Part 3

Mekin lapsia Ollaan oikeita, Vaikka luultiinki Tonttu-ukoiksi. Hyvästi nyt vaan. Toiste tavataan!

Toivomme on se, Että saisitte joulun riemuisan, Oikein ihanan, Juhla verraton Joulust’ tulkohon!

Joulu-aattona.

Henkilöt: Joulupukki, Nisse ja Nasse.— tonttuja, Pekka, Eeva, Eero, Liisa, Lauri, Anna, Matti, Ville, Elli, Yrjö — koululapsia.

(Näyttämö kuvaa koulusalia, jonne lapset ovat kokoontuneet joulukuusen ympärille.)

Lapset (pyörivät piirissä kuusen ympärillä ja laulavat; sävel: "Tervehtii jo meitä — ").

Taas on joulu meillä, Juhla armahin. Lunta onpi teillä — Tuli sittenkin! Pimeyden poistaa Kuusi kaunoinen, Niinkuin tähdet loistaa Silmät pienoisten. Joulu, valon juhla, Ilon, riemun vaan, Kaikille se tuhlain jakaa lahjojaan!

Joulu-ukko kulta, Saavu sukkelaan! Saisikohan sulta Hieman makeaa? Vielä paljon muuta Sulla varmaan on. Kunhan pussis suuta Avaat verraton! Pekka ottais’ pyssyn, Eeva es’liinan, Matti talvimyssyn, Lauri lapikkaat!

(Kolkutusta kuuluu ovelta, lapset avaavat oven ja sisään astuu joulu-ukko. Tytöt niiaavat syvään, pojat kumartavat.)

Pukki: Hyvää iltaa, hyvää iltaa, armas pikkuväki! Kauaksi kuulin heleän laulunne. Vai pukin pussia vuotetaan! Kukapa ei teitä tahtoisi ilahuttaa, jouluporsaat. Oh, oikein vanhoja silmiäni huikasee — en tiedä mitkä enemmän loistavat, kynttilätkö, vai teidän katseenne, pienet ystävät. No, kuinka teidän laitanne nyt on? Oletteko olleet kilttejä ja ahkeroita?

Eeva (niiaten): Koetettu ainakin on, pukkisetä.

Pukki (nipistäen Eevaa poskesta): Vai niin, typykkä, jos kerran olette koettaneet olla kilttejä, on joulupukki teihin tyytyväinen. Mutta ennenkuin jaan lahjani, tekee minun mieleni kysyä teiltä, tahdotteko te myöskin ensi vuonna koettaa olla oikein kilttejä ja tottelevaisia.

Kaikki: Kyllä, kyllä, hyvä joulupukki, kyllä me tahdomme koettaa.

Joulupukki: Mutta rakkaat voileivänpopsijat ja rasavillit, tietäkää, että minä olen utelias ukko. Tahtoisin kernaasti vielä myös tietää, mitä te toivotte tulevaisuudelta. Onko joku teistä ajatellut sitä?

Matti: Kyllä, monta kertaa, rakas joulupukki.

Eeva: Pukki kulta, me leikimme aina kotona "Mitä sinä toivot" tai "Millaista on, kun me tulemme suuriksi".

Joulupukki: No, nyt minä istun tähän teidän keskellenne ja te saatte ruveta kertomaan. (Kaikki lapset kokoontuvat pukin ympäri. Ei kukaan käännä selkäänsä katsojiin päin tai asetu ukon eteen.) Sinä pikku Eeva saat ensin kertoa, mitä sinä aijot tehdä.

Eeva (arasti): Mutta ethän naura, jos sen sanon.

Joulupukki (silittäen hänen päätään): Sano, sano, pikku tyttöseni!

Eeva: Oi, pidän niin paljon nukeista ja tiedän, kuinka sanomattoman ikävää on, kun ei ole omaa nukkea. Perustan suuren nukketehtaan ja jaan sitten joka joulu nukkeja kaikille köyhille pikku tytöille.

Joulupukki: Olet vielä hyvin, hyvin pieni, Eevaseni, mutta sinulla on hyvä sydän ja voit sen kautta suuria aikaansaada.

Eeva (niiaten): ja sitten — sitten — Joulupukki (kehottaen): Mitä sitten?

Eeva: Tahtoisin tulla yhtä hyväksi kuin äiti. Et usko, kuinka hyvä hän on.

Joulupukki: Nyt ainakin uskon, Eeva.

Eero (vakavana): Minä toimitan maattomille maata, niin että ei kenenkään tarvitse kontuaan jättää, vaan että oman tuvan voi omalle palstalle rakentaa. Silloin paljon kurjuutta ja kyyneliä säästyy.

Joulupukki: Mitä sinä tiedät kurjuudesta ja kyynelistä, pikku mies?

Eero: Isän täytyi lähteä torpastaan viime syksynä — nyt asumme Anttilan saunassa.

Joulupukki: Me toivomme että uusi aika on koittava, se sinulle voimaa kärsimään antaa, kunnes käsivartesi on voimakkaaksi kasvanut.

Liisa: Sanoit, että uusi aika koittaa — silloinhan tytötkin saavat vapaasti toimia?

Joulupukki: Kaikki, kaikki naiset ja miehet yhteisvoimin yhteistyöhön kodin ja isänmaan hyväksi.

Liisa: Sitten kun Eero on toimittanut maattomille maata, kuljen minä mökistä mökkiin, torpasta torppaan ja koetan opettaa ihmisiä rakastamaan kotikontuansa, etteivät he sitä jätä, vaan kaikki voimansa sen edestä uhraavat.

Anna: Ota minut mukaasi, Liisa, kulkemaan mökistä mökkiin, kodista kotiin. Minä järjestystä ja puhtautta opetan. Siisti, kaunis ympäristö tekee mielen iloiseksi ja virkeäksi, ja ilo ja sopusointu asuvat kotoisen kurkihirren alla.

Joulupukki: Pidän teistä, tytöt, mutta älkää väsykö kesken.

Lauri: Minä olen Toivonliiton poika ja olen oppinut, että Suomen suurin kirous ovat väkijuomat. Sitten vasta voidaan ryhtyä parannuspuuhiin, kun ne ovat poissa. Minä raittiudelle elämäntyöni uhraan.

Elli: Nälkä vie meiltä sielun ja ruumiin voimat. Minä perustan suuren, suuren keittiön, jossa kaikki köyhät saavat ruokaa eikä kenenkään lapsen tarvitse lähteä kerjuulle, vaan jokainen pienokainen saa olla isän ja äidin luona ja huolettomana viettää lapsuutensa päivät.

Matti (vanhin joukosta): Kouluja me ennen kaikkea tarvitsemme. Vasta kun tietämättömyys kansastamme katoaa, koittaa Suomelle onnen päivä. Minä joka kylään kouluja perustan.

Joulupukki: Sinä Pekka olet niin miettiväisen näköinen, mitä sinä aijot tehdä?

Pekka (isompi poika): Äiti aina sanoo siellä kotona, että kansamme onni riippuu siitä että se tuntee Jumalan ja seuraa Hänen tahtoansa. Minä aijon papiksi ja koetan auttaa kansaani siinä suhteessa.

Joulupukki: Oikein teet, nuori ystävä; ja nyt, pikku Ville, on sinun vuoroosi.

Ville (hyvin pieni poika): Rakas joulupukki — älkää suuttuko, mutta minä lyhennän kaikkien pikku poikien läksyt, että he vähän enemmän ennättävät juosta ulkona.

Joulupukki (taputtaen Villeä päähän): Sinä pieni piimäsuu, et ainakaan näytä siltä, että läksyt sinua olisivat rasittaneet! (Iloisesti.) Olette kaikki hyviä lapsia ja uskon varmasti, että yhdessä voimme tehdä paljon hyvää Suomelle. (Taputtaen käsiään.) Hoi, veitikat, Nisse ja Nasse, missä viivytte? Pikkuväki on ollut kilttiä koko vuoden ja aikoo vast'edeskin olla. Nyt avataan pussin suu ja saa nähdä eikö sieltä löydy yhtä ja toista makeaa ja hauskaa. (Lapset supisevat iloisesti keskenään. Nisse ja Nasse, kaksi tonttua, tulevat ja laulavat:)

Terve teille, lapset, Vanhat tuttavat, Pienet valkohapset, Äidin porsahat! Kylmä ompi siellä, Lumi peittää maan — Tontut ilomieliä Tänne tallustaa. Täällä lämpiävät Vanhat sydämmet. Terve kerran vielä, Lapsi-kultaset!

(Joulupukki puuhaa pussin kanssa. Tontut kantavat omenakoria ympäri tarjoten jokaiselle.)

Nisse: Katsokaa, pienet, kuinka kauniita punaisia omenoita! Aivan kuin teidän poskenne, omenanjyrsijät!

Nasse: Ne ovatkin kasvaneet Tonttulan joulupuun oksilla ja pienin ja kaunein joulunhengettäristä poimi ne ja lähetti teille.

Eeva: Rakkaat tontut, antakaa minulle kaikkein suurin ja kaunein omena.

Nisse (katsoen Eevaa silmiin): Mitä — oletko sinä, pikku typykkä, jo noin itsekäs? Minun täytyy varmaankin antaa sinulle kaikkein pienin.

Eeva (arasti, niiaten): Veisin sen sairaalle veikolleni, tonttu-setä. Hän ei saa ollenkaan nähdä joulukuusta tänä vuonna.

Nisse: Vai niin onkin asianlaita. Sitten annan sinulle kaksi omenaa. (Eeva kiittää.)

(Yrjö on koko ajan seisonut erillään muista. Tonttu vetää hänet esiin ja vie pukin luo.)

Nasse: Kuka tämä on, joka ei näytä ollenkaan iloiselta?

Pukki (ottaen Yrjöä kiinni olkapäästä): Kuka sinä todella olet? En ole huomannut sinua ollenkaan koko iltana. Tulitko nyt vasta?

Yrjö: Olen kyllä ollut täällä alusta asti. Mutta — mutta — en ole koettanutkaan olla kiltti. Olen monasti ollut laiska ja tottelematon ja sain niin huonon todistuksen, että äiti itki kauvan aikaa. Enhän nyt voi olla iloinen. Kuusen kynttiläthän ovat vain hyviä varten. Oi, pukki-setä, anna minun lähteä täältä pois!

Pukki: Sinusta koituu vielä kunnon mies, joulu on sovinnon ja hyvien päätöksien juhla. Katso, kuinka kuusen kynttilät tuikkivat kirkkaasti ikäänkuin tahtoen rohkaista sinua vast'edes olemaan hyvä. Joka avomielisesti pahat tekonsa tunnustaa, hän saa täydellä sydämellä ottaa osaa jouluiloon. Iloitse siis, poikaseni, meidän kanssamme. Jouluilo, kuusi, makeiset — kaikki on myös sinua varten. — Tämä on ollut ihmeellinen jouluilta. Luulen, että pienet ystäväni sen kauan muistavat. Vakavuus ja ilo ovat käyneet käsi kädessä. Mutta kuusen ympäri piiriä pyörimään joka mies — sitten Nisse ja Nasse saavat jakaa kullekin käärönsä. (Kaikki käyvät piiriin kuusen ympärille ja laulavat, sävel: "Me kainoja, pieniä, heikkoja vaan":)

Oi, laulaos lapsi, kun laulaa sä saat — Nyt lumi se peittävi metsät ja maat -— Vaan yö kun on kylmin ja pisin, niin tuo Se armahan joulun taas pienoisten luo.

ja kuusi on kaunis ja kirkas — ja vie Se aatteemme tähtiin — ei suruja lie. Oi, kaunis on lapsuus ja jouluinen yö — Ja kohta se alkaa se elämän työ!

(Esirippu.)

Laurin ja Liisan seikkailut.

Yksinäytöksinen satunäyteimä leikkineen ja lauluineen.

Henkilöt: Lauri, torpanpoika, 9 vuotias. Liisa, hänen sisarensa, 7 vuotias. Päivänsilmä, saloseudun hyvä hengetär. Pikku, Lippo, Teppo, Tippi, Pukki, Hippi y.m. tonttuja. Vähintäin kaksi noitaa.

ENSIMÄINEN KUVAELMA.

Metsä, muutamia kiviä, joilla lapset voivat istua.

(Lauri ja Liisa tulevat oikealta. Lauri kulkee edellä ja pitää Liisaa kädestä.)

Liisa: En jaksa enää… Olen niin väsynyt.

Lauri: Niin olen minäkin…

Liisa: Istukaamme jonnekin…

Lauri: On jo niin myöhäistä…

Liisa: Mutta minä en jaksa enää, jalkojanikin särkee.

Lauri: Meidän kai täytyy sitten levähtää.

Liisa: Ainoastaan pieni hetkinen. Katso, tuossa koivun alla on hyvä paikka! (Menevät koivun luo ja Liisa on istumaisillaan kivelle.)

Lauri: Ei, istu sinä, Liisa, tuohon mättäälle, siinä sinun on parempi; minä istun kivelle.

(He istuutuvat. Puitten välistä kurkistelee tonttuja, jotka uteliaina katselevat lapsia.)

Liisa: Lauri! Eikö sinulla ole mitään taskuissasi?

Lauri: Mitä sitten?

Liisa: Jotakin syötävää; leivänpalanen taikka korpunmureno?

Lauri: Ei minulla ole mitään. Minun on itsenikin hirveä nälkä. Jospa tuolla kukkulan luona kasvaisi marjoja!

Liisa (huolestuneena): Ei, älä lähde luotani, älä jätä minua!

Lauri: Janokin minun on.

Liisa: Niin minunkin. Miksi lähdimmekin niin kauaksi kotoa…

Lauri: Kyllä siinä tyhmästi teimme.

(Lapset painautuvat lähemmäksi toisiaan, Liisa laskee Laurin polvelle kätensä, johon Lauri tarttuu.)

Lauri ja Liisa laulavat: (sävel "Kukkuu kukkuu".)

Metsähän synkkään eksyneet oomme. Ilta jo meidät kiinni saa — Ei näy tietä, potkua, Joka meidät johtaisi kotia.

Metsä on suuri ja synkkä ja kolkko, Kannot ja pensahat peljättää. Yksin ja heikkona laulamme vaan, Äänemme kauas ei kuulukkaan!

(Lapset nukkuvat.)

TOINEN KUVAELMA.

(Edelliset. Tontut hiipivät näyttämölle toinen toisensa jälkeen.)

Pukki (hiljaa): Lippo!

Hippi (viitaten kädellään): Teppo!

Lippo: Nyt he vaikenivat!

Teppo: Minä luulen, että he ovat nukkuneet!

Pukki ja Hippi: Menkäämme katsomaan heitä!

Pikku (hiipii muiden edellä ja katselee Lauria ja Liisaa): Hiljaa, hiljaa! He nukkuvat toden totta. Silmät ovat painuneet kiinni ja hengitys on syvä ja tasainen. — Siinä ovat Lauri ja Liisa kaukaa torpasta.

Lippo (ihmeissään): Oikeita ihmislapsiako! Kaikki tontut (paitsi Pikku): Sellaisia emme ole koskaan ennen nähneet!

Teppo: He ovat niin herttaisen näköisiä.

Lippo (kumartuu Laurin yli): Voi, katsokaa, kuinka hänellä on pienet, valkoiset kädet!

Pukki (varovasti koskettaen Liisan pukua): Kuinka sukkelat vaatteet heillä on päällään!

Hippi (Pikulle): Miksi eivät he ennemmin ole tulleet tänne?

Pikku: Heidän kotinsa on kaukana täältä, eivätkä he saa lähteä yksin metsään.

Teppo ja Hippi: Tiedätkö sinä jotakin heistä, Pikku?

Pikku: Hiljaa, hiljaa, etteivät he herää! Muistatteko sitä vanhaa tonttua, jonka kerran tapasimme hietakuopan luona?

Lippo: Tarkoitatteko häntä, jolla oli vielä valkeampi ja pitempi parta kuin sinulla.

Pikku: Häntä juurii Hän on Laurin ja Liisan kotitonttu ja näkee heidät joka päivä.

Teppo: Mitä hän on heistä kertonut?

Pikku: (Toiset tontut kuuntelevat tarkoin, toiset katselevat yhä lapsia.) Niin — kerran kesällä, kun satoi ja myrskysi, lensi pääskysen poika talliin ja istui siellä hetkisen eräällä orrella hieman Iämmitelläkseen. Mutta kun se aikoi taas lentää ulos, ei se osannutkaan. Se lensi yhtä mittaa ikkunaa kohti niin että ruudut olivat särkymäisillään. Silloin sattuivat siihen Lauri ja Liisa, ottivat linnun kiinni ja antoivat sille vapauden.

Teppo: Se oli oikein.

Lippo: Niin, se oli oikein.

Pikku (jatkaa): Toisen kerran taas — talvella — olivat Lauri ja Liisa yksin kotona. Silloin tuli torppaan köyhä vaimo pienen tyttönsä kanssa. He olivat niin väsyneitä ja nälkäisiä— eivät olleet nähneet ruokaa koko päivänä. Lauri käski heidän istua ja Liisa lämmitti heille lientä, joka oli jäänyt päivälliseltä, ja kun vieraat lähtivät pois, vetivät Lauri ja Liisa heidän kelkkaansa aina veräjälle asti.

Pukki: Siinä he tekivät oikein.

Hippi (innoissaan): jatka, jatka, sinä tiedät kyllä jotakin vielä.

Pikku (siirtyy vasemmalle): Tulkaa, siirtykäämme vähän kauemmaksi lapsista. Nyt minä kerron teille jotakin oikein kauheaa!

Pukki: Mitä sitten?

Pikku (salaperäisesti): Eräänä yönä, kun torpassa jo nukuttiin, kuului yht'äkkiä hirveä melu. Tuvassa oli aivan pimeä, eikä kukaan tietänyt mistä se tuli. Torpan isäntä raapaisi tulta tikkuun ja — voitteko aavistaa, mitä hän näki? (Katselee kysyvästi toisiin.) Mustan kissan, joka oli tarttunut hännästään pöydän jalkaan eikä päässyt irti, vaikka kuinka olisi rimpuillut.

Pukki ja Hippi: Mitä sinä sanot?

(Liikettä tonttujen kesken.)

Pikku: Kyllä se on ihan totta! Kissan häntään oli solmittu pitkä nuora ja nuoran päässä oli suuri paperitollo. Nuora oli kietoutunut pöydän jalan ympärille eikä kissa päässyt mihinkään!

Hippi (kauhuissaan): Voi hirveätä!

Pukki: No, kuinka sitten kävi?

Pikku: Lasten isä leikkasi nuoran poikki ja kysyi lapsilta tiesivätkö he, kuka oli tehnyt pahaa mirrille?

Lippo: No, entä sitten?

Pikku: Lauri ja Liisa tunnustivat tehneensä. Tuvassa oli paljon hiiriä ja he olivat tahtoneet pelotella niitä paperin ratinalla. Lauri oli pitänyt kiinni kissasta ja Liisa oli solminut nuoran häntään. Sitten olivat he antaneet kissan juosta.

Pukki: He saivat varmaan toria isältään.

Pikku: Ensin kyllä, mutta sitten he saivat anteeksi. Ja äiti lohdutti ja suuteli heitä, sillä he itkivät katkerasti, ja kaikki oli taas hyvin.

Hippi: Se oli oikein! Eiväthän lapset tahallaan tehneet pahaa kissalle. Teppo (hypähtäen ylös): Minäpä tiedän jotakin hauskaa!

Pikku (varottaen): Ole kaikella muotoa hiljempää, ettet herätä lapsia.

Pukki: Mitä sinä tiedät, Teppo?

Teppo: Minä tahdon tehdä hyvää lapsille, pidän heistä niin paljon!

Muut tontut: Me myös!

Teppo (painolla): Lapset ovat olleet hyviä eläimille. Minäpä tuon heille mansikoita!

Pukki: He ovat auttaneet köyhiä. Minäpä annan heille mustikoita.

(Teppo ja Pukki poistuvat vasemmalle. Tippi ja Hippi keskustelevat hiljaa keskenään vähän etäämpänä muista.)

Pikku: He ovat puhuneet totta isälle ja äidille. (Sivelee miettiväisenä partaansa.) Mitähän minä heille antaisin?

Lippo: Ja minä!

(Tippi ja Hippi poistuvat oikealle.)

Pikku: Varroppas! Heidänhän oli jano. Kaivakaamme heille lähde!

Lippo (iloisesti): Aivan oikein!

Pikku: Lähde sinä hakemaan lapioita, minä olen niin kauan lasten luona. (Lippo juoksee vasemmalle. Pikku menee lasten luoja katselee heitä miettiväisenä.) Jos torpan vanha kotitonttu kuolisi, tahtoisin hänen paikkansa. Hoitaisin niin hyvin hevoset, lehmät ja kaikki kotieläimet, mutta ennen kaikkea katsoisin Laurin ja Liisan perään.

Lippo (juosten vasemmalta): Tässä ovat lapiot!

Pikku: Hyvä! (Osottaa vasemmalle.) Tuossa kiven luona on hyvä paikka.

Lippo: Aivan niin! (Kaivavat.)

Pikku: He tulevat varmaan hyvin iloisiksi herätessään!

Lippo: Luonnollisesti.

Pikku: Mutta heillä ei ole mitään astiaa, jolla he joisivat.

Lippo: Minäpä laitan heille napun tuohesta!

Pikku: Tee se, Lippo.

(Lippo menee, kiskoo tuohta koivusta ja tekee napun.)

Teppo (tulee vasemmalta marjatuokkonen kädessä ja menee lasten luo): Mä mansikat maireimmat luoksenne kannan, Ne metsien lahjana teille nyt annan!

(Asettaa tuokkosen Liisan viereen.)

Pukki (tulee heti Tepon jälkeen samalta suunnalta; hänelläkin on marjatuokkonen kädessä): Mä kauneimmat mustikat vieraille tarjoon, Ja kätken ne kukkivan kanervan varjoon!

(Asettaa tuokkosen Laurin viereen.)

Pikku (on saanut lähteen valmiiksi): Nyt vettä te lähteestä kirkkaasta saatte.

Lippo (tulee nappuineen lähteen luo): ja nappua tätä myös katselkaatte!

Teppo (katsellen lapsia): He liikkuvat.

Pukki: He heräävät.

Pikku: Hiljaa, hiljaa, nyt täytyy meidän lähteä pois!

(Kaikki tontut menevät.)

KOLMAS KUVAELMA.

Liisa (on herännyt ja katselee ympärilleen, löytää marjatuokkosen ja nykii Lauria): Lauri, Lauri, heräähän toki! Minä olen löytänyt suuren mansikkatuokkosen!

Lauri (unisena): Minä näin juuri niin kaunista unta. Mitä sinä sanoit?

Liisa (näyttäen hänelle tuokkosta): Kas, mitä minä olen löytänyt!

Lauri: Mistä ihmeestä?

Liisa: Ajatteles, se oli ihan minun vieressäni, kun heräsin!

Lauri: Nyt voimme juhlia. Minäpä laitan sinulle pienen oksan, että voit syödä sillä marjoja. (Nousee ja aikoo lähteä oikealle; löytää mustikkatuokkosen.) Mutta täällähän on toinenkin tuokkonen! Ja aivan täynnä mustikoita!

Liisa: Mitä? (nousee ylös.)

Lauri (näyttäen tuokkosta): Etkö näe? Ja ihan täynnä mustikoita! Eläköön! Nyt me voimme kuin kuninkaat! Syö sinä omasta tuokkosestasi, niin minä pidän huolen omastani. (Taittaa pienen oksan ja antaa siskolleen.) Kas tässä! (He syövät.)

Liisa: Merkillistä kun emme heti huomanneet marjatuokkosia!

Lauri: Niin se oli tosiaankin ihmeellistä! (Keskustellessaan kulkevat lapset vähän vasempaan.)

Liisa (huomaa lähteen): Ja tuossahan on mitä kirkasvetisin lähde!

Lauri: Ja tuossa tuohinen nappu! Minä juon heti! (Juo.)

Liisa (istuutuu Laurin viereen): Anna sitten nappu minulle. Äläkä vaan juo kaikkia, Lauri.

Lauri (juotuaan): Tässä on! (Antaa napun Liisalle, joka juo. Lauri siirtyy keskelle näyttämöä.) Tiedätkö mitä, Liisa? Nyt tunnen itseni niin reippaaksi, että voisin kävellä vaikka sata peninkulmaa. Enkä minä pelkäisi, vaikka kaikki metsän pedot hyökkäisivät kimppuuni!

Liisa (on juonut ja tulee Laurin luo): En minäkään.

Lauri (matalammalla äänellä): Kuule, Liisa, kun tulemme kotiin, sanomme isälle ja äidille, että eksyimme metsässä.

Liisa: Mutta jos he saisivat tietää asian oikean laidan.

Lauri: Mutta ei kukaan ole nähnyt meitä täällä saloseudussa.

Liisa: Mutta mitä me vastaamme heille jos he kysyvät, missä me olemme viipyneet näin kauan? Lauri (miettiväisenä): Sanotaan, että me paimensimme lehmiä haassa.

Liisa: Sen me teemmekin.

Noidat (ensin kauvempana metsässä, sitten lähempänä): Hahah hahahhah hihhihhih hohhohhohhohhoo.

Liisa (peljästyneenä): Mitä se on? Lauri, mitä se on?

Lauri (myöskin peloissaan): Niin, mitä se on?

Liisa: Kunhan eivät vaan noidat olisi liikkeellä!

(Noidat tulevat hyppien ja käsivarsiaan heiluttaen joka suunnalta.)

Lauri: Tuossa ne tulevat.

(Lapset painautuvat tuskaisina toisiinsa.)

NELJÄS KUVAELMA.

Edelliset ja noidat.

Noidat (laulavat ja tanssivat kiivain liikkein lasten ympärillä. Sävel "Ukko Noa"):

Hah hah hah hah haa — j.n.e. Lapset vuoreen viedään, Ei ne tiestä tiedä — Käärmeennahkaan, käärmeennahkaan Siellä puetaan!

Hah hah hah hah haa — j.n.e. Lapset pannaan istuun Suureen rautakistuun, Siellä heitä, siellä heitä Noidat tirkistää.

Liisa (noitain tanssiessa): Hui, kuinka hirveästi minä pelkään!

Lauri: Niin minäkin.

(Noidat tulevat yhä lähemmäksi lapsia.)

Liisa (tuskaisena): Nyt he vievät meidät!

(Noidat alkavat taas tanssia ja laulaa.)

Hah hah hah hah hah haa — j.n.e. Lapset on niin pienet Juur’ kuin kärpässienet, Noidat heitä, noidat heitä tukisteievat.

Hah hah hah hah hah haa — j.n.e. Noitain sali laaja Noitaparvi taaja Siellä aina, siellä aina hyppii harakkaa.

Liisa (noitain yhä tanssiessa): Muistatko, Lauri, äidin sanoneen, että jos joskus joutuu suureen vaaraan, tulee rukoilla Jumalalta apua?

Lauri: Muistan kyllä. Tehkäämme se. (He rukoilevat: Liisa katselee kädet ristissä taivasta kohti, Lauri tuijottaa totisena maahan. — Noidat alkavat taas laulaa ensimäistä värssyä, mutta vähitellen käyvät heidän liikkeensä hitaammiksi ja heidän äänensä heikkenee.)

VIIDES KUVAELMA.

Lauri, Liisa ja Päivänsilmä.

(Päivänsilmä tulee vasemmalta, noidat ovat lakanneet laulamasta ja poistuvat näyttämöltä.)

Lauri (ihmeissään Päivänsilmälle): Kuka olet? Päivänsiltnä: Olen Päivänsilmä.

Liisa: Olet vannaan enkeli, kun olet niin kaunis.

Päivänsilmä: En, lapseni. Olen metsän hyvä haltijatar.

Lauri: Metsän hyvä haltijatarko!

Päivänsilmä: Minä hallitsen salomaan kaikkia voimia. Kaikki minua täällä tottelevat.

Liisa: Mutta miksi annoit noiden hirveitten noitain pelottaa meitä niin kovin?

Päivänsilmä: Sentähden, että te aioitte valehdella.

Lauri: Se oli sangen pahasti tehty.

Liisa: Niin olikin.

Lauri (rukoilevasti): Etkö enää koskaan anna noitien pelottaa meitä, Päivänsilmä?

Päivänsilmä: En, jos lupaatte aina olla kilttejä ja kuuliaisia.

Lauri ja Liisa: Me lupaamme ainakin koettaa tästä lähtien.

Päivänsilmä (silittäen Liisan tukkaa ja katsellen ystävällisesti molempia lapsia): Siinä tapauksessa minä pidän teistä oikein paljon.

Lauri (miettiväisenä): Eikö silloin tarvitse pelätä, kun on kiltti?

Päivänsilmä (vakuuttavasti): Ei, poikaseni!

Liisa: Kun me vaan osaisimme kotiin!

Päivänsilmä: Kyllä te osaatte, minä näytän teille tien. — Tuolla vasemmalla on korkea harju; kun nousette sille, näette sieltä pienen punaiseksi maalatun, valkeanurkkaisen tuvan ja – – –

Lauri (iloisesti): Sehän on meidän kotimme!

Liisa: Niin, sehän on koti!

Lauri: Kuinka sinä olet hyvä, kun johdat meidät jälleen isän ja äidin luo!

Liisa: Sinä meille varmaan marjatkin annoit?

Lauri: Ja annoit lähteen pulputa maasta.

Päivänsilmä: Minä en sitä tehnyt, mutta jos vähän varrotte, saatte nähdä tuntemattomat ystävänne.

(Nousee kivelle, kohottaa taikasauvaansa metsää kohti ja lausuu juhlallisella äänellä:) Pikku, Lippo, Teppo, Tippi, Pukki, Hippi, tulkaa metsien suojasta, teitä Päivänsilmä kutsuu!

(Lapset vetäytyvät oikealle.)

KUUDES KUVAELMA.

Edelliset. Tontut.

Päivänsilmä: Hyvää päivää, pikku tontut! Kertokaa nyt, kuka piti huolta siitä, ettei lasten tarvinnut nähdä nälkää eikä janoa?

Tontut: Me sen teimme.

Päivänsilmä: Mitä sinä teit, Pikku-vanhus?

Pikku: Minä kaivoin lähteen.

Päivänsilmä: ja sinä, Lippo?

Lippo: Minä laitoin napun.

Päivänsilmä: Entä Teppo?

Teppo: Minä poimin mansikat.

Päivänsilmä: Ja Pukki?

Pukki: Minä poimin mustikat.

Päivänsilmä: Entä te, Tippi ja Hippi?

Tippi ja Hippi: Me emme antaneet mitään.

Päivänsilmä (nuhdellen); Miksi ette mitään antaneet?

Tippi: Tahdoimme antaa lahjamme viimeiseksi.

Hippi: Me tahdoimme antaa metsän kauneimman ja herttaisimman lahjan.

Päivänsilmä (iloisesti): Sen aavistinkin. Antakaa nyt lahjanne lapsille!

(Tippi ja Hippi menevät lasten luo seppeleet käsissä.)

Tippi ja Hippi:

Me metsien helmasta kukkaset haimme, Ne keijujen karkelokentiltä saimme. Ne onnen niin kirkkaan ja kaunihin tuottaa. Voi Lauri ja Liisa ain’ lahjaamme luottaa!

(Asettavat seppeleet lasten päihin.)

Päivänsilmä: Ennenkuin jätätte meidät ja lähdette isän ja äidin luo, saatte vielä katsella tonttu-ukkojen tanssia, että teille jää hauska muisto metsäseikkailustanne. Kun kasvatte suuremmiksi ja tulette omin päin toimeen, saatte niin usein kuin tahdotte käydä meitä tervehtimässä täällä suuressa ihmeellisessä metsässä. Täällä on iloa, totuutta ja vapautta! — (Asettuu sammaleiselle kivelle. Lapset seuraavat häntä. Hän kohottaa taikasauvaansa ja huutaa iloisesti tontuille:)

Nyt, tontut, laulaen tanssitaan Ja saloseudussa riemuitaan!

(Tontut laulavat ja tanssivat. Sävel: "Kukkuu, kukkuu".)

Metsien kätköissä tontut ne hyörii, Hiljaisna hiipii ja sipsuttaa — Metsä on suuri ja rauhainen, Tonttujen toimi on riemuinen.