Part 7

"Sanalla sanoen: seuraavana päivänä oli maakunnantalossa pidetty tutkimukset ja käräjät, ja kolme maavoutia, jotka olivat virkaansa käyttäneet rikastuaksensa, oli häpeällä saanut eron. Mutta sinun vaarisi isä oli valtuutettu ylimmäiseksi valvojaksi ja oli saanut kuninkaan taivutetuksi rakennuttamaan uusia kanavia, ja kun ei kuninkaalla ollut siihen varoja, niin oli ukko antanut hänelle etukäteen kolmekymmentätuhatta taaleria. Semmoinen oli ollut asianlaita kuin sanoin.

"Muutaman vuoden perästä, silloisen uutteran ja kunnon kuninkaan kuoltua, oli noussut hallitsemaan toinen, joka ei hallituksesta suuriakaan välittänyt. Valtakunnan asiat olivat joutuneet rappiolle. Päälle päätteeksi oli syttynyt pitkällinen sotakin. Ja niinpä se sitten oli käynyt, ett'ei vaarisi isä ollut saanut korkoja ensinkään ja oli hoksannut -- hän kun oli mielevä ja ovela mies -- että vaarassa siinä on pääomakin. Silloin oli ukko häikäilemättä lähtenyt pääkaupunkiin.

"Miten siellä sitten lienee todella käynyt, sitä en tiedä. Kerron vaan, mitä vanhat ihmiset täällä juttelivat. Vaarisi isä, silloin jo valkotukkainen vanhus, astuu tuosta sitten linnaan ja kohteliaasti pyytää päästä kuninkaan puheille. Palvelija katselee miestä noin olkansa ylitse ja sanoo, ett'ei kuningas ole puhuteltavissa. Siihen sanoo ukko: 'Ilmoittakaahan vaan, että Jörn Uhl Wentorffista on täällä.' Kun ei palvelija tuostakaan heti kohta juossut asiata toimittamaan, silloin imaisee ukko pari sauhullista merenvahaisestaan ja kohottaa rainnepuun, jota hän usein käytti kävelykeppinänsä, ja pääsee kuin pääseekin kuninkaan kammion edessä olevaan huoneesen. Sieltä hänet ilmoitetaan kuninkaalle. Ukko panee sauvansa ja piippunsa nurkkaan ja yrittää astua sisään. Mutta silloin astuu kuningas kiljuvankirjavassa haljakassa häntä vastaan, käsi koholla ja kädessä suuri, välkkyvä kunniamerkki. Lähenee miestä ja hymyilee ystävällisesti. Mutta samassa on Jörn Uhl pyörähtänyt ja siepannut kapineensa ja kampsunsa. Ja kun kuningas yhä astuu häntä kohti, silloin ukko nostaa korkealle piippunsa ja sauvansa, ikäänkuin torjuakseen itseään ja huutaa: 'Kunniamerkkikö eikä rahoja? Kunniamerkkikö eikä rahoja?' Ja niin suoraa päätä portaita alas ja sieltä ministerien luokse. Paljon hän menetti kyllä, sillä koko valtiokassa meni pankruttiin, mutta ei häneltä hävinnyt lähimainkaan niin suuria summia kuin muilta.

"Hänen poikansa sitten, sinun vaarisi... No! Hän oli sävyisä, ystävällinen mies. Mutta eipä hänestä, Jürgen, ole sen enempää sanomistakaan. Ja se on vallan vähä se, Jürgen. Paha on, poikaseni, ellei miehestä osaa muuta sanoa kuin että hän oli sävyisä. Penseästi ja pehmeästi hän puhui, ja penseästi ja pehmeästi hän kyntikin. Minä tunsin hänet vielä vallan hyvin.

"No, niin... ja sitten tuli kartano sinun isäsi huostaan. Sinun isäsi..."

Poika nosti silmänsä ja loi vanhukseen uhkean katseen, ikäänkuin olisi tahtonut sanoa: "Kyllä minä tiedän, mitä sinä aiot sanoa. Mutta minä en aio näyttää uskovani sinun sanojasi."

Vanhus vaikeni silloin, tuon katseen nähtyänsä, ja harasi kaikilla viidellä sormella partaansa, ikäänkuin olisi tahtonut kiskaista koko tuon harmaan vihkon alas rinnalle. Sitten hän äkkiä lausui kalsealla ja kovalla opettajan-äänellä: "Mitä sanoo Göthe, tämän nykyisen vuosisadan airut? 'Mink' isiltäsi perinnöksi sait: se _hanki_, jott' ois omanas se!'... Nyt saat mennä, Jürgen. Minun täytyy lähteä säästöpankin kokoukseen."

* * * * *

Ani varhain huomis-aamuna, kun tähdet parahiksi olivat hälvenneet harmaansiniseltä taivaalta, nousi poika ylös ja astui vihellellen ja laulellen ja ovia paiskellen koko etutuvan poikki ja tuli navettaan. Wieten seisoi siellä kiuluinensa käytävässä.

-- Poika! -- puhui Wieten. -- Mikäs sinun mieleesi johtui? Eihän kello ole vielä neljääkään.

Jörn naurahti ja sanoi huolettomasti, ett'ei häntä enää loikominen miellyttänyt. Oli niin kuumakin.

-- Missä Fiete? -- kysyi hän sitten.

-- Hänet minä kyllä sain onnellisesti pystyyn, -- vastasi Wieten. -- Hänen ylitsensä minulla vielä on valtaa.

Jörn kulki vihellellen välikköä edes takaisin, palasi sitten jälleen Wietenin luokse navettaan ja kysyi, missä piiat ovat.

-- Pahoin pelkään, poikaseni, että ne ovat vielä vuoteessa kumpainenkin. Ethän sinä toki heitä lähtene röykyttämään, Jörn?

-- Sinähän olet emännöitsijä. Sinulla on valta käskeä.

-- Eipä se noin vaan käy, -- vastasi Wieten. -- Ne ovat liiankin hyvissä kirjoissa Augustin ja Heikin luona; siksipä uskaltavat maatakin hiukan kauemmin.

Jörn astui välikäytävään ja viskasi muutamia halkoja kyökin ovelta piikainkamarin ovea vastaan, laulellen ja vihellellen, niin että tuo raikas pojan-ääni heleänä kajahteli kautta hiljaisen aamuasuisen talon. Niinkuin ensimmäinen lintu aamulla varhain puutarhassa ylpeilee laulustaan ja samalla arkailee, samoin lauleli hänkin.

Hän astui uloskin ja kulki akkunain alitse. Siellä hän huomasi Hannu veljensä, joka kolme vuotta sitten oli päässyt ripille, astuvan niityn poikki kylästä päin. Jörn meni häntä vastaan, nauroi koko kasvojensa täydeltä ja sanoi iloisasti: Hannu poika! Minä kun luulin sinun olevan vielä vuoteessa! Myllyssäkö kävit vai pajassa, sepän luona?

Veli astui lähemmäs ja löi häntä.

-- Senkin mokomat -- sopersi Hannu, ja kieli kangersi kuin päihtyneellä konsanaankin. Hän tyrkkäsi häntä rintaan ja työnsi talliin; tahtoi lyödä toisenkin kerran, mutta ei osanut, horjahti ja lyykähti hevosta vasten. Tämä kävi siitä levottomaksi ja rupesi polkemaan lattiata. Silloin ilmaantui Fiete Krey hevosten välistä näkyviin, suka kädessä.

-- Mitäs tämä on? -- huudahti hän. -- Oletkos sinä lyönyt Jörniä? Äläpäs koske häntä, muista se! Sen minä sanon, että Jörn ja minä, me pehmitämme sinut niin, ettes hetken aikaan hievahdakaan.

Iltapäivällä, kun isä tapansa mukaan oli lähtemässä kaupunkiin, tarjoutui Jörn valjastamaan hevoset ja ajamaan ne talon-ovelle. Reippaasti ja kohdalleen hän toimittikin asian ja karautti kahdella pulskalla, ruskealla hevosilla tuolta nurkan takaa oven eteen. Siinä hän astui rattailta maahan hevosten pääpuoleen. Pidellen riiprässiä suitsista, hän tuon tuostakin pyyhkäisi sen turpaa ja laulahti: "Ultimo uhkahulluutta."

Klaus Uhl kuuli sen välikköön ja virkkoi: "Kuules vainen tuota vekkulia, Wieten! Mikähän senkin päähän pisti?" Ja hän nauroi.

-- Hän on laulanut tän' aamua, -- sanoi Wieten. Jörn Uhl se vaan hyräilemistään hyräili: "Ultimo uhkahulluutta."

-- Mitä sinä laulat siinä? -- kysyi Klaus Uhl.

-- Muutoin vaan, -- vastasi toinen. -- Maavouti oli eilen opettaja Petersillä, ja siellä minä sattumoisin kuulin sanottavan: "Ken ultimoa pelaa, se tekee konkurssin."

-- Vai niin! -- Klaus Uhl nousi rattaille ja nauroi sydämensä pohjasta.

-- Jörn poika! -- lausui hän. -- Älä siis pelaa ultimoa.

Poika päästi heleän naurun, ja isä ajoi pois. Vieläkin kuului hänen raikas, heleä naurunsa, tuommoinen keveä, täyden rinnan nauru.

Vaikka Jörn näinä aikoina kasvoi kiivaasti ja heräjäminen oli niin vaikeata, käski hän kumminkin Fiete Kreyn herättämään häntä joka aamu ja käveli, ikäänkuin sattumoisin, kyökin ja navetan kautta ja peltoja pitkin, ollen muille kuin mikäkin levoton, vaeltava omatunto.

Kerran oli kaksi hevoskauppiasta tallissa kauppoja! hieromassa vanhimman veljen, Augustin, kanssa, isän poissa ollessa. Jörn seisoi siellä hänkin eikä lähtenyt mihinkään.

-- Kuules, poika, -- virkkoi toinen kauppiaista, -- menehän katsomaan, onkohan ne meidän hevoset asemillaan siellä pihalla.

Silloin hän läksi. Perästäpäin virkkoi hevoskauppias kumppalilleen: "Merkillistä, mitenkä tuon pojan silmiltä ei oikein saanut olla rauhassa. Niinhän se katseli minua kuin mitä hevosvarasta." -- Toinen naurahti: "Lystikäs se oli minunkin mielestäni. Hän ei päästänyt meitä silmistään. Minun täytyi aina väliin vilkaista häneen. Muistapas minun sanoneeni: hän on ainoa Klaus Uhlin lapsista, josta jotain tulee. Sillä pojalla on silmät päässä."

Kerran taas, kun vanhemmat veljet olivat punnitsemassa muutamia kuormallisia heiniä urakoitsijalle, seisoi Jörn siinä äärellä ja moitti punnitsemista. "Liian paljonhan se saa!" virkkoi hän. Veljet, jotka olivat humalassa, ja urakoitsija, joka tarpeen tullen osasi laskea leikkiä, purskahtivat nauramaan. Mutta kun urakoitsija huomasi pojan oikein täyttä totta moittivan punnitsemista vääräksi, lausui hän arvokkaalla äänellä, ett'ei hän suvaitse moisia moitteita, varsinkaan poika nulikoilta; tällaista ei ole hänelle tapahtunut milloinkaan. Veljet tuosta vimmastuivat ja ajoivat Jörnin hangoilla ulos ladosta. Jörn meni pellolle, missä Fiete Krey parhaillaan oli kyntämässä. Siellä Jörn hänen rinnallaan astuskeli tuntikausia.

Syksyn tullen kävi Elsbe yhdessä Lisbet Junkerin kanssa vanhan mummo Petersin luona ompelukoulua ja oppimassa hiukan franskaa. Mummo oli vanha, ystävällinen eukko, joka jo viisikymmentä ajastaikaa oli miehensä kanssa kestänyt myötä- ja vastoinkäymisiä. Vieraista kielistä vain olivat vanhukset eri mieltä. Vanha rouva oli nuoruudessaan oppinut franskaa, ja sitä hän kehui ja sitä hän opetti. Vaari taas oli päässyt englanninkielessä niin pitkälle, että hän ymmärsi helponlaista englanninkielistä kirjaa. Oli hänellä myös välistä tilaisuutta haastella englantilaisten laivurien kanssa. Kumpikin oli kerran yrittänyt oppia toistensakin kieltä, mutta sikseen se yritys oli jäänyt. Ja niinpä nuo ystävälliset vanhukset usein istuivat, akkunassaan kumpikin, lukien omaa kieltään, väliin alasaksankielellä keskeyttäen ja kinastellen toisiansa, pannaan julistaen toisensa kielen ja letkauttaen sitä kansaa, joka moista kieltä puhuu.

Elsbe Uhl, jonka syntyminen oli maksanut äidin hengen, oli täynnä uhkuavaa elämänhalua, niinkuin useinkin kookkaitten, rotevain vanhempain lapset, jotka ovat jääneet varttansa vähäisiksi. Hän oli yksitoista vuotta vanha, ja pieni hän oli iäkseen, mutta voimaa hänessä oli ja virkeyttä, ja suora hän oli ja solakka kuin nuori saarni. Vanhemmat veljet eivät välittäneet hänestä vähääkään, mutta Jürgenin ja Fiete Kreyn kanssa hän oli kuin yksi sydän ja yksi sielu. Usein iltapäivällä, kun hän tuli kylästä niityn poikki, seisoivat pojat tallin ovella ja katselivat häntä. Silloin nosti tyttö kirjalaukkunsa korkealle ja huiskutti sillä, ja välisti, milloin päähän pisti, hän kiusotellen oli olevinaan hyvin ylpeä ja käänsi päänsä sivulle. Tätä hän sanoi: "Pannaan profiilin." Fiete Krey oli näet väittänyt, että hän näyttää nätimmälle sivulta päin, varsinkin vasemmalta. Liikkeessä oli koko tuo pikku olento. Jalat astuivat tepastelivat; polvien ja vyötäisten kohdalla leninki hulmahteli, käsivarret elivät, niinkuin olisi hänen ollut kuljettava tiheän viidakon läpi eikä vain vastatuuleen, Tultuaan sitten ojaportaalle, hän huusi kautta tuulen ja puitten huminan: "Astunko ma vai hyppäänkö?"

-- Hyppää! -- huusivat pojat.

Kyökin akkuna aukeni, ja Wieten huusi: "Älä vainonkaan välitä noitten puheesta; narraavat sinua, tomppelit."

-- Suututko sinä, Wieten, jos minä hyppään?

-- En ensinkään. Hyväinen aika! Tee mitäs tahdot.

Wieten paiskasi akkunan kiinni.

Ensin lensivät kirjat ojan yli, sitten hän, otettuansa hiukan vauhtia. Hän pääsi toiselle äyräälle ja notkahti vähän toiselle polvelleen.

-- Se oli sukkela hyppäys se, vai mitä?

Fiete nyökäytti päätään, silmäänsä siristäen, ja lähetti Jörnin kyökkiin, hakemaan välipalaa. Jörnin mentyä, hän vihelteli itsekseen ja katseli ylös ilmaan.

-- Tiedätkös mitä? -- sanoi hän. -- Tuota porrasta myöten minä olen monta kertaa kantanut sinua sylissäni, silloin kuin sinä vielä olit _noin_ pikkarainen.

-- Valehtelet.

-- Jos minä sanon, että sinä saat kovan nuhan, ja että jalat on sinulla märjät, niin en valehtele.

Tyttö nauroi: "Älä virka Wietenille mitään! Vuotas vähä, minä tulen heti takaisin."

Hetken perästä hän palasi: "Sain kuin sainkin sukat, niin ett'ei kukaan nähnyt. Minä pistän ne täällä jalkaani."

Hän meni tyhjään hevossoimeen, muutti sukat, ja tuli jälleen ulos. "Pidä vaari nyt!" huusi hän, otti huimaa vauhtia, niinkuin äsken ojan äyräällä, ja juoksi sitten suoraa päätä Fieten syliin ja rimpuili siinä käsin ja jaloin ja nauroi, toisen pidellessä häntä kiinni.

-- Tyttö, typykkä! -- virkkoi Fiete. -- Millainen sinä oletkaan hupakko.

-- Pääst'irti! Jörn tulee!

Fiete päästi hänet kiireesti alas, ja kun Jörn tuli voileipäin kanssa käytävää pitkin, eivät nämä olleet tietääkseenkään koko asiasta.

Onnellista oli tämän lujan, elämänhaluisen tytön, että hänen ystävässään, Fiete Kreyssä, seuraavana vuonna alkoi ilmetä ensimmäisiä oireita alkavan miehekkyyden ylpeydestä. Fiete alkoi pidellä hiukan kauempana itsestään tuota lasta, "typykkää", joksi hän häntä sanoi. Fiete kiinnitti sydämensä talon pienpiikaan, hänen ikäiseensä nuoreen, somaan tyttöön, joka askaroitsi kyökissä Wietenin käskyläisenä ja joka piti Fietestä hänkin. Mutta Fiete oli vekkuli, niinkuin kreijiläinen konsanaankin, eikä välejänsä Elsbenkään kanssa kokonaan rikkonut.

Köyrin tienoissa Elsbe kerran, ompelukoulusta tullessaan, meni talliin ja sanoi pojille: "Opettaja Peters se välittää kaikista joutavistakin asioista, ja hän se tänään kertoi, että nyt on kovat ajat monellakin käsissä, kun täytyy maksaa velkain korkoja. Saa nähdä, alkaako meilläkin käydä väkeä, tuomassa korkoja isälle."

Jörn Uhl katseli jo ympärilleen. Fiete Krey vihelteli vain.

Kotvasen kuluttua, kun lapset olivat syöneet välipalansa, astui pihan poikki muuan pieni, vanha mies, tukka lyhyt, harmaa ja kasvot somat, älykkäät. Kankeasti hän astui suoraan noita kolmea kohti ja kysyi, onko isäntä kotona. Elsbe sanoi isännän lähteneen kylälle ja tulevan kohta takaisin.

-- Olisi vähän asiaa, -- virkkoi ukko.

Lapset katselivat häntä, ja hän kun näkyi olevan matkasta uupunut, virkkoi Fiete sävyisästi: "Käykää tupaan vuottamaan kunnes herra tulee kotia."

Molemmat talonlapset menivät hänen kanssansa välikön poikki ja olivat juuri astumaisillaan etutupaan, kun Heikki ja Hannu tulivat kyökistä.

-- No! -- sanoi Heikki, -- kukas teill'on siinä mukana?

Ja veljekset katselivat pientä, kankeata miestä olkansa yli. Hänellä oli yllään kotikutoisesta kankaasta tehty pitkä, sininen takki, jonka kaltaisia ylämaan miehet vieläkin pitävät, ja punaruutuinen eväsnyytti kädessä.

Lapset kertoivat miehen tulleen tapaamaan isää.

-- No niin, -- sanoivat suuret veljet, -- mitäs te häntä nyt heti vierastupaan? Menköön Fiete Kreyn huoneesen.

Vanhus astui lasten kanssa renkitupaan, istahti ja kysäisi ystävällisesti: "Tekö olette Klaus Uhlin nuorimmat lapset?"

-- Niin ollaan, -- vastasi Elsbe. -- Minä olen jo kahdentoista, Jörn neljäntoista vanha.

-- Te olette kilttejä lapsia, -- virkkoi vieras. -- Toiset ne heti katsoivat nuttua ja näkivät minun olevan ylämaasta. Minä otan aina evästä mukaan; sitten ei tarvitse mennä ravintolaan rahojaan hukkaamaan.

Jörn sanoi tuohon vakavalla äänenpainolla: "Emme mekään Elsben kanssa mene milloinkaan ravintolaan."

-- Mutta kun on tanssiaiset, sitten mennään! -- arveli Elsbe.

-- En koskaan, -- tokaisi Jörn, -- en ikipäivinäni.

-- Se on oikein, -- sanoi vanhus, myhähtäen. -- Sitten et joudu vanhoilla päivilläsi pulaan: koroillasi elelet vaan rauhassa.

Jörn hytkähti, kääntyi sitten ympärinsä ja läksi tuvasta ulos. Hän juoksi välikön poikki, kuin olisi joku takaa ajanut, ja törmäsi ulkona isäänsä vasten, joka juuri palasi kotia, kasvot iloisina, punaisina.

-- Renkituvassa on muuan pieni ylämaan mies, vuottelee sinua.

-- Mitenkä? Renkituvassako? -- Hän astui kiireisesti välikön poikki renkitupaa kohti. Hannu sattui hänen tielleen ja sai isältään semmoisen korvapuustin, että lensi seinää vasten. Sitten astui Klaus Uhl renkitupaan. Olipa jo vuosia kulunut siitä kuin hän viimeksi oli siellä käynyt. Mitäpä hän rengeistä, mitä Fiete Kreystä? Siellä istui nyt vanhus, ja Elsbe seisoi ihan hänen vieressään. He olivat kertomassa toisillensa Thiess Thiessenistä, jonka he hyvin tunsivat kumpainenkin.

-- Mene sinä pois! -- sanoi Klaus Uhl. -- Mieleni on paha, Martens, että nuo pojan pöllöt veivät teidät tänne.

Vanhus viittasi vain kädellään ja virkkoi: "Enhän minä tänne kunniavieraaksi tullutkaan. Läksin vaan sanomaan irti sen 80,000 markan lainan. Tytär aikoo mennä miehelle."

Jürgen oli juossut jälleen välikön poikki ja tullut kyökkiin. Siellä Wieten oli paraillaan pesemässä lattiata, hameet koholla, niinkuin pienten lasten on tapana. Poika seisoi Wietenin ääressä, kunnes tämä sanoi: "Mikäs nyt päähäs pisti, poika? Mene tiehes!" Mutta poika katseli häntä sillä tavalla, että Wieten vaikeni, pyyhkäisi kädellään hänen vaaleata tukkaansa ja sanoi: "Hyvä vainenkin, ett'ei äitisi enää ole elossa."

Siihen suuntaan se Wieten puhui joka kerta kuin talossa jotain tapahtui. Täydelleen tuota vielä käsittämättä, poika kumminkin tunsi äidin olevan ristiriidassa talossa vallitsevan hengen kanssa, ja vaikk'ei äidistä ollut mitään kuvaa, asui hänessä kumminkin se mielikuva, että äiti vainaja kulkee huoneesta huoneesen, kasvoilla syvä murhe. Mutta hän ajatteli äitiä kookkaana, laihana, vaikka hän olikin ollut lyhyt, pyöreävartaloinen? niinkuin Elsbekin sittemmin oli.

Samana iltana, isän palatessa kotia tavallista aikaisemmin ja tavallista enemmän juovuksissa, astui Jürgen häntä vastaan välikössä, hanko kädessä, ikäänkuin olisi sattumoisin tullut navetan puolelta, ja virkkoi katkonnaisella äänellä: "Isä, jos meill'on niin paljo velkoja, niin kai tässä pian pitää koko talokin myödä." Poika purskahti itkemään. Mutta isä löi häntä ja ajoi luotaan pois. Jörn juoksi renkitupaan, ja siellä hän makasi yönsä Fiete Kreyn vieressä.

Siitä lähtien Jörn, isänsä huoletonta naurua kuullessaan, astui loitommas. Ja ellei hän tiennyt, minne mennä, riensi hän latoihin ja puutarhoihin kartanon perällä. Toisin vuoroin hänet löydettiin jostain nurkasta, seisomassa selkä seinän nojassa, tai istumasta puussa tai orrella, lukemassa englanninkieltä tai koulun lukukirjaa. Hän sai Wietenin suostumaan siihen, että hän pääsee muuttamaan Fiete Kreyn luokse renkitupaan, joka oli väliköstä oikealle keskikäytävässä, vastapäätä kyökkiä, ja antoi omenatarhaa kohti. Siellä hän tästä puolin asui siihen saakka kuin meni naimisiin, yksitoista vuotta, lukuun-ottamatta kahta vuotta asevelvollisuus-aikaa ja yhtä vuotta, jonka hän oli sodassa Franskaa vastaan.

KUUDES LUKU.

Varsatallin seinuksella, lähellä ulko-ovea, oli muuan vanha maalais-arkku, nyt toimittamassa rehulaarin virkaa. Se oli tammesta ja varustettu siroilla, puhdaspiirteisillä leikkauskuvilla: vasemmalla tuhlaajapoika, komeassa puvussa ja rahakukkaro kädessä lähtemäisillään isänsä luota, joka seisoo ovella; oikealla sama poika, palajamassa ryysyisenä kotiansa. Etempänä, kahden puolen rautaista lukonhelaa oli lause: "Herran siunaus teke rickax ilman vaivata." Alimmaisena luki "Klawes Uhl 1624."

Kolmisen sataa vuotta sitten oli tämä arkku ollut talon tärkein ja arvokkain huonekalu, mutta myöhempinä aikoina oli rikkaus lisääntynyt ja kauneudenaisti vähentynyt. Arkkua oli maalattu uudestaan ja yhä uudestaan, kunnes sen hienopiirteisiä kuvia ei enää paljon erottanutkaan. Vihdoin oli sitä ruvettu hylkimään, ja niin siitä oli vihdoin tullut rehulaari. Mutta kosk'ei sitä semmoisenaan enää maalattu, niin alkoi paksu maalikerros sieltä täältä lohkeilla irti, ja harmaa, luja puunpinta tuli jälleen näkyviin. Ei osannut kenkään arvata arkun entistä merkitystä.

Jospa tuo vanha, halpa arkku voisi kertoa! Sydän sillä kyllä on; olihan se niin kauan elänyt ihmisten keskuudessa! Mutta kieltä se on vailla. Tämän laatikon päällä Wentorffin lapset monasti istuivat niitten kahden vuoden kuluessa, jotka Fiete Krey, rippikoulun käytyänsä, palveli renkinä Uhlissa. Siinä he istuivat, syvämielisesti rakennellen suuria elämänsuunnitelmia. Lasten kirkkaat äänet ja heleä nauru kajahtelivat kautta tallin, ulos kartanon pihalle, kajahtelivat kuin kimeä ja kumea taonta pajasta.

-- Tule tänne, Fiete! -- huutelivat lapset, -- Tääll' on välipalaa. -- Jörn pani kirjansa arkun kannelle, latoi voileivät päälletysten sen viereen ja nousi istumaan. Elsbe oli siellä jo ennen häntä ja huiskutti maltitonna jalkojansa. Fiete laski maahan juottosangon ja heilahti yhdellä hyppäyksellä arkun kannelle.

-- _All right!_ -- sanoi hän. Hänellä oli näet tapana siepata muistiinsa tuommoisia mukavia sanoja.

-- Päätetty mikä päätetty, -- virkkoi Jörn. -- Kun minä nyt lähden talosta, niin pitää sinun jäädä tänne, pitämään huolta tästä töskästä. Muulla ehdolla en rupea maavoudiksi yrittämäänkään.

-- Niin, niin! -- puhui Fiete verkalleen ja miettiväisenä, miehekkäällä rintaäänellä. -- Ylen on minun ollut työläs tehdä ratkaiseva päätös. Mutta olkoon menneeksi; minä jään. Ennen vanhaan mulla kihelmöitsi päässä jos mitäkin. Kalifornia se vallankin jäseniä poltti kauan aikaa. Mutta mitä vanhemmaksi tulee, sitä enemmän se ymmärryskin kasvaa. No niin, minä jään.

-- Olet täällä renkinä vielä jonkun vuoden, -- sanoi Jörn. -- Pianhan se käy vanhaksi sinunkin isäsi. Silloin muutat kotitaloosi, menet naimisiin, olet päiväläisenä täällä ja pidät koko talosta hyvän huolen. Harja- ja luutakauppaan sinä ryhdy älä, Sin' et saa tehdä muuta kuin puuhata talon töissä ja pitää siitä huolta. Onko sinulla jo muijaa tiedossa?

-- Siitä ei hätää, -- vastasi Fiete Krey. -- Akkaväkeä on maailmassa kyllä.

He söivät hetken aikaa ja ryyppäsivät vuorotellen raikasta kirnupiimää ruskeasta ruukusta, joka seisoi heidän keskellänsä.

-- Jospa toki jo olisit koulussa! -- virkkoi Elsbe, maltittomasti kalkutellen kantapäillään tuhlaaja-poikaa.

-- Kyllä se asia lukkoon saadaan, -- sanoi Jörn, nyrkkiänsä puistellen ja nyökäyttäen vakavana päätään. -- Se tuntuu _niin_ hauskalta. Ei minusta maamieheksi, ei sitä vastenkaan. Mutta kirjatyö, -- se vasta työtä! Se siinä vaan niin armottomasti arveluttaa: kunpa täällä kaikki pysyisi kohdallaan. Ja siksipä täytyy Fieten jäädä tänne.

Fiete pyyhkäisi suutansa ja lyödä kolautti tyhjän kupin arkun kanteen. -- Lue sinä vaan rauhassa maavoudiksi. Minä jään tänne ja pidän koko töskästä huolen. Siihen saat luottaa.

Jörnillä oli kirjat taas kädessä. Miettiväisnä hän astui puutarhaan.

-- Kas niin, -- sanoi Elsbe. -- Nyt ollaan kahden kesken. Aatteles, minä tapasin Harro Heinsenin. Hän jäi toiseksi vuotta kolmannelle eikä aio enää jatkaa. Me astuttiin yhdessä hautausmaan poikki. Mitä kaikkea hän osaakaan kertoa! Se on viisas poika, usko pois.

-- Älä sinä kovin paljoa pidä yhtä hänen kanssaan, -- virkkoi Fiete. -- Tiedäthän sinä kyllä, millaiset ne meidän väliset asiat ovat.

-- Kyllä minä tiedän kaikki tyyni.

-- Etkö usko sitten? Jörnistä tulee maavouti, ja niinpä hän ei ole meidän tiellä, August menee pian naimisiin ja saa toisen kartanon. Heikki on nyt jo sotamies, ja ensi vuonna saa Hannukin kirjavan takin niskaansa. Ja niin sitä nyt puhutaan joka paikassa, että jahka vanhasta kuninkaasta aika jättää, niin syttyy sota. Totta kai heistä toisen tahi toisen kuula kaataa, Toinen saa muualta kartanon. Ketäs enää on jäljellä? Sanos, typykkä, ketä vainenkaan on sitten enää jäljellä? Sinä vain! Sinä yksin! Silloin olen minä isäntärenkinä Uhlissa, Ja silloin on isäs vanha jo ja sanoo: "Lapset, menkää naimisiin, jotta lepoon pääsis mies vanhoilla päivillään." Niin se käy, ja niin sen käydäkin pitää.

Tyttö nyökäytti hajamielisenä päätään ja alkoi taas puhua Harro Heinsenistä.

-- Harron sisar on kihloissa jo, vaikk'ei ole kuin kahdeksantoista vuotta vanha. Kuusi vuotta vielä, niin pitää minunkin olla kihloissa. Jos et sinä voi silloin naida minua, niin minä otan toisen.

-- Älä sinä kuuntele sen Harro Heinsenin puheita, Elsbe. Se on tuhma poika.