Part 10

-- Pane nyt aluksi likoon se mikä on jäljellä perintörahoistasi ja ensi vuonna aletaan laajentaa peltoja, lisätä karjaa...

-- Kun ei niitä perintörahojakaan tahtoisi panna, eihän sitä tiedä, miten pitkäksi aikaa tänne jää. Sen vaimon, sen Annastiinan tähdenhän minä tässä olen kituuttanut, mutta...

Annastiina nieli kyyneliään ja hänen sydämensä takoi kuin vasara. Juha oli sentään ollut kovin hyvä!

-- Kestäisipä kontrahti... vaikkapa edes viisikolmatta vuotta, puhui Juha, -- niin koettaisihan tuon ajan kärsiä. Silloin olisi vielä toivoa. Mutta kolmekymmentäkaksi vuotta! Jos elät sen, niin ovat parhaat vuotesi menneet ja jäljellä on ukkoruhja. Eihän sitä tiedä, vaikka ennen sitä olisi mullassa. Eikä olisi nähnyt yhtäkään vapauden päivää.

-- Mutta kuulepas nyt, keskeytti Kalle, -- johan sinä rupeat vallan raskasmieliseksi. Johan sinä vallan Jumalankin unohdat. Niinhän sinä puhut kuin olisit vankina.

-- Vankina minä olenkin, niin kauan kuin tuo Tulettäne on tuossa! Kun minä pääsisin edes yhdeksi päiväksi vapauteen!

-- Jos tämä nyt sinun mielestäsi onkin vankeutta, niin saavathan lapsesi sitten nauttia vapautta.

Siihen ei Juha puhunut mitään, punastui vain vähän. Mutta hetken perästä hän puhkesi sanomaan:

-- En minä voi jäädä tähän. Anna sinä meille se porstuanperäkamari, jossa minä ennenkin asuin. Minä rupean vaikkapa muonamieheksi...

Kallen täytyi remahtaa nauruun. Olipa Juha todella tuskastunut isännyyteensä!

Annastiina ei nauranut. Hän oli kuullut tarpeekseen ja pakeni itku kurkussa ovelta. Sitä hän kaiken aikaa oli pelännyt, että Juha hautoo mielessään juuri näitä. Vaimolleen hän ei puhu, aina vain veljelle ja sisarille. Ne häntä auttavat ja lohduttavat -- mitäpä lohdutusta vaimolla olisikaan antaa! Kun Juha palaa Lumiasta tai Rasosta, on hän aina iloisempi. Kotona hän taas käy mykäksi ja alakuloiseksi.

Polttava suru tuli Annastiinan mieleen, kun hän näitä ajatteli. Ei ole elämä leikintekoa! Kun vain ymmärtäisi, miten voisi parantaa oloja. Tulettäneä ei saa pois, isää ei saa muuttumaan niin, ettei hän Juhaa kiusaisi... Jos muuttaisi Rasoon...! Mutta hän ei saisi asutuksi toisten nurkissa, hän oli tottunut talon tyttärenä liikkumaan aitoissa ja pihoilla. Jos hän yrittäisikin muuttaa, niin johan jalka kirkkotiellä itsestään veisi Joutsiaan ja käsi avaisi itsestään Joutsian portin. Vaikka Rasossa oltaisiin kuinka hyviä, niin vieras paikka se olisi hänelle sittenkin... Ja kaikista pahinta olisi Rason mäeltä katsella, kuinka Joutsia lahoamistaan lahoaa ja kuinka kauppias sen vihdoin korjaa...

Annastiina ei keksinyt muuta keinoa kuin sen vanhan, jota hän jo ennen oli käyttänyt. Hän koetti ruveta säästämään. Hän, joka aina oli ollut niin ahkera kahville, lakkasi nyt sitä juomasta. Vaikeaa se oli! Kun piti toiselle kaataa, niin ihan vesi kihosi kielelle. Ei se ollut hyvää sekään, jota hän keitti talonväelle. Hän pani paljon sikuria. Kerran piika Liisa, joka oli paha suustaan, sanoi emännälle kaikkien kuullen: "Saisinko minäkin sitä sumppivettä!" Emännän täytyi kärsiä sekin, hän koetti olla ikään kuin ei olisi kuullut, vaikka tapaus kauan kalvoi hänen mieltään ja vaikkei hän sitä koskaan unohtanut.

Juha ei huomannut hänen taisteluaan. Hän eli niin omissa ajatuksissaan.

Mutta kerran, kun hän itse otti pannusta kahvia, istuutui matalalle tuolille lieden ääreen ja siinä hörppieli, huomasi hän, että Annastiina kääntyi pois ja taisi pyyhkiä silmiään. Silloin jäi kuppi hänen käteensä ja hän rupesi muistelemaan, ettei hän ollut nähnyt Annastiinan juovan kahvia moneen aikaan.

-- Mikset sinä juo kahvia? sanoi hän.

Annastiina ei vastannut, oli vain askartelevinaan pöydän ääressä.

Juha alkoi aavistaa jotakin, nousi, nouti kupit, kaasi nokisesta pannusta ja vei vaimolleen.

-- Jollet sinä juo, en juo minäkään, sanoi hän.

Annastiina purskahti itkuun. Mitenkä hän lieneekin käynyt niin heikoksi, että kyyneleet olivat niin höllässä! Mutta siitä lähtien hän taas alkoi juoda kahvia ja Juhan huolenpito teki hänen sydämelleen kovin hyvää. Ei Juhalla koskaan ollut sitä iloa, mikä muilla sisaruksilla oli, he kun pitivät suuria sukulaiskestejä, joissa viivyttiin päiväkausia ja syötiin ja juotiin kuin häissä. Lumian emäntä se vasta ymmärsi valmistaa! Lumiassa oli kaikista komeinta. Annakaisan luona taas oli hauskaa, sillä Annakaisa itse oli kuin päivänpaiste. Helena-poloinen, hän olisi voinut pitää kuinka muhkeita kemuja hyvänsä, niin rikas oli Haimala, mutta hän ei sellaisia ajatellut. Lähteensilmiä hän etsi ja hänen ymmärryksensä valo tuntui olevan sammumaisillaan. Joutsiassa taas, siellä täytyi elää säästäväistä elämää.

Yksitoikkoisesti kuluu aika. Tulevat rumat, syksyiset säät, kun pihamaat ja tiet ovat rapakkoa paksunaan. Piiat rämpivät helmat märkinä navetan ja kaivon väliä, riihet lämpiävät, kuusipuita pilkotaan viinapannun alle. Tulettänessä käy ilo ja kisa. Hurrit hurjistelevat markkinamatkoillaan. Isäntä viettää pitkät puhteet pirtissä renkien kanssa. He sopivat erinomaisesti. Ensimmäiset riidat olivat Akselin metkuja ja nyt kun poika on poissa, eletään sovinnossa. Päreen ritistessä ja lastukiehkuroiden lennellessä kerrotaan siinä kaikenlaisia hauskoja kaskuja.

Vanha Manu tietää tapauksia sota-ajoilta. Muistaa hän vielä vallan hyvin, kun hän oli lapsi ja he äidin ja vaarin kanssa pakenivat vuoren taakse. Havumajassa he siellä saivat elää juuri pahimman talvisydämen. Siinä samassa sodassa isä ja setä kaatuivat... Isoäiti oli muistanut sellaisenkin asian, että venäläiset kasakat ryöstivät Ippilästä kaksi tytärtä, istuttivat hevosten selkään väljien viittojensa alle ja tukahuttivat niillä tyttöjen huudot.

Silmät pystyssä piiat kuuntelivat rukkiensa äärestä kertomusta.

-- Onkohan tuokin totta! sanoo Liisa, pitkä, roteva tyttö, joka puhuu ja muutenkin liikkuu kuin mies. -- Taisivat tytöt hyvinkin olla menossa. Aina sitä jotenkin itsensä irti kiskoo, jos oikein tahtoo.

-- Liisa puhuu niinkuin kasakka, sanoo Manu loukkaantuneena. -- Mutta Matariston Heta-vainajan suusta ei vielä koskaan kuultu valetta.

-- Kyllä maar sitä mennä täytyy, jos väkevämpi ottaa, sanoo hento Anni rukkinsa äärestä.

Häntä peloittaa niin että silmät katsovat suurina päässä.

Nuori isäntä on käsitöissä hyvin taitava ja osaava. Puuastiankin hän veistää niin puhtaasti, ettei yhtään näe, missä höylän tai veitsen terää on nostettu. Ihmettelevät sitä miehetkin.

-- Miksei isäntä enää pidä niitä sanomia? kysäisee kerran Eprami, joka muistaa Rason aikoja. -- Ne oli niin mukavat, mitä te niistä kerroitte.

Juha menee punaiseksi, sillä Eprami koskettaa arkaan kohtaan. Ei ole varaa sanomien pitoon!

-- Ei tullut tilatuksi, vastaa hän. -- Tilataan jahka ehditään.

Pastorista riittää alituisesti puhumista, niinikään saarlaisista ja Simolasta. Saarlan armo on ylpeä ja ynseä, se tuomio hänestä langetaan aina ja alituisesti. Majuri itse on reilu mies ja osaa selvää suomea, vaikka sillekin pitää seisoa lakki kourassa, oli pakkanen miten kova hyvänsä. Kustaa-herra se on aina niissä kouluissa, miksikä ylhäiseksi sotaherraksi aikoneekin. Mutta Maunu-herra se on hyvä herra, nöyrä ja kohtelias yhteisellekin kansalle. Se on aivan toista maata kuin kaikki ne muut.

Simolan huutokauppa on ensi viikolla. Se panee ihmiset ajattelemaan, sillä Simola on ollut vankka talo.

-- Tulettäneen Simolan isäntä-raukka on kaiken hyvänsä antanut, puhutaan Joutsiassa puhdetöiden ääressä.

-- Kahdeksan vuotta sitten elettiin siellä varsin reilusti. Kahdeksan vuotta tasan on kauppias ollut Keihäsjärvellä.

Vaietaan, veistetään, rukit hyrisevät, päre risahtelee pihdissään. Tuumitaan maailman menoa.

-- Sitä emäntää minun tulee enimmän surku, virkkaa Ville.

-- Se on sen kotitalo! sanoo Eprami.

-- Ja niin hyvä mies olisi muuten se Simolakin...

-- Ne on niitä viinan töitä, huokaa Manu ja kolauttaa kolme kertaa permantoon puun, jota alkaa veistää. Manulla on aina ne omat temppunsa! Ikään kuin työ siitä paremmin menestyisi, että kolauttaa puun kolmesti maahan.

-- Aina se Manu viinaa syyttää, sanoo Ville. -- Viina on hyvää ja terveellistä. Se on ihmisten oma vika, kun eivät osaa juoda siivosti. Mutta jahkahan saadaan sitä pottuolutta! Se kuuluu olevan makeaa ja tekevän miehen lihavaksi ja punaiseksi. Mutta ei mene päähän koskaan, vaikka miten paljon joisi.

-- Perästä kuuluu, sanoo Manu. -- Minä en usko ennen kuin näen.

-- Kyllä se pian nähdään, jahka kylään tulee oluttehdas. Hallpumi laittaa.

-- Koska hän sen laittaa?

-- Paraikaa hän on puuhassa.

Isäntä nostaa päätään.

-- Mistä te sen olette kuulleet?

-- Kaupungissa puhuivat.

-- Ei mikään vedä vertoja viinalle, sanoo Eprami, joka viljelee viinaa ahkerasti, mutta niin taitavasti, ettei häntä ole koskaan nähty humalassa.

Isäntä miettii sitä oluttehdasta. Hyvältähän miesten puhe kuuluu, mutta hän epäilee tehdasta, kun Hallpumi panee sen pystyyn. Hän epäilee kaikkea, mihin Hallpumi pistää sormensa. Lienee ehkä väärinkin...

Eräänä iltana hämärissä ilmestyi Simolan isäntä Joutsian pihaan. Huutokaupan piti olla huomenna. Santtu oli juovuksissa, mutta pysyi sentään pystyssä. Reimasti hän kävelikin, lakki takaraivolla, silmissä vihainen tuli.

Keskellä pihamaata hän rupesi huutamaan ja herjaamaan.

-- Missä ne ovat ne roistot, ne tämän talon isännät?... Kyllä minä niille näytän!

Juha tuli luo ja pyyteli sisään.

-- En minä sinusta, ähisi Santtu, -- sinä tulet itse minun perässäni. Usko pois: vievät ne sinultakin talon! Mutta sen vanhan Juutaksen minä tahtoisin nähdä! Tuletkos ulos harvahammas! Kukas tuon helvetin krouvin tänne laittoi, jollet sinä? Kuka perkelettä elättää omalla pellollansa, jollet sinä... Se on perkele ja se on punainen!... Itse sinä sen olet sanonut... Mutta minä haastan sinut oikeuteen, kun taloni menee... kuuletkos! Ei kukaan anna rahaa, ei saa irti hyvällä eikä pahalla... Tulettänen perkele huutaa taloni... Se on sinun syysi, peijakas...

Santtu oli tullut rappusille asti. Siinä hän pui nyrkkiään seinään. Vihdoin hän purskahti itkuun ja iski päänsä pihtipieleen.

Vanha Joutsia ei ollut yrittänytkään häntä keskeyttää. Hän oli kuunnellut neuvottomana, lakitta päin, harvat harmaat hiukset pystyssä. Kerran oli hänen sisunsa jo yrittänyt nousta, mutta kun Simola sitten oli purskahtanut itkuun, oli häneltä taasen mennyt kurssi. Vihdoin häntä kuitenkin rupesi hävettämään, että hän seisoo tässä mykkänä ja antaa toisen haukkua kuin koiran.

-- Että kehtaatkin syyttää muita! huusi hän ja silmät kiiluivat päässä. -- Kuka sinun kurkkuusi on kaatanut viinat? Minäkö? Sinä itse! Syytä itseäsi! Kuka sinun käski yöt päivät istua Tulettänessä? Oma syysi!

-- Oma syysi! ärjyi humalainen ja kyyneleet valuivat virtoina alas hänen poskiaan. Hän oli muutenkin läpimärkä ja hänen yllään oli hienot, mustat vaatteet. -- Kuule, Eerikki Aaprahaminpoika, muistatkos, että minun ja Simolan tyttären häitä juotiin juuri silloin, kun krouvari tähän pitäjään tuli. Sekin oli tanssaamassa niissä häissä!... Silloin ei ollut talossa yhtään velkaa... ja nyt menee talo! Se sen ostaa se kisälli, jolla ei silloin ollut oikeita vaatteitakaan selässä! Se on sinun syysi, Eerikki Aaprahaminpoika... sinä toimitit krouvin tänne... Ja minä kiristän vielä sinulta ne rahat... vaikka vasta viimeisellä tuomiolla... Kun vievät taloni! Kun vievät taloni!

Viime sanat huusi hän mylvien niin kuin eläin, joka on eksynyt karjasta ja joka huutaa hädissään.

Juha seisoi kuin lyötynä. Hän ei kuullut eikä nähnyt mitä hänen ympärillään tapahtui. Silmät olivat kuin naulitut Santtuun. Ja kun tämä lähti hoippumaan poispäin, seurasi Juha häntä vaistomaisesti. Santtu paiskasi kumoon sälykopan, jonka piiat olivat käsistään päästäneet tiepuoleen, läjäytti portin kiinni perässään ja suuntasi kulkunsa Tulettäneen.

Juha jäi pihamaalle seisomaan. Satoi kylmää, lumensekaista vettä. Ei Juha huomannut nostaa kaulustaankaan.

Sinne se menee, vaikka vasta kirosi koko paikkaa. Mikä siinä on, että hänen pitää sinne mennä?

"Vievät ne sinultakin talon!" kaikui Juhan korvissa ikään kuin piskaa olisi vingutettu... Kai ne vievät... Kai ne vievät... Juhan pintaa karmi. Ei hän niin itsestään välittänyt, mutta olihan tämä Annastiinan kotitalo.

Vanha Joutsia nauroi portailla.

-- Juha, kuules, huusi hän, -- mitä sinä seisot siinä sateessa? Tule tänne katsomaan! Se menee suoraa päätä Tulettäneen.

Juha jää sateeseen seisomaan. On kuin rajuilma menisi hänen päänsä päällitse. Sadepisarat rapisevat äänekkäästi ikään kuin olisivat herneitä. Lumisohjon alta paistaa maankarvainen rapakko ja kellahtava nurmi. Juha tuijottaa eteensä maahan. Hän ei näe muuta kuin lumisohjon eikä hän muista, missä on. Ei hän tiedä, että seisoo Joutsian pihalla. On kuin hänen ympärillään huojuisi puita myrskyssä. Ilma on täynnä parkua ja naurua. Toiset parkuvat, valittavat, heristelevät nyrkkiä ja kiristelevät hampaitaan. Toiset nauravat, huutavat, tanssivat...

Mikä on viskannut hänet, oudon ihmisen, tänne myrskyyn ja hammasten kiristykseen? Ei hän osaa parkua eikä hän osaa nauraa. Ei hän jaksa seisoa myrskyn piiskattavana. Hänellä on aina ollut koti. Siellä on ollut lämmin, siellä on ollut hiljaista. Ei hän muuta pyydä kuin elellä kodissa hiljakseen...

Pakene, pakene, poika!

Joudu kotiin!

Se on kuin Helenan ääni... Tai Marjaanan ääni... He huutavat kaikki... Sisaret kutsuvat kotiin...

Jotkut toiset yhä nauravat ja parkuvat... Täytyy riuhtaista jalat maasta. Pakoon, pakoon!

Äkkiä Juha huomaa missä hän on.

Vesi valuu alas hänen kasvojaan, silmäripsiin ja kulmakarvoille on kokoontunut lunta. Hartiatkin ovat ihan valkeinaan sohjoa. Kädet ovat märät ja kankeat kylmästä.

Entä jos se onkin totta, lentää äkkiä hänen päähänsä, -- että kauppias vahtailee tätä Joutsiaa? Mutta mitä hän tekisi kaiken maailman taloilla?... Voisi tahtoa manttaalialaa lisää, että saisi pitemmän viinanpolttoajan... Ja Joutsia on paremmalla paikalla kuin kaikki muut talot täälläpäin... Annastiinan vanhemmat joutuisivat maailmalle. Ja Juha ja Annastiina saisivat Rasosta katsella, miten kauppias täällä elämöi...

Ihan tässä menee sekaisin!

Juha ravisteli vaatteitaan ja läksi sisään. Kuin lymyten riensi hän keittiön läpi makuukamariin. Siellä oli hänen piironkinsa, siellä riippuivat seinällä avaimet, suuria avaimia ja pienempiä avaimia -- kaikki hänen isännyytensä merkit.

Niin, niin, mikäs niitä olisi ollut pidellessä, jos olisi ollut toinen luonto. Mutta kun olisi tahtonut hiljalleen elää ja piti elää ainaisessa sodassa!

Ajatuksissaan hän otti taskustaan avaimen, väänsi auki piirongin lukon ja päästi levyn alas pöydäksi. Itsestään kädet menivät vasemmanpuoleiselle alalaatikolle, vetivät sen auki ja asettivat pöydälle pinkan papereita. Niiden päälle painui mies ja rupesi tavailemaan: Härmed upplåter jag gästgifverihållningen vid Keihäsjärvi gästgifveri åt handlanden Gustaf Hallbom från denna by... Sitä paperia oli pitkälti. Yhdeksässä eri pykälässä oli määräyksiä ja alla oli Eerikki Aaprahaminpojan nimi ja puumerkki sekä Sandin ja Liljebladin nimet. Muut paperit, joita oli paksu pinkka, alkoivat kaikki suunnilleen: Utdrag ur protokollet hållet vid lagtima häradshöstetinget... Ne olivat käräjäkirjoja. Vanha Joutsia oli kyllä koettanut käräjöidä, vaikkei siitä ollut mitään hyötyä ollut.

Jos edes ymmärtäisi tuon kontrahdin sisällön! Vaan mitähän apua siitäkään olisi: käänsihän Nylanteri sen hänelle kerran, muistaahan hän selvästi, mitä siinä oli... Niin, siinä annetaan Hallpumille oikeus asua Tulettänessä neljäkymmentä vuotta. Eri pykälissä on sitten mainittu eri etuuksia. Saa niistä vähän selvääkin, kun näkee sellaisia sanoja kuin gästgifveri, potatisland, Hongisto äng, hållhage, Niemelä torp, vagnslider, kammaren, kakelugn ym. Kyllä Juha niitä pykäliä on tutkinut. Hän osaa miltei ulkoa koko kontrahdin. Ensimmäisessä pykälässä sanotaan, että vuokralainen vapaasti saa käyttää ne kaksi tynnyrinalaa peltoa, jotka ovat hänen huoneittensa piirissä ynnä perunamaan; lisäksi viisi ladonmaata Hongiston niitystä sekä läntisen puoliskon Joutsian taloon kuuluvasta hollihaasta ja Niemelän torpan. Toinen pykälä sisältää, että Hallpumin käytettävinä ovat kaikki kestikievarihuoneet. Isäntä sitoutuu korjaamaan ja laudoittamaan eteisen, rakentamaan ja sisustamaan tilavan vaunuliiterin, panemaan hollituvan täyteen kuntoon ja laittamaan kestikievarikamariin uuden uunin. Hallpumin taas on omalla kustannuksellaan rakennettava uusi rakennus, johon sisältyy sali, kaksi kamaria, keittiö, keittiökamari ja kellari keittiön alla. Tähän rakennukseen sitoutuu isäntä omasta metsästään vetämään hirret, kattotuohet, sammaleet, hiekan, saven ym. tarpeet, ja Hallpumin on siitä maksaminen isännälle 150 ruplaa hopeassa siten, että ensi vuonna suoritetaan 20, toisena 30, kolmantena 50 ja neljäntenä 50.

Kolmas pykälä: Hallpumin on pidettävä kunnossa kestikievarihuoneet. Jos kuitenkin uusia tarvittaisiin, rakentaa isäntä ne omalla kustannuksellaan.

Neljäs pykälä: Kauppias saa talon maalta laitumen yhdelle hevoselle, kahdelle lehmälle ja viidelle lampaalle.

Viides pykälä: Polttopuut, aidakset, lehdet ynnä muut puutarpeensa saa vuokralainen ottaa talon maalta. Niin ikään saa hän käyttää hyväkseen ne kaksi syltä kuivia koivuhalkoja, jotka pitäjän muut talot ovat velvolliset kestikievarinpitäjälle tuomaan.

Kuudes pykälä: Kauppias on oikeutettu käyttämään tietä, joka vainion halki vie rantaan sekä rantaa pyykintekoon ym.

Seitsemäs pykälä: Kaikkien näiden etujen nauttimisesta on vuokralaisen maksettava kaiken kaikkiaan 5 hopearuplaa vuodessa, ja on hän sitä paitsi velvollinen omalla vastuullaan pitämään kestikievaria. Ja kestää tämä kontrahti 40 vuotta puolipaastosta tätä vuotta puolipaastoon vuotta... Se on pitkä, epäselvä pykälä. Sitä eivät lakimiehetkään ole ymmärtäneet, koska riidat siitä ovat tulleet eri tavalla ratkaistuiksi. Saatikka sitten Juha. Niin, niin se on!

Siinä kauppias istuu, ei suostu lähtemään hyvällä eikä pahalla. Ei auta ajatella mitään muutosta parempaan päin. Tämä elämä tulee kaiketi vain yltymään.

Neljäkymmentä vuotta, joista on kulunut kahdeksan...! Jos niiden kolmenkymmenenkahden päähän pääsee, niin nuoruus on mennyt, miehuus mennyt -- jäljellä ukko-rahjus.

Ja koko aika samaa kärsimystä. Ei yhtäkään vapauden päivää!

Jos raastaisi rikki koko paperin. Jos iskisi siihen kyntensä ja hampaansa!... Kuinka silmissä mustenee ja kuinka pimeäksi käy sielussa, kun sellaisia ajattelee! Jumala...! Eikö sinulla ole yhtään armoa...? Kun sinä annoit pappisikin olla osallisena tämän kontrahdin teossa!

Tämä asia on vieroittanut Juhaa Jumalasta. Se tekee, ettei hän saata kirkossakaan rukoilla kuten ennen. Ja se on hänelle ehkä kaikista kovinta.

Annastiina seurasi hätäännyksissään oven takana miehensä oloa. Kuinka kovasti hän hengitti! Jokohan hän olisi nukkunut ja ruvennut kuorsaamaan? Eikä vaimo olisi tahtonut huoneeseenkaan mennä, sillä hän oli monesti huomannut, ettei Juha siitä pitänyt, että tultiin huoneeseen, kun hän oli ajatuksissaan tai katseli papereitaan. Ja niitä papereita kai hän taasen katseli, koska piirongin saranat olivat narisseet. Voi kuitenkin sitä kontrahtia!... Eikä Annastiina enää saanut olluksi, vaan raotti ovea...

Juha oli suullaan paperin päällä eikä kuullut, vaikka ovi narahti. Hänen hiuksensa olivat pörröllään, otsa käsien varassa, silmät kiinni. Ja hengitys kävi omituisen työläästi. Ei Annastiina ymmärtänyt, juoksisiko hän hakemaan apua, koettaisiko hän herättää miestänsä vai jättäisikö hänet siihen. Mutta hänen epäröidessään Juha avasi äkkiä silmänsä ja nosti päätään.

Hänen kasvoilleen nousi kuuma puna ikään kuin hän olisi hävennyt ja Annastiinan tuli vaikea olla, niin kuin hän olisi ollut pahanteossa.

-- Heitä jo se kontrahti, sopersi hän. -- Sinä menet vallan sekaisin, jos sinä sitä aina ajattelet. Kärsittävä se on loppuun saakka. Ei siitä mihinkään pääse!

Juha nousi, pani pois paperit ja lukitsi kaapin. Ja sen jälkeen hän kävi vaimolleen entistä umpimielisemmäksi. Ei hän torunut, ei hän sanonut nuhteen sanaa, ei hän edes katsonutkaan pahasti. Mutta hänen mielessään eli taasen se kauna, joka Annastiinalle teki enemmän pahaa kuin nuhteet.

Juha ajatteli: mikä sinun on puhuessa! Voit käskeä kärsimään! Sinä olet kaiken ikäsi asunut kestikievarin nurkalla. Toista on minun. En minä voi nähdä tappelua enkä toraa. Sitä sinä et ajattele.

Annastiinan mielessä liikkui: Juha voi tuskastua ja ikävöidä pois. Sillä tämä ei ole hänen kotitalonsa. Ei hän ajattele, miltä minusta tuntuisi muuttaa pois... Mutta murjottakoon nyt aikansa, ehkäpähän joskus lakkaa, kun en ole huomaavinani.

Annastiinalla oli köykäisempi luonto. Hän unohti helpommin.

-- Jos sinä sieltä Simolan huutokaupasta, sanoi hän Juhalle, -- ostaisit sen kaappikellon, joka niillä on ollut salissa. Se olisi niin mukava täällä.

Juha säpsähti ajatuksissaan. Sillä hänelle oli liian kiusallista ajatellakin koko huutokauppaa, saatikka sitten mennä sinne.

-- Jos menee halvalla, lisäsi Annastiina. -- Ja kyllähän siellä voisi olla muutakin sopivaa tavaraa. Mutta se kello olisi oikein tarpeellinen.

Paljon Simolaan näkyi menevän väkeä.

Juha läksi kuin läksikin joukkoon. Eikä sopinut paremmin kuin että hän Tulettänen portilla sattui yhteen Hallpumin kanssa. Hän olisi mieluimmin kääntynyt takaisin, niin vastenmielistä hänestä oli nähdä kauppias. Hän oli jo laskettamaisillaan valheen, että menee riihirakennuksilleen, mutta muisti olevansa pyhävaatteissa. Hallpumi ei olisi uskonut.

He astelivat siis rinnan. Kauppias oli ystävällinen ja liukas kuten ainakin ja nauroi omille sukkeluuksilleen. Juha sanoi silloin tällöin sanan sekaan ja oli kaiken aikaa oudossa ahdistuksessa.

-- No, sanoi hän vihdoin, -- kauppias aikoo kai nyt ostaa talon?

-- Talonko? huudahti Hallpumi. -- Simolanko? Ei, hyvä isäntä. Millä minä sen ostaisin? Ja mitä minä sillä tekisinkään? Se on niin syrjässä. Olisipa edes niinkuin tämä Joutsia...

Sanat luisuivat vahingossa hänen suustaan eikä hän saanut niitä takaisin, vaikka itsekin taisi katua varomattomuuttaan. Hän rupesi kiireesti sopertamaan, että eihän Simolassa ole metsääkään. Mutta nuori isäntä oli ehtinyt kuulla sanat ja ne jäivät kuin polttoraudalla painetuiksi hänen sieluunsa.

-- Tällaisella paikalla ei taloja olekaan! ihaili kauppias. -- Olipa se oikein onni, että minäkin jouduin tähän asumaan.

Ei Juhasta enää lähtenyt irti mitään. Yksin sai kauppias puhella. Hänen tarkoituksensa oli käynyt Juhalle selväksi: Joutsiaa hän kyttäili. Pian kai Joutsian edessä oli tällainen, samanlainen huutokauppa.

Jota likemmä Simolaa tultiin, sitä synkemmäksi kävi Juhan mieli. Portille hän pysähtyi: ei ollut halua mennä pihan piiriin. Miehet siellä remusivat kuin markkinoilla ainakin, tupakoivat ja näyttivät tyytyväisiltä. Simola itse oli seassa, kulki lakitta päin ja tarjoili tupakkaa. Oli hän jo jonkin verran humalassa. Kun hän läheni aitaa, jonka taakse Juha oli pysähtynyt, pelästyi Juha niin, että hän kääntyi ympäri ja riensi tielle. Hän ei saanut katselluksi Simolaa kasvoihin. Hän pelkäsi, että Santtu taasen rupeaisi huutamaan niinkuin eilen: taloni vievät! taloni vievät!

Päästyään jonkin matkan päähän hiljensi Juha askeliaan ja hänen mieleensä tuli kysymys: miksi olivat kaikki muut iloisia ja tyytyväisiä -- minä vain kuljen kuin haamu, minä en osaa nauraa enkä puhella, tuskin saan toisen kysymykseen vastatuksi? Mikä minun on? Miksi minä olen toisenlainen kuin muut?

Hän ei osannut vastata kysymyksiinsä.

Ahteen päällä tuli veli, Rason isäntä vastaan. Hän tahtoi Juhaa rattailleen, huutokauppaan hän tietenkin oli menossa. Juhasta tuntui ensin siltä kuin hänen olisi pitänyt puhua kaikesta veljensä kanssa, mutta samassa hän ymmärsi, ettei veli häntä käsittäisi. Ja hän jatkoi yksinään matkaa kotiin päin.

Minä olen toisenlainen kuin muut, ajatteli hän. Kallekin on aivan toista maata. Kalle on iloinen -- ja iloinen minäkin olin ennen. Mikä minulle on tullut? Olenko hullu? Jokin minua kiusaa -- mikä se oikeastaan on?

Annastiina tuli heti kysymään kelloa ja puhkesi valittelemaan, kun ei sitä ollut.