Part 6

Kerran tuli siihen kaupunkiin eteläisen portin kautta suven mailta vaeltava, iloinen soittoniekka. Hän oli ikävöinyt nähdä sen paikan maan päällä, missä aurinko ei koskaan mennyt mailleen. Ja niin oli hän kulkenut läpi monen valtakunnan. Ja kuta kauemmas hän oli kulkenut kohti pohjantähteä, sitä valkeammiksi kävivät yöt, niin ettei niitä enään oikein eroittanut päivästä. Hänen sydämensä oli niin täynnä aurinkoa ja iloa, ettei hän huomannut, kuinka pian pitkä matka oli kulunut. Ja niin oli hän tullut siihen harmaaseen kaupunkiin, jossa ei iloa ollut.

Hänellä oli ihmeellisen avonaiset ja siniset silmät, mutta vielä ihmeellisempi oli hänellä huuliharppu. Kun hän nosti sen huulilleen, kirkastuivat kaikkien silmät kuin sen oudon soittajan silmät, ja ihmiset alkoivat katsoa taivasta. He tunsivat, miten heidän sydämensä alkoivat nuortua sen nuoren soiton ihmeellisten sävelien vaikutuksesta. He alkoivat hyräillä huoneissansa, he rakensivat majoihinsa isommat akkunat, että päivä paremmin pääsisi paistamaan. He tekivät iloisesti ja keveästi päivätyönsä, ja työn, jälkeen he kulkivat turulle, missä se ilomielinen, ihmeellinen soittaja päästi säveliä sydämestään. Sillä niin ihmeelliseltä tuntui, ikäänkuin hän ei olisikaan soittanut huuliharpullaan, vaan sydämellään. Hän juoksutti huuliaan yli harpun, jossa oli niin monta läppää kuin on tuntia auringon noususta illan laskuun. Hän sai läpät riemusta värähtämään, sävelet ikäänkuin puhuivat, niinkuin ihmiset voivat puhua, kun sydämeltä putoo keveänä surujen taakka. Kuulijat tunsivat, kuinka heidän huulillaan alkoi hypellä iloisia sanoja ja vallattomia sutkauksia. Ilosta itkien silmät nauroivat läpi kyynelten. Sanat naurattivat, nuorensivat ja tekivät sydämen niin oudon onnelliseksi ja päivänpaisteiseksi. Sellaista iloa ei siinä kaupungissa koskaan ennen ollut. Jalat nousivat tahdissa, silmät hakivat onnesta kirkkaina toinen toisiansa, kädet tarttuivat vaistomaisesti käsiin ja kaikki karkelivat sillä ennen niin tyhjällä ja toivottomalla turulla.

Ja onnellisina ja tyyneinä nukkuivat kaikki sinä yönä. Kun he aamulla heräsivät, huomasivat he, miten raikas, vilpoinen sade oli huuhtonut kaikki katukujat puhtaiksi, suot olivat sumusta selenneet, viileä tuuli oli pois puhaltanut kaikki sairaat unet. Vanhat omenapuut nuokkuivat hiljaa ja hempeästi täynnä hedelmiä odottavia kukkia. Ihana suvinen tuoksu levisi yli vanhojen, avaruutta ahmailevien talontaitekattojen ja lymylempeiden aittojen. Ja se iloinen soittoniekka heräsi hymy huulilla huuliharppu kädessä.

Mutta valheelliset tietoviisaat viisastelivat, että soittaja oli hiirentenhoja. He kadehtivat hänen nuorta iloansa, sillä he rakastivat kuolemaa. He naulasivat katujen kulmiin kuulutuksia, että siitä päivästä asti, jolloin nuori soittaja oli tullut kaupunkiin, olivat rotat kadonneet kaivoista ja kellareista. Vanhan tavan mukaan täytyi kellareissa ja kaivoissa olla rottia. Tanssi turulla oli ollut taikatanssia, miesmuistiin ei siinä kaupungissa pitkään aikaan oltu tanssittu.

Tuli syksy, soittaja odotteli, ettei aurinko menisi mailleen. Mutta päivät lyhenivät ja hän unohti surussa huuliharppunsa. Vieroksuttuna hän kulki yksin katuja ja kujia ja huomasi, että omenapuut, jotka hän oli soittanut kukkia kasvamaan, eivät hedelmöineetkään. Ja kylmät tähdet alkoivat kimmellellä kirkkaalla taivaalla kuin suuret tulikukkaset, joiden terät säkenöivät kaikissa taivaan sateenkaaren väreissä. Ja hän ilostui taas sydämessään, sillä hän muisti, kuinka keskellä kesääkin siellä suven maassa pimeinä öinä tähdet aina loistivat. Hän odotti ihmettä.

Eräänä aamuna, kun hän heräsi, oli maa valkoinen, kaupungin yli liihoitteli ikäänkuin valkoisia perhosia.. Ne leijailivat lahonneiden omenapuiden oksille, siellä oli valkea kukka valkean kukan vieressä, kaikki oksat lepäsivät hiljaisen raukeina ja elämänkylläisinä. Ne olivat puhjenneet kukkiin vanhat puut Nuo leijailevat hiutaleet ovat valkeita auringon perhosia, ajatteli soittaja ja hän odotti, että aurinko nyt nousisi keskitaivaalle ja seisoisi siinä iäti paikallaan. Mutta päivät lyhenivät lyhenemistään niin, että se iloinen soittaja sairastui ja kävi kalpeaksi. Hän paleli ja vilu kouristi sydäntä. Hän unohti hilpeän hyräilynsä ja hän alkoi kaivata suven seuduilleen, missä yöt olivat pimeät, mutta lämpöiset, missä talvea ei koskaan ollut. — Hän lämmitteli ruumistaan suurien nuotioiden ääressä, joita oli pystytetty turulle, mutta ne eivät lämmittäneet hänen sydäntänsä. Hän piiloitti povelle rakkaan huuliharppunsa, jonka hän oli veistänyt kotipihansa unelmapuusta.

Hän tunsi itsensä muukalaiseksi siinä vieraassa kaupungissa. Hän itki sitä itsekseen, että hän ollenkaan oli lähtenyt hakemaan aurinkoa, joka ei koskaan laskisi.

Eräänä pakkasyönä hän nousi kuolonsairaana, otti sauvansa ja kulki eteläisen portin kautta. Viima vinkui kaikissa kaupungin kattoviireissä, ikäänkuin ne olisivat vahingonilosta viheltäneet hänelle, pakkanen ajoi häntä, se työnsi häntä selästä, se repi hänen ruumistaan. Kyyryissään ja huurteisena hän kulki eteenpäin. Kun hän oli kulkenut kukkulalle, tuli hän suureen metsään. Isot kinokset näyttivät niin pehmoisilta. Hän laskeutui maahan selälleen. Ja hänestä tuntui, ikäänkuin ilma lämpenisi. Hän ummisti silmänsä, tuhannet tähdet tanssivat taivaalla, hän oli nyt näkevinään suuren suven suuren auringon, joka pysyi samalla paikalla. Hän kaivoi povestaan huuliharppunsa, hän liikutteli huuliaan, harpusta ei tullut yhtäkään säveltä, mutta kuitenkin oli hän soittavinaan ihanimman ilolaulunsa auringolle.

Hänen sormensa kangistuivat, pää vaipui syvemmälle hankeen, silmät sammuivat.

Niin kuoli hymy huulilla se hilpeä huuliharpunsoittaja, joka kerran kevätyönä oli tullut siihen kukkulan alla uinailevaan kaupunkiin. — Kaupunki nukkui, eikä sen ainoastakaan ikkunasta heijastanut valoa peloittavaan yön pimeyteen.