Part 5

Seuraavina päivinä katosi yhtä ja toista. Tyttöjen luhdista katosi rintaneuloja, poikien aitoista kellonvitjoja ja herrashuoneista katosi helyjä ja helmiä, rahoja ja renkaita. Variksenpoikanen sai aikaan talossa yleistä sekaannusta. Ihmiset epäilivät ja syyttivät toisiaan, mutta alju kulki muina miehinä kuin mikäkin pehtori pellonsyrjää harmaissa housuissaan ja kehuskeli peltovariksille oveluudestaan, opistaan ja urotöistään. Se valehteli niille osaavansa jo lukea ja kirjoittaakin kuten kesävieraan nuori poika, niin oppivaiseksi ja osaavaksi oli se jo käynyt. Varisten vanhin varoitteli sitä, nuoret nauroivat sille, lähestyivät sitä ja karkoittivat sen krääkättäen omalle alueelle. Varikset vieroksuivat sen varisluonteelle vieraita, ihmistapoja ja pitivät sitä jonkunlaisena suvustaan langenneena sekaoliona.

Variksenpoikaa harmitti se, etteivät varikset ottaneet oikein uskoakseen sen oppineisuutta. Eräänä päivänä päästyään taas pieneen olutpätkään se huomasi puiston sireenimajan pöydällä kultasankaiset nenäkakkulat. Se oli huomannut, että kesävieras asetti ne aina nenälleen lukiessaan sanomalehtiä. Nyt keikahteli se tasajalkaa pöydälle, sieppasi sanoman ja nenäkakkulat ja kantoi ne koukassaan kätköpaikkaansa. Mutta kesävieraan poika sattui sen näkemään. Pian oli koko talo jalkeilla, emännästä piikoihin saakka. Puiston kansiniekkalaatikosta löydettiin kaikki kadonneet esineet, päivänvaloon tuli nyt muitakin variksen pikkusyntejä. Ja isäntä päätti sen karkoittaa koko talosta. Sen siivet leikattiin lyhemmiksi, vankina vietiin se laatikossa kuusikkoon pellon taakse.

Nyt alkoi varikselle uusi elämänjakso. Sen herkulliset hetket olivat nyt vain maireita muistoja, jolloin sen punaiseen kitaan oli valahtanut jotain matelevan makeaa... Nyt alkoivat köyhän peltovariksen vaivaloiset päivät. Päästyään laatikosta se sai itse hakea ruokansa, mistä sai ojanreunoilta matoja kaivaessaan. Se rääkyi surullisesti taloon päin, mutta kukaan ei tullut sitä enään taloon tuomaan. Se vieroksui muita variksia, jotka pitivät sitä jonkunlaisena heimon mätämunana, surun sikiönä. Mutta se piti itseään vielä jonkunlaisena valiovariksena, ihmisten ilmoilla opinkäyneenä, kouluutettuna variksena, joka osasi silmälasiakin käyttää... Mutta vanhat varikset nauroivat sille ja sanoivat, että se oli ollut vain ihmisten ilkkuna, narrina, jolle naurettiin, mutta ei kukaan rakastanut. Tämä kävi kovin aljun variksen sisulle, se katseli aidanseipäältä kaihoisana kimmeltäviä ikkunoita, jotka vilahtivat niin viekoittelevasti sen silmiin. Siellä oli paistinpatojen, oluen ja muikeiden matojen luvattu maa, täällä oli likaisten lantakokkareiden eloton erämaa.

Laiskan luonteensa ja hienon kasvatuksensa mukaan alkoi alju varastella omilta heimolaisiltaan, se sieppasi palat toisten tietämättä ja piiloitteli niitä milloin minnekin. Tosin variksetkin varastelivat — ihmisiltä, kävivät yhteisillä ryöstöretkillä jyvä- ja heinäaumoilla. Mutta variksenpojan menettely oli epävariksellista, sillä ei toinen varis toiselta silmää noki. Niin mutisi itsekseen varisten vanhin, joka oli varisten viisain ja variskäräjien ylituomari. Varikset päättivät pitää aljua silmällä, seurata sen vastaista käytöstä ja tarpeen tullen antaa sille varoittavan näpsäyksenkin.

Pian alju antoikin siihen aihetta. Kartanosta kuului iloinen ruokakärpästen surina. Oli kuumin mätäkuun aika. Kartanossa oli paljon vieraita. Herkkujen ja paistien painama pöytä odotti. Myötätuulen mukana tunkeutui hemaiseva haju sieramiin. Variksen siivet olivat kasvaneet ja sen mukana röyhkeä rohkeus ja itsepäinen itsetunto. Pihalla ei ollut koiraakaan ja kissakin pysyi piilossa. Variksen mielessä kuvastui suloisen makeina muistoina sen aljun armaat ajat kartanossa. Unohtaen entiset kolttosensa, kohosi se siivilleen. Hiljaa, huomaamatta liiteli se pellon yli pihalle ja rapsahti ikkunasta ruokahuoneeseen. Se iski heti isoon kananpaistiin, jota se alkoi repiä. Se viskeli luita sinne tänne, hyppi pitkin pitopöytää, sotki soppakeiton, ryyppäsi maitoa ja hotasi lopuksi suuhunsa hyötymansikoita. Vaistomaisesti muisti varis ehkä vielä vanhan ruokajärjestyksenkin. Kuin hullu hotasi varis suuhunsa parhaimpia paloja, jätti rumia jälkiä kaikkialle. Mikä hävityksen kauhistus! Mutta samassa tuli palvelustyttö huoneeseen. Kirkaisten läimäytti hän kätensä yhteen. Pian syöksyivät vieraatkin huoneeseen, perhoshaaveilla, räsyillä ja kärpäsläpillä sitä hosuttiin. Varis pakeni kellokaapille, kepeillä ja hiilihangoilla se sieltäkin karkotettiin. Vihdoin se rumasti rääkyen räpsäytti ikkunasta pihalle, siellä se sai kivisateen niskaansa, luudat ja lapiot lensivät sen peräpäähän. Rivosti riehahtaen, valittaen ja vaakkuen se lensi hiukan laahustellen pellon yli ja istahti väsyneenä mäkikuuseen. Koko päivän ja illan se istui siellä onnettomana oksallaan. Mykkänä ja myrrymielisenä se katseli sieltä kartanoa. Varikset katselivat sitä säälinsekaisella ivalla. Ne supattelivat jotain keskenään. Varisten vanhin oli hyvin tärkeän ja tomeran näköinen... Variksenpoikanen kuuli jotain, mikä saattoi sen varissydämen vavahtamaan. Se pälyili pelokkaana ympärilleen. Siirtyi oksalta oksalle. Vihdoin se hämärän hiipiessä väsyneenä vaipui unen utuisiin maailmoihin. Se uneksi istuvansa syntymäpuussaan ja emo pudotti sen suuhun ison kultamadon...

Varisten vanhin kutsui varikset ylimääräisiin käräjiin. Niihin oli syytettynä haastettu variksenpoikanen. Varikset istuivat männikkökivillä peltosaaressa. Ylempänä pengermällä vanhin, piirissä alempana muut ja alempana piirin keskellä variksenpoikanen.

— Käkä, kräkrää! alkoi vanhin. Kä, kä, kärä, käräjät alkavat! Varisvaari naksautti nokkansa kiveen. Käkkäröiden ja krääkättäen syyti hän nyt koko syytöskirjan sisällön.

— Mikä sinä oikeastaan luulet olevasi? kivahti vanhin.

— Kul, kulttuurrrivarrris, kräkää, krää, rääkyi poikanen.

— Mikä kulkurivaris! Varrr, varas sinä olet! vaakkuivat kaikki varikset.

Variksenpoika sai kuulla syntinsä ja kunniansa alkaen aina viattomasta saippuakappaleen kehveltämisestä viimeiseen suureen skandaaliin saakka.

— Sinä olet häpäissyt itsesi ja koko varissuvun! vaakkuivat varikset yhteen kuoroon.

— Mutta! intti nyt variksenpoikanen, varr... varastattehan tekin, niin varr... variksia kuin olettekin.

— Mekö varr — varikset... varr... varkaita? vihastuivat nyt varikset.

— Sinä viheliäinen! sanoi varisten vanhin. Sinä et tiedä, mikä on ero varastamisella ja perintöoikeudella. Jo ammoisista ajoista asti on meillä ollut pellonpientarilla ja lantapattereilla oma pyhitetty paikkamme. Me emme ole pyrkineet miksikään kesyiksi kanoiksi, luovuttamalla munamme, sukumme jatkumisen oikeuden noille ihmisille, joita me siedämme, mutta joiden omistusoikeutta me varovaisessa viisaudessamme koetamme kunnioittaa. Ihminen on sittenkin meidän vihollisemme, mutta me olemme jo aikoja sitten tehneet hänen kanssaan jonkinlaisen rauhan. Me tapamme matoja ja käärmeitä, jotka ovat ihmisen vihollisia... Ainoa aseemme on se, että meidän lihamme ei kelpaa syötäväksi.

— Mutta madot syövät ihmisenkin! vaakkuivat varikset vahingoniloisesti.

— Niinkuin lopulta meidätkin, huomautti siihen vanhin viisaustieteellisen tyynenä.

— Siksi ihmiset ja varikset ovat tehneet sovinnon, puhui vanhin.

— Mutta nyt tämä kiusan krekkale, jatkoi vanhin, heimomme häpäsijä on rikkonut sen sovinnon.

Varisten vanhin kääntyi nyt arvokkaana poikasen puoleen, joka väristen, vatkuttaen ja vaakottaen valitteli viattomuuttaan.

— Tuhmalla teollasi olet sinä taas nostanut sodan meidän ja ihmisten välille. Me olemme saaneet olla rauhassa, mutta kuka takaa, ehkä jonakin päivänä taas tuliluikut alkavat ahdistella meitä syytäen siipiimme mustia murhanrakeita! Ehkä me taas saamme piileskellä pimeässä metsässä, ennenkuin uskallamme näille lihaville rikkarintamaille. Voi sinun suurta surkeuttasi! Sinä olet jo ihmisiltä saanut ansaitun rangaistuksesi, olet saanut keppiä ja kiviä kinttuihisi, mutta meidän velvollisuutemme on sinua vielä oikeudellisesti oikaista.

— Hyvä, hyvä! innostuivat varikset.

— Hyvät lantalautamiehet, mitä me teemme tälle varr... varasvarikselle, langetammeko kuolemantuomion?

Kuolemantuomion! kauhistui variksenpoikanen, painoi pelokkaana päänsä ummistaen silmänsä.

— Kujanjuoksuun, kujanjuoksuun! vaakkuivat nyt kaikki lautamiehet.

— Siis kujanjuoksuun! vaakkui vanhin. Seisoo kuin variksen päätös! Vahvistukseksi löi varis nokalla kiveen. Tuomio oli langennut.

Varikset asettuivat nyt kahteen riviin ja variksenpoikanen sai kulkea siten muodostunutta kujaa pitkin. Vuoronperään noukkasi jokainen varis variksenpoikaa kylkeen tai peräpäähän. Se vaappui vaakkuen sinne tänne. Se vaikeroi tuntiessaan pistoja ruumiissaan, nöyränä vannoi se varisvalansa, ettei se enään koskaan lentäisi huoneisiin ihmisten kiusaksi ja varisten vahingoksi.

Kun variksenpoikanen oli kärsinyt rangaistuksensa, kulkenut kauhean kujanjuoksunsa, lepsahti se väsyneenä, vaivaisena ja hämihäpeissään yölepopuulleen miettimään tämän kieron ja kavalan maailman järjestystä, joka kieltää julkisen varkauden, mutta sallii sen salassa, jos asianomainen osaa kiertää kieltoa viisailla verukkeilla.

Variksenpoikanen tottui pian varisten vakaumuksiin. Nälkä opetti sen nyt viisaaksi ja varovaiseksi. Ihmistä se kammoi eikä se enään suotta syyttä lentänyt ihmisten ilmoille. Siitä tuli vanhoillinen, vakava varis. Se alkoi tehdä joutavia johtopäätöksiä: Varis ei elänyt matoja varten, mutta madot olivat varista varten. Mikä oli olemassa ennen, munako vai varis? sitäkin se mietti. Mutta kun se alkoi itse munia, hylkäsi se nyt kaikki taivaantakaiset tavoittelut, unena vain häämöittivät sille nuoruuden syntiset syrjähypyt... Siitä tuli nyt tavallinen, harmaa sarkatakkinen peltovaris, joka lantatunkioilla tutki vain maanviljelyksen kehitystä taaksepäin. Se vanheni, lopulta siitäkin tuli lautamies, jonkinlainen lantaneuvos, joka käräjäpäätösten alle piirteli variksen varpaitaan.

Puhelinpylväs ja pihlaja.

Pihlaja seisoi valtatien varrella mökin vieressä. Se oli seisonut siinä jo ammoisista ajoista. Pienenä vesana se oli tuotu jostain kaukaa kauniista metsästä. Pihlaja ei enään muistanut niitä aikoja, sen se vain muisti, että sen vieressä oli versonut kasvinkumppanina pieni männynnäre, jolla oli ollut pistävät neulaset ja hiukan pisteliäs puhetapa.

Mitenkähän se nyt jaksaa, taitaa olla jo pitkä ja pilarimainen? mietti pihlaja siinä suvensa suurena sunnuntaina. Se levitti jo lihavia oksiaan yli mökin, iloitsi auringon armosta, kukkiensa valkoisesta valkeudesta ja odotti punaisten rypäleittensä riemullista, pehmeätä painoa äidinrinnoillaan. Lapset leikkivät sen juurella ja tilhit toivat Lapin tuntureilta tervehtien tuoksunsa. Pihlaja oli pyhä maailmanpuu. Siksi se saattoi puhua lasten ja lintujenkin kieltä. Ja se tunsi koko maailman luonnon sydämen sykytyksen.

Eräänä aamuna pihlaja näki ja kuuli kummia. Valtatieltä kuului jyskettä ja ryskettä. Ojaan kaadettiin hirsikuormia. Oudot miehet pystyttivät hirsiä tienvarsille. Latvaan puhkesi kummallisia kiiltäviä, kovia, pallomaisia, valkoisia kukkia. Ne oudot miehet kiipeilivät teräspiikkikengillään pitkin näitä tuntemattomia tulokkaita niinkuin apinat pitkin kokospuita, joista etelän linnut olivat pihlajalle puhuneet. Miehet kiinnittivät kiiltäviä teräslankaseittejä pylväistä pylväihin ja puhuivat ihmeellisiä asioita, kuinka nyt voi puhua vaikka maailman merien taakse.

Pihlaja seisoi ja ihmetteli tätä kaikkea. Niin menivät miehet, mutta valtatien varrelle ihan pihlajaa vastapäätä oli ilmestynyt sellainen puun ja pedon tapainen sekasikiö.

Mutta pylväs, joka oli puhelias, alkoi: — Tässä sitä nyt ollaan, hyvää päivää, naapuri.

— Mistä kaukaa...? kyseli pihlaja tunnustellen.

— Tuolta kaukaa jostakin metsän takaa.

— Vai sieltä, sieltäpäinhän minäkin.

— Sieltäkö...? Olin tuntevinani äänestä, vaikka se onkin muuttunut.

— Niin maailman meno muuttuu...

— Ja me sen mukana, puheli pylväs, kun sitä näin irtaantuu omasta maaperästään, mutta suuret tarkoitukset... ymmärrättehän, sanoi taas pylväs hiukan kehuskellen.

— Minäkin olen joutunut pois maaperästäni, mutta elämän hyvyys on korvannut katkeruuteni. Minä viihdyn täällä hyvin, vaalivat kädet eivät taita oksaakaan. Työnnän terttuni tuhansina toisintoina iloksi itselleni, tilheille, tuikuille ja allani leikkiville lapsille.

— Mitä hyvyydestä höpisette? — penäsi pylväs. Viiltävällä teräaseella runkoni viilsivät, mutta minä kestin sen, korkeat tarkoitusperät... ymmärrättehän... ihmiskunnan palveluksessa.

— Nyt olen tuntevinani teidät, virkkoi pihlaja, olemme vierekkäin versoneet tuolla kaukana kauniissa metsässä.

— Niin, niin, nyt muistan minäkin, olemme kasvinkumppaneja.

— Minut istutti mökintyttö tähän samaan paikkaan, puhui pihlaja. Olen kasvanut kiinni uuteen maaperääni enkä muuta maata kaipaakaan. Nyt tyttö on jo mummo ja minullakin on viljalti vesoja juurellani. Olen täyttänyt elämäntyöni.

— Eihän tuo nyt vielä mitään ole, ivaili pylväs. Sehän on kovin tavallista ja jokapäiväistä, siinä ei ole mitään uutta, luonnonvastaista, josta tie käy ylenluonnolliseen.

Pihlaja katkaisi: Ylenluonnolliseen? Eikö teillä ole lapsia?

— Mitä lapsilla! nauroi pylväs.

Pihlaja sanoi: Minun tietääkseni, luonnon tietä vain päästään yliluonnolliseen.

Mutta pylväs pisteli: Luuletteko te, että tuo teidän mummonne esimerkiksi nuoruudessaan olisi voinut aavistaa, että toinen olento voi _minun_ kauttani puhua toiselle olennolle vaikka maailman päähän saakka.

— Teidän kauttanne? En ymmärrä, onko se jotain uutta korkeampaa keksintöä, kysyi pihlaja.

— Keksintöä, juuri niin. Puhe kulkee pitkin näitä palloja ja lankoja, joita minä johdatan, ylvästeli pylväs.

— Mutta kuinka te voitte johdattaa, koska seisotte paikallanne, siinä täytyy olla liikkeelle panevaa alkuvoimaa. Kevät esimerkiksi tulee ja laukaisee koko luonnon, saa lehdet liikkumaan, kukat kasvamaan. Ovatko nuo valkeat pallot teidän kukkianne ja langat oksianne? kysyi pihlaja hiukan äidillisesti.

— Tavallaan kukkia ja oksia... Ne ovat ajatusten hedelmiä, viisasteli pylväs.

— Nyt en minä maalaisella ymmärrykselläni käsitä mitään. Mutta teidän kukkasillanne ei ole tuoksua, huomautti pihlaja.

— Kyllä niillä on tuoksua, vaikka se ei ole tunteen tuoksua, vaan kylmän järjen tuoksua. Kaiken täytyy väistyä tieteen tieltä, joka on alkujen alku ja loppujen loppu. Niin minäkin sain tehdä. Mutta minä olen jonkinlainen metamorfoosi, sanoi pylväs salaperäisenä.

— Meta... Mitä, nyt järkeni seisoo. Onko tämä jotain korkeampaa oppia, jota teräskenkäapinat opettavat.

— Älkää sanoko apinoiksi kehityksen kuninkaita. Kerran tulee teidänkin vuoronne. Luontoon ei palata enään milloinkaan. Luontoa hallitaan ja vallitaan mielinmäärin! sanoi pylväs pöyhkeästi.

— Mutta puhuakseni aivan kuin oman itseni kanssa. Minä voin puhua lintujen, kukkien, koko luonnon kanssa, ilman ja tuulen, joka maailman meriä myllertää, mutta teitä minä en oikein ymmärrä, kuten en ymmärrä ylpeitä ihmisiäkään. Minä puhun näille yksinkertaisille mökinihmisille ja he ymmärtävät minua, vaikkeivät voikaan vastata minun kielelläni, puhui nyt pihlaja hartaasti.

— Samankaltaiset ymmärtävät aina toisiaan, sitä vastoin erilaatuiset kuten minä ja ihmiset voimme puhua keskenämme yliluonnollisella tavalla, viisasteli taas pylväs.

— Miten niin? kysyi pihlaja.

— Se on tieteen salaisuus, puhisi pylväs.

— Mutta minä väitän, että kerran nuo teidän ihmisenne päästyään perille luonnon suuresta tarkoituksesta voivat ilman johtoja ja pylväitäkin puhella keskenään kaukaisuuksien kadottua, arvaili aavisteleva pihlaja.

— Miten niin? toisti pylväs.

— Minä aavistan sen, en voi sitä selittää, sillä se on luonnon sisäisin salaisuus, sanoi pihlaja.

— Puhella... ilman minua...? Minä, minä olen siltana luonnon ja yliluonnollisuuden välillä, väitti pylväs.

— Tai luonnottoman? puuttui pihlaja.

— Te häpäisette minua, te saatte sen vielä muistaa, mutisi pylväs ja sulkeutui ylimieliseen, kuivaan kuoreensa.

Pihlaja ei viitsinyt jatkaa väkinäistä keskustelua. Se suhahti unisesti, sillä mökissä alkoivat jo laskeutua levolle. Pihlaja oli tottunut niin holhoojiinsa, että se oli mukautunut heidän elämäntapoihinsa.

Mutta pylväs, joka oli kadottanut kaiken tuoksunsa, elämän ja sen jatkamisen halun, nukkui ja valvoi milloin tahansa. Se humisi suutuksissaan koko yön ja sen langat viheltelivät vihaisesti.

Kului aikaa. Pihlaja kasvoi ja kukki, työnsi juuriaan yhä syvemmälle ja levitti latvaansa kohden korkeutta ylistellen hiljaisella hartaudella suuren luonnon ikuisuutta. Mutta puhelinpylväs ei kasvanut, se pysyi samana kooltaan, mutta sen harmaaksi maalattu runko loisti, sen porsliinikukkaset kiilsivät ja se oli ylpeä suuresta tehtävästään. Halveksien katseli se korkeudestaan pienempää pihlajaa, joka pudotti kukkasensa ja jonka marjoja söivät kaiken maailman matkalinnut. Mutta pihlaja oli pyhä puu, vaikka ei sen juurella enään uhritulia suitsutettukaan luonnon leppoisille haltioille. Se oli isien ja esi-isien ikuinen jälkeläinen. Se oli vakaa ja vaitelias elämänviisaudessaan eikä halunnut haastaa hedelmätöntä riitaa rikkiviisaan ja turhamielisen tulokkaan kanssa. Ja solakoina, sorjina nousivat sen juurelta valossa vihannoivat vesat ja lähenivät lapsellisen tungettelevasti puhelinpylvästä, jonka tervattu ja tuohella verhottu alarunko alkoi karistaa kuortaan. Mutta puhelinpylväs katseli korkeudestaan kärkkyviä kääpiöitä ja sen porsliiniposkiset valkeat kukat kiilsivät kylmästä ikäänkuin jähmettyneinä, ilkeinä irvistyksinä.

Tuli kevät. Puiden ja pensaiden juurilla oli ikuinen taistelu maan alla. Ne työnsivät toisiaan tieltä, ne ryömivät toistensa yli kamppaillen parhaasta paikasta, josta oli alkava ainainen ylösnousemus. Ne kiistelivät ruskeammasta ruokamullasta, lähteiden läheisyydestä ja auringon avarammasta alasta. Ja alinna kuohui kirsi, se myllersi ja penkoi ja peuhasi raivaten ummehtuneista uumenista itselleen tietä ali juurien ja kivien, ikäänkuin se olisi tahtonut taakkana nostaa ilmaan matalan maanpinnan. Ja eräänä päivänä se laukaisi paukkeella patonsa ja raotti riehuvan ryöppynsä viiltäen maankamaraan kammottavan halkeaman aivan puhelinpylvään perustuksia myöten, sillä pylväällä ei ollut jyhkeitä juuria estämässä sen elämänhaluista nousua.

Puhelinpylväs tunsi, ikäänkuin päätä olisi huimaissut hohtavassa auringontahdon tanssissa, sen juurella tapahtui jotain, jota se ei ymmärtänyt, sillä se ei koskaan alentunut tutkimaan luonnollisia maanpinnallisia pyrkimyksiä. Se oli ylhäisessä yksinäisyydessään oppinut antamaan liika-arvon omalle olemukselleen, sillä se oli mielestään maailman järjen keskipiste, viisauden valtimo, josta langat suonina levittivät tuhansia tietojaan ympäri maailman. Se oli tottunut ylpeydessään puhumaan yksikseen, koskei sillä tässä matalassa ympäristössä ollut parempaa puhekumppania.

Se tunsi allaan taas tärisyttävän sysäyksen, se horjahti, kellistyi ja romahti pitkin pituuttaan maantielle. Sen lasikukkaset särkyivät tuhansiksi sirpaleiksi, joita töllinlapset iloissaan heittelivät huvikseen ja langat vinkuivat viimeistä virttään. Mutta pihlaja, joka oli nähnyt yhtä ja toista maailman maantien varrella seistessään, ravisteli raskaasti päätään ja katseli kummissaan kaatunutta pylvästä.

Eräänä päivänä tulivat taas oudot miehet ja nostivat pylvään pystyyn, mutta se ei kohonnut enään keppisuorana kuten ennen, sillä oli nyt taipumus kellistyä kaikkien tuulensuuntien mukaan, vaikka sitä kivilläkin pönkitettiin. Sen langat menivät usein ristiin, puhelut katkesivat ja se sai kuulla kunniansa kuunnellessaan ihmisten korkeata kieltä, jota se oli ruvennut matkimaan. Silloin toivat miehet paksun teräsrautaköyden ja kiinnittävät sen pylvään ympäri. Pihlaja katseli tätä kaikkea jonkinlaisella pelonsekaisella aavistuksella, sillä aavistuksien tietä se oli kosketuksissa luonnon suuren sielun salaisuuksien kanssa.

Miehet pingottivat köyttä ja etsivät sille maasta tukikohtaa. Huomasivat pihlajan pihalla. Siihen suuntasivat he askeleensa. Pihlaja värisi kuin vilusta. Miehet iskivät suuria rautanauloja sen kylkeen ja kietoivat rautaköyden kuin puristukseen sen rungon ympärille. Pingottivat, pingoittivat ja niin alkoi puhelinpylväs taas nousta ja seisoi taas mielestään varmalla pohjalla.

Mutta pihlaja kallisti surullisesti päätänsä, se valitteli, vavahteli, kun naulankärjet tunkeutuivat sen pintaan, syöksyivät sen sydänvereen. Sinä päivänä huokasi koko luonto ja taivaskin peittyi kuin häpeästä pilveen. Punaiset pihlajanmarjat ikäänkun vuotivat verikyyneleitään ja töllin lapset itkivät. Pihlaja oli kuin ristiinnaulittu. Sen oksat alkoivat kuihtua, käpertyä, pitkin kaunista runkoa valui kuin verivisvaa. Oli tapahtunut luonnonrikos yhden ainoan elottoman, ehtyneen, kalman kalsean pylvään takia.

Mutta puhelinpylväs pöyhisteli:

— Katsokaas nyt, nyt tuli teidän vuoronne.

— Minun kohtaloni näkyy olevan kytketty kahleilla teidän tahtoonne, huokasi pihlaja.

— Minun kohtaloni on tähtiin piirretty, pöyhisteli pylväs, te saatte kunnian tukea minua minun mittaamattomassa tutkimattomuudessani.

— Voi, suurta sokeuttanne, vaikeroi pihlaja, ettekö huomaa, että me molemmat olemme nyt kytketty kuolemaan.

— Ylpeys käy lankeemuksen edellä, vaikeroi vaivoin pihlaja, joka oli tottunut alistumaan kaikkeuden kohtaloihin.

— Niin, ylpeys käy lankeemuksen edellä, ylvästeli pylväs, sillä se ei huomannut omaa onttoa ylpeyttään, jonka tieltä muiden muka oli väistyttävä. Sen uudet porsliinikukkaset loistivat lumivalkeina syyskuun kuutamon valossa. Se oli puhjennut kuin uuteen uhmaan, pylväspyhimyksen taivaita tavoittelevaan itsetietoisuuteen.

Mutta pyhä pihlaja peitti kasvonsa töllin seinän taakse suruissaan, se kohotti hiljaisessa hartaudessaan käsivartensa, kuihtuvat oksansa, ikäänkuin rukoukseen anoen apua auringolta ja taivaan myrskyltä, joka lopettaisi sen julmat tuskat.

Ja taivas kuuli pihlajan pyynnön. Eräänä syysyönä lingautti se salamoitaan ja vaivutti ukonvaarunsa valkean nuolen pihlajan sydämeen ja kaatoi sen kunnialla töllin tantereelle.

Se oli vapautunut kahleista, jotka olivat kytketyt sen ruumiiseen, mutta samalla hetkellä kaatui puhelinpylväskin ontosti, omaa tyhjyyttään kaikuen kaatui se kahtia poikki.

Oudot miehet tulivat ja heittivät sen metsään mätänemään.

Mutta pihlajasta vuolivat viisaat vaeltajat sauvojaan, töllin mies teki siitä uusia kehtoja ja kanteleita lapsilleen. Lapset kiinnittivät puhelinlankoja kanteleihin. Ja niillä soittivat vielä lasten lapsetkin. Pihlaja ja pylväs olivat kumpikin antaneet uhrinsa, tunteen ja tiedon elämästä ja kuolemasta.

Puhelinpylväästä ei jäänyt jälkeäkään, mutta pihlajan paikalla kasvoi jo varttuvia vesoja, jotka kohottivat kukkiansa suitsuttaen tuoksujaan tuhansille tuntemattomille auringoille.

Ainaisen auringon etsijä.

Oli kerran hyvin vanha kaupunki. Uneliaita ja hämäriä olivat sen vanhat kujat, joiden yli vanhat, lahot omenapuut levittivät hedelmättömiä oksiansa, eikä sen vanhoissa kaivoissa ollut kirkasta vettä. Sen kaupungin ympärillä levisivät suot; kesät, syksyt, talvet levittivät ne sairasta sumua yli sen hämärän ja uneliaan kaupungin.

Ja uneliaita olivat ihmiset, he kulkivat kuin unissakävijät, he kulkivat aina kumarassa tuijotellen rapakkoisia kujakäytäviään, he eivät koskaan muistaneet katsoa ylöspäin taivaan ikuisia tähtiä, he pitivät parempina himmeitä katulyhtyjään, joissa laiskasti lepattivat talituikut. He eivät tietäneet parempaa paikkaa maan päällä, he eivät koskaan olleet nähneet mitään muuta kuin sen matalan kaupungin, se oli heidän mielestänsä suurin ja ihanin kaupunki koko avarassa kirkkaassa maailmassa.