Part 4

Kauan valvoi Hillevi rouva ja ajatteli Kuunon kehoitusta. Muuttaisiko hän pois rakkaasta kartanosta, jossa hän kukkeana neitona ja valoisana vaimona oli elänyt elämänsä suurimmat ja salaperäisimmät hetket. Mari lohdutti häntä. Hän nukahti, kun Sarkun kartanossa sammui tuli.

Mutta Kuuno kuuli kartanosta lähtiessään Vanhankartanon naakkojen nauravan:

— Kuuno konna, Kuuno konna!

Hän läimäytti piiskalla orhia ja ajeli puiston ohi kaupunkiin vievälle tielle.

* * * * *

Hillevi palasi haudalta, jonka hän rakkauden runsaalla raukeudella oli koristanut syksyn viimeisillä valmuilla. Haudan varjot seurasivat hänen varjoansa ja ne yhtyivät kartanon varjoihin. Hillevi toi huoneeseen mullan ja kellastumisen tuoksun ja varjot viihtyivät hyvin hämärissä huoneissa ja surullisissa soppiloissa. Maahiset, mannun henget etsivät aina tuollaisia kuolleilta näyttäviä vanhoja kartanoita, joiden sokeat ikkunat ikävöivät illan väräjäviä varjoja.

Ja Hillevi rouva istui surupukuisena laamannin kuolinpäivänä korkeassa perhetuolissa ja seurusteli vierasvakaisten varjojen kanssa. Sillä Hillevi oli mielestään joutunut jollekin väärälle taivaankappaleelle, hänen säteilevä sielunsa oli kotoisin jostakin puhtaasta ja paremmasta maailmasta. Tämä typerä, pöyhkeilevä ja puutteellinen maan maailma ei ymmärtänyt hänen sielunsa mittaamattomia maailmanääriä, niinkuin ei hänen kirkas korkeutensa käsittänyt tätä pientä ja matalaa maailmaa. Hillevi rouvan henki harhaili vielä haudalla, johon hän oli teettänyt torven, jonka kautta hän puheli laamannivainajalle. Tällaisten haudantakaisten taivallusten jälkeen oli hän tavallisesti herkempi hätkähtämään pienimmästä nurkan naksauksesta tai vanhojen huonekalujen natinasta, jotka aina ikäänkuin huokailevat itseksensä.

Hillevi tuijotti suurin sielukkain silmin hienonkalpeine kasvoineen yli tummuvan illan, kellertävien ketojen yli, Sarkun kulmahuoneen saatanallista valoa.

* * * * *

Mutta mitä teki Kuuno herra? Kaunis ja komea Kuuno seisoi Sarkun suuressa valkoisessa kulmasalissa ison, kattoon ulottuvan Kustavikuninkaanaikuisen, kullalla ja valkealla kehystetyn, siron seinäpeilin edessä. Kuuno herra oli usein ottanut osaa kartanokeikarien ja aatelisarmojen paimennäytelmiin ja paastopeleihin. Nyt hän pelasi vaarallista peliä, mikä voisi päättyä kuolemalla tai voitolla. Peilipöydällä oli laamannivainajan valokuva, jota hän tavan takaa tarkasteli asettaessaan päähänsä lettipäisen, valkean puuteritukan. Hän maalasi poskipäänsä hiukan bordeauxviinin värillisiksi, kiinnitti mastiksella pulisongit ja asetti nenälleen kultasankaiset nenälasit. Sitten hän etääntyi peilistä ja naurahti omalle kuvalleen. Hän oli itse ilmetty laamanni! Tai hänen toinen huonompi minänsä, jonka eleitä ja ääntä hän matki! Tekikö hän näin väärin Hillevi rouvalle ja laamannin muistolle? Mitä vielä! Tämähän oli vain iloista pientä pilaa, jolle juomaveikot makeasti nauraisivat. Näin hän parantaisi Hillevin sairaalloisista mielialoista, joihin häntä vaivuttivat tutut esineet, vanhat muistot ja kartanon kolkkous, joihin Hillevi kummitushetkinä kutsui henkiä ja haltioita. Tämä näytelmä päättyisi samppanjakemuilla ja potpurrikarkeloilla. Ja Kuuno astuisi ylimpänä isäntänä Vanhaankartanoon, kuin karnevaalikuningas viininlehvä otsalla ottamaan perintönsä. Entä Hillevi rouva? Saisi rauhan uudessa ympäristössä, vanhassa puustellissa, joissa eivät kirotut naakat kirkuneet omanvoitonpyynnistä, kavalista keinoista, saastaisista salajuonista. Niin päättyisi kaikki kaikkien hyväksi, murhenäytelmä päättyisi syntien ja syiden sovinnolla. Ja esirippu laskeutuisi.

Niin mietti Kuuno, kulki porstuaan, pani päähänsä majavalakin, kääriytyi laamannin ketunnahkaturkkiin. Otti komerosta salalyhdyn ja hiipi kuin varas hämärähenkiseen ilta-yöhön.

Mutta samaan aikaan, kerrotaan, istui Hillevi sinisessä huoneessaan kutsuen henkiä hämyhetkien viettoon ja kuiskasi kauan kaivatulleen, kauan kadotetulleen:

— Tule, sinä henki minun hengestäni, näkymätön näkijäni ja näyttäydy minulle! Suo minun havaita sielusi hahmo, etten kalvavaan kaipaukseeni kuolisi! Minä kutsun sinua, Siivert, sinä kaksoissieluni!

Hän kuunteli. — Sade rummutteli kartanon ruutuja ja ullakolla ulisi tuuli. Sateen sihinästä oli hän eroittavinaan askeleita puutarhasta, siellä taittui sireenin oksa ihan ikkunan alla. Hillevi säpsähti oman kutsunsa kuiskeita. Hän kuuli kolinaa puutarhakuistilta. Kun hän kääntyi, näki hän pitkän varjon ulkona. Laamannivainaja seisoi hetken ilmi-elävänä terrassilla ja samassa hänen hahmonsa haihtui hämäryyteen. Sanomaton, selittämätön ilo täytti Hillevi rouvan ja tumma tyyneys lankesi hänen ylitsensä. — Hän istui korituolissaan liikkumatta katsellen salinovelle, josta hän odotti oudon, kaukaisen ja kaihotun vieraan tulevaksi.

Eteisen ovi aukeni hiljaa, salalyhdyn valossa kulki vieras väärällä avaimella, peittäen valon turkkiinsa hän avasi salin oven ja seisoi kynnyksellä.

Hillevi rouva ei päässyt paikaltaan: hämärän oviaukon auteudesta naulitsi kaamea katse hänen katseensa. Niin katselivat he hetken toisiaan, mikä Hillevistä tuntui pitkältä kuin laamannivainajan hautauspäivä. Outo vieras ei virkkanut sanaakaan. Hillevi voitti värisevän, pehmeän pelkonsa, näky oudostutti ja onnellistutti samalla kertaa, sillä oven olennossa oli jotakin vierasta ja samalla tuttua. Vainaja oli kuullut hänen kutsunsa. Vihdoin Hillevi kysyi vapisevalla ja vaivaloisella äänellä:

— Tulitko sinä minua noutamaan?

Vieras ravisti päätään.

— Mitä tahdot? Tahdotko testamenttisi?

Vieras kohautti olkapäitään.

— Sano tahtosi, sen täytän kuten jälkisäädöksesikin.

— Muuta pois kartanosta, sanoi outo kolealla äänellä ja katosi aukon pimeyteen.

Hillevi kiljahti ja vaipui tiedottomana lattialle. Toden- ja tarunsekainen oli vieraan äänen voimalla iskenyt hänet maahan kuin ukkosen vaaru.

Mari saapui siunaten huoneeseen ja nosti pyörtyneen rouvan lattialta.

* * * * *

Viikon ajan houraili Hillevi rouva salaperäisestä vieraasta. Vakuuttamalla hän vakuutti nähneensä laamannivainajan, mutta kukaan ei uskonut häntä. Mari lohdutteli häntä ja lääkäri kävi häntä katsomassa. Hillevin korvissa kaikuivat vielä sanat salaiset: Muuta pois kartanosta! Ne eivät antaneet hänelle hetkenkään rauhaa. Hän tahtoi muuttaa pois kartanosta pieneen puustelliinsa ja lääkärikin suostui siihen, koska hän arveli vaihtelun vaikuttavan parantavasti Hillevi rouvan hiushienon herkkiin hermoihin. Hän toipui ja tyyntyi. Ja kummallinen kohtalo ajoi asian niin, että toipilas istui puustellin pienessä kamarissa räiskyvän takkavalkean ääressä. Mutta Vanhaankartanoon oli tullut Kuuno herra. Asianajajilla ja käräjänkäynneillä vahvistutti hän oikeutensa Vanhaankartanoon, josta Hillevi rouva oli omasta tahdostaan muuttanut siirtäen siten omat oikeutensa Kuuno herralle, lähimmälle perijälleen. Juomapidoilla, joihin hän oli kutsunut pitäjän kaikki huikentelevat herrat, hän vastaanotti isännyytensä. Mutta kova onni kohtasi häntä heti ensi viikkona. Vaunuhevonen, joka kerran oli saattanut laamannivainajan hänen viime matkalleen, potkaisi häntä tallissa, kun hän sitä piiskalla kuritti. Ja nyt sai Kuuno herra vuorostaan olla vuoteen omana. Siinä levätessään ehti hän nyt miettiä kaikkia kummitusjuttuja laamannista, joita juomaveikot olivat veistelleet. Jamaikka-pullo oli aina hänen yöpöydällään, humalan horrostilassa hän oli kuulevinaan kolinaa laamannin työhuoneesta yläkerrasta. Hän naurahti ensin niille harhaluuloilleen.. Huonekalut alkoivat huokailla hänelle kuten Hillevi rouvalle ja hän saattoi parkaisten kohota istualleen puiston oven rämähtäessä auki tuulen tuivertaessa. Ja silloin kuuli hän naakkojen naurun: kurja Kuuno, kurja Kuuno. Otti pistoolin pöydältä ja ampui niitä läpi ikkunan, että lasit säpäleinä särkyivät lattialle. Sitä hullummin huusivat vain naakat. Vähitellen vaipui hän yksinäisyyden avuttomaan, aavemaiseen maailmaan, josta vain humalan hurjuus hänet hetkeksi vapautti herpaistakseen hänen hermojaan kuulemaan ääniä ja omantuntonsa kummallisia kuiskutuksia, joita hän ei ennen eroittanut. Ja hän kuuli kummia Hillevi rouvasta, josta vanha Mari toisinaan kävi tarinoimassa. Hillevissä oli tapahtunut taudin muutos. Hän oli köyhtynyt ja kirkastunut taistellessaan nyt todellisuuden kanssa. Kummitusnäyt olivat karkonneet. Hän askarteli aamusta iltaan, penkoen puutarhassaan, kutoen kotikutosiaan. Hän kulki köyhien mökeissä autellen avuttomia ja sairaita.

Kuuno kuuli kaiken tämän ja omantunnon tuskat kasvoivat tukehuttaen ilman hänen ympärillään niin, että hänen täytyi syöksyä kaupunkiin haihduttamaan hurjat ajatuksensa. Sellaisilta matkoilta palattuaan hän aina kiersi hautausmaan, jota hän alkoi pelätä. Ja nähdessään rauhallisen tulen tuikkivan pienestä puustellista hän hoputti hevosta.

Kartanossa siirteli hän laamannin huoneen huonekaluja ja pöydällä olevia esineitä, mutta hänen ihmeekseen siirsi joku näkymätön käsi esineet taas entisille paikoille. Hän alkoi surkastua ja henkisesti rappeutua. Hurjistelujen takia kävi hänessä huumaava, ainainen aaltoilu. Öisin hän oli keinuvinaan vuoteessaan ja vaipuvinaan syvälle alas kartanon kellariin. Toisinaan hän tunsi, ikäänkuin joku olisi painanut häntä hartioista taluttaen ovelle karkoittaakseen hänet kartanosta. Sentähden alkoi hän kaihtaa kartanoa ja viipyi viikkomääriä matkoilla. Hetket kartanossa muuttuivat hänelle helvetiksi. Hän pelkäsi lattiapalkkien natinaa ja omia askeleitaan, jotka kajahtivat autiossa talossa. Toisinaan hätkähti hän omaa varjoaan. Hän kuvitteli mielessään, kuinka laamanni oli kartanossa kävellyt, istunut nahkasohvalla ja syönyt päivällispöydässä. Kaikessa kummitteli laamannin henki ja kuvittelut hänestä syöpyivät niin hänen sieluunsa, että hän toisinaan pelkäsi älynsä hajanaisen hurjaa hehkua. Kerran yöllä puoli-unesta herättyään hän oli nähnyt laamannin hahmon ihan vuoteensa vierellä. Hahmo haihtui vihdoin kattoon talon yläkertaan. Hän puhdisti kartanon ummehtuneen hengen, hän pelkäsi seinäpaperien haistessa niiden vihreässä värissä piilevää myrkkyä muka, sisusti koko kartanon, mutta mikään ei auttanut. — Hillevi rouvan pyynnöstä hän oli antanut työhuoneen olla rauhassa. Mutta se vaivasi häntä juuri enimmin. Hän ampui kaikki naakat, ja hiljaisuus huusi vain äänekkäämmin. Nyt hän pelkäsi hiljaisuutta ja omaa itseään. Vajaan vuoden kuluessa hän tuhlasi ja mässäili niin, että oli saattaa koko kartanon rappiolle. Niin meni talvi taittaen Kuunon viimeisenkin voiman. Tuli kevät eikä hän nähnyt sitä, hän ei huomannut puiston puhkeavia, keväisiä kerkkiä, hänen henkensä harhaili vain talven yksinäisessä yössä.

Mutta Hillevi rouva askarteli puustellinsa pienessä puutarhassa. Hänen aatoksensa suli aurinkoon ja lintujen liverryksiin. Pääskynen laitteli jo pesäänsä hänen rauhallisen räystäänsä alle. Hänen ylitsensä lankesi lauhkea lepo, vaikka häntä syvästi suretti, että Kuuno oli karkoittanut kaikki hyvät henget vanhasta, kauniista sukukartanosta.

* * * * *

Hillevi oli tullut pyhältä hautahetkeltään. Hän oli lakannut puhelemasta vainajan kanssa, sillä hän tiesi nyt, etteivät vainajat vaadi, että heitä herkeämättä surtaisiin. Kuten aviopuolisot vanhemmiten harvemmin haastavat toisilleen huoliaan, tuntevat toistensa tahdon jo eleistä ja enteistä, käyvät vihdoin viisaudessa toistensa näköisiksi, oli Hillevi vuosien vieriessä vain henkevöittynyt. Ja hän oli samalla oppinut elämän yksinkertaisen viisauden ympäristönsä ujossa ymmärtämyksessä. Hänen tuonentakaisia haltioitumishetkiänsä olivat nyt vain laamannivainajan lähtöpäivä. Tällaisena päivänä kasteli hän nyt kevään korkeassa kirkkaudessa taimitarhaansa. Hän kuuli ylhäältä suloisen siipien suhinan, korkeudessa kulki kurkien komea kuningasretki. Äänet loittonivat teräskirkkaina yli lakeuden kohden Kyöpelinvuorta. Mutta yksi ääni eksyi edeltäjistään, sairas siipirikko kurki liihätteli levottomana pudoten Hillevin eteen. Hän otti sen hellästi hoivaansa ja alkoi parannella sen vioittunutta siipeä. Se näkyi heti viihtyvän ja pääskyparilla oli siitä sanaton ilonsa. Se käyskenteli pitkin pihamaata ja pääskyset livertelivät hipaisten toisinaan sen ylitse, kerran istahtaen sen selkäänkin. Sen siipi parani pian ja se kohosi korkeuteen yli hautausmaan. Ja kevättähdet lensivät sen eitse, kun se jäähyväislaulua laulaen katosi kuin kaunis ajatus avaruuteen.

Ilta oli viileän vieno ja tyyni. Hillevi seisoi ikkunan ääressä ja katseli tähtiä. Kuu kulki kuin suuri niittomies tähtitarhaa, leikaten lentoon tähtiä, jotka sinkoilivat kuin tulisiemenet yli Vanhankartanon. Silloin ilmaa viilsi vihlova ääni Vanhankartanon yläkerran ikkunasta. Naisen hihkaiseva huuto kuului laamannin työhuoneesta. Sitten alkoi vanha spinetti särkyneesti soida, sitä sitten säestivät klarinetit ja viulut. Sillä Kuuno herra oli kaupungista tuonut soittajia soittamaan pois hänen hurjia näkyjään. Kuuno herra oli käskenyt sinne myös mustalaistyttöjä soihtujen valossa alastomina puutarhassa tanssimaan. Ne ne nyt kirkuivat keväisessä kiimassa Kuunon juomaveikkojen hohottaessa.

Kuuno itse istui kuin uhalla laamannin keinutuolissa. Toisinaan ponnahti hän pystyyn matkien laamannin eleitä. Nyt hän maalasi poskeaan, nyt hän veti ketunturkit ylleen, hiipi hämärässä, seisoi Hillevi rouvan edessä ja - - - Hän kuvaili kohtausta, jota kaikki nauroivat. Mutta tätä tehdessään hän oli koko ajan tietoinen siitä, että hän rikkoi jotakin pyhää ja korkeaa — itsessäänkin. Hän suuttui itselleen, hoputti soittajia ja pieksi tyttöjä. Raivo sai hänessä yhä helvetillisemmän, vaahtosuisen voiman. Silloin hän huomasi laamannin kuvan seinällä ja sen silmät seurasivat ilmi-elävinä kaikkia hänen liikkeitään. Hän syöksähti kuvan kimppuun lävistäen puukollaan sen silmät puhki. Sitten hän kävi jäykän mykäksi ja tuijotti rikkinäiseen kuvaan.

Samassa kuului kirkaisu pienestä puustellistakin.

Hillevi peitti kasvonsa käsillään torjuen kamalaa sisäistä näkyään. Sitten suoristui hän ylevän käskeväksi. Otti viittansa ja alkoi hiljaa kuin unissakävijä astella kohti Vanhaakartanoa.

Kuuno herra heräsi tuijotuksesta siihen, ettei kukaan nauranut hänen hullutuksilleen. Hillevi rouva oli surupukuisena astunut kartanon pää-ovesta yläkertaan, ja kaikki väistyivät kahden puolen hänen tieltään hänen taakseen yön pimeyteen. Kirkuen juoksivat naiset ullakolle ja herrat heittäytyivät vaunuihinsa. Hiljaa kuin aave astui nyt Hillevi Kuunon eteen. Kuuno asetti käden silmilleen kuin näkyä pelästyen. Läpitunkevina tuijottivat Hillevin hyytävät silmät. Kuin korkeimman kohtalon kova käsi iski Kuunon olkaan, hän lysähti polvilleen.

Sanaa sanomatta osoitti Hillevi sormellaan ovea. Pää kumarassa Kuuno otti aran askeleen, hänen hartijansa vavahtivat, hän kätki kasvonsa ja kulki hitaasti alas rappusia. Hän kulki yhä alaspäin, yhä alaspäin, ikäänkuin sillä alenemisella ei olisi mitään loppua ollut, ikäänkuin portaat olisivat johtaneet maan alle. Pihalla potkaisi hän tuntematonta mustaa koiraa.

* * * * *

Syystähdet kimmelsivät ja ympäröivät koko Vanhankartanon tulimerellään, johon se kummullaan kohosi antautuen avaruuteen. Vanhankartanon katto uneksi vuosisataista untaan ja sen pääty katsoi itään kuin ilmestykseen.

Hillevi rouva istui avatun ikkunan luona. Vanha Mari kertoi palavan takkavalkean ääressä vanhasta laamannista. Hän kertoi myös kujeistaan siirtäessään laamannivainajan työpöydän esineet entiselleen. Ja Hillevi hymyili hetken, mutta sitten hän vaikeni muistellessaan Kuunoa, joka oli hiljattain kuollut. Pappilanmatkalta palattuaan hän oli pudonnut metsästyskääseistään ja oli jäänyt jäykkänä tuijottamaan avaruuden ikuista arvoitusta. Ehkä hän papin luona oli saanut rauhan raskaalle mielelleen, sillä viime aikoina oli hän käynyt vakavaksi ja harvapuheiseksi. Ja laamannin haudalla oli hänen nähty harhailevan, jonne hän oli laskenut sovitukseksi koko suuren synkän surunsa. — Hillevi huokasi ja katsoi taivaalle. Sieltä kuului kuin hankojen havinaa uinuvalta ulapalta, kurjet tekivät lähtöään. Mutta alhaalla puustellin pienessä puutarhassa valitti pieni pääskynen, joka oli lentänyt puhelinlankaan satuttaen siipensä. Se vikisi ja valitti, sillä se oli jäänyt pois parvestaan. Muut olivat jo päivällä kenenkään huomaamatta lähteneet pitkälle muuttomatkalleen. Mutta kurki-auran sivulla erottautui suuri siiven varjo vasten valossa vavahtavaa ja väreilevää tähtitaivasta. Korkea kurki liihätteli alas pienen puustellin pihalle, laskeutui maahan. Ja pieni pääskynen nousi sen selkään. Sitten kohosivat ne molemmat ja lensivät yli Vanhankartanon huokailevan harjan.

Ja Hillevi rouva vaipui mietteisiinsä. Ehkä tämä kurki oli sama, jonka hän oli parantanut, ehkä se nyt vuorostaan tahtoi tehdä pienen palveluksen pienelle sairaalle pääskyselle.

Ja Hillevi rouva tunsi, miten suuri, siunattu rauha laskeutui hänen sieluunsa. Näin eheänä kaartuisi elämän ilta, kunnes kerran mustat vaunuhevoset veisivät hänet viime vaellukselta sukuholviin rakkaan laamannivainajan viereen. Joku korkeampi käsittämätön voima nostaisi hänen sairaan sielunsa läpi lentävien tähtien liitääksensä ikuisen voiman varassa kohti ainaista aurinkoa ja ikuista iloa.

Hillevi rouva katsoi kirkastunein kasvoin kohti kaukaista korkeutta. Sitten sulki hän ikkunan. Tuli oli takassa sammunut. Vanha Mari nukkui jakkaralla.

Alju.

Variksenpoikanen kurkotteli pesänsä reunalta niemen männynlatvassa. Se odotteli, että päivä sen päällä pimenisi, emon harmaa siipikaari kiertyisi sen ylle ja emo laskisi nokastaan jotain makeata sen punaiseen kitaan. Se oli sellainen itsepäinen, tottelematon variksenpoikanen, rääkyi suotta aikojaan, vaikkei nälkäkään ollut, rääkyi varoituksista huolimatta. Nyt se kuuli outoa liikettä altaan. Se oli ikävystynyt yksinäiseen oloonsa, kapinoi hiljakseen emon poissaoloa, se variksenpoikanen taisi olla hiukan tuhmakin, vaikka ei se sitä myöntänyt itselleenkään. Se rääkyi...

Samassa variksenpoikasen syntymäpuu heilahti. Ei tämä ollut sellaista hauskaa heilumista, kun leppeä kesätuuli tohisi latvassa, tämä oli jotain toista... Sitä peloitti ja nauratti samalla ja samalla se herätti uteliaisuutta. Oksat taittuivat ja omituinen suuri olento kumartui sen ylitse niin, ettei se nähnyt veden kultaista kimmellystä. Sillä oli aina ollut hyvä halu ikäänkuin ahmia sitä kimmellystä, ennenkuin se vielä varasmaisessa varisluonteessaan oli oppinut antamaan arvon oikean kullan arvolle.

Sillä oudolla olennolla ei ollut siipiä, mutta sen sijaan suuret vedenväriset silmät, sen eturaajojen varpaat olivat kuin punaisia männynnappuloita. Ja ne tarttuivat pesään. Poikanen tunsi, miten se kohosi ilmaan, sitten se laskeutui, mutta ei pudonnut eikä satuttanut itseään. Ja koko ajan katseli se tuskansekaisella, tyytyväisen tylsällä katseella kimmeltävää esinettä sen olennon kynnen koukermalla.

Pesä laskettiin venheen keulaan. Poikanen kuuli airojen loiskeen aivan sivullaan, ennen oli se kuullut sitä vain kaukaisena hankain harinana, ikäänkuin kurjenpoikaset olisivat kuikkailleet kaukaa korpisuolta tyyninä suvi-iltoina.

Variksenpoikanen tunsi taas, miten sitä nostettiin, kannettiin isoa taloa kohden, jonka ikkunat kimmelsivät niin sydäntäsytkyttävästi. Sitten pimeni taas kaikki... Se istui puulaatikossa puutarhassa, jonka reijistä päivänsäde surkeasti pilkisti.

Laatikon kansi aukeni ja punainen aurinko-olento — sillä sillä oli sama väri kuin auringollakin — ilmestyi laatikon suulle. Poikanen näki nauravan hammasrivin — jotain erinomaisen makeata ja mustaa solahti sen kitaan. Aika ajoin aukeni kansi, aurinkoa valahti sen vakavanvilkuviin silmiin ja nieluun laskeutui jotain pehmeätä.

Varis alkoi pian tottua oloonsa. Se rääkyi aina kuullessaan kesävieraan tutut askeleet. Sen rääkymiseen vastasivat toisinaan vaakkuen pellon takana kuusikossa kräkättävät peltovarikset. Mutta niiden äänissä ei ollut varis-emon hellää huolta, vaan pikemmin jotain ilkkuvaa ja irnuilevaa. Mutta variksenpoikanen tunsi kuitenkin veren siteillä kuuluvansa tähän viisaiden lintujen valittuun laumaan. Ja se kräkätteli noille varistädeille ja -sedille samaan äänilajiin.

Pian poikanen pääsi laatikosta. Se koikkelehti pihalla, hyppi ja heilui, mutta vielä eivät siivet kannattaneet. Se käveli kädellä ja ojentelihe olalla, se tottui sieltä korkeudesta katselemaan kaikkea olantakaisesti. Se lentää lepsautti sieltä maahan, mutta kaatui nokalleen. Se tottui ihmisiin ja ihmistapoihin. Se söi ihmisruokaa, pullistui, paatui ja unohti sukunsa alkuperän. Se halveksi jo noita metsänrannassa raakkuvia heimolaisiaan. Se kukkerehti väentuvan ja herrashuoneiden välistä, puolueetonta polkua, sen siivet alkoivat kasvaa ja sen peräpäähän ilmestyi hienoja höyhenvilloja. Siitä ei tullut sivistynyttä varista, vaan sellainen puoli_villainen_, pöyhistelevä, itsetietoinen, puoliviisas varis, joka matki tietämättään sekä renkituvan ääniä että vierashuoneen huoliteltua puhetapaa.

Kun varikset joskus lähenivät pihapuita, kakisteli se niille ylimielisesti ja kuvitteli kävelevänsä puettuna mustaan hännystakkiin ja harmaihin liiveihin. Mutta kun iso vanha varis lehahti ihan sen ylitse, pelästyi se ja pakeni porstuaan. Samalla vaivasi sitä uteliaisuus, se olisi mielellään tehnyt pienen tutkimusretken noille luvattomille lantatunkioille pellonsyrjässä, jossa isot varikset vaakkuen pitivät pitojaan. Mutta se ei ymmärtänyt niiden kaikkia viisaan varovia sanoja, sen se vain ymmärsi niiden puheen porinasta, että variksella on isot aivot, että se on linnuista viisaimpia. Tämä kutkutti poikasen itserakkautta, sillä se luuli ihmisiltä oppineensa vielä enemmän viisautta.

Varis istui usein isäntänsä olkapäällä ruokapöydän ääressäkin. Se katseli kiiluvilla silmillään hopeaveitsiä ja lusikoita. Kaikki, mikä vain kimmelteli sen silmissä, herätti sen huomiota, kellonviisarit, kultakehyksinen seinäkuvastin, seinällä riippuva taskukello ja yöpöydällä olevat sormukset kimmeltävine kivineen.

Eräänä päivänä se lepsautti kaivon miekalta porstuanräystäälle. Kraak, kraakl raakkui se, ja kaikki kokoontuivat pihalle katsomaan sen ensi lentoa. Variksenpoikanen ylpistyi ylhäisestä lentoretkestään:

— Kraak, kraak, kurja kräkkäle, vaakkuivat varikset metsänrannasta.

— Te olette rumia räyhääjiä, lantalintuja, mutta minä olen siivistynyt ja sivistynyt.

— Senkin sekuli, tule tänne, niin saat nokkaasi!

— Kuulen minä täältäkin, krääk, krääk, kerjäläiset! vastasi variksenpoikanen ja lensi katolta isäntänsä kädelle.

Variksenpoikanen kasvoi isoksi raakuvaksi rötkäleeksi, se rääkyi röyhkeänä tunkeutuen kaikkialle. Sitä pidettiin eriskummallisena ilmiönä, koska se muka oli kesy. Ja variksenpoikanen luulotteli, että isäntäväki ihasteli sen oppivaisuutta ja varisviisautta, ja ihmiset pitivät sitä viisaana siksi, että se oli viekas ja varovainen.

Eräänä päivänä paljasti se oikean luonteensa. Renkipojat juottivat sille väkiolutta. Se alkoi rääkyä ja räyhätä. Se hyppeli karjatyttöjen jälessä nyppien heitä jaloista. Sitten se pää kallella rentusteli pitkin kujia, kiusoitteli lehmiä, ajeli lampaita ja lauloi rivoja renkirenkutuksia. Se lentää laahusti pellonpuolelle härnäämään peltovariksia, mutta nämä ajoivat sen kiireen kaupalla taas pihalle. Sitten se istahti katse kiiluvana pihapuuhun. Sieltä se näki jotain kimmaltelevan ruokahuoneen pöydällä. Se lensi avoimesta ikkunasta huoneeseen, kimmeltelevä sormus nokassa lensi se puistikkoon ja piiloitti sen. Kyllikseen kähmäiltyään se väsyi viimein ja istui sitten pitkin iltaa räystäällä ja rääkähteli.