Part 12

Juha käveli vielä hetkisen pihamaalla ja odotti Akselia kotiin, mutta ei häntä kuulunut. Vihdoin sulki Juha ovet ja läksi yksinään levolle.

Olisihan hänen pitänyt iloita. Olihan hän itsekin nähnyt, että Annastiina todella oli väsynyt tähän komentoon. Mutta ei hänen ollut hyvä nytkään. Mikä hänen oikeastaan oli?

VIII

Tällä kertaa kauppias oli levoton kahakan seurauksista. Akseli kyllä oli helposti rauhoitettu. Hän makasi humalassa krouvikamarin sängyssä kaikkien sotaherrojen alla, ei puhunut eikä pukahtanut. Mutta nuori isäntä! Ei olisi ollut varaa tällä kertaa suututtaa häntä, kun viinanpolton arentiaikakin sattui menemään umpeen juuri tänä vuonna. Hallpumi ei koskaan ollut päässyt nuoren isännän perille. Mitähän hän oikeastaan tahtoi? Oli päältäpäin niin lauha ja hyvä katsella, mutta, mutta... mikä oikeastaan lienee pohjaltaan ollut!

Kauppias odotteli isäntää kaiken aamua. Kyllä kai hän tulee kuulostamaan sitä eilistä tapausta. Tulkoon, tulkoon!

Juha tuli todella hämärissä, aamiaisen jälkeen. Hänellä oli kourassaan tyhjä pullo ja kauppias oli ystävällisenä ja lipevänä häntä vastassa jo pihamaalla.

-- Isäntä on niin hyvä ja käy sisään, viserteli hän. - Ehkä mennäänkin salin puolelle, koska tuo tukkiherra tuossa vielä vetelee hirsiä.

Kauppias nauroi omalle sukkeluudelleen. Hän olisi tahtonut johdattaa isännän suoraa päätä salin puolelle, mutta porstuan edessä oli suuri nietos. Heidän täytyi siis kuitenkin mennä krouvikamarin kautta, jossa Akseli kuorsasi ikään kuin olisi hirttä kiskottu.

Ihmeellistä, että kauppias aina vaikutti Juhaan sillä tavalla, ettei hän saanut asiataan toimitetuksi. Nytkin oli hän tullut vaatimaan kauppiasta tilille eilisestä menettelystä, eikä hän vielä ollut sanaa sanonut -- kauppias vain oli puhua liepastellut. Tämä muistui Juhan mieleen keskellä krouvikamarin lattiaa ja hän seisahtui äkkiä.

-- Oli se aika ilma eilen! sanoi kauppias samassa ja avasi salin oven.

-- Oli, vastasi Juha neuvottomana ja käänteli käsissään tyhjää pulloa. -- Entä, jatkoi hän sitten, -- jos ensin panisitte tähän siirappia. Varoittivat kotona, etten unohtaisi, kun tahtovat keittää marjapuuroa vanhalle isännälle. Hänen rupesi tekemään sitä mieli.

Juha vilkaisi Hallpumiin.

-- Mitenkäs isäntä nyt jaksaa? kysäisi kauppias huolestuneen näköisenä.

-- Huonostihan hän jaksaa, vastasi Juha ja mietti itsekseen, lieneekö tuo kauppias sittenkin viaton!

-- Voi, voi kuinka se oli ikävä asia se eilinen! sanoi kauppias, otti pullon ja jätti Juhan istumaan suureen saliin.

Siellä oli kylmä, kolkko ilma kuten ainakin asumattomassa huoneessa. Pilvinen päivä katseli sisään ikkunoista ja kaikki näytti harmaalta. Tässä salissahan kaupunkilaiset tavallisesti tanssivat Tapania. Siellä olikin hyvin vähän huonekaluja, oikein kai siltä varalta, että mahtui tanssimaan. Eräällä seinällä oli suuri, keltaiseksi maalattu kaappi, jossa mahtoi olla juomatavaroita, koska ilmassa aina oli hieno konjakin- ja viininsekainen haju; toisella keltainen, syrjästä vedettävä sohva, sitten puoli tusinaa tuoleja, pöytä, jolla oli lamppu, ja kahden istuttava, keltainen keinutuoli. Seinällä oli kuva, joka esitti Kristusta siunaamassa lapsia. Ympäri koko huoneen kiersi tuore vihreä murattiköynnös, jonka ruukku oli piilossa sohvan takana. Enimmän pistivät silmään kirjavista papereista tehdyt kukkaset, jotka koristivat ikkunaa.

Juha tarkasteli näitä kaikkia, sillä hän sai hyvän aikaa olla yksin. Vihdoin tuli kauppiaan pieni, hento lapsenpiika huoneeseen, kantaa raahustaen suurta tarjotinta, jolla oli pullo ja kolme lasia. Pullo ja lasit yrittivät lakkaamatta luisua toiselle kulmalle liukasta tarjotinta, joka lapsen voimille näytti olevan liian raskas kannettava. Se oli kalpea, tylsän näköinen tyttö, yllä ohut hameriekale. Juha hymyili sille ystävällistä hymyään. Ei taitanut silläkään lapsiraukalla olla liian hyviä päiviä!... Pullon kyljessä oli korea paperikuva ja suulla tinapaperi. Mitä kallista ainetta lienee ollutkin!

Kauppias tuli sisään linkkuveitsi kädessä ja varustautui vetämään auki pulloa.

-- Oli se oikein ikävä, jatkoi hän puhettaan, joka äsken oli jäänyt kesken, -- että se niin kävi. Mutta vanha isäntä oli vähän liikaa saanut päähänsä ja rupesi niin taitamattomaksi, että vaati minulta meidän välistä kontrahtia revittäväkseen. No, kuinkas minä nyt laissa vahvistettua kontrahtia voin ruveta antamaan? Johan hän sellaisesta työstä olisi saanut linnaa... Mutta isäntä on nyt hyvä ja juo. Tämän pitäisi olla hyvää ainetta.

Juoma maistui todella hyvältä. Mutta väkevää se oli. Se poltti ensin kurkussa ja sitten aleni poltto tuuma tuumalta, kunnes mieli äkkiä lennähti ihmeellisen köykäiseksi.

-- Mitäs tämä oikein on? kysyi Juha iloisesti.

-- Pietarin tuomisia. Tätä se kauppias aina juottaa minulle, se mistä minä ostan. Se on siitä puodista, mistä keisarillekin otetaan juomatavarat. Isäntä ottaa vain huoleti. Ei se pahaa tee!

Juha tunsi outoa iloa. Hän muuttui kuin toiseksi ihmiseksi. Elämä kävi keveäksi ja hänen olisi tehnyt mieli hyppiä. Tuntui jotenkin siltä kuin olkapäihin olisi kasvanut siivet. Hyvät ihmiset, kuinka oli mukavaa!

-- Näkeekös kauppias minun siipiäni? sanoi Juha. -- Ne ovat punertavat.

-- Niin ovat, sanoi kauppias ja kaasi lisää hänen lasiinsa.

-- Kannattaisivatkohan ne, jos yrittäisi lentää niillä?

Hän nousi ylös ja kävi Hallpumin kaulaan.

-- Mukava mieshän te olette, vaikka se appiukko aina sanoo teitä punaiseksi perkeleeksi. Mukava mies te olette.

Juha rupesi laulamaan, nousi ja yritti hypellä yhdellä jalalla. Hallpumi katosi hetkiseksi, mutta Juha luuli hänen kaiken aikaa olevan huoneessa ja jutteli hänelle.

Äkkiä ilmestyi hänen eteensä paperi ja kynä ja kauppias puheli viinanpoltosta ja kysyi, osaisiko isäntä kirjoittaa.

-- Niinkuin tuomarin kirjuri! sanoi Juha ja nauroi.

Mutta tuskin hän oli ottanut kynän käteensä, kun hänen kasvonsa kävivät oudon mustanpuhuviksi. Hän ihan jäykistyi. Pää painui käsien varaan ja kyynärpäät lepäsivät raskaina paperin päällä. Hän kuvitteli istuvansa omassa kamarissaan, edessään onneton kontrahti.

-- Utrak ur protokol för vit... tavaili hän ja jatkoi äkkiä: -- Mitenkä tämä paperi on käynyt näin pieneksi? Minäkö sen olen repinyt..? Voi kuitenkin minua, jos... Minäkö sen olen repinyt! Kauppias haastaa käräjiin... Kuulkaas kauppias, jos kuitenkin sovittaisiin...!

-- Ei isäntä nyt turhia, puheli kauppias ylen ystävällisenä. -- Eihän tässä ole puhetta käräjistä. Sovussahan me isännän kanssa aina on eletty. Isäntä panee nyt vain nimensä alle.

-- Jaa nimenikö? Ei, ei, hyvä kauppias, hoki Juha ja kävi kiinni päähänsä. -- En minä! Mitäs minä enää! Johan vanha Joutsia pani puumerkkinsä!... Ja siinä oli papit ja vallesmannit todistamassa!... Hei kuinka minun tukkani heiluu! Antakaa pois se paperi. Sitä on vielä jäljellä kolmekymmentäyksi vuotta... Minä olen jo kuollut, kun se loppuu. Enkä minä ole nähnyt yhtä vapauden päivää. Voi minua, voi... En yhtä vapauden päivää!

Juha rupesi itkemään kuin lapsi. Kyyneleet valuivat virtoina alas hänen poskiaan. Turhaan koetti kauppias lohduttaa, turhaan tarjota uutta lasia. Päinvastoin sylkäisi Juha entisenkin herkun suustaan.

-- Minä kuolen, puheli hän. -- Minun viimeinen hetkeni on tullut. Äää...

Kauppias koppasi häntä käsivarresta ja talutti hänet ulos. Äää...!

Siellä hän selvisi. Hän putosi äkkiä maan päälle, tunsi pohjan jalkojensa alla, polttavan raskauden päässään ja hämärän muiston siitä, mitä oli tapahtunut. Hänhän oli tullut hakemaan siirappia... Hänenhän oli pitänyt kuulostella, mitenkä vanha isäntä oli langennut. Ja seisoikin lumihangessa Hallpumin pihamaalla, lakitta päin, hiukset pörrössä.

Vastapäisillä portailla seisoi Akseli, kädet housuntaskuissa, ja katseli tyytyväisenä näytelmää. Ei hän vielä milloinkaan ollut niin hyväntahtoisesti hymyillyt langolleen.

-- Siedätpäs sinä vähäisen! sanoi hän ja läksi, kädet yhä housuntaskuissa, tallustelemaan lumeen. -- Mennään sisään, otat ryypyn. Saat nähdä, kuinka se selvittää. Sinusta tulee vielä mies!

Heidän ympärilleen tuli muitakin miehiä, jotka olivat asialla puodissa.

Juha huomasi äkkiä tilansa ja... ei hän tietänyt lähteäkö pakoon vai ruvetako tervehtimään vai... Hänen kasvoilleen valui polttava häpeä.

-- Isäntä tekee hyvin ja käy sisään, pyyteli Hallpumi.

-- Tule pois! sanoi Akseli ja kävi hänen käsipuoleensa.

-- Kun minä vain saisin lakkini, sanoi Juha hätäisesti. -- Ja siirappini...

-- Siirappi on jo lähetetty taloon, selitti kauppias.

-- Taitaa puurokin olla valmiina, tokaisi väliin Hallpumska.

Juha muisti nyt, että oli ollut hämärä, kun hän tuli. Nyt oli suuri päivä. Hänen päässään oli paha raskaus ja jalat tuntuivat niin kankeilta, että olisi tehnyt mieli jäädä siihen paikkaan. Vihdoin hän sai lakin päähänsä ja lähti liikkeelle, mutta tie tuntui merkillisen käyrältä, vai vastamaako siinä lie ollut, vai mikä... Eihän siinä ennen ollut vastamaata... Mutta kauppiashan tosiaan olikin pannut paperin hänen eteensä... Mikä paperi se olikaan? Ja olikohan hän siihen kirjoittanut?

Hän oli jo ottanut muutaman epävarman askeleen kotiin päin, kun hän äkkiä kääntyi ja kysyi:

-- Kirjoitinkos minä?

Miehet, jotka eivät aavistaneet, mitä hän tarkoitti, purskahtivat suureen nauruun.

-- Ei isäntä mitään ole kirjoittanut! selitti Hallpumi ja hymähti väkinäisesti.

-- No, minä tulen auttamaan! huudahti Akseli, hyppäsi parilla askeleella lankonsa rinnalle ja tarttui hänen käsivarteensa.

-- Ihmettä kuinka sinä olet osannutkin elää näin vanhaksi ilman viinoja, puheli Akseli. -- Olisit nähnyt senkin lö'än, minkä minä eilen otin. Enkä tänään ole millänikään! No, kyllä totut sinäkin!

Ei Annastiina uskonut silmiään, kun hän näki miehensä ja Akselin parhaimpina veljinä tulevan pihaan. Käsikynkittäin vain! Jopa nyt vallan kummia! Mitä olikaan tapahtunut?

Hän odotti heitä sisään, mutta kun ei heitä kuulunut, läksi hän etsimään.

Juha oli pitkänään Akselin sängyssä. Hän makasi suullaan ja Akseli seisoi vieressä ja nauroi.

-- Oletko vallan hullu? puheli hän. -- Mitä tämä nyt sitten on? Ei se ole häpeä eikä mikään! Sinä totut, kun vähän useammin viljelet, niin ettei mene päähän. Mitä sinä nyt tästä!

Juhaa hävetti niin, ettei hän saanut katsotuksi vaimoonsa. Annastiina lohdutti Akselin kanssa kilpaa, että mikä se yksi pikkuinen humala nyt on -- häpeä eikä mikään! Mutta ei Juha tahtonut rauhoittua. Kun hän vihdoin oli nukkunut pois pahimman päänkipunsa ja heräsi omassa sängyssään, selveni hänelle, että Tulettäne on vaarallinen paikka. Ei hän sinne enää mene, jos tänne Joutsiaan jäisikin. Koko Hallpumin puoli saa olla käymättömänä.

Niinä päivinä tapahtui, että Marjaanan mies, Lumian rusthollari äkisti kuoli. Sellaisen pulskan, terveen ja rotevan miehen kaasi tuoni niinkuin viikate taittaa korren vain. Koko suku oli kolkossa hämmästyksessä ja Marjaana surussa ja valituksessa, sillä hän oli todella rakastanut miestään. Omaiset kävivät vuoron perään lohduttamassa ja auttamassa häntä. Juha sattui Lumiaan juuri silloin, kun tuotiin arkku ja ruumis nostettiin arkkuun. Oudolta kuului lasten nauru surutalossa, murtuneelta näytti muhkea Marjaana.

-- Tottahan sinä nyt olet täällä yhtä päätä hautajaisten yli, sanoi hän veljelleen.

Juha punastui.

-- En minä sentään taida, sanoi hän. -- Kotona tarvitaan. Ei uskalla jättää taloa niin moneksi päiväksi.

Hänen oli ikävä, niin ikävä, että hänen itsensä täytyi sitä ihmetellä. Ennen hän oli oleskellut täällä Lumiassa viikkokausia ja nyt ei häntä mikään olisi pidellyt. Minne hänen sitten oikeastaan oli kiire? Eihän hän vuosikauteen ollut tietänyt, missä hänen kotinsa oikeastaan oli, Rasossa vaiko Joutsiassa -- kaiketi kuitenkin Rasossa, vaikka hän Joutsiassa oli asunut! Joutsiaako hän ikävöi vaiko Rasoa, vaiko Annastiinaa?... Hänen mieleensä oli muistunut, että Joutsiassa tänään piti vedettämän lantaa pelloille, jos sattuisi hyvä ilma. Ja hyvä oli ilma, kerrassaan leuto ja lauha. Täytyi sentään olla valvomassa, kun oli sellainen työ.

Ei häntä enää mikään olisi pidättänyt. Tai eihän sisar koettanutkaan pidättää. Ymmärsihän hän, että talo tarvitsi isäntänsä.

Juhan mieli tuli merkillisen keveäksi heti, kun hän laski valjaat Pekan selkään ja talutti sen ulos tallista. Ihan täytyi ihmetellä sydämensä kovuutta: rakkaalta sisarelta oli kuollut mies eikä hän osannut surra sen enempää. Oli se todella ihmettä ja rumaakin!

Hänen ajatuksensa ehtivät Joutsiaan jo ensimmäistä virstaa ajaessa. Jokohan olivat saaneet halot kotiin metsästä? Olivatkohan heinät riittäneet, vai olikohan täytynyt noutaa uusia? Olikohan Annastiina muistanut lähettää kolme nelikkoa perunoita kaupunkiin Nyysteinin rouvalle?... Isäntä oli ollut poissa kaksi päivää ja sinä aikana voi ehtiä tapahtua mitä hyvänsä... Tottahan Eprami oli ymmärtänyt sopia Manun kanssa. Kun olivat riitaantuneet vallan turhasta asiasta. Epramikin kun viitsi ruveta vanhaa miestä härnäämään: oli piilottanut Manun piipun ja käskenyt hänen noidilta kysyä, missä se oli. Tokihan Manu vähemmästäkin suuttui!... Jokohan Omena oli poikinut?... Hyvin sen pitäisi ruveta lypsämään. Hyvänä sitä vain on koetettu pitää...

Pekko juoksi iloisesti kotiin päin... Ohoh, tulee pian kevät, kun varikset jo raakkuvat maantiellä. Kas vain, kuinka niitä nyt onkin!

-- Noo, Pekka, mitäs sinä nyt laiskottelet? Etkös ole tarpeeksesi seisonut kaurojen ääressä!

Pekka pölähtää juoksuun ja vie isännän mäelle, jonka alla metsä loppuu ja alkavat Rason vainiot... Niin, mitähän siitäkin veljen yrityksestä oikein tulee, kun hän nyt aikoo kylvää pellot heinälle...

Jo päästään Rason tienhaaraan. Kaunis puukuja siitä vie kartanoon.

Pekka lönköttää hiljaa, ikään kuin ei se tietäisi, minne mennä ja miettisi sitä asiaa. Se nostelee ja heiluttelee korviaan. Juhakin käy uteliaaksi: minnekähän tuo menee? Hän päästää ohjakset höllälle ja ajattelee, mene nyt minne mieluummin tahdot.

Totta totisesti, ei hän itsekään tiedä, mikä noista paikoista on lähempänä hänen mieltään.

-- Niin, Pekka, sanopa sinä se!

Tienhaaran kohdalla Pekka heittäytyy kulkemaan aivan käyden, ikään kuin antaakseen isännälleen tilaisuuden määrätä tien, mutta kun ei isännältä kuulu minkäänlaista viittausta, lönköttää Pekka tienhaaran sivu...

-- Kunnon Pekka! Kunnon Pekka!

Juha hymähtää ja hänen tekisi mieli silittää Pekan karvaa. Sillä sinne isännänkin mieli sentään tuntuu vetävän: Joutsiaa hänen on taitanut olla ikävä. Siihen on sentään taitanut tulla totutuksi. Siitä on sentään taitanut tulla koti.

Kauniisti siintää Keihäsjärven jää ja sen takaa nousee kattoja ja rakennuksia ja ylinnä kohoaa kirkon risti. Lumessa on hyvä keväinen haju. Taivas kaartuu harmaana: ei näy sineä, mutta ei ole tietoa sateestakaan... Kohta, kohta rupeaa näkymään Joutsiakin .. No, Pekka, juoksepa nyt!... Että saadaan nähdä, vedättävätkö tänään navetasta... No nyt... Vedättävät: oikein! Karja kävelee pihamaalla, navetan ovi on auki ja siitä vie musta tie pellolle, jolla kohoaa tunkioita...

Pieniltäpä ne näyttävät nuo tunkiot. Tai ehkeivät sentään ole pahoin pienet!... Kuormia tulee ja tyhjiä rekiä palaa navetalle päin. Soh, Pekka, kyllä sinä nyt jaksat juosta tämän lopputien. Hyvin sinua Lumiassa on pidetty!

Juhan mieli on käynyt köykäiseksi ja hartaaksi ja hän soisi hevosen menevän linnun siivillä.

Sillä nyt hän varmasti tuntee, että Joutsiasta on tullut koti. On se sentään hyvä, kun tietää jonkin asian varmasti. Illalla hän sen sanoo Annastiinalle. Tulee maar Annastiinankin hyvä mieli!

Ja nyt sitä totisesti on ruvettava oikein innolla asumaan. Hän panee likoon perintörahansa, viimeisetkin. Kaikki hän kaivaa maahan, kuten velikin Rasossa. Tottahan sitten joskus kasvaa korkoa. Jollei itselle, niin lapsille...

Hänen kasvoilleen läikähtää veri ja hän läiskäyttää ohjasperiä, vaikka Pekka ennestäänkin juoksee hyvää vauhtia.

-- Sooh, Pekka, nyt ajetaan muhkeasti kotiin! Kotiin, kotiin! Nyt meillä on koti, Pekka!

Ei sitä totta totisesti uskoisi, että isäntä tulee talosta, jossa kuolema on vieraana. Hän tulee hyvillä mielin kuin ihminen, joka on saanut suuren lahjan.

Kun lämmin, ruoanhajuinen ilma keittiössä lehahti häntä vastaan, oli hänen hyvä kuin kissan, joka kellottaa päivänpaisteessa. Ja kun hän oli saanut arkivaatteet ylleen ja pisteli lämmitettyä luukeittoa pöydän päässä, täytyi hänen pidättää itseään, ettei ruvennut nauramaan.

Hän soimasi itseään tästä lapsellisesta ja sopimattomasta mielentilasta. Lanko makasi kylmänä ja kotiväet olivat kokoontuneet Juhan ympärille kuulemaan uutisia surutalosta. Vanha emäntä oli vallan vesissä silmin. Mutta Juha oli iloinen, niin iloinen, niin iloinen! Sillä hän oli päässyt selville asiasta, joka kauan oli pitänyt häntä epäilyksessä: hän tiesi nyt, missä hänen kotinsa oli. Ja hän tunsi oudon voiman käsivarsissaan ja halun tarttua talikkoon ja lähteä navettaan muiden miesten joukkoon raatamaan.

Ihmeellisesti Juha sen päivän perästä muuttui! Tuskin häntä saattoi samaksi tuntea, niin toisenlaiseksi hän tuli. Hän oli tähän asti ollut ikään kuin tukahtumaisillaan veden alla -- nyt hän oli saanut päänsä veden pinnan yli. Koska kerran oli pantu maailmaan, jossa kaikki olivat kuin sodassa, niin kai sitä täytyi hioa aseet ja puolustaa taloa.

Akseli komensi ruokaa entiseen tapaansa: hän ei rupea syömään sitä mitä rengit ja piiat. Hänen morsiamensa kotitalossakin syövät isäntäväet ja työväet eri pöydissä ja eri ruokaa.

Annastiina, joka pelkäsi riitaa, nouti kiireesti munia ja toimitti vesipadan tulelle. Mutta samassa Juha ehätti hänen eteensä ja sanoi jyrkästi:

-- Ei tässä mitään erityisiä ruokia laiteta; joka ei tyydy yhteiseen ruokaan, olkoon ilman. Niin kauan kuin tämä pää on pystyssä, syövät tässä talossa palvelijat ja isäntäväet samassa pöydässä ja samaa ruokaa.

Kaikki hämmästyivät tällaista puhetta. Akseliltakin meni suu tukkoon, niin hän kummastui. Ei hän totta totisesti olisi luullut tuossa vätyksessä olevan sen vertaa miestä! Sillä kertaa ei tullut riitaa, mutta kun isäntä eräänä päivänä sanoi, ettei hevonen jouda Akselin matkoille -- ottakoon kestikievarista! -- nousi hirmuinen rytinä.

-- Mikä sinä luulet olevasi? huusi Akseli. -- Tiedä, että minä olen tämän talon isäntä ja ajan tuollaiset räkänokat sikolättiin!

-- Isäntä olen minä täällä, vastasi Juha. -- Emme näy mahtuvan saman katon alle. Paras on, että otatte tavaranne ja muutatte muille maille.

Akseli jyryytti, elämöi, haukkui ja koetti tehdä jos minkälaista kiusaa. Isäntä ei ollut tietävinään. Hän oli työssä aamusta iltaan. Hän kävi vain käymätietään sisässä ja istui vain aterioiden aikana pöydän ääressä. Muuten hän alituisesti oli liikkeellä. Häneen oli tarttunut oikea työn ilo.

-- Kyllähän se yrittää, myönsi vanha Joutsia, joka entistä äreämpänä, keppien varassa liikkuili pihan piirissä, -- mutta mitäs sellaisesta isännyydestä on, kun ei edes isännän ääntä kuule koskaan! Vuoden se kohta tässä on ollut, mutta en maar minä vielä koskaan ole kuullut sen kenellekään kiljaisevan. Kukas nyt sellaista isäntää pelkää!

Annastiina nauroi.

-- Saadaan nyt nähdä! sanoi hän niin luottavaisesti, että vanha isäntä, huuli pitkänään, jäi häneen katsomaan. Annastiinan kasvot olivat valoisat ja veitikkamaiset.

-- Mitäs sinä nyt olet tietävinäsi? kysyi isä ja siristeli silmiään. Hän sai sen käsityksen, että Annastiina hautoi jotakin salaisuutta, joka ei ollut muiden kuin Juhan ja hänen tiedossaan. -- Ennen aikaan lapset puhuivat vanhemmilleen tuumistaan ja töistään, nyt kuljetaan vain naurussa suin ja touhutaan, mutta ei puhuta, ei vaikka mikä olisi. Mitä vanhoista, menkööt hautaan!

-- Ei meillä mitään erityisiä tuumia ole, vakuutti Annastiina. -- Taloa vain aiotaan kovasti asua.

-- Saako Juha ehkä periä jostakin? uteli vanhus äkäisesti. -- Älä sinä kerro vanhalle isällesi! Älä! Pidä vain tiedot takanasi... Poishan minä menen, pois kuolemaan...

-- No mitäs isä nyt... koetti Annastiina lepyttää häntä.

Mutta vanhus otti kepit penkiltä vierestään ja läksi mennä koputtamaan kamariinsa.

Paitsi työintoa oli Juhalle tullut toinenkin into: halu saada tilinsä selväksi maailman kanssa. Hän tahtoi, että maailma tietäisi hänen aikovan pitää vaimonsa kotitaloa ja jättää sen perinnöksi lapsilleen. Hallpumin se oli ymmärrettävä ensimmäiseksi.

-- Kunhan nyt vain saisin kaikki sanotuksi, mietti hän astellessaan kotiportista maantien poikki ja kulkiessaan Tulettäneä kohti. -- Kunhan en minä nyt antaisi sotkea sanottaviani! Nyt suu puhtaaksi ja sitten saakin olla käymättä tämä puoli!

Puodin ovi oli raollaan ja valkeanvalo loisti raosta. Juha seisahtui keskelle pihaa, kuunteli. Puhuttiin. Ne ne olivat, kauppias ja Hallpumska. Toruivat.

Samassa tulla tölmähti kauppias ovesta. Isännän nähdessään rupesi hän pyyhkimään käsiään saappaiden varsiin ja housuihin, hankasipa vielä takkinsa nurjaan puoleen, ennen kuin ojensi oikeansa isännälle.

Juha ei ensinkään uskaltanut kuunnella, mitä hän puhua mätti. Kauppias oli jo niin monta kertaa sotkenut hänen asiansa. Mutta tällä kertaa ei siitä saa tulla mitään! Nyt hän puhuu kaikki!

Ja antamatta kauppiaan lopettaa lausettaan rupesi Juha toimittamaan kuin henkensä uhalla.

-- Minä tulin sitä ilmoittamaan, etten minä enää tästä puoleen salli mitään laittomuuksia tässä Joutsian maalla. Jos tahdotte pitää kauppaa, niin pitäkää oikeata puotia ja maksakaa verot, niinkuin muut kauppiaat tekevät.

Kauppias kävi kovin ihmeisiinsä, naurahti, hymähti ja vihdoin silottuivat kasvot silkosen sileiksi ja jäykiksi kuin lasi.

-- Mitäs isäntä tarkoittaa? kysyi hän ikään kuin ei vieläkään olisi uskonut korviaan.

-- Sitä minä tarkoitan mitä sanon. Tiedän minä varsin hyvin, että Joutsialla ennen on säilytettykin teidän tavaroitanne, etteivät kruunun miehet saisi käsiinsä. Mutta en minä enää sitä tee. Jos tahdotte kauppaa pitää, niin pitäkää julkisesti.

Kauppias kävi kovin loukkaantuneen näköiseksi.

-- Pitäisihän isännän tietää, etten minä oman voittoni takia ole sitä veroa salannut. Minun ei olisi kannattanut antaa ihmisille tavaroita niin halvasta, jos vielä olisi pitänyt maksaa veroa. Ja onkos tämä nyt sitten kauppaa, mitä minä teen! Tällaista pientä myymistä vain, ihmisten mieliksi. Luuleeko isäntä, että minä tästä niin suuria hyödyn? Jääköön vain minun puolestani pois koko kaupanpito. Taikka jos pidän, niin korotan hinnat ja annan ihmisten maksaa verot.

Nyt oli kauppias jo äreä. Puhuessaan hän viskeli niskojaan eikä pyytänyt Juhaa istumaankaan. He seisoivat molemmat krouvikamarin ovella. Hetkiseksi Juhalle tuli se tunne, että mitä hän nyt tässä kiusaa vanhaa miestä, mutta mikä lieneekin juuri silloin pannut hänet katsahtamaan ikkunaan: repaleinen mies siellä tulla taivalsi krouvia kohti. Se oli Simolan entinen isäntä. Ihan se tuli kuin muistutuksena Juhalle.

-- Sitten minä niin ikään tahtoisin ajoissa sanoa, etten minä enää anna Joutsian viinanpoltto-oikeutta kenellekään, jatkoi Juha.

-- Vai niin, vai niin. Sitä minä odotinkin! Itsekös isäntä aikoo polttaa?

Hallpumska, joka nähtävästi oli kuunnellut keskustelua, raotti ovea ja huusi:

-- Pitäkää vain omanne! Keittäkää hyvästi!

Juha haki lakkiaan ja aikoi lähteä. Mutta samassa Hallpumskan käsi ilmaantui ovenpieleen. Se oli värissä ja jauhoissa, mitä hän lieneekin ollut tekemässä jauhopuodissa.

-- Vai sellainenkos se Joutsian nuori isäntä olikin! Jota kehuttiin niin hyväksi! Luulette te nyt sillä viinanpoltolla hyvästikin rikastuvanne...

-- Ähäh! keskeytti Simolan Santun ääni oven takaa. -- Ette saakaan Joutsiaa. Tuo Juha pitää sen itse! Ähäh!

-- Suu kiinni, taikka...! huusi kauppias.

Juha kiitti onneaan, kun pääsi ulos. Aika rähinä siellä kävi, ovet paukkuivat ja ihmiset huusivat. Vanhat akat, jotka asuivat kauppiaan rakennuspiirin sisäpuolella, tulivat tölliensä oville ja katselivat siunaillen ympärilleen.

Nuori isäntä asteli nopeasti, pää kumarassa, katse tähdättynä maahan. Silloin tällöin risahti lasinen pullonkaula säpäleiksi hänen jalkansa alla. Niin, niin, ei tee enää mieli tälle puolelle. Olkoon vain käymättä koko puoli!

* * * * *