Part 8

-- Hoh-hoijaa! -- virkkoi Elsbe, venytellen. -- Ota nyt ja kerro jotain! Harro Heinse se osaa aina kertoa niin paljon, aika-ihmisistä ja mitä kaikkea he tekevät. Wiederholdin Liisa kuuluu tanssineen markkinoilla, ja hän täyttää vasta kuusitoista. Mene sinäkin kerta tanssiaisiin; sittenhän osaat jutella minulle jotain. Kun minä tulen tuohon ikään, niin luulenpa, että minä tanssin itseni kuolijaksi. Minä tanssin, kunnes kyykähdän. Kun meistä tulee pari, niin sinun pitää tulla minun kanssani kaikkiin tanssiaisiin.

-- Se on tietty se, -- vakuutti Fiete Krey, -- jok'ainoaan. Eihän siitä sen enempää.

-- Lapset nukkumaan ensin ja sitten mennään.

-- Niinkuin nakutettu.

Elsbe nauroi ja tömisytti jalkojansa arkun laitaa vasten, huojuen sinne tänne.

-- Siitä tulee hauskaa! -- sanoi hän.

-- Lähdepäs nyt menemään, typykkä! -- virkkoi Fiete Krey. -- Minulla on vielä huima työ edessä. Täytyy pitää päälle, jos mieli päästä ensimmäiseksi tässä talossa.

Tytön mentyä, hän läksi verkalleen ja vihellellen ruumenkorsuun, jota valaisi pieni akkuna katon rajassa. Sinne hän istahti, mietiskellen: "Tuosta tytöstä minä muijan saan, se on viljainen vissi se. Mutta sitten en enää ole tässä talossa päivääkään. Minä panen käyntiin suuren kaupan tai lähden hänen ja hänen rahojensa kanssa maille maailmoille ja muutan Hampuriin ja ostan hotellin tai sen semmoista. Kell' on rahaa, se saa vaikka mitä. Tyttö rukka, tyhmä tyttö! No, ei hän sentään niin tyhmä ole kuin Jörn. Vai minä ikäni kaiken päiväläisenä Uhlissa? Jopa nyt jotain!"

Päätään puistellen hän nousi ylös ja otti akkunalaudalta paksun, rikkinäisen kirjan, jonka joku entinen renki oli jättänyt perheentupaan. Hän vaipui jälleen istumaan pehmoiseen ruumenkasaan ja alkoi lukea. Kirja tiesi kertoa kauheista merenmyrskyistä ja vanhoista Germaaneista ja mustan surman tuhotöistä, sodista ja ihmeellisistä tapauksista. Koko paksu olikin tuo kirja. Kannet olivat siitä jo irtaantuneet, mutta nimilehti oli vielä ehjänä. Siinä luki: "Tietojen aarreaitta. Coconpandu Klaus Harmsilda."

Elukat navetassa alkoivat käydä levottomiksi. Vasikat älisivät juomaa. Fiete Krey oli pannut kirjan pois, istui kyyryksissä ja työnsi kaikki kymmenen sormea vaaleanpunaiseen tukkaansa ja mietiskeli syviä mietteitä ja puheli ääneen itseksensä, punniten ja harkiten, mitenkä hänen monista, suurista aikeistansa se tai tämä parhaiten kävisi lukkoon.

* * * * *

Klaus Uhl kulutti enimmän osan aikaansa ravintolassa tai istui muitten talonpoikain seurassa, leikkiä laskien ja politikasta puhuen ja kortteja lyöden. Sen vähän, minkä hän oli kotona, lasketteli hän pilapuheita tai kulki levotonna huoneesta huoneesen, yhä ikävöiden sinne, missä hänen oli niin hauska olla. Nuorimman poikansa luvuista hän ei ollut pitänyt huolta vähääkään, ei tiennyt, mitenkä poika pääsytutkinnoissa selvinnee, jopa pelkäsikin sitä päivää. Ei mikään hirvittänyt häntä niin paljoa kuin naurun-alaiseksi joutuminen. Tuommoista valheellista, pintapuolista elämää hän eli, ja siksipä hän eräänä päivänä säikähtikin, kun Jörn virkkoi hänelle: "Opettaja Peters on saanut kirjeen, että minun pitää ylihuomenna lähteä pääsytutkintoon. Lukukausi alkaa vasta pääsiäisestä päästyä. Lähdenkö mä ylihuomenna sinun kanssasi kaupunkiin?" Klaus Uhlin kasvot kävivät hyvin vakaviksi, mutta sitten lehahti niiden yli mitä kirkkain päivänpaiste. "Tiedätkös, mitä minä olen jo mietiskellyt? Olen näet arvellut, että Thiess Thiessen lähtisi sinua viemään. Siitä hän varmaankin on hyvin mielissään."

Ja niin ajoi kuin ajoikin Thiess Thiessen kolmantena päivänä pihaan vanhoilla vankkureillaan, joissa oli kaksi istuinta perätysten.

-- Sinun pitää istua takana, Jörn, -- sanoi hän, -- ettäs vielä matkalla saisit rauhassa muistutella. Pysyy kai sulla kaikki se tiedon räämä yhdessä kohdin, Jörn. Ajetaan hiekkatietä myöten, ett'ei mitään tärsky tielle. Niin minäkin teen, kun vien turvekuorman kaupunkiin.

-- Jo vähienkin tässä nyt aika jaaritella joutavia! -- tokaisi Wieten. -- Kun mies on pian viisissä kymmenissä, eikä järkeä ole päässä tuon enempää, niin jo sitten on surkea juttu.

Silloin vaikeni Thiess Thiessen ja katsoa tuijotti hevosiinsa. Jörn kiipesi hänen taaksensa perä-istuimelle ja asetti toiselle puolen viereensä kirjat ja toiselle puolen kaksi voipyttyä, jotka Wieten ojensi hänelle.

-- On se vaan viheliäistä, -- virkkoi Wieten, -- ett'ei Klaus Uhl itse lähde poikaa viemään. Kyllä maar minä syyn tiedän.

Tiesi sen Jörnkin. Hänen mielestänsä oli tämä päivä ja koko hänen tilansa niin tukala, arveluttava ja painostava: isä, tuo kookas mies, hymy aina huulillaan, tietenkin karttelee häntä tänään. Myöhemmin, mieheksi tultuaan, hän ajatteli tästä karttamisesta toisin. Vielä neljänkymmenenkin vanhana hän, tätä hetkeä ja sen häpeätä muistellessaan, punastui isänsä puolesta.

Hiljaa ja pää painuksissa hän istui Thiessin takana. Trina Kühl, Fiete Kreyn mielitietty, seisoi kyökin ovella, molemmat suurpiiat tulivat ulos, naureskelivat Thiessille ja puhelivat keskenänsä, että kyllä Jörnin käy hyvin. Hiljainenhan hän oli, tuo Jörn, ja olennolleen niin kankea, mutta kaikki he kumminkin hänestä pitivät, ihmetellen samalla hänen lukuhaluansa, ja koko valo hän heidän mielestänsä olikin. Fiete Krey seisoi navetan ovella, heilutti hankoa ja huusi: "_All right_, Thiess!" Elsbe seisoi rattaiden vieressä, nauraen korkeata, tummanruskeata sylinderihattua Thiessin päässä, sanoen: "Kaikki on sinussa nurinpäistä, Thiess! Eihän tuollaista hattua pidetä muulloin kuin maahanpaniaisissa."

-- Ja maavoudin kunniaksi, lapsi. Ja sen minä sanon, että tämä minun hattuni se on kaikkien peijaishattujen juurikuva, mitä milloinkaan on ollut aittain ja kaappien kätkössä Elbestä ruveten hamaan Königsau'iin asti. Mikä hatussa liereätä, se on mulla ihan ymmyrkäistä, ja mikä hatussa kulmikasta, se käy mulla ihan suorissa kulmissa. Pää on mulla hiukan pitkullainen, siksi minä pidän tätä gumminauhaa leuan alla.

-- Niin vai? -- sanoi Elsbe. -- Lakkaa jo, muuten siitä tulee ihan päätön juttu.

-- Niinpä niinkin, -- virkkoi Wieten. -- Lähtekää matkaan vaan, muutoin ei tässä tarinat lopu, ja meill' on kiiru työhön... Onneksi olkoon, Jörn! Minusta tuntuu kuin olis tämä päivä sinulle onnen päivä, vaikka... en minä oikein tiedä... on tässä vähän jotain omituista.

Matkamiesten käännyttyä Ringelshörnin juurella ylös pehmoiselle hiekkatielle, tuli Lisbet Junker juoksujalassa rinnettä viistoon alas ja viittasi heille.

-- Thiess, pidä kiinni! Thiess, pysäy jo!

-- Mitäs sinulla on asiaa, prinsessa?

-- Mull' on jotain Jörnille, -- vastasi tyttö. -- Ei se sinuun kuulu. -- Hän hyppäsi sirosti astimelle ja pisti murheellisen Jörnin kouraan suuren, kauniin omenan. "Se on viimeinen omena koko talossa", sanoi hän, "ja se annetaan aina minulle. Mutta nyt sen saat sinä." Hän hyppäsi jälleen maahan ja astui nummelle tien oheen. Hämillään ja veitikkamaisesti hän kohotti kättänsä ja sanoi uhotellen: "Jahka sinusta nyt ensin maavouti tulee, no niin... Anna mennä, Thiess!"

Hiljaista juoksua he ajoivat syvässä hiekassa nummen poikki. Ei se mitään riemukulkua ollut. Edessä istui Thiess, katse kiinni hevosissa. Hänen pienissä, älykkäissä silmissään ja hänen pienillä, laihoilla kasvoillaan tuon korkean ja kankean peijaishatun alta välähteli ja myhähteli se viisaus, joka suruille sanoo: "Minä hiljalleni nauran teitä", ja iloille: "Minä hiljalleni itken teitä", se viisaus, joka sanoo: "Ihmiselämän perille ei pääse. Hyyristy, pikku lintu, äläkä pelkää; kaikki on suuren Jumalan käsissä." Ja takana istui Jörn kaikessa rehoittavassa nuoruutensa voimassa ja kaikessa rikkaudessaan, vasemmalla voipytyt, oikealla tieteet, vakavasti mietiskellen, ja tuntui hänestä kuin näin sitä kuljettaisiin kautta koko elämän tummanruskean peijaishatun takana hautaan saakka. Vanha kirkko alkoi ylenemistään yletä heidän silmissään, sitten ajettiin puusiltaa myöten Windbergerau'in ylitse, ja sitten tuli taloja pitkät jonot, toinen toisissaan kiinni, kaikilla vaaleanpunaiset tiilikatot, suippopäiset.

Se ravintola, jossa tavallisesti majaansa pitävät pikkutilain talonpojat, turpeita kaupunkiin tuodessaan, nuo talonpojat harmaissa ja sinisissä kotikutoisissaan, -- se ravintola oli korjauksen alaisena, ja senvuoksi heidän täytyi ajaa alemmas kaupungille, ja niin he päätyivät sellaiseen ravintolaan, jossa pelkkiä varakkaita marskimaan talonpoikia tapaa käydä.

Matkamiehet viipyivät kaksi tuntia tuossa suuressa, avarassa vierastuvassa, ja tukalalta tuntui ja mieltä ahdisti kumpaisenkin. Jörn seisoi akkunan ääressä, katsellen ulos. Thiess käveli edes takaisin, härppäsi tilaamastansa lasista kuminaviinaa ja pani kahdesti piippuunsa tupakkarasiasta, joka vanhan tavan mukaan oli asetettu savipenkille kaikkien vieraitten käyttää ilmaiseksi. Sitten he läksivät astumaan pieniä, hiljaisia katuja myöten kymnaasia kohti.

Thiessillä, miehellä kainoluontoisella, oli sellainen tapa, ett'ei hän milloinkaan astunut taloon pääkäytävästä, vaan aina jostain sivuovesta, joka vei kyökkiin tai navetan puolelle. Niinpä hän nytkin kulki ujostelevassa kaaressa pääoven ohitse ja päätyi onnellisesti sivupuolella käytävään, joka vei vahtimestarin asuntoon kellarikerroksessa. Vahtimestari, ammatiltaan suutari, istui rummullansa, aamukahvi edessään, ja auringon säteet ne keikkuivat ja kimmelsivät kirkkaitten rautaisten työkalujen pinnalla ja vesikuulassa niitten yläpuolella, ja jok'ainoassa hiekkajyväsessä lattialla, johon vast'ikään oli ripoteltu puhdasta, valkoista hiekkaa. Miellyttävä raikas pie'n, nahan ja kahvin haju täytti tuvan ja ilahdutti Thiess Thiessenin alakuloista mieltä.

-- Tässä minä tuon teille nahkapojan, -- virkkoi hän ystävällisesti. -- Laskumestari Peters siellä Wentorffissa on valmistanut häntä. Engelskaa hän ymmärtää. Ja mitä sitten muuta tarpeen on, niinkuin ne muut vieraskieliset sanat ja koko se kirjoitusmeininki, niin ne hän oppii täällä. Poika tähtää näet maavoudiksi.

Suutari katsahti silmälasiensa ylitse ja sanoi: "Minä vien pojan heti ylös; ne on alkaneet siellä jo."

-- No niin Jörn! Pidä puolias. Silavakukko on yks hyvä asia, sen mahdat tietää, ja sitten nätti kesäpuku ja talvipuku, kestävästä kankaasta, ja kelpo talo, johon päänsä pistää. Kaikki se on yks hyvä asia. Ja kun sinusta maavouti tulee, niin sellaista ei pidä sinulta milloinkaan puuttuman.

Toiset kaksi läksivät pois. Thiess istahti auringonpaisteesen, asetti hattunsa varovasti polvilleen ja toivoi hupaista pakinoimista. Suutari tuli takaisin, pani kahvikuppinsa syrjään ja ryhtyi työhönsä.

-- Sanokaas, mestari, mitenkä kauan se kestää tuommoinen koulunkäynti päästä päähän, ennenkuin kaikki on selvillä.

-- Jaa... aina sitä myöten, alapäästäkö se poika aloittaa vai harppaiseeko muutaman luokan yli.

-- Kyllä maar, -- arveli Thiess -- kyllä hän muutaman yli heilahtaa, sillä ensinnäkin on hän jo kaksi vuotta saanut opetusta Petersiltä, ja siksi toiseksi hän on Klaus Uhlin poika.

-- Klaus Uhlin, Wentorffistako?

-- Saman justiin. Ja kyllähän ne opettajat tietävät, että jos niinkuin pari lasia totia ja moniahta siankinkku, niin se on hänelle justiinsa niinkuin ei mitään. Ja -- näin ohimennen meinaten -- niinkuin nyt kuormallinen hyviä, mustia polttoturpeita, niin minullekin se on ykskaikki. Min' olen Thiess Thiessen. Enimmäkseen ne vaan sanovat, että: "Thiess nummella numero kahdeksan." Mitäs arveletta?

-- Jaa, katsokaas, Thiessen, se nyt on sitä viisiä: Oltiin tässä äskettäin orpanain luona, äitini veljen nuorimman pojan luona... Äiti on nähkääs niitä Ehnerwölseneja Wentorffista, niitä Süderdannin kreijiläisiä, jos tiedätte.

-- Tiedän, tiedän, -- vakuutteli Thiess, sen vanhan Hinrick Kreyn tyttäriä. Ukon toinen muija oli umpikuuro eikä kuullut muuta kuin mitä halusi kuulla.

-- No justiin. Se orpana oli ennen suutari, nyt hän on ajuri. Ristiäisissä siellä oli suutaria, ja arvatkaas, kuinka monta heistä oli sellaista, joka oli lestistään luopunut?

-- No?

Kaikki neljä. Nahkaa eivät enää kalkutelleet, muissa hommailivat ammateissa, ja hyvin vaan siltä kävi... Ja sama se on laita kymnaasissakin: viidestä kynnyksen yli astuneesta korkeintaan yksi perälle pääsee.

-- Jörn Uhl pääsee! -- sanoi Thiess. -- Hänellä on aamusta iltaan nenä kirjassa kiinni, eikä se poika kuule eikä näe mitään muuta. Päässä yks ainoa ajatus vaan: maavouti.

Silloin ilmestyi Jörn Uhl ovelle, pitkällaiset, kapeat kasvot kalpeahkoina ja vaalea tukka pystyssä, niinkuin olisi jok'ikisen hivuskarvan tehnyt mieli udella, mitähän muka Thiess sanoo.

-- Minusta on yks kaikki, Thiess oli ylempänä tai alempana! Mutta lukea minä aion.

Thiess piteli hattua käsissään, ikäänkuin vuotellen että joku viskaisi siihen vaskirahan.

-- Vai et sinä heistä enää yhtään kostukaan? -- huusi hän. -- Suoraako päätä maavoudiksi?

Jörn puisti päätään, niin että aurinko välähti tukassa.

-- Kaikki kävi hullusti päin. _Latinaahan_ ne siellä vaatii... Mitenkäs vanhoja ne pojat on siellä alaluokalla?

-- Peränpitäjäks' sinä pääset, -- vastasi suutari.

-- Sepä se, Thiess! Alimmalla luokalla pisin kaikista! Ja semmoista se nyt on. Joka päivä kävi kaupungissa, mutta eipäs vaan ottanut selvää, latinatako vaaditaan vain englanninkieltä... Mutta maavouti minusta sittenkin tulee. Minä sanoin heille tuolla, että pääsiäisen perästä minä tulen takaisin.

-- Poika, poika! Mitäs nyt sanoo Lisbet ja Fiete Krey?

-- Sanokaat mitä hyvänsä; yks kaikki! Pääsiäisestä päästyä minä tulen takaisin, kun koulu alkaa. Alapäästä minä aloitan ja istun kilttien joukossa. Lähde pois!

Thiess nousi verkalleen ja puisteli päätään.

-- Poika, poika! puheli hän. -- Pitipäs vaan olla kova lykky! Elsbe se sanoo taas, että että kaikki menee nurin, mihin minä vaan ryhdyn, ja isot veikot ne räjähtävät nauramaan, niin että suu on revetä. Mutta minkäs sille tekee? Eihän engelskasta kuka latinaa laita. Lähtään pois, Jörn!

He läksivät ja palasivat ravintolaan. Viinalasi seisoi vielä puolillaan savipenkillä. Thiess joi sen loppuun, pisti kolmatta kertaa puppuun talon tupakasta, pani sitten ison hattunsa hyvin huolellisesti päähän ja kysyi isännältä, mitä ollaan velkaa. Mutta isäntä, jota tuo niukka tilaus ja runsas tupakan menekki huvitti sekä harmitti, virkkoi: "Johan sinä poltit velkas kuitiksi", eikä ottanut mitään.

Ja niin he läksivät ajamaan nummea pitkin kotia kohti, rahain puolesta ainakin yhtä täysinä kuin tullessakin. Mutta nyt he istuivat rinnatusten. Ei siinä montakaan sanaa vaihdettu. Jörn se vaan virkkoi moniaan kerran:

-- Yks kaikki! Päähän minä sen asian ajan sittenkin.

Matkamiesten käännyttyä leppäkujalta pihaan, tuli Elsbe kyökin ovesta, itkussa silmin, ja nyyhkyttäen niin hartaasti, että hartijat hytkähtelivät.

Thiess Thiessenin tuli paha olla joka kerta kuin hänen piti nähdä muitten onnettomuutta. Hän avasi silmät selkoseljälleen ja kädet ne lepattivat ja jalat letkuivat. Kaikkein vaikeinta oli hänestä nähdä Elsben itkevän.

-- Sanohan nyt, typykkä, sano. Mikä sua vaivaa? Onkos sulle kuka mitä tehnyt?

Mutta tyttö ei kyennyt puhumaan; niin kovin häntä hytkytti.

Wieten tuli silloin nurkan takaa rattaiden luo ja sanoi:

-- Aatelkaas! Uhl pistäytyy sattumaisin talliin äsken, ja siellä istuvat Elsbe ja Fiete Krey käsikynkässä rehulaatikolla, ja Uhl kuulee, kuinka tuo retvana hänelle puhua jaarittelee, että hän muka ottaa hänet muijakseen ja että hänestä tulee sitten isäntä Uhlin kartanoon. Mutta pojan paraillaan jaaritellessa, sieppas Uhl häntä niskasta, antaa hänelle selkään ja viskas tallista pihalle. Tuolla hän nyt on renkituvassa kampsujansa keräilemässä, ja tyttö ulvoo.

Jörn istui vielä vankkureissa ja tuijotti suu auki Wieteniin.

-- Joutuuko Fiete nyt talosta pois?

-- Tietysti! -- vastasi Wieten, -- ja heti paikalla! Mokomakin kelvoton poika nulikka! Mistä kummalta hän semmoisia oikkuja lienee päähänsä saanutkaan!

Samassa astui Fiete Krey tallin ovesta kirkkovaatteissaan, kirjava mytty kainalossa.

-- Mistäkö lie saanutkaan! _Sinulta_ ne on saatu! -- Fiete ulisi kovasti. Ei ollut hänessä miehekkyyttä merkkiäkään, -- Nyt minulla on matka kauas Hampuriin asti. Ja näin sitä täytyy mennä, hyvineni, päivineni. Enkä edes tiedä, missä se onkaan. Sinähän se aina kerroit Onnellisesta Hannusta ja kultalippaista ja harjantekijästä, "josta tuli kuningas."

Thiess oli astunut rattailta: "No, tule alas nyt Jörn, mitä sinä viivyttelet! Ja sinä, Elsbe. Tyynnyhän nyt, tyttöseni."

Mutta Elsbe riuhtasi itsensä irti vaan ja juoksi tielle Fiete Kreyn tykö, otti häntä käsivarresta ja kirkasi: "Hän ei saa lähteä, hän ei saa! Minä pidän hänestä niin, minä pidän hänestä niin!"

Mutta Fiete Krey työnsi häntä puoleen vaan ja mutisi itsekseen ja valitteli: "Vielä saatte nähdä... kerran minä palaan, ja silloin asetun tänne Uhlille. Perustan tänne suuren, höyrylläkäyvän harjasitomon." Hän pui nyrkkejänsä ilmassa, niin että hänen pieni vaatenyyttinsä liuskahti maahan, hän kumartui, otti sen ylös ja lähti tietä isänsä tupaan.

Älypää Wieten oli seisonut siinä ja lyönyt käsiänsä yhteen, sitte hänkin kääntyi ja lähti sisään, istui töihinsä ja oli aluksi hirmuisesti vihoissaan ja häpeissään. Niistä asioista oli hän aina puhunut ikäänkuin jostain toisesta salaperäisestä maailmasta, josta muilla ei ollut aavistustakaan, mutta jonne hän oli saanut heittää pienen silmäyksen, hän oli hiljaisina hetkinä puhellut niistä matalalla salamyhkäisellä äänellä lapsille, jotka kuuntelivat hämmästyneinä henki kurkussa. Hänestä olivat nuo muinaiset asiat asioita, joista kannatti toisillekin puhua, ja jotka täyttäisivät sydämet pelvolla ja väristyksellä, rakkaudella ja ilolla. Nyt oli tuo poika käsitellyt niitä, kuin mitäkin lapiota tai heinähaarukkaa ja huudellut niistä turuilla ja toreilla.

Hän antoi käsityönsä vaipua syliinsä ja jäi tuijottamaan eteensä pöytään; kun hän siinä liikkumatonna katseli eteensä, purjehti kuva kuvan jälkeen mieltänsä, ja kaikki ne kuvat kertoivat vaivan alaisuudesta ja nääntymyksestä ja kuolemasta niiden elämässä, jotka hän oli tuntenut, ja jokainen kuva oli toistaan alakuloisempi. Hän ajatteli Fiete Kreytä, joka nyt lähtisi maailmalle ilman johdattajaa, sekavine ajatuksineen. Hän katsahti ympärilleen tuvassa ja huomatessaan olevansa yksin, kätki hän kasvonsa käsiinsä ja itki hiljaisesti.

* * * * *

Kun päivä rupesi pimenemään, lähti Fiete Krey kotoansa, kainalossaan vaatenyytti, jossa oli hänen työpukunsa; hänen äitinsä seisoi takan ääressä ja itki. "Fiete", huusi hän hänelle jälkeen, "sinä olet vasta kuudentoista, älä lähde niin pitkälle matkalle." Hän ajatteli toisia Kreijejä, jotka olivat joutuneet niin kauas kotoa, etteivät enää olleet palanneetkaan, Ameriikkaan, ja jumala ties, minkänimisiin kaikkiin maihin. Hän oli käynyt koulunsa vanhan opettajan luona, joka kyllä oli ollut jommoisessakin nimessä kylänräätälinä, mutta jonka maine opettajana oli ollut vähän niin ja näin. Sitäpaitsi oli hän aina ollut hiukan kova- ja huonopäinen.

"Niinkauas kuin maailma riittää", vastasi Fiete Krey. "Koiraruoskalla löi se minua, senkin nylkyri." Hän purskahti äänekkääseen itkuun taas ja pui nyrkkiä tuolle vanhalle upealle talolle ja noille laajoille aitta- ja ulkohuonerakennuksille, joiden mahtavat olkikatot tummina ja vakaina näkyivät korkeiden poppelien ja saarnien varjossa.

Olisipa Klaus Uhl ollut näkemässä sitä itkua ja vihastusta, niin olisipa hän remahtanut äänekkääseen ja sydämen pohjasta tulevaan nauruun, olisi koristellut juttua hieman ja lisännyt omiaan ja sitte kertonut sitä kaikissa kapakoissa.

Jasper Krey oli myikin astunut ovelle: "Yhdentekevää, minne lähdet, kunhan vaan lähdet", puhui hän, "sitte et ainakaan maadu. Ja onhan sekin jo jotain, ettei maatumaan pääse. Eivätkä sinua liiat taminetaakatkaan paina: voit ojentaa kun niin on tarpeen, ja onhan sekin etu. Pidäppä nyt varasi että sinusta tulee jotakin. Jos joutavaksi heittäynet, niin eipä ole niin välttämätöntä, että palaat. Mutta satutko menestymään, niin käyppä joskus sitte katsomassa, kuinka mekin jaksamme."

Hän oli jo tiellä, niin että häntä tuskin näki hämärästä: "Oleppa varma siitä, että palaan, isä."

Kun hän taas kääntyi ja lähti käymään, seisoi Jörn Uhl tiellä: "Thiess odottaa rattaineen tuolla kuusikossa", sanoi hän matalasti. "Ota täksi yöksi Aulangolle."

He astuivat yhdessä mäkeä alas, kunnes vasemmalla tiestä näkyi vieremä, joka kasvoi kanervaa ja saraheinää ja jatkui vinosti kahden mäentyrmän välitse ylöspäin. Vieremä oli niin leveä ja syvä, että iso talonpoikaistalo hyvästi olisi saanut sijaa sen pohjalla ja mataloitui ja kapeni ylöspäin, kunnes se vallan hupeni kangasnummeen.

Fiete Krey asteli edellä ja oli vaiti, silloin tällöin nousi nyyhkytys kurkkuunsa, se puistatti koko hänen ruumistaan.

Noin puolikorkeudessa vieremää oli matalan kanervikon keskellä, kapean polun vierellä, joka johti ylös mäelle, pyöreä lampi, se ei ollut avarampi kuin vaununratas ja oli se laitojaan myöten täynnä raikasta vettä. Se lampi oli Kultahete. Joku lähteensuoni, joka näkymätönnä luikerteli ylhäältä, täytti sen aina uudelleen laitoja myöten, liika vesi juoksi hiljaa solisten pensaston juuritse alas. Veden kuvastuksessa näki pari kolme tähteä, jotka vilkkuivat taivaalla, muutama lehdetön oksa pisti pensaikosta yli partaan, niiden varjot näkyivät vedessä kuin vinottaiset terävät puikot, jotka varjelivat sisäänkäytävää. Tuuli puhalsi mereltäpäin ja häilytti pensaikkoa, jossa vielä riippui kuivia menneenvuotisia lehtiä. Kahisi ja äänteli alhaalla ja ylhäällä ja kummallakin puolella.

Fiete pysähti ja katseli mietteissään veteen. "Haluaisinpa tietää", sanoi hän nyyhkytystensä keskeltä "miltä siellä näyttää pohjalla, ja voiko ollenkaan tavoittaa pohjaa."

Jörn tahtoi vähän lohduttaa häntä ja sanoi rohkaisevasti: "Kuule, etköhän lähtisi joskus sinne Steinbergin nummelle, josta sinä aina olet puhunut? Sinähän kerrot, että siellä on kokonaisia kultakasoja, joukossa palasia kuin pienen lapsen pää."

Fiete Krey pudisti kiivaasti päätään: Nuo lapsenpäät oli hän itse keksinyt omassa päässään; hän oli itse koko lailla muokannut sitä peltoa, jota Wieten niin monena iltana oli lampun ääressä niin ahkerasti viljellyt, oli tehnyt sitä niin suurella keksinnän ilolla ja lämmöllä, ettei hän aina itsekään oikein osannut eroittaa, mitä Wieten oli kertonut ja mitä hän itse oli omasta päästään sepittänyt lisää. Mutta tämä ilta eroitti toden kuvitellusta: lapsenpäät nummella olivat sepitettyä. Mutta Kultahete oli totta.

Hän tuijotti veteen, sitte lähti hän verkkaan mäkeä ylös. Kun he olivat saapuneet kukkulalle, sanoi hän: "Lähde sinä kotiin nyt. Nyt jatkan minä yksin matkaani."

Jörn lähti kättä puristamatta ja sanaa sanomatta nummen poikitse.

Fiete Krey jäi seisomaan autiolle nummelle yksin. Kun Jörn katsahti taakseen, seisoi hän vielä kuin musta liikkumaton patsas näköpiirissä.

Hitaasti kääntyi Fiete Krey, ja palasi takaisin vieremään, laski vaatenyyttinsä maahan, veti takin yltään, laskeutui pitkäkseen ruohikkoon ja kuroitti kädellään veteen, niin syvälle kuin taisi. Niin rämpyili hän lampea ympäri, mutta ei löytänyt mitään. Silloin riisuutui hän kokonaan, otti kädellään muutamasta vahvasta oksasta, joka kasvoi hetteen partaalla ja laskeusi alastomana varovasti kylmään veteen ja tapaili pohjaa. Oli vettä rintaan asti hänelle. Hän koetteli jalallaan varovasti sinne tänne, mutta ei tuntunut mitään kovaa. Kaikki oli pehmeätä, santaa ja mädänneitä lehtiä. Hän sukelsi kolmasti veteen ja tunnusteli partaita, mutta nekin olivat vaan liukasta saviseinämää, joka kasvoi vesiruohoa.

Hän jätti koko etsimisen. Nousi ylös ja seisoi kappaleen aikaa, ennenkuin otti paitansa. Hän seisoi suorana ja liikkumatta. Ei hän tuntenut jäistä kylmyyttäkään, joka leikkasi häntä hienoin terävin piirtelyin. Hän seisoi vaan ja katseli veteen, joka sekin katseli häntä vastaan hiljaisin surullisin silmin, ikäänkuin säilyttäisi sekin surumielisenä salaisuuttaan.

* * * * *