Part 2

Vuoren rinteellä kulki yöllä vahtisotilas. Hän kulki edestakaisin pyssy olalla puettuna paksuihin turkkeihin ja huopasaappaisiin ja pistin välähti usvan seasta. Alakuloinen aavistus ja kuoleman pelko valtasi hänen mielensä. Miksi hän pelkäsi? Olihan hänellä pyssy, jolla hän voisi ampua karanneen vangin, jos tämä hyökkäisi hänen kimppuunsa. Mutta ajatuksiaan hän ei voinut ampua kuoliaaksi. Ne tulivat yöstä, valittivat vankikomeroista, kaivertautuivat kaivoksista, ne ahdistivat, tukahuttivat, ne ikäänkuin puristivat häntä kurkusta... Ja hän muisti nuoruutensa ystävän, aron, puron, kylän... nuoren tytön, sitte hän näki vangin, jonka hiiren hän oli survonnut ja hän muisti tämän pahanentiset sanat ja kamalat kirot. Mitä turhia, hän oli vain nukkunut huonosti viime yönsä... vuosi pari vielä, niin hän taas olisi kotikylässä puron rannalla nuoruutensa armaan parissa, yön hiljaisessa hämärässä, kun kuu kumottaa aron takaa kuin suuri kuparinen kenttäkattilan kansi... Hän naurahti ja alkoi taas kulkea... Mitä? Liikuttiko tuuli risua? Lehti kahisi maassa ja sen alta hän näki pienet pippurinruskeat silmät, kohta niiden viereen ilmestyi uusia silmiä, kymmenen silmää. Hän kohotti jalkansa ja survoi korollaan etumaisen hiiren, joka litistyi maan tasalle. Kuului vitinää, ikäänkuin vuori olisi ruvennut elämään. Hän potkasi, mutta lehtien, puunjuurien ja kivenkolojen alta tuli yhä uusia kiiluvia pippurisilmiä, jotka ilkkuivat nälkäisinä ja verenjanoisina. Hän alkoi hypellä niiden päällä, mutta silloin tuli niitä joka pensaan alta, yhä useampia uhkaavia silmiä... Hän ojensi vaistomaisesti pyssynsä, mutta mitä se auttaisi, jos hän ampuisi, niitä tuli yön pimeydestä kuin pahoja pieniä henkiä. Tässä ei auttanut tuli eikä miekka. Hän alkoi huitoa pyssyllään ja hakkasi sillä maahan, kunnes etumaiset hiukan väistyivät, hän hakkasi ja huitoi, kunnes hän oli ihan uupunut. Ja kun hän katseli alas pitkin vuoren rinnettä, kihisi ja kuohui siellä satoja. Satoja, tuhansia, satoja tuhansia hiiriä juoksi jonossa ylös vuorta, koko nälkäinen, hirvittävä hiirilauma oli lähtenyt liikkeelle — Hän kalpeni ja hiukset nousivat pystyyn. Hiiriä oli mustana hänen ympärillään. Ne alkoivat juosta yli hänen jalkojensa, mutta kuta enemmän hän potki niitä luotaan, sitä hurjemmiksi ne kävivät. Hän tallasi ja tempoi ja hyppi tahmaisilla pienillä ruumiskasoilla, hän hyppi ja huusi, kunnes hän väsyi omaan voimattomuuteensa. Hiiret kapusivat pitkin hänen sääriänsä, ne repivät hänen rintaansa, ne iskivät pienet, terävät hampaansa hänen kurkkusuoniinsa. Kiljahtaen hän kaatui maahan ja nyt iski hänen ruumiiseensa tuhannen nälkäistä hammasta, ne purivat ja söivät hänet elävältä. Tunnin kuluttua ei hänestä ollut muuta jälellä kuin joku luu ja hiukan hiuksia, mutta hänen vieressänsä ruohikossa lojui täydellä panoksella ladattu pyssy ehjänä, sieluton, kylmä, kauhea kapine... Mutta yli usvaisen Uralin jatkoi julma hiiri-armeija matkaansa.

Samana yönä makasi vanki turvemajassaan vuoteella vaimonsa vieressä. Vaimo oli jättänyt lämpöisen kodin ja kylläisen kylän saadakseen jakaa elämän kaikki kurjuudet ja pienet ilot miehensä kanssa, joka oli päässyt koppirangaistuksesta ja sai liikkua vapaammin suuren Siperian toivottoman taivaan alla. Mies näki unta, että pieni hiiri tuli nurkanraosta ja sanoi: minä olen löytänyt minun ystäväni, mutta minun ystäväni on kuollut. Mutta me hiiret olemme sen tuhatkertaisesti kostaneet. Mies herätti vaimonsa ja sanoi vapisevalla äänellä: ”Vaimo, kuule, minä aavistan, minä tiedän sen... tänä yönä kuoli Mishka, Jumala hänen sielunsa siunatkoon.” —

Tupakkajurri.

Moona-Matti oli tuikea tupakkajurri. Hän viljeli tupakkaa monessa muodossa. Alituisesta piipun käyttämisestä oli oikeaan suupieleen uurtunut letkun levittämä lovi, sitä paitsi hän piteli suussaan purua ja mälliä, niin että alahuuli oli kuin turvoksissa ja karvasänkiset posket pullollaan. Hän pisteli poskeensa niin isoja mällejä, että pilanpäin puhuttiin kirkonkävijöiden kaataneen rekensä kumoon jäätyneihin mälleihin, joita Matti oli tienoheen polahuttanut.

Alituiseen Matti tuprutteli piipustaan haikuja ilmaan, imi ja inisi, alituiseen törrötteli muuri-uunin kranssilla rivi mahtavia mällejä. Alituisesta tupakanviljelemisestä olivat hänen pienet, tihruiset porsaansilmänsä, joissa oli ahmatin ahne ilme, käyneet vetisiksi ja verestäviksi. Hän oli ahne luonteeltaan, vieläpä siinä määrin, ettei hän aina raatsinut itse ostaa tupakkaa, vaan hankki sitä joskus hiukan luvattomallakin tavalla. Hänen tupakkapersoutensa oli joskus mennyt niinkin pitkälle, että hänen oli salaa nähty vetelevän toisten muonamiesten pöllyttämiä savurenkaita sisuksiinsa.

Hän oli ahkera piippujen kokooja ja niitä oli vuosien varrella kirstuun kasaantunut iso määrä mitä erilaisimpia ja eriskummallisimpia piippuja. Tästä varastostaan hän oli ylpeä ja kehuskeli sitä miesten tupakoidessa puhdetöiden lomassa. Hänellä oli pottivarsia posliiniperineen, oli nahkavarsia posliiniperineen, oli nahkaletkuvarsia, savikukkoja ja savipiippuja, lankkunysiä, lankivarsia, puuvarsia ja syöskinpesiä. Erikoisesti oli mainittava ”karipalti”, jonka varsi oli luinen, perä puinen ja hammasluinen munstykkäri, sekä "keisarin saunapiippu", jota hän käytti juhlatiloissa, häissä, ristiäisissä ja jouluna.

Moona-Matilla oli oma rakas tupakkamaansa, jota hän hoiteli kuin sielunsa silmää. Tupakkamaassaan hän viljeli nurkantakusiaan, omakasvuisiaan. Hän kylvi siemenet aikaisin keväällä riihen takana olevaan väkevään maahan, nurkan taakse. Kun siemenet olivat itäneet sirkkalehdiksi, istutti hän ne rivittäin lavaan. Tämä oli tuiki tärkeä toimi. Hänellä oli tässä työssään omat taikansa ja temppunsa. Hän istutti tupakantaimet juhannusyön kasteeseen, jotta ne paremmin kasvaisivat ja hyötyisivät. Lopuksi hän kasteli niitä väkevällä lantavedellä. Syksyllä hän kulki kuin mikäkin pyhän palturin uhripappi, väkihajuista huumaantuneena uhrilehdossaan korkeiden tupakanvarsien varjossa, pienten keltaisten kukkien tuoksussa ja leikkasi varret juuresta poikki, sitoi ne kimpuksi, asetti ne kerpuorrelle haarulleen, pani ne kuivumaan aitanräystään alle varjoisaan paikkaan.

Kun varret olivat tarpeeksi kuivuneet, veisti Moona-Matti hakkurin, kaiversi syventeisen kolon paksuun koivupuiseen lankkuun. Puukirveellä hän pienensi varret puolikarkeiksi. Salaperäiseltä uhritoimitukselta näytti sekin, kun tupakkataikuri sulloi hakkelukset kuivaan uhriastiaan kostuttaen niitä pyhän olven vierteellä tai kahvinsakalla, että tikerä, pistävä maku haihtuisi. Ennen survomista hän vei toisinaan surveet saunan lämpöiseen, lainehtivaan löylyyn, niin että ne saivat huulia hemasevan, makean kosteuden. Saunasta kuletti hän ne taas hakkuriin.

Väenpirtissä oli Moona-Matilla oma alttarinsa, uhripöytänsä salaperäisessä hämärässä sopessa. Sieltä kuului pientä jumalallista jyskettä, kun Matti hääräili hämärähenkisenä visakoivuisen tupakkalautansa luona, nosteli ja lasketteli lautaan liitettyä tupakkaveistä. Veitsen alla vilisivät kauppiaalta salateitä hankitut ryssänlehdet kuolinkamppailuaan, tupakkapatukat parkuivat tupakkalaudalla kuin kidutuspenkillä, ja mahorkkatokat tuhisivat tuskissaan pienentyessään palturiksi. Syksyn suuren sadon korjasi Matti talteen, täytti isomahaisen tupakkamassinsa ja kätki loput tiilenruskeaan seinäkaappiinsa, pisti avaimen tallukkaansa ja kulki turisten ja tupakantäyteisenä talven tarpeita tyydyttämään.

Moona-Matin massi ei auvennut koskaan toiselle tarvitsevaiselle, hän oli auttamattoman ahne, mikä hipaisi melkein rikoksellisuutta. Jos rengit heittivät lattialle paperossin pätkiä, niin hän kokosi ne talteen. Erillään muista hän loikoili omassa vuoteessaan pirtissä, tähyillen tovereitaan. Hän kuunteli itseensä kohdistuvia kokkapuheita viisaan levolla, ympäröiden itsensä saavuttamattomaan savupilveen. Erikoisesti hämmästeli Kalle, tallirenki. Mutta Matti naureli vain kuivaa nauruaan tai veteli koiranuniaan siristellen silmiään, mutta salaa hän seurasi miesten toimia. Kun miehet vihdoin nukahtivat ettoneella, nousi Matti ja korjasi saaliinsa, mättäsi muurinreunalle kasaantuneet mällit mahtavaan massiinsa ja korjasi ne aarreaittaansa, koreaan kaappiinsa. Muonamiehet ja rengit sadattelivat piikoja, mutta nämä huomattiin viattomiksi. Asia raukesi sillä, että arveltiin käypäläisten kehveltäneen mällit, sillä niitä kävi usein isossa talossa. Mutta tallirengillä oli omat arvelunsa, joita hän ei uskaltanut muiden kuullen lausua, sillä hän tiesi Moona-Matin kieroksi käräjänkävijäksi ja riitapukariksi. Moona-Matti vetäytyi kuoreensa, tallusteli töissä muiden mukana, pureskeli mälliään tai pöllytteli palturiaan kuten ennenkin. Toiset pyytelivät häneltä pilanpäiten palturia lainaksi, mutta Matti ihan ärhentyi kehumaan köyhyyttään. Mistä hän köyhä mies lainaisi, nipin näpin pysyi itsekin tarpeellisessa tupakassa, menkööt muilta mahtavammilta mankumaan! Tallirenki pisteli pilojaan, mutta Matti ei niitä ottanut kuuleviin korviinsa. Turhaan kilpistyivät Kalle rengin hammastukset Matin alistuvaisen ahneuden ankaruuteen. Mutta Kalle päätti sopivassa tilaisuudessa masentaa Matin kovapintaisuuden, päätti tehdä sellaiset kepposet, että hän pakoittaisi Matin pitämään tupakkakestit koko talon tupakkaväelle.

Kului joku aika ja Matti oli varuillaan. Hän ei enää uskaltanut koskea mälleihin. Mutta nyt hän keksi toisen keinon. Hänen tupakkavarastonsa alkoi kevätpuolella tehdä loppuaan eikä hän olisi raatsinut ruveta tekemään uusia mahorkkamatkoja. Hän säästi ja säästi, sydäntä kirveli, hän kitui ja kihnutti, mutta kitupiikin piipunperät possahtivat omituisen ontosti, ja surullisena pisteli hän poskeensa viimeisiä pikanellejaan. Kerran sitten miesten maatessa hän huomasi lattialla sängyntolpan vieressä törröttävät miesten lankkunysät, äkkiväärät ja hupaisesti kiertyvät posliinipottipäät, eikä hän voinut vastustaa haluaan. Hän alkoi nyt salaa kaivella piippujen perskoja poskeensa, palasi vuoteelleen ja nukahti autuaalliseen uneen nähden unta suurista tupakka-aarniometsistä, siellä hän kulki kuin jättiläinen poltellen honganpituista piippua, pöllytellen taivaalle pilvenpituisia savupatsaita ja kuunkokoisia savurenkaita.

Kun miehet heräsivät, ihmettelivät he, että piipunperskat olivat ihan kuin pohjaan sammuneet ja arvelivat syyn olevan uudessa kauppiaalta tuodussa tupakassa, johon oli sekoitettu pehkua. Mutta Kalle, tallirenki alkoi epäillä Mattia. Hän piti varansa, kun miehet taas makasivat. Hän nukkui vain toisella silmällään, mutta toinen silmä tirkisteli Moona-Matin hämärään soppeen. Mattikin tähysteli, ja kun hän luuli miesten jo nukahtaneen, nousi hän hiljaa vuoteeltaan, kulki varpaillaan yli natisevan permannon, hätkähti, katsahti kasvoihin, vapisi, kumartui ja kaiveli piippujen perskat piippunsa pohjaan. Hiipi sitten omalle vuoteelleen, paineli peukalolla perskat "kynnyksen alle", alahuuleen, joka pian pullotti niinkuin ruokapussi apinalla. Niin nukahti Matti makeaan tupakka-uneensa.

Silloin Kalle nousi, hiipi hiljaa ovesta talliin, veitsellään raaputti hevosenlängen alta myrkyllistä hikeä. Hän palasi pirttiin ja hieroi hien Matin piippuun, jonka Matti oli asettanut tupakkalaudalle.

Kun miehet heräsivät, sanoi Kalle aivan kuin muuna miehenä: "Totta totisesti! täällä on taas joku käynyt piipunperskojamme kaivelemassa. Joku kaksijalkainen, vanha tupakanperso pukki! Olisikohan näitä meidän kotopukkiamme, mutta kyllä me siltä parran poltamme!" ilveili Kalle. Miehet yskivät ja nauroivat partaansa, he ymmärsivät hyvin Kallen yskän —. "Kaksi tupakkapatukkaa miestä päälle, oikeata Rauman Rappea ja jokaiselle vielä pikanelli poskeen! Eikö niin miehet? Sen se vietävä voro saa hellittää!" lisäsi Kalle. "Niinpä, niin, emme me liikoja vaadi, niin, niin, pikanelli poskeen!" säestivät miehet ja sihauttivat pitkiä sylkyjä Moona-Matin puoleen, joka pälyili ympärilleen.

— Eikös niin, Matti? ilkamoi Kalle ja kulki Mattia kohden. — "Mitäs minä, höm, höm, kyllähän minä - -", ehätti Matti hämillään.

— Pistetäänpä, Matti, sen asian päälle tupakaksi! Sanottu sana seisoo! Kalle tarjosi massiaan Matille. Matti täytti piippunsa längenhien sekoituksella, iski tulen ja alkoi hissuksiin ja hyvillään asian hyvästä käänteestä vedellä haikujaan. Mutta kuta enemmän hän veteli, sitä kummallisemmin alkoivat korvat suhista, lattia alkoi keinua ja seinät häilyä. Matti alkoi voida pahoin. — ”Mi, mitä sinä olet tehnyt — — —?” höpisi Matti Kallelle. — ”Mitä sinä olet tehnyt, olet pulittanut meidän perskojamme ja mällejämme, tunnusta pois!” — kivahti Kalle. Pirtti alkoi mustua Matin silmissä ja hän tunsi kouristuksia. — "Tunnustatko, muuten loppusi on lähellä", kivahti taas Kalle polkien jalkaansa. — ”Kyllähän minä tunnustan...”, sanoi Matti hätääntyneenä. Samassa hän menetti tajuntansa ja pökertyi vuoteelleen. —

Matti makasi vuorokauden sairaana vuoteellaan voihkien ja ähkien, eikä mahorkkakaan nyt maistunut. Kun hän taas toipui ja alkoi liikuskella arkana pirtissä, kovistivat miehet häntä hänen lupauksestaan. Ei mikään auttanut. Lauvantai-iltana täytyi Matin kävellä kirkolle. Kun hän palasi kauppiaalta, oli hänellä nahkalaukussaan tupakkapatukka kutakin miestä kohden. Miehet olivat armahtaneet puolella.

Mutta koko sunnuntaipäivä oli yhtämittaista tupakkakestiä ja mahorkkamässäystä. Pirtissä oli savua sakeasti kuin saunassa, niin että seiväs olis pystyssä pysynyt. Tarjottiinpa Matillekin. Hänen täytyi niellä niin pilkat kuin sauhutkin, jotka hän omilla varoillaan oli saanut kumppaneilleen kustantaa. Hän muisteli äskeisiä ähkypuuskiansa ja päätti muuttaa turhia tupakkatapojaan. —

Vihdoin sopu sulatti miesten mielet ja koko asia vaivutettiin villasella. Moona-Matti kävi säyseämmäksi, tarjosipa toisinaan tupakankin. Sen koommin hän ei enää koskaan mielitellyt miesten mällejä, ja piipunperskat saivat olla rauhassa...

Ja Mattikin sai olla rauhassa.

Kiittämättömyys

Pekka oli palvellut papilla renkinä jo monet vuodet. Hän oli harmaantunut papin palveluksessa, kuten hän sanoi. Pekka oli tyytyväinen pappiinsa ja pappi renkiinsä. Pekka ajeli kirkkoherraa kirkolle, kinkerille, sairaiden luo, könötti reen pulkkapuulla tärkeän ja tomeran näköisenä, ikäänkuin hän olisi ollut kirkkoherran oikea käsi, joka ohjasi niin kirkkoruunaa kuin papin kirkollisia toimia. Koska pulkkapuu oli hiukan korkeammalla papin etuistuinta, oli Pekka vähitellen tottunut katselemaan maailmaa ja sen vaeltavia vastaantulijoita hiukan yliolkaisesti — papin olan ylitse. Mutta pappi ei tätä hyvyydessään huomannut, Pekka ohjasi varmasti hevosta, ja pappi tuudittui miettimään monena vuotena kypsynyttä ajatustaan palkita Pekkaa turvaamalla hänelle tyyssijan vanhuuden päivien varalle.

Pekan oli hyvä olla pappilassa, väentuvan porstuan peräkamarissa, siellä hän asusti yhdessä vaimonsa kanssa. Vaimokin oli pappilan vanhoja palvelijoita. Kuten tavallisesti vanhat palvelijat, oli hänkin käynyt itsetietoiseksi, oman arvonsa tuntevaksi. Salassa toivoi pariskunta, että kirkkoherra vihjauksensa mukaan yllättäisi heitä kerran jollakin suurella rakkauden työllä.

Niin elivät Pekka ja hänen vaimonsa vanhassa pappilassa. Pekka oli lukutaitoinen mies, opasteli itse lapsiaan, mutta ulkotöihin hän ei paljoa puuttunut, ruokkihan hevosia, erikoisesti ruunaa. Siihen menikin aika, kun sitä osasi taitavasti venyttää. Vaimon mielestä oli papin säkki tyhjentymään, viljaa riitti heille yllinkyllin. Vaimo luuli tekevänsä papin rouvalle suurenkin palveluksen sitoessaan hänelle saunanvastoja ja luutia. Mutta unohti vitsalla kurittaa omia lapsiaan. —

Kirkkoherra oli aulis ja alhainen mies, kuten kansa sanoi. Hän oli tottunut Pekkaan eikä aluksi luullut voivansa tulla toimeen ilman häntä. Sillä Pekka oli vuosien varrella oppinut tuntemaan papin tavat, jo puolitiessä osasi hän tyydyttää papin mielihalut. Pekka oli ruvennut matkimaan kirkonpaimenen tapoja, hänen arvokasta käyntiänsä, kurkun kahistamista ja nenän nuhisemista. Pekka pöyhistyi sanomattomasti, kun kirkkoherra alkoi lukusilla käyttää häntä joskus lasten luettajana. Hänen valtansa kasvoi. Hän puhui mahtipontisesti käyttäen puheessaan vanhan testamentin jyriseviä sanoja. Luettaessaan lapsia hän löysi aina virheitä niiden naapuriensa lapsien luvussa, jotka jollakin tavalla olivat pistelleet häntä hänen hullunkurisesta papillisuudestaan. Hänen vaatimuksensa kasvoivat. Kun emäntä lukusilla tuli pyytämään häntä syömään väentuvan puolelle, vastasi hän kauttarantaisesti ja arvokkaasti: "En tule, kun tässä pitää mennä lapsia luettamaan". Kirkkoherra nauroi muiden mukana kuultuaan tämän Pekan vastauksen, sillä hän piti tätä vanhan palvelijan omituisuutena. Hän antoi usein Pekalle anteeksi, vaikka hän huomasi tämän mielikuvituksellisen vilpin, valheen ja laiskuuden. Pekka alkoi äyskiä ja ärhennellä pappilassa, ikäänkuin hän olisi ollut isäntänä talossa. Hän alkoi laiminlyödä ruunankin, laiminlöi kaikki työnsä, vetelehti vain pitkin päivää vuoteellaan ja kerrottiin hänen salaa lauvantaisin kallistelevan muonamiesten kanssa sahtikannuja. Mutta kirkkoherra ei huomannut Pekan keinotekoista mielentilaa. Tällaisina hetkinä Pekka alkoi jo neuvoa ja oikaista kirkkoherraakin. Kirkkoherra alkoi ihmetellä Pekan muuttunutta käytöstä, hän alkoi kyllästyä hänen neuvoihinsa ja päätti sopivassa tilaisuudessa toteuttaa vanhan tuumansa, päätti palkita Pekan entiset palvelukset. Pian siihen tarjoutuikin tilaisuus. Koetti taas kinkerin aika. Pekka ajoi tapansa mukaan pappia lukusille, mutta häppäpäissään ajoi hän ruunan ojaan ja samalla matkalla teki hän muitakin kolttosia. Lukusilla hän peloitteli lapsia, isäntiä ja emäntiä. Kun häntä nytkin käskettiin syömään väentuvan puolelle, hän loukkaantui aivan hirmuiseksi siitä, ettei häntä kutsuttu pappien ja isäntien mukana talon peräkamariin. Pekka töytäsi nyt talon puolelle, kynsi viattoman näköisenä korvallistaan ja sanoi: "Kuulkaas, kirkkoherra, ruuna on kovin levoton, täytyy mennä sitä säälimään ajokuntoon, olisi jo aika lähteä." Kirkkoherra ei vastannut mitään, mutta nyt oli hänen kärsivällisyytensä lopussa, hän päätti toimittaa Pekan pois talosta. Hän oli kerran kirkkoherranrouvan kanssa päättänyt ostaa Pekalle ja hänen vaimolleen pienen talon. Sen hän tekikin ja pian istui Pekka pienen, kirkonkylän laidassa olevan talon isäntänä.

Pekka pöyhistyi vielä enemmän isäntämiehenä. Hänellä oli nyt talo, mutta ei ollut karjaa, talouskapineita. Hän tarvitsi hevosia, lehmiä, auroja, karhia, kuokkia ja sitä varten täytyi ottaa velkaa. Pekka oli pappilassa tottunut tekemään muiden määräyksen mukaan, hän osasi siellä tottumuksesta tehtävänsä ulkoa, jotka hän täytti kuin unissakävijä. Mutta hänestä ei ollut itsemäärääjäksi. Hänen järkensä ei ollut tottunut omin päin askartelemaan. Salaa sisimmässään hän alkoi kantaa kaunaa papille, sillä hänen ylpeytensä ei sallinut hänen mennä pappilasta neuvoja pyytämään.

Pekka antoi palvelijoilleen ristiriitaisia käskyjä. Kun he huomasivat, ettei isäntä ymmärtänyt taloudenpitoa, alkoivat he vetelehtiä, kuten isäntäkin loppuaikoinaan oli vetelehtinyt. Kun silmä vältti, niin he makasivat ojanreunalla. Isännän nähdessään he näön vuoksi tarttuivat työaseihinsa. Päälle päätteeksi sekaantui vaimo kaikkeen, möi salaa viljaa kahvitellakseen kylän akkoja. Vaimo sai vähitellen kaiken vallan mitättömän miehensä käsistä.

Ensin mies alkoi vaimolleen salaa nurkua kovaa kohtaloaan.

— Miksei se pahuuksen pappi antanut rahojakin, miksi antoi vain siemenviljat?

— Pahaksi se oli.

— Pahaksi, olisipa antanut olla renkinä.

— Eikö isäntämiehenä kelpaa kellitellä?

— Ei kelpaa. Talopahasen antoi päästäkseen minusta. Metkut sillä oli mielessä.

— Menisit pyytämään rahoja.

— Ei luvannut rahoja. Sanoi, että koeta nyt tulla omillasi toimeen. Pahan se pappi minulle teki.

Niin puheli Pekka vaimolleen, ja vaimo säesteli häntä ja auttoi salaa talon rappeutumista.

Pekka alkoi vältellä pappia, ikäänkuin tämä olisi ollut syynä hänen onnettomuuteensa. Talo oli jo kaikkia kiinteimistöjä myöten velkaantunut. Pekka ei sitä enään omistanut. Hän alkoi yhä enemmän kallistella sahtikannuja, niihin hän nyt tuhlasi siemenohransa. Häppäpäissään hän kuljeskeli kyliä, hoki ja haukuskeli kirkkoherraa. "Antoi tyhjän talon", niin hoki hän humalapäissään. Hän syyti nyt umpikuljuisessa mielessään kaiken syyn papin niskoille. Niin vierivät viikot, niin kuluivat kuukaudet, pappi kasvoi hänen silmissään jonkinlaiseksi vääräksi rankaisijaksi, joka oli hänen, talonpitoon tottumattoman miehen saattanut turmion partaalle. Täten hän nukutti omaatuntoaan. Hän alkoi vihata pappia, siten hän antoi jonkunlaisen syrjäiskusuunnan omalle tyytymättömyydelleen, sai tekosyyn päästä itsemoitteesta. "Siinä ei ollut mitään tarkoitusta koko talonlahjalla", puheli Pekka usein. "Enkä minä itsekään ymmärrä, mikä tarkoitus minulla oli ottaessani lahjan vastaan." Täten kasvoi kiittämättömyyden kavala, kylmä paino hänen sydämessään. Hän uskoi olevansa oikeassa, hän valehteli itsellensä vapahduksen kiitollisuuden velvollisuudesta. — "Minä en voi sitä koskaan antaa anteeksi, että antoi tyhjän talon!" Niin höpisi hän itseksensä.

Pian myytiin talo pakkohuutokaupalla, ja Pekka sai vaimoineen lähteä mierontielle. Vaimo alkoi pitää pientä, kulkevaa kahvikauppaa, ukko veteli pieniä kärryjä maantiellä. Mutta ei sekään ajan pitkään lyönyt leiville. Vaimonsa kanssa vetelehti Pekka kylästä kylään, lopulta naapuripitäjästä toiseen pitäjään. Asuskelivat missä milloinkin, ukko tehden tuohitöitä, vaimo luutia laittaen. Ja yhä kasvoi Pekan mielessä viha pappia kohtaan. Tämä tarkoitukseton taivallus paikasta paikkaan oli papin pahuutta. Mierontielle hän silloin Pekan saattoi, kun talon toimitti!

Mutta pappi istui pappilassa ihmetellen maailman menoa. Hän puheli kerran lauvantai-iltana, pakkasen paukkuessa, vaimolleen:

— Missähän se Pekkakin nyt mahtanee matkata? Luulin tehneeni hyvän työn, mutta Pekka ei sitä jaksanut kantaa. Elämän myötätuuli on usein vaarallisempi kuin vastukset ja vastatuuli. Siitä taitaa olla jo kaksi vuotta, kun ostin Pekalle talon. Niin, niin, Jumala häntä armahtakoon!

— Ehkä tämä koettelemus oli Pekalle opiksi, täällä meillä pappilassa hänen oli liian hyvä olla, sanoi papin rouva.

— Olen usein tullut ajatelleeksi, että ehkä minä tein väärin antaessani rengilleni talon, sillä elämän koreus käy kaiken maailman tietä. Ehkä minä olen syynä Pekan onnettomuuteen, puheli pappi.

— Sinä suurentelet omia syitäsi, sanoi rouva. Sinun ei pidä katua hyvää tekoasi. Jolleivät ihmiset sitä käsitä, niin on se ihmisten oma syy.

— Niin taitaa olla, mutta se ei estä minua edelleenkin tekemästä hyviä töitä, sillä niinhän opettaa suuri mestarini.

Samassa koputettiin ovelle, kirkkoherraa kutsuttiin keittiöön. Ovensuussa seisoivat Pekka ja hänen vaimonsa isoine luutakimppuineen. Pekka kumarsi hiukan vastahakoisesti, hänen henkensä löyhkähti väkevälle.

— Päivää. Piti tulla katsomaan tuttuja paikkoja. Hehhee! Tässä nyt kirkkoherra näkee työnsä tulokset, tuohiäijän ja luutamuijan, soperteli Pekka.

— Soh, soh, koetti muija estellä, eikö kirkkoherran rouva osta luutia, meidän pappa se on hiukan...

— Suus kiinni, kun minä puhun asian selväksi.

— Työni tulokset? ihmetteli kirkkoherra.

— Niin, niin, miksi kirkkoherra antoi minulle tyhjän talon? Mitä pahaa minä tein, että minua sillä lailla vedettiin suoraan sanoen nenästä?

— Pekka parka, sanoi kirkkoherra, olen kyllä kuullut, että sinä kylillä olet moitiskellut minua oman saamattomuutesi tähden, mutta katso ja tutki itseäsi, etköhän silloin lähempää löydä syytä omaan turmioosi.

— Tehän minut olette turmioon toimittaneet, kivahti Pekka. Kuka korvaa minun menoni, minun velkani, koko tämän elämäni helvetin, johon minä olen joutunut!

— Mietihän ja hillitse sanojasi! puhui nyt pappi hiukan kiusaantuneella ja kiivaammalla äänellä.

— Maksakaa pois, maksakaa korvaus kaikesta, mitä olen menettänyt!

— Tämä menee jo liian pitkälle, huusi hyväsävyinen kirkkoherra. Kiittämättömyys on maailman palkka!