Part 1

language: Finnish

JOULU-YÖN TARINA

Kirj.

Larin-Kyösti

Helsingissä, Kustannusosakeyhtiö Fundament, 1918.

SISÄLLYS:

Joulu-yön tarina. Juoksa Joikuja. Hiirenkesyttäjän kosto. Tupakkajurri. Kiittämättömyys. Asemamies. Vanhankartanon tarina. Alju. Puhelinpylväs ja pihlaja. Ainaisen auringon etsijä.

Joulu-yön tarina.

Yksinäisellä saarella asui Jurkka, vanha kalastaja. Hän kulki ja höpisi aina itseksensä. Kylässä, jossa hän kerran viikossa kävi ruokaa hakemassa, sanottiin häntä henkiennäkijäksi. Hän puheli muka oudon olennon kanssa, jota hän sanoi "Liitäjäksi".

Oli joulu. Pappiloissa ja kartanoissa paloivat joulukynttiläkuuset ja pirttien palkeilla kahisivat oljet. Mutta yksin istui mökissään Jurkka odotellen viimeistä jouluiltahämäräänsä, sillä Liitäjä sen oli hänelle sanonut, että kuolema tulisi sinä yönä ajaen mustalla varsalla helistellen kulkusilla yli järven jään.

Jurkka istui pyhäpaita yllään sänkynsä laidalla ja kuunteli tuulen outoja ääniä, jotka supsutellen ja kuiskutellen kiertelivät pitkin nurkkia. Niin, tulkoon vain vapahtaja-kuolema, eihän häntä kukaan kaipaisi, eihän hänestä kellekään hyötyä ollut, eihän maarin, eihän maarin!

Silloin tuuli humisi syvemmin kuin huokaisten ja Jurkka oli tuntevinaan, miten Liitäjä näkymättömänä lehahti huoneeseen ja istahti hänen viereensä. Liitäjä oli valkeahipiäinen, kuultava, kalpea, keveä kuin arka aatos ja haihtuva kuin haikea uni.

— Liitäjä, Liitäjä! Missä kulkee nyt kuolema, höpisi Jurkka.

— Ohi kirkon kiitää, ohi kalmiston karkaa!

— Liitäjä, Liitäjä! Onko kalman hevonen huurteessa?

— Kalman hevonen on höyryn huurteessa!

— Liitäjä, Liitäjä, kohta on keski-yö ja minun elämäni puu! Kukkiiko se kohta?

— Kohta kukkii elämäsi kypsä puu, etkö jo tunne täyteläistä tuoksua?

— Niin, minun kaunis pihlajani kukkii. Liitäjä, Liitäjä! Näetkö oksaa, joka akkunanreijästä huojuu huoneeseen?

— Näen oksan, joka huojuu huoneeseen, se viheriöitsee kuin joulukynttiläpuu.

— Liitäjä, tiedätkö! Minä kasvatin sen kauniin pihlajan jo nuorena akkunani alle. Kerran myrsky työnsi oksan akkunasta sisään.

— Myrskykö työnsi oksan akkunasta sisään?

— Niin, mutta minä en leikannut oksaa.

— Sinä et leikannut oksaa, vaikka kylmää huokui huoneeseen.

— Minä lämmitin tupani ja katso, oksa alkoi vihertää keskellä talvea.

Alkoi vihertää keskellä talvea ja minulla oli huoneessani ikuinen kesä... Vaikka talven tilhejä ulkona paleli paljailla oksilla. Mutta minun oksani viheriöitsi, niinkuin se vain kesällä viheriöitsee ja lehdet tukkivat akkunan aukon niin, ettei pakkanen huokunut huoneeseeni.

— Siksi, että sinä säästit oksan, sait sinä sieluusi ikuisen kesän ja ikuisen runsauden rauhan.

— Liitäjä! Liitäjä! Mikä ihana tuoksu tulvaa nyt huoneeseen? Onko nyt minun kesäni tullut keskellä talvea?

— Keskellä talvea kukkii nyt elämäsi puu.

— Liitäjä, Liitäjä! Mikä häikäisevän hivelevä valo virtaa himmeään huoneeseeni!

— Taivaalle puhkeavat kaikki tulikukkien terät, ja kuolema kulkee vielä kaukana!

— Mikä rauha ja rakkaus täyttää sydämeni! On kuin näkisin suuren joulukynttiläpuun, jonka oksan alla lapsena leikin, nyt se kohoo, kasvaa läpi katon taivaaseen saakka.

— Eikö sinun ole kylmä?

— Minun suonissani on suvinen lämpö, suvinen suhina soi korvissani ja suuret suvilinnut laulavat puun latvassa.

— Sinä näet unelmiesi ihanan puun.

— Liitäjä, Liitäjä, tämä unelma on iki-ihana!

— Nuku, nuku, niin näet vielä ihanamman uneni

— Mutta Liitäjä, Liitäjä, minä kuulin jo kulkusten kilinän!

— Kuolema kulkee vielä kaukana.

— Mutta nyt ajoi jo kuolema pihalle.

— Kuolema kauas jäälle jäi.

— Minä tunnen, kuinka minä kohoan kuin paratiisilintu, minä astun joulukynttiläpuun oksalle, minä kiipeän, minä kohoan, minä olen keveä kuin höyhen ja syvällä alhaalla allani näen minä kirkon, pappilan ja järven jään. Mutta missä kulkee kuolema?

— Kuolema ajoi jo ohitse, etkö kuule kulkusien kilinää?

— Liitäjä, Liitäjä, minä en kuule kulkusia. Minä näen taivaan aukenevan. Kuin kesäisten lehtojen latvat kohisevat korkeat urut korvissani.

— Ikuiset henget soittavat sinulle taivaan aurinkoportin edessä.

— Liitäjä, Liitäjä! Nyt portti aukenee, maa katoo kuin varjo silmistäni. Minä näen, minä näen, Liitäjä, Liitäjä!

* * * * *

Vanha Jurkka asetti kädet rinnalleen, pää vaipui taaksepäin, hän nukahti kuin lapsi ihmeellinen, arvoituksellinen hymy huulilla.

* * * * *

Kun Jurkkaa ei pariin päivään kuulunut kylille, tulivat ihmiset häntä katsomaan.

Hän makasi vuoteessaan kuolleena lasittunein avosilmin, ikäänkuin hän olisi tuijottanut läpi katon jotain epämääräistä, salaperäistä, suurta ja tuntematonta — — Mutta lattialla vuoteen vieressä oli taittunut pihlajan oksa, jonka lehdet olivat surkastuneet. Jouluyön myrsky oli murskannut pihlajan akkunan alla.

Juoksa Joikuja.

Nuori lappalainen Juoksa ajeli valkealla porollaan tunturilla. Vaarat loistivat valkoisina hänen silmissään ja lumitähdet kimmelsivät Hiljaa huojui hän pulkassaan, jälessä nuoraan sidottu ahkio, johon oli sälytetty kodan kangas, padat, astiat ja muut taloustarpeet. Ja Juoksa ajatteli yksinäistä elämäänsä tunturilla, tähdet vilkuivat kuin silmäripsiään räpyttäen hänelle salaperäisinä ja kylminä korkeudesta yli tunturien. Ja Juoksan valtasi sanomaton ikävä. Hän hoputti poroa, joka juoksi läähätellen hänen edessään ja heitteli kavioillaan lunta vasten hänen silmiänsä.

Ja siihen aikaan oli kuin kummallinen mykkyys laajassa Lapissa, mykkyys painot luontoa ja ihmisiä. Harvoin visertelivät linnut, vain riekot naurelivat kuin pahat peikot pelottaen ja eksyttäen ajajia ja erämiehiä. Ihmiset olivat umpikuljuisia ja mykkämielisiä, epäillen katselivat he vierasta, jonka tulon hallin ärheä haukunta ilmaisi, eikä tämä heleä haukunta tuonut vaihtelua heidän yksitoikkoiseen elämäänsä. Silloin levitti ikuinen puolihämärä ikäänkuin tumman lepakonsiipensä yli raukean, rajattoman Saamemaan. Sanattomina istuivat Lapin miehet ja naiset sijoillaan tai puuhailivat arkoina arkiaskareissaan. Sillä he eivät vielä silloin tunteneet laulun lohduttavaa taitoa, joiun jumalallista sytytystä heidän ilottomissa sydämissään. Heidän mielensä oli kuin öinen luonto heidän kotansa ympärillä.

Juoksa ajeli hiljaa, ei kuulunut muuta kuin sijojen sälinää ja porokellojen kilkatusta. Kun Juoksa saapui tunturille, näki hän allaan pienen joen uoman kiemurtelevan tunturien välitse. Hän katseli kaukaisia jäätyneitä jänkiä ja matalaa metsää, joiden rantojen yllä levisi raukea, viheriä heloitus taivaalla. Oliko tämä hänen luvattu maansa, olivatko nämä rannat hänelle pyhitettyjä, tännekö hän pystyttäisi kotansa, sinnekö toisi hän omansa... onnensa yön puolen maasta?

Näitä mietti Juoksa istuessaan pulkassaan ja ajaessaan ylös tunturin rinnettä. Mutta äkkiä kävi pitkä leimuava säihke yli taivaan. Leimun ja säihkeen syttyessä nosti hän katseensa aivan taivaan keskikohtaan. Se velloi ja värjyi milloin rikinkeltaisena, milloin tiilenpunaisena, se levisi ja kuohui nopeasti. Jonkun ajan kuluttua alkoivat läntiseltä taivaalta uudet tulikimput singota, itäiseltä taivaan rannalta sinkui vastaan uusia sädesuihkuja, jotka ikäänkuin ristiaallokossa taittuivat toisiaan vasten avaruuden alla. Tulimeri kohosi ja vaipui vähitellen. Se loi koko seudun satumaaksi. Juoksan henki kohosi kokonaan leimuavaan avaruuteen, joka heijasti ihmeellisillä väreillään valkeaverhoisiin tunturinseiniin. Hetken riehuttuaan vaalenivat, uupuivat ja liukuivat tulikielet pohjoiseen ikäänkuin kadoten ammottavaan kitaan. Pohjoiselle taivaan rannalle jäi vain väreilevä, leveä kultakirjokaari, luoden valoa korven helmassa ajelevalle yksinäiselle lappalaiselle.

Juoksa heilautti ajohihnaa ja poro alkoi juosta alas rinnettä joen rannalle. Pohjoinen säteilevä kaari näytti hänestä nuorten lappalaistyttöjen rintakoristukselta, joita nuoret saamisulhot heille morsiuslahjoiksi antavat poroja vaihdettuaan. Ja taasen ajatteli Juoksa omaansa... onneansa, jota tunnetta hän ei voinut pukea sanoiksi eikä säveliksi. Kummallinen ahdistus ja levottomuus ahdisti häntä. Ja kuta lähemmäksi hän ajeli joelle, sitä levottomammaksi hänen mielensä muuttui.

Keski-yöllä hän saapui joelle. Hän pystytti sen rannalle kotansa, loi sen ympärille lunta, ripusti räppänästä riippuvaan koukkuun patansa, teki tulen, söi liemensä ja viskautui sitten peskiinsä puettuna porontaljalle nukkumaan.

Hän heräsi yöllä, hän oli ikäänkuin puoleksi horroksissa, puoleksi valveilla. Hän tunsi, ikäänkuin maa hänen allansa olisi liikahtanut Mitä tämä merkitsi? Hän oli kuulevinaan askeleita, hän nousi ja siirsi oviverhon, mutta ei nähnyt ulkona ketään. Hän paneutui taas levolle. Nyt kuuli hän, ikäänkuin joku olisi kuiskuttanut jotain hänen korvaansa kotakankaan takaa. Hän kääntyi äkkiä ja kysyi kuiskuttajaa, mutta ei saanut vastausta. Sitten kuuli hän, ikäänkuin joku olisi raaputtanut kodan seinää, ja kaikki esineet, jotka hän oli ripustanut paikalleen, putosivat maahan, ikäänkuin joku näkymätön olisi niitä viskellyt. Oliko hän joutunut pahojen henkien heiteltäväksi, hän ei tahtonut huutaa eikä kirota, sillä hän tiesi, että sellaiset öiset kävijät eivät sellaista suvaitse, ne voivat tappaa poron, tappaa hänetkin. Hän kuunteli taas, mutta ulkona oli hiljaista. Hän kuuli poronsa kaappivan jäkälää kodan ulkopuolella ja hän tyyntyi. Ehkä tuuli vain oli tehnyt kepposiaan. Hän kääri porontaljan ympärilleen ja nukahti taasen.

Hän heräsi taas omituiseen meluun. Pata kuohui ja räiskähteli, ja hiillos sen alla kiilui. Ja kun hän katseli tarkemmin, näki hän jotain heilahtelevan edestakaisin kodassa. Pata heilahteli edestakaisin niinkuin kirkonkello ja hän oli kuulevinaan säveliä sen soinnussa ikäänkuin naisen äänen, joka hiljaa ja heleästi hyräili omituisia sanoja. Hän nousi ja korjasi hiillosta, sillä hänen oli vilu. Silloin hulmahti, ikäänkuin tunturilta olisi luistanut lumivyöry tai myrsky olisi tahtonut nostaa koko kodan ilmaan. Tuli sammui. Juoksa kaatui vuoteelleen. Juoksa jäi katselemaan tähtiä, jotka tuikkivat räppänästä.

Juoksasta tuntui, ikäänkuin hän olisi vaipumistaan vaipunut maan alle, mutta tähdet loittonivat loittonemistaan, niin että ne lopulta pienenivät aivan näkymättömiksi ja silloin tapahtui jotain aivan ihmeellistä. Kun hän avasi silmänsä, näki hän kodan nurkassa revontulien loimussa ihmeen ihanan neidon, joka oli puettu valkoiseen sarkakäyhtiin, sen ympärillä oli kimmeltävä solkivyö. Päässä oli tytöllä valkoinen neljän tuulen lakki. Hänen pippurinruskeat suuret, syvät silmänsä paloivat kiehtovasti, niistä välähti ikäänkuin kullankellertävä välke kuusta. Hän nosti kätensä, hän oli varoittanut Juoksaa. Juoksa ei voinut siirtää silmiään immen ihanuudesta. Hän aikoi nousta, mutta hän oli ikäänkuin taljaan kiinnitetty, hän toivoi, että impi tulisi lähemmäksi ja hän ajatteli: olisipa hän minun omani... onneni.

— Mitä sinä tahdot minusta? Impi ravisti päätään. Onko tähän aarre kätketty, mutta silloinhan olisi kattilan reuna äsken muuttunut härän pääksi, härän päästä siemeneksi, siemenestä sisiliskoksi? Miksi pata pelotti minua? Enhän näe vihreätä tulta. Onko tähän paikkaan kaivettu kavallettu aarre? Taasen ravisti impi ihanata päätään. Oletko sinä uni, niin toivoisin, etten koskaan heräisi? Jos sinä olet ihmisen impi tai immen kuva, niin vastaa minulle! Jos sinä olet tämän paikan haltiatar, niin häiritsenkö minä sinua? Impi nyökytti päällään ja katosi samassa. — Juoksa hieroi silmiään, oliko hän nähnyt unta? Hän oli vielä näkevinään sen ihanan immen, joka katosi kodan oviverhon kautta. Sitten nukahti Juoksa omiin ajatuksiinsa.

Juoksa ei tiennyt, kuinka kauan hän oli nukkunut. Hän heräsi hirveään ryskeeseen, koko kota oli rysähtänyt hänen päällensä ja oli jo aamu. Sen näki hän tähdistä, jotka yöllä paloivat taivaalla suurina, räpyttelevinä silminä, päivällä pilkoittaen pienempinä ja siristelevinä.

Juoksa kömpi kotansa alta vahingoittumattomana. Siitä arvasi hän, että hän oli ollut tekemisissä hyvän haltiattaren kanssa. Mutta hän tiesi myöskin, ettei haltiattaria saisi liian kauan kiusoitella. Hän valjasti poronsa pulkkansa eteen ja sälytti kalustonsa ahkioon. Sitä tehdessään hän kuuli kaukaista, kummallista laulua, ikäänkuin joku olisi ruvennut puhumaan kummallisessa tahdissa, korostaen eri sanoja, jotka vähitellen sulivat säveliksi. Se ääni läheni, ikäänkuin joku olisi kiitänyt pulkassa alas tunturin rinnettä hänen ohitsensa. Mutta Juoksa ei nähnyt ajajata eikä poroa, hän kuuli vain porokellon soivan ja ihmisäänen, joka puheli yksitoikkoisesti ja keinuttavasti.

Nyt Juoksa kuuli selvästi sävelien sanat ja ne sanat olivat ihania kuin itse haltiatar, jonka hän oli nähnyt yöllä. Ja ne säveleet tuntuivat hänestä nyt niin tutuilta, ikäänkuin hän koko elinikänsä olisi kuunnellut niitä. Ne äänet puhuivat lapsen itkusta kätkyessä, joka riippuu kodassa, miesten mutinasta, naisten naurusta, poroista ja susista, kaikesta, mitä hän oli nähnyt ja kuullut. Mutta ne näyt ja kuulemat ikäänkuin etääntyivät hänestä itsestään niin, että hän ikäänkuin vapautui niistä hetkeksi ja tunsi suloisen levon ja lohdutuksen orpoisessa olemuksessaan. Laulu oli niin ihanaa kuulla, että melkein itketti.

Iloisena Juoksa heittäytyi pulkkaansa ja leiskautti ajohihnalla kylkeen poroa, joka tanssien hilpeästi tunturitanssiaan alkoi kiitää kuin varjo lumella. Juoksa kuuli nyt uusia sanoja, uusia säveliä, ikäänkuin joku ajaja hänen edellään olisi niitä heläytellyt iloksi itselleen ja muille, tietäessään pian pääsevänsä tutuille tanhuville ja omaisten paliskunnille. Tietämättään Juoksa alkoi matkia ääniä, joita hän kuuli. Hän hyräili ja heläytteli niin, että tunturin seinä kajahti ja hän nautti omasta äänestään. Puhuiko kaiku vai puhuiko joku hänen sisimmässään, sitä hän ei tiennyt, hän jupisi ja joikui, niinkuin hän olisi ennen joikunut koko elinikänsä.

Ja Juoksa joikui lappalaispojasta, joka heittää suopungin poron sarvien ympäri, ensi porostaan, huimasta hiihdosta, hypyistä yli syvien kuilujen, pakkasen raikkaasta paukkeesta, susimetsästyksestä, karhun kierrosta, manauksista ja loihduista, kaikista elämän nuorista riemuista. Hän joikui lappalaistytöstä, joka kirkkoporollaan ajaa keskelle markkinain temmellystä kirjavassa puvussaan... joikui häistä ja häädöistä. Hän joikui revontulista, jäämeren yönpuolen maasta, jonka rannoille paarma ajaa poron etsimään parempia jäkälämaita, niinkuin ikävä ajaa tunturilappalaisen paikasta paikkaan. Juoksan joijussa oli lentoa ja lohtua, joka lumosi koko hänen olentonsa, niin ettei vilu tuntunut vilulta eikä ikävä ikävältä. Hän lauloi Lapin pitkästä talvi-yöstä, kuusta, tähdistä ja lumesta, jotka ovat oppaina eksyvälle erämiehelle. Hän lauloi järvistä, jängistä, pounun hiiristä ja tunturikotkista, lauloi rakkaasta kodasta, rauhallisesta yksinäisyydestä, arkiaskarruksista tulen ääressä. Lopulta hän laikahti laulamaan omista toiveistaan, omasta onnestaan... tunturipurojen levottomasta lirinästä, vaivaiskoivun lehtien ensimäisistä pyöreistä, vihreistä hiirenkorvista... kielavelgosta, Lapin satakielestä, joka jokilaaksossa laulaa etelän tuoksuvista ruusutarhoista, tuhansien sääskien tanssiessa sen ympärillä. Lempeästi hän lauloi kevään tulosta ja auringon ensi säteistä. Hän lauloi nyt yhä raikkaammalla äänellä aurinkolaulun, vanhan muinaislaulun ylivoimaisista, pyhistä urhoista, seidoista, staaloista ja sankareista, jotka olivat unohtuneet Saamemaan satojen vuosien puolihämärään...

Juoksa juoksutti poroa, tunturia ylös, tunturia alas. Jo näki hän alhaalla kotia, joiden räppänistä sauhu nousi ilmaan kuin rihma, kuuli koirien haukuntaa ja satojen, sarviinsa sekaantuneiden, kaahaavien ja kiimaavien porojen kellon ääntä ja hän laikahteli laulamaan suloisesta ja solakasta haltiattaresta, jonka hän oli nähnyt ja joka oli häntä näin ohjannut ihmisten ilmoille ja kaukaisille kotakunnille. Kito lekos rakis halti ahkoide, voijaa, voijaa, nana, nanaa ja varjol ein, voijaa, voijaa, nana, nanaa, min voeoit, voijaa, voijaa, nana, nanaa!

Juoksa lauloi niin, että kaikki kotakunnat sen kuulivat, vaimot ja miehet kömpivät kodastaan kuulemaan sitä outoa ja ihanata laulua, jota he ennen eivät koskaan olleet kuulleet. Juoksa ajoi ensimäiselle kodalle. Sen edessä seisoi nuori lappalaistyttö. Tyttö katseli häntä avoimilla, ruskeilla silmillään ihmeissään ja iloissaan. Ja siinä katseessa oli ikäänkuin välkettä kuusta. Näkikö Juoksa unta, seisoiko hänen edessänsä haltiatar vai oliko haltiatar vihdoinkin ohjannut hänet hänen oman onnensa luo!

Ja lappalaistyttö nyökytti hänelle päätänsä, sillä hän tiesi jo tulijan katsannosta, että tämä oli tullut häntä noutamaan yönpuolen maasta päivänpuolen maahan, ottaakseen hänet omaksensa ja onneksensa.

— Sinä olet ihan minun mieleni mukaan ja ihana olet sinä katsella, puhuivat Juoksan silmät.

— Sinäkin, suuri sulhoni, päivänpuolen poika, olet minun mieleni mukaan, ihanaa oli kuulla sinun lauluasi ja ihanaa on sinun kanssasi ajaa kauas tuntemattomille tuntureille. Niin vastasivat nuoren tytön ruskeat, suuret silmät.

— Onko hyvä haltiatar saattanut minut sinun asumassoillesi, osoita se minulle, sanoi Juoksa.

Ja tyttö astui kohden ja päästi poron valjaista ja siitä tiesivät heimolaiset, että tyttö oli valinnut tuntemattomilta tuntureilta tulijan.

Juoksa painoi tervehtien poskensa tytön poskeen ja ääni sydämen syvimmässään joikui: Ilmestys, ihanaiseni, sinä valittuni kaikkien vaimojen seassa!

Yön ja päivän päästä vaihtoivat he poroja. Häissään heläytteli Juoksa lemmen joikujaan. Hän lauloi myös hyvälle haltiattarelle, joka oli antanut hänelle joikujan jumalallisen taidon ja vaimon kaikkien vaimojen seassa. Hän kaatoi hiukan viinaa maahan ja sanoi: "hyvä haltiatar, juo sinäkin minun hääviinaani!"

* * * * *

Juoksa ja hänen vaimonsa elivät hyvin kauan, heidän poronsa sikisivät sadottain. Ja missä Juoksa kulkikaan tai minne hän kotansa pystyttikään, siinä eivät haltiattaret enää koskaan häirinneet hänen työtänsä tai hänen untansa, joko hän sitten valvoi tai nukkui. Juoksa opetti joijun monille lapsilleen ja niin levisi laulun lempeä, lohduttava lahja yli koko suuren Saamemaan. Saamelaiset olivat löytäneet oman itsensä — oman säveleensä. Tuntui, ikäänkuin musta mykkyys olisi lauennut, ikäänkuin kevään muuttolinnut olisivat viserrelleet heidän kotansa päällä, jonka räppänästä näkyi pala kirkkaansinistä taivasta. Ihmiset tulivat iloisemmiksi ja onnellisemmiksi, ikäänkuin kauan kaivatun, armaan auringon kultainen syrjä olisi kohonnut yli toivottoman taivaanrannan ja pitkä, hirveä hämärä olisi kohottanut tumman lepakonsiipensä, kadotakseen kauas kaukaisten tunturien taakse.

Hiirenkesyttäjän kosto.

Kaukana Uralin vuoristossa istui vankikomerossa vanki. Päivät hän sai kulkea kaivostöissä kahlehdittuna, vahtisotilaan seuraamana. Piiska vinkui hänen selässään, kun hän väsyi, mutta kahleita ja iskuja raskaampina painoivat hänen mieltänsä alituinen ikävä ja yksinäisyys. Koskaan, koskaan ei hän saisi kultaista vapauttaan takaisin, toivotonna katseli hän aurinkoa, jonka toinen laita suuren tulisen kahlerenkaan tavoin painui vähitellen sateenharmaan vuoriketjun taakse yli avuttomien, onnettomien arojen. — Vahtisotilaan askel kajahti ulkona pakkasessa ja hukarin pää kimmelsi... Tuo sama vahtisotilas, Mishka, ja hän olivat samasta kylästä. Lapsina olivat he leikkineet saman kotipuron rannalla, nuorukaisina olivat he karahuttaneet samalla arovarsalla aavikolle, mutta miehinä olivat he rakastuneet samaan solakkaan naiseen, Ljubaan, vuokraajantyttäreen. Sen jälkeen oli viha salaisella voimallaan myrkyttänyt näiden nuorten mieliä. Näytti siltä, ikäänkuin tyttö olisi ilostunut enemmän Iivanan kosinnasta, mutta Iivana oli köyhä, Iivana läksi maailmaan, etsi työtä - - joutui omituisiin seuroihin... salaperäisiin, maanalaisiin verstaihin, joissa valmistettiin vaarallisia räjähdysaineita... pakeni, joutui kiinni ja vangittiin. Mutta ennen vangitsemistaan hän antoi papin vihittää tytön vaimoksensa, jonka rakkaus oli syttynyt nähdessänsä vartijoiden vangitsevan Iivanan kotikylänsä veräjällä.

Iivana istui kopissaan ja muisteli iloista nuoruuttaan ja solakkaa vaimoansa. Mikä sattuma oli saattanut hänen vaimonsa entisen kosijan hänen vartijakseen? Omituiset olivat Jumalan tiet! Sama sotilas, joka ennen oli ollut hänen hyvä ystävänsä, pilkkasi ja purki nyt päivällä häneen vihaansa, kolliasi häntä pyssyntukilla, kun hän ei jaksanut kyllin nopeasti kulkea harmaassa, surkeassa vankijoukossa kahleiden kalistessa jaloissa.

Mikä yksinäisyys, mikä ikävä ja pimeä hänen ympärillään! Mikä hiljainen, hirvittävä yö, jolloin mustat ajatukset vangitsevat salaperäisillä, sisäisillä sanoillaan! Mutta mitä nyt? Nurkasta kuului hiljaista naperrusta, ensin hän luuli, että joku kaivoi hänelle tietä vapauteen muurin alitse, mutta hän heitti pian tämän epätoivoisen ajatuksen kuullessaan outoa vitinää. Hän astui nurkkaan ja pienen lohenneen kiven alta tirkisteli kaksi pientä pippurinruskeata silmää, ja pienet harmaat viikset liikkuivat veitikkamaisesti kuonon päässä...

His, his, hiiriseni, tule, tule, niin minä silitän! Vanki kaivoi taskustaan leivänmuruja ja syötteli niitä kädestään hiirelle, joka heti kotiutui. Vai on sinun nälkä ja yksinkö sinä siinä piipertelet, pieni ukkohiiri! Missä sinun ystäväsi on, sinun pieni vaimosi, sanoi vanki huokaillen kyyneleet silmissä, sillä hän muisteli omaa nuorta vaimoansa. — Hiiri tottui pian vankiin, se kulki hänen kädellään, se livahti hänen hihaansa ja istui siellä kainalossa lämmitellen itseään. Se seurasi häntä hiassa ulkotöissäkin, se oli hänen ainoa ilonsa hänen raudanharmaassa elämässään ja pieni toivonkipinä alkoi syttyä hänen sisässään, hän toivoi vielä kerran saavansa vaimonsa luokseen.

Eräänä yönä toi hiiri kumppaninsa, se oli niin kiintynyt vankiin, että se uskoi tälle oman omituisensa, ja vangin iloksi tanssivat ne mitä hullunkurisinta prishakkaa kivilattialla, mutta niin pian kuin kuului vahtisotilaan askel kopin ovella, livistivät ne lattian rakoon, ikäänkuin ne olisivat aavistaneet oman kovan kohtalonsa...

Eräänä päivänä kuljetti Iivana taas työssä aljua hiirtä hiassaan, hän sattui luiskahtamaan, ja hiiri putosi maahan. Vimmoissaan nosti vahtisotilas pyssynsä ja survoi tukilla hiiren kuoliaaksi. Iivana nousi pystyyn, kohotti kätensä iskeäkseen kahleella vahtisotilasta päähän. ”Sinä peto! Kerran sinä koetit vietellä minun vaimoni, täällä sinä olet kostoksi kolhinut minua kuin ajokoiraa ja nyt sinä tapoit viattoman hiiren, minun ainoan iloni, niin minun iloni sinä tapoit, ymmärrätkö sitä, mutta kautta pyhän äidin, minä tahdon, minä ennustan sen, kerran hiiret sinut elävänä syövät, syövät, syövät, etkä mahda mitään, vaikka sinulla olisi tuhannen tykkiä! Muista se!” — Niin huusi vanki, kun vartijat kytkivät hänet vielä raskaampiin rautoihin.

Turhaan odotteli vanki yöllä toista hiirtä. Hän suri sen kumppalin kuolemaa kuin jotain, mikä oli käynyt hänelle rakkaaksi... toivon kipinä sammui taas hänen sairaassa sydämessään, hän katseli harmaita Uralin vuoria, jotka seisoivat kuin jättiläismäiset, sinelliin puetut vahtisotilaat taivaan rannalla, ja kuuset välkkyivät kuin pistimet... Vihdoin tuli armelias, alati lohduttava ja lempeähenkinen uni ja vaivutti hänet niille sadun ja seikkailujen maille, joissa ei ole tuskaa, ei kipua eikä valotonta vankeutta. Ja hän näki unta, että hiiret tulivat ja hautasivat hänen pienen pippurisilmäisen ystävänsä, edellä kulki hiiren pieni puoliso satoja saatossaan, ne osasivat puhua ihan niinkuin ihmiset ja ne puhuivat mustasta kostosta vahtisotilaalle, joka syyttä oli surmannut yhden näistä pienimmistä. - —

Kului muutama vuosi. Usvat alhaalla laaksossa vaelsivat kuin suuret harmaat vuoret yli arojen ja tundrojen, joiden kautta oli kulkenut näkymätön nälkä kautta tyhjien talojen ja kuolleiden kylien. Ja uhkaavana kohosi Ural yli usvan eroittaen monet onnettomat omaisistaan.