ajattelin vain...
Herrat eivät viipyneet kauan. Pastori oli kaiken iltaa ollut ärtyisä ja tahtoi pois aikaisin. Juha mietiskeli pitkin yötä, mitä herrat oikeastaan olivat tarkoittaneet. Kyllä hän oli huomannut, että pastori oli hänelle suutuksissa. Mutta mistä?... Vaikka koko se sanakiista olisi tarkoittanut häntä!... Häntäkö he pitivät roistona, vai olisivatkohan pitäneet sitä itsevanhurskaana?
Juha ei ymmärtänyt.
* * * * *
Pari päivää ennen jouluaattoa tuli Hallpumska Joutsiaan maksamaan vuokraa. Huppuliina hartioilla hän istuutui kyökin penkille ja kertoi, että Hallpumi itse on kipeänä, muuten hän kyllä olisi tullut itse.
Siinä sitä oli näkemistä, kuinka eukko kaivoi kukkarostaan esille sitä viittä hopearuplaa ja kuinka se laskiessaan rahoja pöydänkulmalle mourusi ja naukui kuin vanha kissa.
-- Tulin tässä tätä arentia tuomaan. Jaa, jaa... niin kovassa kuin se raha näihin aikoihin on! Monta askelta on siinäkin saanut ottaa, ennen kuin tämänkin rahan on saanut kokoon! Ihmiset ovat köyhiä, eivät ne jaksa ostaa, ja jos velaksi annat, niin sinne jää -- eivät maksa!... Luullaan, että sillä sellaisella liikkeellä kuin meidän on, rikastutaan -- kuinkas sillä voi rikastua, kun niinkin halvalla antaa kuin meillä annetaan!
Hallpumska vietiin saliin ja hänelle tarjottiin kahvia. Siinä hän vilkuili ympärilleen ja naukui:
-- Jaa, tuo on tuo kello sieltä Simolan huutokaupasta. Muistan minä, kuinka se siellä salin seinällä käydä naksutti. Paljoonkos se nousikaan?... Jaa, no ei se sitten kallis ollut... Kuuluu taas se emäntä olevan niin huonona sairaana. Mikä lienee sellainen tauti, että se niin kaikkia pelästyelee. On taitanut sitäkin surra, kun sillä lailla joutuivat pois talosta...
Juha vastaa jollakulla harvalla sanalla hänen puheisiinsa ja tekee mielessään sen päätöksen, että jos hän vielä vuoden päästä elää ja on täällä Joutsiassa, niin ainakin hän pakenee pois kotoa siksi päiväksi, jolloin Hallpumin väet tulevat maksamaan vuokraa. Tulettäneläiset kävivät hänestä päivä päivältä vastenmielisemmiksi.
* * * * *
Kevättalvesta tuli Akseli kotiin. Hän ajoi kaupungin kyytihevosella kuin hieno herra ja herran näköiseksi hän todella oli käynyt, tuskin häntä saattoi tunteakaan. Hän kävi tohvelipalttoossa ja kalosseissa ja kädessä oli sateenvarjo. Morsiamen kehui itsellään olevan, rikkaan ja kauniin. Hän oli ollut suuren tukkiyhtiön asiamiehenä ja sama yhtiö oli antanut hänen toimekseen koluta puhtaiksi maat Keihäsjärven ympärillä.
Annastiinalle tuli Akselista paljon vaivaa, sillä ei hän enää tyytynyt syömään keittiön pitkässä pöydässä muitten kanssa. Hän tahtoi arjet, pyhät syödä valkealta liinalta porstuanperäkamarissa ja aina piti pöydässä olla voita ja pyhäruokaa.
Alussa koetti Annastiina noudattaa hänen mieltänsä, ettei tulisi riitaa. Mutta riita tuli sittenkin, sillä Akseli haki sitä ja loukkasi nuorta isäntää minkä kerkisi.
Ei ollut Juhalle mieluista katsella tuota väkevää nuorta miestä, joka kaiket päivät venyi sängyssään tai istui Tulettänessä, pappilassa tai Liljebladilla. Vihainen oli isäkin pojalle.
Kello kuuteen aamulla hän kerrankin odotti Akselia juomaan kahvia, mutta kun ei poikaa silloin kuulunut, karkasi hän tämän kamariin, hakkasi ovia niin että paikat jyskivät ja huusi:
-- Nousetkos, nulikka! Jos et laita itseäsi jalkeille, särjen oven ja lyön sinulta kintut poikki.
-- Mitäs se kehenkään kuuluu, mitä minä teen? kuului Akselin ääni vastaan. -- Minä teen mitä tahdon enkä tottele ketään.
Kalpeana seisoi Juha pihassa ja kuunteli elämää. Hänen niskansa kumartui ja hänen päänsä painui alas. Vihdoin hän kiireesti läksi hevostalliin. Sinne ei toki kuulunut mitään. Siellä sai silitellä Pekan hienoa karvaa ja tietää, ettei tarvinnut kuulla toraa. Oli se onni, ettei Pekka osannut puhua. Ties miksi se täällä olisi oppinut!
Ei vanha Joutsia ollut vävypoikaansakaan ensinkään tyytyväinen.
-- Ei sinussa vain näy olevan miestä saamaan pois tuota kauppiasta tuosta! nalkutti hän. -- Ja siinä toivossa minä sinut kumminkin tänne otin. Etkös sinä näe, kuinka hän rikastuu? Ja me köyhdymme köyhtymistämme. Mutta se ei koske sinuun, ei yhtään! Ei hänellä enää ole vaivaa kestikievaristakaan, mutta kaikki edut pitää entisellään, ei anna pois edes hollitupaa!
Mitäpä Juha sitten tällaiseen puheeseen saattoi vastata? Ei mitään!
-- Noo, sanoi vanha isäntä ilkeästi. -- Jollei sinussa ole miestä, niin ehkä vielä olisi minussa!
Ja hän löi rintakoppaansa, jotta rämähti.
Se oli se kontrahti, joka piteli... Jos, jos saisikin hävitetyksi koko kontrahdin... Se ei maar olisi synti eikä mikään, jos repisi sellaisen paperin. Viekkaudella he panivat hänet sen kirjoittamaan -- viekkaudella hän sen hävittää. Sellaisesta teosta hän kyllä vastaa viimeisellä tuomiollakin. Ei se ole synti eikä mikään.
Vanhuksessa kypsyi vähitellen luja päätös, että hän repii sen. Hää! Sillä lailla hän sen punaisen pirun tuhoaa! Kauppias aikoo tuhota Joutsian, mutta hän ehtii ennen! Kunpa vain tietäisi, missä hän sitä paperia säilyttää! Missäs muualla kuin keltaisessa piironki-romossaan!
Eerikki Aaprahaminpoika istuili taasen ahkerasti Tulettänessä. Simolan Santtu -- hän se niin ikään aina vain siellä joi. Millä tuo nyt enää joikaan? Eihän hänellä enää mitään ollut!... Eerikki Aaprahaminpoika oli päättänyt pitää kauppiasta silmällä ja hän vilkuili tarkasti hänen liikkeitään, kun hän mittaili sokeria, saippuaa, tupakanlehtiä ja viinaa, ja varsinkin kun hän kävi piirongillaan vaihtamassa rahoja. Siinä piirongissa paperit varmaan olivat!... Mutta liian lyhyt oli aika, jolloin Eerikki Aaprahaminpoika jaksoi pysyä vakoilijamietteissään, sillä niin pian kuin hän joi, unohti hän päätöksensä. Kun hän seuraavana päivänä heräsi sängyssään, muistui kontrahtijuttu taasen hänen mieleensä ja häntä harmitti, ettei hän ollut pannut päätöstään täytäntöön. Mutta jota kauemmaksi aika venyi, sitä enemmän hänen mielensä lauhtui ja kaiketi hän taas olisi kokonaan unohtanut kostotuumansa, jollei Hallpumi eräänä päivänä olisi palannut kaupungista, tavattoman suuri kuorma reessä.
Vanhus seisoi tiellä ja katseli, kuinka hevonen kammertamalla kulki eteenpäin.
Silloin karkasi salamana hänen päähänsä: mitähän kauppias taasen vedättää kotiin? Juomiako? Tietenkin! Ja kaikkinaista muutakin tavaraa, jolla hän taasen nylkee rahaa vaivaisilta syntisiltä.
Sinä iltana läksi vanhus Tulettäneen siinä varmassa päätöksessä, että nyt, nyt hän kuitenkin hävittää kontrahdin!
Sattui tulemaan oikea sudenilma. Krouvikamari oli ihan tyhjänä, ei edes Simolan Santtukaan ollut uskaltanut lähteä liikkeelle. Hallpumin väet olivat tyhjentäneet laatikkoja ja permannolle oli jäänyt oljen- ja heinänrippeitä. Kauppias oli väsyksissä, äreällä päällä ja jonkin verran humalassa. Vanha Joutsia istuutui pöydän ääreen, selin keisarinkuviin ja sotaherroihin, ja iski silmänsä piironkiin.
-- Mitäs isäntä pitää tästä uudesta aineesta? kysyi kauppias jonkin ajan perästä.
-- Eivät ne uudet koskaan vedä vertoja vanhoille, vastasi Joutsia lyhyesti.
Ja siihen keskustelu katkesi. Tuuli vinkui nurkissa, lapsi itki seinän takana.
-- Kas sitä Simolan Santtua, sanoi kauppias muun puheenaiheen puutteessa ja tarkoittamatta mitään pahaa, -- kun on malttanut pysyä poissa! Kun pysyisikin. Minä olen jo vallan tuskastunut siihen. Joisi täällä alvarinaan ilmaiseksi, sillä mitähän siltä enää saa!
-- Noo, vastasi vanha Joutsia hilliten itseään, -- on sinulla varaa juottaa häntä ilmaiseksikin. Koko talonsa hän sinulle on juonut!
Kauppias naurahti ja koetti ymmärtää pistoksen vain pilapuheeksi.
-- Niin kai! sanoi hän.
-- Taitaisit sinä vain tahtoa juottaa itsellesi tämän Joutsiankin? pani vanhus ilkeästi.
-- Mitäs minä sillä? nauroi kauppias väkinäisesti. -- Johan minä tässä asun.
-- Niin, johan sinä asut, johan sinä asut! Olet kuin täi kipeän miehen päässä, tai lude sängyssä. Niin sinä syöt ja kaluat.
Isännän täytyi naurahtaa omaa sukkelaa vertaustaan. Vaikeampi oli kauppiaan tällä kertaa selittää puhe leikiksi. Hän kävi tulipunaiseksi kasvoiltaan ja oli jo kiroamaisillaan, mutta sai sisunsa hillityksi, täytti lasin ja tyrkkäsi sen isännän eteen.
-- Soh, juo pois eläkä kronise! sanoi hän ja hänen silmänsä kiiluivat.
-- Juo itse! huusi vanha Joutsia vastaan ja nousi. Ja nyt särkyi sulku ja sanoja tuli kuin pussin suusta.
-- Näytä tänne kontrahti! Minä tahdon nähdä kontrahdin. Annatkos, punainen perkele!
Vanhus karkasi piironki-romolle, mutta avain oli poissa suulta. Hän kouri sitä piirongin päältä, mutta ei tavannut sieltäkään. Silloin hän vimmoissaan iski kourat, kynnet saranoihin -- mutta piironki pysyi suljettuna kuin tulevaisuus.
Huoneessa syntyi aika rytinä.
Eikä aikaakaan kun Hallpumin pieni lapsentyttö halki tuulen ja tuiskun lähetettiin Joutsian puolelle. Ryöppy oli vienyt tien tuiki tukkoon ja tyttöpahainen sai huppuroida hyvän aikaa ennen kuin pääsi perille. Itku kurkussa hän keittiön ovelta ilmoitti:
-- Tulkaa korjaamaan pois vanhaa isäntää. Kun hän putosi tuolilta ja loukkasi itsensä pahasti. On suuri haava päässä!
Vanhus oli todella haavoittunut. Päästä vuoti verta, mutta pahin poltto oli oikeassa jalassa. Sitä ei sietänyt ensinkään liikuttaa. Joutsiasta läksi liuta miehiä Hallpumin puolelle, mutta sitten huomattiin parhaaksi valjastaa hevonen ja liistereellä tuotiin äijä kotiin. Kylläpä hän huusi ja valitti! Ja kiroili kesken tuskiaan. Hallpumia kiroili, sitä punaista perkelettä. Hän haastaa hänet oikeuteen, nyt hän toki kerrankin saa palkkansa, nyt, nyt hän joutuu linnaan. Hän löi häntä pullolla päähän, sitten hän tönäisi piironginlaitaa vastaan ja tyrkkäsi alas tuolilta. Siinä jalka loukkaantui. Vaikka olisi poikki. Kyllä kai se poikki onkin, koska sitä noin kauheasti... Saakeli...!
-- Älä Jumalan tähden kiroa, rukoili Johanna. -- Kääntäkäämme mielemme maallisista. Ehkä sinä piankin saat astua kaikkivaltiaan tuomarin eteen. Etkö tahtoisi pappia?
-- Pappiako? ähisi vanhus sängystään. Hän oli leveässä sängyssä miltei poikkipäin ja pää retkotti pahasti, mutta ei hän antanut liikuttaa itseään, kun jalassa oli niin hirmuinen poltto. -- Vai Santiko minun pitäisi tässä nähdä? Santin nimi on sen kirotun paperin alla, Santi on samaa helvetin joukkoa kuin Hallpumikin. Ennen ne paistetaan hornan kattilassa kuin minä... Iijiijiijii...
Vaimo paljasti liankarvaisen ryijyn alta säären, joka oli ihan sinettynyt, ja rupesi voitelemaan sitä linjamentillä ja viinalla. Mutta ei siitä ollut apua!
-- Kun se lukkari edes tulisi! vaikeroi sairas. -- Menkää katsomaan eikö jo tule...!
Lukkaria oli lähetetty noutamaan, sillä hän osasi hoitaa haavoja ja luunvikoja.
-- Ei se vielä ole voinut ehtiä, sanoi vanha Manu, joka hänkin oli pienessä porstuanperäkamarissa.
-- Jumalan tuomio tämä on, pani vanha emäntä hiljaa, ikään kuin itsekseen. -- Kun ei ihminen muuten osaa etsikon ajasta vaaria pitää, lähettää Herra vihansa leimauksen. Kiitetty olkoon hänen nimensä, joka ajallisella koettelemuksella alituisesti meitä puoleensa vetää.
Rauhoittuihan äijä hiukan, kun lukkari sai hänen jalkansa lastoihin. Mutta siinä sitä olikin kärsimistä, kun hän sovitteli luuta paikoilleen! Silloin parkui sairas aivan kauheasti... Ääneti söivät väet illallista keittiössä, kaikkialla hajusi kamferille, linjamentille ja viinalle. Juhasta tuntui joka paikassa niin tukahuttavalta, ettei hän saanut olluksi missään. Ja hirmuista oli kuulla sairaan huutoa! Hän pakeni ensin kuistille, mutta kuuluihan se sinne. Hän nosti kauluksensa pystyyn ja meni pihamaalle -- siellä temmelsi tuuli, lumi lenteli kiehkuroina pitkin solia, tasoitti tiensyvänteitä, loi toisiin paikkoihin nietoksia ja myllersi ilman niin sakeaksi, ettei nähnyt kuin pari askelta eteensä.
Akseli oli käynyt laitapitäjällä ja palasi kotiin äkäisenä ja nälissään. Juha ilmoitti hänelle jo pihassa, mitä oli tapahtunut. Ensi kertaa eläissään olivat langokset Juha ja Akseli yhtä mieltä. Akseli suuttui silmittömästi Hallpumille.
-- Kyllä minä sille peijakkaalle näytän! uhitteli hän. -- Kyllä se nyt saa rökkiinsä! Minä menen sinne paikalla, kun ensin saan jotakin suuhuni.
Juha oli kiitollinen, että Akseli otti mennäkseen tiedustelemaan asiain kulkua, sillä muuten hänen itsensä olisi täytynyt mennä.
-- Olisi se hyvä, jos sille kerran sanoisi oikein kovasti, puhui Juha.
Ei hän saanut sinutelluksi lankoaan. Ei hän koskaan ollut häntä sinutellut.
-- Kyllä minä sanon! Ruveta minun isääni tönimään ja hakkaamaan! mahtaili Akseli, yhä hotkiessaan vadista klimppiruokaa, jota oli lämmitetty päivälliseltä.
Akseli heitti palttoon hartioilleen ja läksi Tulettäneen. Jonkin ajan kuluttua rupesi Juha häntä odottamaan takaisin. Mutta eihän häntä kuulunut. Joku myöhästynyt reisumies ajoi hevosensa vajaan, koetti sitä siellä peitellä ja taivalsi sitten pirttiin. Sihisten, sohisten lenteli lumi pitkin hankien pintaa. Läpitunkevapa se tuuli nyt olikin! Juha koetti vielä kerran katsahtaa pellolle, eikö Akselia näkyisi, mutta harmaudessa ei näkynyt mitään mustaa kohtaa. Vihdoin avasi hän porstuan oven ja astui kuistille.
Kovasti tuli kamferilta ja linjamenteiltä. Porstuanperästä kuului yhä hiljaista voivotusta: "aa... aa... aa..." tai valittavaa: "ja sinun edessäs pahoin tehneet. Mutta älä muista meidän entisiä pahoja töitämme... Armahda sinuas meidän vaivaisten syntisten päällemme..."
Keittiön pihdissä paloi päre pitkällä kaarella. Annastiina istui penkillä. Väsyneen näköinen hän oli.
-- Eikös Akselia kuulu? sanoi hän ja käänsi kasvonsa pois tulijasta.
-- On kai taas jäänyt juomaan.
Juha ravisteli lunta takistaan, tarttui kaljatuoppiin, joka oli pöydällä ja joi syvin siemauksin. Tänä iltana tuntui elämä taasen niin raskaalta, että... että...
Hän meni heidän makuukamariinsa. Eihän lääkkeenhaju sinne tuntunut niin väkevänä. Kuin vanhan vaiston viemänä avasi hän taasen piironkinsa ja otti sieltä esiin kontrahdin. Se se oli kahle -- se painoi! Se se oli kuin tulinen rauta -- se poltti! Jollei sitä olisi ollut, olisi elämä tuntunut köykäiseltä kaikista harmeista huolimatta. Maantien tuolla puolen olisi ollut peltoa ja pellon takana metsä. Nyt sieltä loisti tulta ja siellä istuttiin pullojen ääressä ja hoilattiin.
Paperi rupesi jo likaantumaan kulmista, sitä oli siksi paljon pidelty. "Utrak ur protokol fört vit..." äänsi hän itsekseen. Hän osasi sen jo ulkoa. Ihan alkoi pyörryttää, kun sitä katseli, ja kirjaimet hyppelivät kuin lumihiutaleet sakealla lumisateella. Vasten hänen kasvojaan ne tuntuivat hyppelevän ja hänen tuli sekä kylmä että kuuma.
Äkkiä Annastiina raotti ovea.
Juha heräsi paikalla ajatuksistaan, peitti paperit käsivarsillaan ja katsahti pelokkaana vaimoonsa. Samassa hän huomasi, että Annastiinan kasvot olivat ihan itkettyneet.
-- Kaikki ne tulevat yht'aikaa, sanoi hän ja hänen äänensä oli omituisen kalsea.
Hän näytti aikovan lisätä jotakin, mutta ei sanonutkaan, kääntyi vain takaisin ja painoi oven lukkoon.
Tuskinpa oli Juha sentään saanut paperit piironkiin ja piippunsa täytetyksi, kun hän taasen ilmestyi siihen ovelle. Ei Juha huomannut, mitä ponnistuksia hän teki saadakseen puhetta suustaan. Joka kerta kun hänen piti puhua, oli tulla itku.
-- Jätetään nyt sitten tämä talo, sai hän vihdoin sanotuksi. -- Muutetaan pois Rasoon... Johan sinä sekaannut, kun aina tuon kontrahdin päällä virut... Ja minäkin jo väsyn...
Ja siinä hän pudotti oven kiinni ja hävisi keittiöön.
Juha jäi tuijottamaan kynttilään, jossa oli pitkä karsi. Karsi oli päästään paksu, monihaarainen, hiiltyneitten lankojen nenissä oli pieniä nokipalloja kuten kukkasten ponsia. Juha niisti kynttilän sormillaan, heitti käryävän karren pesään ja pyyhkäisi hyppyset housuihinsa. Huone tuli heti iloisemmaksi.
Mitähän se vaimo nyt sanoi...? Muuttaa pois täältä!... Tarkoittikohan mitä sanoi? Ja sanoikohan hän sen vain Juhan tähden vai olikohan hän todella itse saanut kyllänsä?... Juhan olisi pitänyt ilostua, mutta ei hän voinut sitäkään. Hänen täytyi tietää, minkä tähden Annastiina oli tehnyt sellaisen päätöksen.
Keittiössä oli pimeä, vain pihdissä hehkui käpertynyt, sammuva karsi. Juha etsi. Ei Annastiina ollut keittiössä. Kuistilla Juha hänet tapasi. Hän nojasi päätään pihtipieleen ja itki katketakseen. Niin hän itki, että luuli sydämensä itkutyrskyjen mukana nousevan suuhun.
-- Älähän nyt, älähän nyt, pani Juha. -- Mitä sinä muuttamisesta puhut. Enhän minä muuttaa tahdo.
-- Mutta minä tahdon. En minä voi tätä surkeutta katsella... Minä olen väsynyt.
Juha yritti taluttaa häntä sisään, mutta ei hän tullut. Imi itsensä itsepintaisesti kiinni oven pieleen ja itki siinä.
-- Kun minä ajattelen, että vieraat kulkevat tästäkin kuistista, sopersi hän ja itki entistä kiihkeämmin, -- ja että Hallpumska lukitsee noita aittoja...
Juha oli hänen kanssaan aivan saatuna. Vasta sitten hän lakkasi itkemästä, kun vanha emäntä huusi häntä kamariin.