Part 3

— Niin, kiittämättömyys on maailman palkka, tällaisen palkan minä sain kaikista vaivoistani. Jollette maksa, niin minä menen vaikka lakiin ja myytän pakkohuutokaupalla koko höskänne.

Nyt loppui papin maltti, hän osoitti sormellaan ovea ja sanoi: Nosta likainen koira vedestä, niin se pudistaa lokaa kasvoillesi. Pekka, viimeisen kerran sinä nyt kävit talossani. Mene!

— Minä menen. Tuossa on luuta lahjaksi tyhjästä talosta, laaskaa sillä ensin oman huoneenne kynnys!

Vaimo talutti Pekan puoliväkisin porstuaan. Siellä Pekka mutisi: Niin, niin kiittämättömyys on maailman palkka!

Kirkkoherra pudisti päätään, kulki keittiöstä työhuoneeseensa ja huokasi: Minä en ymmärrä tätä kaikkea, kenessä on syy? Niin, niin, huokasi hän, kiittämättömyys on maailman palkka.

Asemamies.

Hän seisoi aina asemasillalle vievän oven vieressä. Hänen toimenaan oli tarkastaa matkustajien pääsylippuja. Hän oli hyvin itsetietoinen tästä tärkeästä tehtävästään. Tutkivin ikäänkuin vihaisin silmin tarkasti hän matkustajaa kiireestä kantapäähän. Saattoi tapahtua, että joku huvilakaupunkiin matkustava eukko monine vasuineen väsyneenä laahusteli kohti ovea. Seis! Missä on piletti! Ja eukko sai luvan asettaa vasut sementtilattialle ja kaivaa hameensa poimuista esiin pääsylipun. Kyllähän asemamies sen tiesi, että eukolla aina oli pääsylippu. Mutta eukko oli kerran hänelle tiuskaissut: Pitäisihän teidän tietää, että minulla on piljetti, enhän minä näiden korien takia ehdi... Ja kun eukko taas oli pistänyt pääsylipun hameensa poimuihin, koonnut vasut lattialta ja hädin tuskin läähätellen ehtinyt ovesta kiirehtääkseen junaan, virnisteli asemamies pikatavaramiehelle ja sai osakseen hyväksyvän, hiukan ihailevan silmänmuljahduksen toverinsa puolelta. Sitten hän kulki taas edestakaisin kaula kenossa, hienostelevin liikkein, sääret hiukan kokoonpuristettuina, kynsiään tarkastellen, korjaillen kaulustaan ja puhdistellen mustaa, hienoa virkatakkiaan, jossa kimmelteli rivi hopeanappeja. Niin oli hän nähnyt esplanaadin keikarien tekevän, hän matki ilmeisesti sotilashenkilöltä, nostaessaan käden noin puoleksi huolimattomasti koukistunein, hiukan irrallaan olevin sormin lippalakkinsa syrjälle tehdessään kunniaa jollekin pönäkälle huvilanomistajalle tai tutulle tytön heiskaleelle.

Niin, tekihän hän velvollisuutensa, siitä ei ollut mitään sanomista. Mutta hän teki sen usein hyvin epäjohdonmukaisesti. Tulipa joku mieleinen matkustaja, joku pikkulainoilla tai pikku-asioilla elävä puoliherra, jonka tuttavaksi hän oli päässyt, tai joku sipsutteleva, keski-ikäinen vanha neiti, joka mielistelevin katsein katseli häntä silmiin, sillä hän oli kaunis pullea ja punaposkinen miehen alku — niin hän päästi nämä muitta mutkitta ovesta. Mutta tuliapa joku toimittaja tai liikemies, joka pyrki asemasillalle viedäkseen vain kirjeen postivaunun laatikkoon, niin tälle hän ärhenteli käännyttäen hänet takaisin.

Niin. Hän oli kaunis, pullea ja punaposkinen miehen alku, ylähuulella hiukan viiksen haivenia, joiden päitä hyperrellen hän koetti saada suipoiksi. Hän oli sellainen ilmeetön, tyhmänkaritsamainen, itsetietoinen mansikkamaitonaama, joihin keveät tytöt mieluimmin iskevät vilkuilevat silmänsä.

Tällä kertaa ei odotussalissa ollut paljon ihmisiä, sillä viimeinen juna oli juuri mennyt. Hän käveli edestakaisin oven edessä, ikäänkuin hän hiljaa muiden huomaamatta olisi opetellut valssin askeleita. Tavan takaa vilkuili hän tarjoilupöydän taakse. Siellä hääräili kahvi- ja teekuppien sekä virvoitusjuomapullojen ääressä tarjoilijatar, Elfriida. Eikä Elfriida ollut häntä näkevinäänkään ja se harmitti asemamies Sulo Kiskoa. Elfriida hyräili vain jotain valssin säveltä, vastasi lyhyesti Kiskon sanoihin.

— Oliko palokunnan naamiaisissa viime sunnuntaina hauskaa?

— Niin ja näin!

— Miksei Elfriida antanut Kiskon saattaa itseään kotiin, oliko hän muka niin vieras Elfriidalle?

— Ei Kisko ollut sen vieraampi eikä tutumpi kuin muutkaan miehet. Saattakoon kuka ensin ehtii.

— Tulisiko Elfriida ensi kerrallakin valssiin?

— Tulisi kyllä, mutta eihän Kisko osannut valssia!

— Mutta hän, Kisko, oli kuitenkin pyytänyt valssiin.

— Niin kyllä, Kisko oli vain kävellyttänyt ympäri, mutta ei ollut pyörittänyt ympäri. Sillehän kai ne ihmiset nauroivat.

— Olkoon niin, että nauroivat, arveli Kisko, — niin minä kävellytin saadakseni vain puhella Elfriidan kanssa, kun Elfriida oli koko illan sen Koskisen kanssa.

— Niin, se poika osaakin tanssia!

— Kyllä minä Koskisen tunnen koulupoikavuosilta, ennen oltiin ystäviäkin... on tapeltukin... peltikattoja paikkaa nykyään... mikä lie juopporenttu!

— Mikäkö renttu, eihän se mikään renttu, vaikka hiukan maisteleekin...

— Mitäs Elfriida sellaisesta perustaa, onhan niitä muitakin.

— Onhan vara valita.

— Vara on niin valita. Mutta kun minä opin sen valssin, niin minä tanssin koko illan vain Elfriidan kanssa.

— Mitä häntä nyt makeilee?

— Ja sitten piilotan minä Elfriidan päällystakin niin, ettei muut pääse saattamaan, kehasi Kisko.

— Saattakoon kuka ehtii! Ja mitä Kisko sättii miestä, joka ei ole läsnä, ei se ole kaunista.

— Piloillaanhan Kisko vain. Mutta Elfriida ei saa tanssia niin paljon sen Koskisen kanssa.

— Tanssinhan, kenen kanssa haluttaa.

— Sellaisia ne tytöt nyt aina ovat!

— Niin sellaisia kuin pojatkin... Kisko niinkuin muutkin...

— Mutta miksi Elfriida antoi sen Koskisen suudella keskellä tanssia, eihän sille naurettu?

— Miehet on hullut humalassa! Humalassa kun oli, suuteli, mutta sekin saa vielä kuulla kunniansa, naurahteli Elfriida kaksimielisesti.

— Mutta jos minäkin... ensi kerralla, kun opin sen valssin taidon.

— Toisilla on hevosen huulet, toisilla on kukonhuulet! Sen sanottuaan Elfriida meni.

Mitähän se tarkoitti! Ymmärrä niitä naisia! Kukon huulet! Tarkoittiko Elfriida häntä? Oliko hän niin kukkomainen? Ota siitä selvä ja naisista yleensä! Mutta kyllä Kisko vielä löisi... sen Koskisen laudalta.

Näitä miettien asteli asemamies taas harmissaan edestakaisin oven edessä, ikäänkuin olisi vaistomaisesti vihassaankin harjoitellut tanssiaskeleita. Kyllä hän sille Koskiselle näyttäisi! Jahka hän vain oppisi tanssimaan valssia! Se oli nyt Kiskon ainoa huoli. Sitten seisahtui hän oven viereen, sillä isoon, eteissaliin tuli matkustavia, jotka aikoivat paikallisjunalla huvilakaupunkiin. Paksut poliisit ja santarmit seisoivat siellä ulko-ovien vieressä. Sulo Kisko tervehti niitä odotussalin ovelta tehden kunniaa. Nyt hän taas tunsi itsensä varmemmaksi. Hän tunsi pikkuvirkamiehen vaistolla koko pienen arvokkuutensa. Hänestähän nyt riippui, pääsikö matkustaja ovesta asemasillalle. Näytä piletti! Ankara oli määräys. Turhaan tunkeilisivat muuten syrjäiset muiden matkustajain tiellä! Kyllä hän kyöräisi tarpeettomat tieltä! Ja jos hän huomaisi jonkun vastenmielisen, joka oli pienessä hiprakassa, niin hän ei päästäisi sitä millään ehdolla ovesta. Mutta jos oli mieluinen matkustaja, vanha tuttu, joka hiukan haiskahtaisikin... niin mitäpä sille... — ottihan hän itsekin joskus pienen kulauksen... ei liiaksi, ei, sillä valtion virkamies ei saa olla toimessaan väsynyt — sellaisen matkustajan hän kyllä voisi päästää ovesta, kulkipa se vaikka hiukan notkahdellenkin, kunhan kulku vain oli varmaa eikä ollut pelkoa siitä, että se putoisi junasta. Toiset voivat paremmin hillitä itseään, toiset ovat holtittomia, häijynsisuisia, sen asemamies Kisko kyllä oli huomannut, hänellä oli mielestään tarkka silmä, joka vain oli terästynyt tutkiessaan mitä erilaatuisimpia ihmisiä asema-elämän kirjavassa vilinässä.

Odotussaliin tuli ihmisiä. Ne kulkivat edestakaisin lattialla, juttelivat hiljaa jossakin nurkassa tai tutkivat sanomalehtimyymälän kirjoja. Toiset lojuivat unisina penkeillä. Mikä oli tullut kokouksesta, mikä vieraskäynniltä, mikä teatterista, mikä ravintolasta. Ja kaikki odottivat keskiyön vaiheilla junaa päästäkseen kotiin nukkumaan. Ja monet haukottelivat tai katselivat veltosti ympärilleen. Hiljaa naksutteli aseman seinäkello uuvuttaen yhä enemmän uneliaisuuteen.

Sulo Kiskokin haukotteli, mutta asetti käden suulleen, kuten oli nähnyt "parempien" ihmisten tekevän. Kunhan pääsisi nukkumaan!

Syrjässä penkillä istui eukkokin. Hänellä ei ollut nyt vasuja eikä hänellä näkynyt nyt olevan kiirettäkään. Hän hypisteli hikisillä sormillaan nenäliinaansa, johon hän oli piilottanut pilettinsä, sokerileivokset ja mustapaperiset makeiset. Hän oli ollut hautajaisissa erään torimatamin luona. Hän säteili koko laajuudessaan ja lennätteli ristisalamoita asemamieheen.

Odotussalin ovesta astui roteva työläinen. Hän näytti hiukan väsyneeltä. Toisessa kädesssä hänellä oli eväskori, toisessa nuoralla sidottu peltirulla. Hän asetti rullan penkin viereen ja kävi istumaan nurkkaan, nojaten selkänsä myymälän seinään.

Nyt huomasi hänet asemamies Sulo Kisko. Hänen harmaanvihreät silmänsä välähtivät. Hän kävi jäykkänä seisomaan oven viereen ja nosteli rintaansa. Työmies tervehti häntä, Kisko vastasi hänen tervehdykseensä kylmästi ja aivan kuin ohimennen, ikäänkuin ei hänellä olisi ollut aikaa syrjäisten tervehtimiseen.

Elfriida tuli hakemaan jotakin tarjoilupöydältä. Hän jäi hetkeksi seisomaan ja huomasi peltisepän ja nyökytti tälle päällään. Peltiseppä Koskinen katseli häntä vakavasti silmiin, hipaisi hiukan sormillaan lakkia ja jäi tuijottamaan Elfriidaa. Kumpikaan ei sanonut mitään. Tuskinpa he nyt paljonkaan olisivat jaksaneet puhua... Elfriida oli väsynyt tarjoilupöydän ääressä seistessään, Koskinen oli väsynyt viikon työstä. Hän oli työstä päästyään pistäytynyt automaattiin, oli tavannut tovereita, oli hauskuutellut ja menettänyt osan palkastaan, osan oli hän käyttänyt entisien ruokapuotivelkojen maksamiseen. Hän muisteli hetken, että hän oli tanssinut eräänä sunnuntai-iltana tuon saman Elfriidan kanssa, oli menetellyt hiukan uhkarohkeasti... Koskista kalvoi sekavan ilon ja häpeän tunne. Mitä Elfriida ajatteli hänestä? Mitä hän oli puhunut Elfriidalle saattaessaan hänet kotiin? Oliko hän ehkä puhunut hänelle rakkaudesta? Sitä hän ei muistanut. Olisiko Elfriida hänelle suosiollinen ja sopiva? Voisiko hän köyhänä miehenä pyytää häntä vaimokseen? Hän eleli yksin mökissä vanhan äitinsä kanssa huvilakaupungissa ja yksitoikkoisuus ja omituinen ikävä jäytivät aina hänen mieltänsä. Mitä hyötyä oli kaikesta tästä raadannasta! Kädestä suuhun, kädestä suuhun, tuo alituinen huoli! Ja oliko hänestä aviomieheksi? Olihan hän toisinaan huikenteleva. Hän oli pyöräytellyt monta tyttöä iltansa iloksi ja ikäväänsä haihduttaakseen. Voisiko hän kerran oikein toden teolla kiintyä johonkin... johonkin toiseen olentoon, joka ymmärtäisi häntä, olisi hänelle lohtuna levottomina elämän hetkinä, kun ikävä tulee, niinkuin selittämätön, salaperäinen hämärä laskeutuu huoneeseen, niin että esineet saavat aavemaisia muotoja, niin ettei tiedä, mikä on todellista, mikä unelmaa. Todellista oli ehkä se, jota sanottiin rakkaudeksi, köyhän miehen elämän suolaksi ja särpimeksi... nuori vaimo... oma koti... mutta rakastiko hän Elfriidaa... sitä hän ei vielä voinut itselleen selittää... tulee kai aikanaan sekin hetki, kun kaikki selvenee, ajatteli hän ja tuijotti Elfriidan silmiin. Niin seisoivat he hetken katsellen toisiaan.

Sulo Kisko oven pielessä katseli heitä kateellisella syrjäsilmäyksellä ja viha välähti hänen katseestaan. Koskinen ei puhunut sanaakaan, siirsipähän hiukan eväskoria syrjemmälle, katseli sitten peltirullaa. Elfriida kääntyi ympäri ja lähti löydettyään sen, mitä oli etsinyt. Elfriidan huulilla oli tuo arvoituksellinen hymy, mikä on jokaisella naisella siinä iässä, jolloin miesten kilpailevat katseet hipuilevat ja hyväilevät, kun miehet käyvät yhä sanattomammiksi ja saamattomammiksi... tuo ikuinen naisellinen hymy, mikä ei sano sitä eikä tätä, arvoituksellinen kuin koko elämä! — Niin Elfriida meni.

Koskinen raapasi päätään, veti lakin silmilleen ja jäi tuijottamaan kivilattiaan. Ulkoa kuului veturinpillien vihellykset ja kellon kalkatukset. Ihmisiä meni ja tuli, Koskinen ei niitä huomannut. Hän veti taskustaan kuluneen rahakukkaron, ei siellä ollut montaa penniä.

Asemamies käveli taas edestakaisin oven edessä, oikein hänen sormiansa kutkutti, hän olisi niin mielellänsä tarttunut Koskista niskasta kiinni, niinkuin hän niin usein oli tehnyt juopuneille jätkille. Hän työntäisi hänet alas aseman rappusia pitkin ja poliisi saisi viedä hänet parempaan talteen. Olikohan sillä pilettiä, koska se niin kopeloi rahakukkaroaan? Odotetaanpa, arveli asemamies ja katseli tavan takaa nurkkaan, missä Koskinen istui. Mutta Koskinen ei nostanut silmiään permannosta ja se kiukutti vielä enemmän.

Koskinen pisti taas kukkaron taskuunsa ja huokasi. Sitten haukotteli hän ja ympärillä penkillä haukottelivat muutkin odottelevat, mutta asemamies ei haukotellut, kaikki uneliaisuus oli haihtunut. Nyt hänen piti olla varuillaan, nyt hän voisi tuolle jätkälle näyttää koko virkamahtinsa.

Koskisen pää nyökähti, hän nosti päänsä ja se nyökähti uudestaan. Sehän on ilmeisesti humalassa, ilkkui asemamies ajatuksissaan ja suupieliin ilmestyi irvistävä ilme. Nyt soitti aseman kello kerran. Matkustajat nousivat penkeiltä. Koskinen nyökähti ja nousi pystyyn, otti eväskorin kainaloonsa ja peltirullan toiseen käteensä ja alkoi horjumatta astella ovea kohden.

— Näyttäkää piletti! sanoi asemamies.

— Jaa piletti.

— Niin piletti!

— Jahka etsin.

— Pian, pian!

Koskinen alkoi kaivella taskujaan. —

— Ettekö sitä jo löydä vai suottako ilveilette?

— No, no, eihän niin tuimasti, eihän tässä hätää mitään.

— Kyllä minä...

— Ei hätää häihin eikä kiirettä kirkkoon.

— Mutta minulla on kiire!

— Jaa häihin?

— Mitä te rähisette?

— Enhän minä rähise.

— Mutta minä en laskekaan teitä junaan.

— Mitä? Miksette laske, tässä on piletti.

— Te olette humalassa.

— Kyllä minä voin kävellä yhtä suorana kuin tekin.

— Mutta henkenne haisee.

— Niin teidänkin, vaikkette ole mitään maistellut: Eihän pari lasia miestä kaada.

— Menkää tiehenne!

— Mihin minä näin yöllä?

— Menkää sinne, mistä tulittekin, huusi Kisko korottaen tahallaan ääntään.

— So, so, hyvä herra, älkäähän nyt niin topakasti! — Elfriida... hm! Asemamies Kisko ei voinut enään hillitä itseään, vaan tarttui peltisepän käsivarteen.

Isosta salista olivat poliisit kuulleet kovaäänisen keskustelun, he tulivat ja tarttuivat Koskisen molempiin käsiin.

— No mennään vaan, sanoi Koskinen ja kulki poliisien mukana ulko-ovesta.

Torilla päästivät poliisit hänet menemään, koska hän hyvin pysyi omilla jaloillaan eikä sanonut mitään.

Ulkona satoi lunta ja tuiskutti. Siellä täällä paloivat vielä sähkölamput, ja lumihiutaleet tanssivat kuin valkeat perhoset lamppujen ympärillä. Ajurit istuivat kuin lumiukot torinkulmassa korkeilla istuimillaan. Peltiseppä katseli ympärilleen. Viheltäisikö hän ajuria? Hän naurahti katkerasti tälle ajatukselle. Yömajaan? Eihän hänellä ollut niin paljon rahaa, että olisi voinut yömajaan päästä. Hän katseli taakseen. Asemasalista näkyi valoa, joku sammutti aseman ulkopuolella olevan sähkölampun. Välähdykseltä näki hän vielä asemamiehen, joka katseli torille ikkunasta. Peltiseppä veti kauluksen korvilleen, painoi lakin vielä syvemmälle silmilleen ja alkoi astella Sörnäisten tielle. Hän kulki yhä kauemmas läpi etukaupungin, ohi työväenkasarmien ja tehtaiden. Jalan hän nyt asteli keskiyöllä kohden kotiaan, taakse jäi kaupunki, hän kulki ohi mökkien, pitkin merenrantatietä. Kulki kulkemistaan läpi jonkun kalliometsän, yli mäkien alas notkoihin. Monta, monta kilometriä hän saisi näin kulkea, ennenkuin saisi maata kodin lämpöisessä vuoteessa. Ja tuuli puisteli häntä hartioista, se työnsi häntä eteenpäin. Hän katseli taakseen. Taivaalla oli hehku, joka heijastui kaupungin valoista. Hän painoi lakin vielä syvemmälle silmilleen ja kahlasi eteenpäin lumessa pimeällä tiellä.

Vanhankartanon tarina

Hillevi rouvan luonteen hieno hiljaisuus oli vihkinyt koko Vanhankartanon elämän herkälle hiljaisuudelle, joka uinaili ullakolla ja hämärissä huoneissa. Kartanon vanha herra oli jo aikoja sitten kuollut, kuoleman korkea vieras oli poistuessaan laamannivainajan työhuoneesta jättänyt umpean, unisen hengen kaikkialle. Työhuone oli entisellään, huonekalut, sänky, ja pääpatjassa, johon nojaten laamanni oli iäksi ummistanut silmänsä, oli vielä pään muodostama lovi. Mihinkään ei saanut koskea, tämä oli Hillevi rouvan hiljainen käsky. Mustetolppo ja kynäkin pöydällä oli vielä samalla paikalla, kuin mihin kouristunut käsi oli sen jättänyt, ilmaistuaan viimeisen vaikean tahtonsa. Kummallisen jälkisäädöksen mukaan saisi Hillevi rouva omistaa kartanon, niin kauan kuin hän siinä asuisi.

Ja Hillevi rouva oli uskollisesti täyttänyt miesvainajansa tahdon ja määräyksen.

Hän istui nyt sinisessä huoneessa surupukuisena kartanon puistonpuoleisessa päässä ja katseli ilta-auringon kultaamasta ikkunasta etäisyyteen. Vanhat surupukuiset naakat puiston puissa istuivat katsellen Hillevin huoneeseen ja haastelivat hiljaa keskenään. Ne lentelivät sitten mustana parvena yli koivulehtokujan, joka johti maantielle. Maantien yli suuntasivat ne salaperäisen lentonsa männikkömäen lappeella lepäävän kellertävän Sarkun kartanon poppeleihin. Sieltä ne katselivat, miten Kuuno herra, Hillevi rouvan sisarentyttären mies hautoili harmaita ja huonoja ajatuksia. Naakat tulivat ikäänkuin härnäämään Kuuno herran rikollisia suunnitelmia.

— Naa, naa, sinä mietit taas sitä jälkisäädöstä, oli Kuuno kuulevinaan.

— Minä mietin tilani parantamista. Minun ja Vanhankartanon maat työntävät toisiaan, ne pitäisi yhdistää.

— Sinä mietit, miten saisit enemmän peluurahoja. Kaupunkiin ajelit ja pelasit pois ulkotalosi. Naa, naa!

— Minä mietin sitä, mikä minulle kerran kuuluu. Hillevi rouvan vouti on veltto ja kartano rappeutuu. Minä ostan uudet koneet, raivaan uudet maat. Minä tahdon laajentaa sukuni tilan suureksi.

— Naa, naa, nauskivat taas naakat. Sinä mietit, miten saisit Vanhankartanon käsiisi, jo Hillevi rouvan eläessä sinä mieletön sitä mietit, kurja Kuuno, kurja Kuuno!

— Kurjat linnut, häiritsevät työtäni! ärtyi Kuuno herra, kulki taas kaapille ja kaatoi tulista Marsala viiniä pitkään pikariin.

— Naa, naa, olit kunnon Kuuno, kunnon Kuuno! Nyt sinä mietit Hillevin kuolemaa!

— En mieti kuolemaa, mutta...

— Naa, naa, mutta mitä...?

— Miten minä saisin Hillevi rouvan muuttamaan syntymäsotilaspuustelliin tuonne joen rannalle.

— Sinä ajat pois Hillevi rouvan, nakuttivat taas naakat.

— En aja, mutta mustat muistot, laamannivainajan kummittelut tekevät Hillevin sairaaksi. Hän miettii vain hautajaisia ja tuonpuolista pimeyttä... Lääkäri on sanonut...

— Lääkäri, hahhaa, nauroivat naakat, sinä itse olet sen keksinyt, kurja Kuuno, kurja Kuuno!

— Huis linnut! sähähti Kuuno herra, avasi ikkunan ja karkoitti naakat. Nauraen lensivät ne taas Vanhankartanon vanhoihin vaahteriin ja alkoivat keskustella ihmiskohtaloista ja koettelemuksista. Mutta ne vaikenivat nähdessään, että Hillevi vaipui valkean unen valtaan.

Ja hieno Hillevi rouva näki puoli-unta. Hänen miehensä istui taas työhuoneessaan ja kirjoitteli...

— Missä sinä olet ollut niin kauan? kysyi Hillevi.

— Kaukana vieraalla maalla, ihanassa maassa, missä kesä iäti kentillä kukkii, missä suloiset sielut kaipaavat iäti rakkaittemme rauhallisiin koteihin. Minä tulen tänne kuin salaa silloin, kun sinun sielusi minua halajaa, mutta kauan en voi viipyä...

— Kartanossa ei kukaan tiedä sinun tulostasi.

— Mutta Kuuno ajattelee minusta mustia ajatuksia, hän voi tulla tänne, hän karkoittaa minut kuin sinutkin, puhui taas ääni.

— Kuuno on niin hyvä minulle, kuiskasi Hillevi unissaan.

— Hän on hyvä vain pettääkseen sinut, huokasi henki. Etkö näe hänen alhaista ahneuttaan?

— Minä näen vain hänen hyvyytensä, huokasi Hillevi.

— Kerran sinun silmäsi aukenevat, varoitti henki.

— Silloin näen sinut ja yhdyn sinun sielusi iäisyyteen, kuiskasi Hillevi.

Samassa Hillevi heräsi. Tuuli ravisteli ullakkoa, kuului kolinaa ylähuoneesta, ikäänkuin joku olisi siellä kävellyt. Puistonovi rämähti auki, ikäänkuin joku olisi sen kiireissään riuhtaissut auki. Ja naakat pelästyivät, ikäänkuin joku tuntematon olisi häirinnyt heidän untaan.

Hillevi hätkähti. Kummitteliko taasen yliskamarissa vai kummittelivatko hänen aivo-aaveensa? Hän hieroi hienonkaarevaa, kermankelmeätä nenäänsä. Hillevi kuunteli kuultavan kukankellertävillä kasvoillaan. Hillevi rouva vainusi vierasta, hän tunsi jo kaukaa vaistomaisesti vieraan tulon.

— Tulee vieraita, ajatteli hän ja katseli riutuvaan iltapäivähämärään.

Sarkun kartanossa sammui Kuunon huoneen lamppu.

— Kuuno lähtee matkalle, Kuuno kääntyy tänne. Kuule, kuinka vaunut vierivät yli jokisillan, ylös mäkeä, ohi riihirakennusten, ali vanha lehtokujan.

Hillevi rouva ajeli edellä ajatuksissaan vaunuissa. Vaunut ajoivat pitkin kartanon pihamaan ympyriäistä kehää, jonka keskellä vihreä lasipallo kiilsi kuin tarhapöllö. Vaunut seisahtuivat portaitten eteen.

* * * * *

Sudennahkalakki päässä astui punarosonaamainen, kookas, komea mies siniseen huoneeseen ja Hillevi rouva nousi kulkien häntä vastaan.

— Hyvä, että tulit, Kuuno! Etkö sinä nähnyt ketään vastaantulijaa jokisillalla... laamannia? Oh, minä niin pelkäsin, nyt en enään pelkää...

— Tätikulta, sinä näet vain uninäkyjä, en nähnyt sillalta saukkoakaan.

— Sitten _hän_ on vielä huoneessaan, etkö kuule, kuinka keinutuoli liikkuu?

— Ehkä akkuna on auki, tuuli kiikkua liikuttaa.

— Mutta hän on talossa, hänen henkensä on huoneen hajussa, käden koskettamissa kaluissa, kartanossa kaikkialla.

— Täti, jos on henkiä, niin niitä ei ainakaan näe.

— Kuuno, laamannin kuoleman jälkeen _tunsin_, kuinka hän herätti minut, ja usein sen jälkeen olen tuntenut hänen läheisyytensä. Sanotaan, että vainajat lähestyvät meitä, kun me ajattelemme heitä, mutta lähtevät, kun emme näe emmekä ymmärrä heidän henkipuhettaan.

— Olet, täti, taas lukenut salatieteitä ja Poen runoelmat kauhunäyillään tekevät vain suloisen, sairaan pääsi vielä sairaammaksi. Kas niin, nyt minä nostan tämän kauhun runoilijakuninkaan kauniisti hyllylle, eikä täällä enään kummittele.

Näin sanoen asetti Kuuno runokirjan kirjakaappiin.

— Niin, nyt minä olen tyyni, Kuuno, kun sinä olet täällä. Kävisit useammin, mutta sinä matkustat niin usein kaupunkiin.

— Sinun pitäisi ajatella jotain muuta, täti, sanoi Kuuno todella säälien Hilleviä, sillä hän saattoi toisinaan olla hellä katumapäällä ollessaan, kaupunkijuominkien jälkeen. — Jospa muuttaisinkin tänne.

— Niin, Kuuno, muutakin.

— Mutta Sarkku, miten sen käy? Täti, sinua vaivaavat vain muistot laamannista, jotka herättävät sinussa sairaita suruja. Muuttaisit joksikin aikaa syntymäpuustelliisi, lääkärikin on niin neuvonut.

— Lääkäri, lääkäri ei voi minulle mitään, minun sieluni on sairas.

Kuuno soitti pöytäkelloa ja huoneeseen tuli vanha Mari.

— Mari hoitaa nyt hellästi laamannin rouvaa. Lähden kaupunkiin, samalla pyydän tätiä kirjoittamaan tämän velkapaperin alle.

— Kuuno kulta, kirjoitan vielä tämän kerran, mutta tästä lähin saat paremmin hoitaa kartanosi asioita.

Kuuno puri hammasta ja rikinkellanvihreä silmä välähti. Kuuno herrassa heräsi taas paha, pinnallinen luonne. Hän muisti velkamiehensä. Hän sävähti, hillitsi itsensä, kumartaen suuteli hän tätiä otsalle ja poistui.

Mutta niin pian kun Hillevi oli poissa hänen näkyvistään, saivat ahneuden ja peliraivon hurjat henget vallan hänen sielussaan. Eteisestä näki hän pihalyhdyn valossa komean navetan, aittarivit, myllyn. Myllyn takana kuu kumotti. Pihakoira haukkui kuuta. Myllyhaan takana kohosivat Kyöpelinvuorta kohden suunnattomat, koskemattomat metsät.

Mikä mieletön ajatus! Mikä suunnaton rikkaus! Hänen täytyi saada Hillevi rouva pois kartanosta hinnalla millä hyvänsä! Hätäkös oli Hillevi rouvan asua puustellissaan. Ja äkkinäisen päähänpiston valtaamana hän sieppasi porstuan naulakosta laamannin ketunnahkaturkin ja majavalakin ja syöksähti tiehensä illan pimeään.