Part 6

Lapset menivät hänen perässään hänen makuutupaansa. Se oli iso, autionko huone, seinät valkoisiksi rapatut Huonekaluja ei siinä ollut kuin Thiess Thiessenin vuode, vaatearkku ja kaksi tuolia. Seiniin oli katon rajaa myöten järeillä sinikynä-viivoilla piirrettynä viisi maan-osaa ja molemmat pallopuoliskot. Kirjoja oli kasottain tuoleilla. Täällä se Thiess Thiessen suoritteli laajoja matkojansa ja koetteli kylliksensä vaellella vierailla mailla. Lyhyessä esitelmässä hän selitti nyt, kuinka hän tällä viikolla on Livingstonen kanssa Keski-Afrikassa samoillut ja monasti yönuotion ääressä istunut, syöden pelkkää kuivattua vuohenlihaa ja niukalti sitäkin. Hän otti kirjan ja luki heille matkan jännittävimmän kohdan, sen, jolloin tuo englantilainen lähetyssaarnaaja ja tutkija solmii rauhanliitot sen hirmuisen ja villin neekerikuninkaan kanssa. Kädet koholla hän heille luki, juhlallisella äänellä.

Mutta eihän siitä mitä lähtenyt. Elsben tarkkaavaisuus oli jälleen tiessään.

-- Jos tässä tällä lailla vitkaillaan ja viivytellään, -- sanoi hän halveksivasti, -- niin ei tule valmista yhtään mitään.

Lähdettiin ulos ja siirrettiin ruuna alempaan liekaan. Säleaidan veräjällä syntyi koko tungos, kaikki kun tahtoivat päästä yht'aikaa siitä, nuori ruuna myös. Mutta säveä oli hepo eikä tehnyt heille mitään, ei edes hätkähtänyt, vaikka pieni Lisbet kiljaisi, kun se tuli häntä liian likelle.

-- Ja nyt venettä katsomaan!

-- Ylen on mulla siro vene, lapset. Se on paras ja suurin, mitä koskaan on minun käsistäni lähtenyt.

Vene oli tummanruskeassa rämelammessa, rantaan kytkettynä, niinkuin olla pitää. Muodolleen se oli kaukaista sukua vasikankaukalon kanssa, ja haisi jo kymmenen askeleen päähän pieltä, jota oli valettu jok'ikiseen saumaan. Keskellä venettä kohosi välikannelta masto, ja sen nenässä liehui keltainen silkkilippu, mummovainajan esiliinasta leikattu. Etukannella oli neljä tykkiä, jotka kylänseppä oli juottanut yhteen Mannesmannin putkista, ja joissa kirkkaaksi viilatut sankkireiät välkkyivät.

Erinomaista! Kaikki kiittelemään Thiessiä. Nyt hän on, sanottiin, kerrankin saanut jotain kunnollista aikaan. Jörn lyödä lapautti hyvillään polviinsa ja olisi heti kohta astunut veneesen. Pieni Lisbet se vaan loi epäileviä silmäyksiä tuohon, monesta kohden paikkailtuun, kirjavaan astiaan, heilautti pientä, vaaleatukkaista päätänsä ja sanoi: "Min'en siihen mene."

Silloin teki Jörnin mieli taaskin ottaa hänestä kiinni, mutta Lisbet peräytyi ja pyöritti pyytävästi päätään, niin soman vakavasti, että Jörn heti luopui aikeestaan.

Thiess oli jälleen innokkaalla tuulella. Hän ei mielinyt päästää mainettansa kutistumaan ja sanoi:

-- Ensimmäisen reissun teen minä yksin.

Hän nousi verkalleen kaukaloonsa ja asettui varotellen istumaan, oikaisten jalkansa välikannen alle.

Elsbe oli istahtanut pajunrungolle, joka pisti ulos rannasta veden yli. Siinä hän rupesi uikuttamaan: "Entäs jos sinä keikahdat, mitenkäs sitte? Päistikkaa menet veteen etkä saa jalkojasikaan irti."

-- Minäkö? Ettäkö keikahdettais?

-- Kuule Thiess! Ei tule tolkkua!

-- Thiess! Tiedäthän, että sinun käy aina hullusti!

-- Jaa, ettäkö hullusti? Etteikö tolkkua? Tolkku tulee täydelleen.

Hän kopeloi liivinsä taskusta ja pani kolme mustunutta tulitikkua eteensä kannelle.

-- Kuule Thiess! Heitä valtaan! Kaikki, mitä sinä tahdot liikkeelle saada, se istuu kiinni kuin piki ja terva.

-- Anna hänen koettaa! Tervassahan se on jo koko mies.

Thiess kohottautui hiukan: kuului semmoinen tervantarttuinen rasaus. Lapset nauramaan. He vilkaisivat toisiinsa, silmää iskien. Fiete Krey, joka selvimmin näki, miten hassusti tuossa käy, nauroi kimmurrellen.

-- Thiess! Kumoon sinä menet, niin totta kuin mikä!

Kahdella varovalla sysäyksellä pääsi Thiess rannasta vesille. Hän laski airon hiljakseen eteensä ja kurottautui tulitikkuja ottamaan. Alus alkoi huojuskella, ikäänkuin olisi mielinyt asettua toisin puolin. Thiess koetti raapaista tulitikkua kanteen, mutta se ei syttynyt. Silloin hän kohotti toista jalkaansa, saadakseen tuon uinailevan tulen heräjämään henkiin siitä tavallisesta, asianmukaisesta kohdasta. Kaukalo heilahti. Tuli leimahti. Tykin sankkiin nyt palava tikku! Kaukalo heilahti.

-- Lapset! Näin se kävi huhtikuun 5:nä Eckernfördessä.

Hän yritti siirtyä hiukan syrjemmäs, se kun näytti olevan kovin tarpeellista. Peiakas! Vielä kerran! Thiess ei pääse paikaltaan; mies on tervassa kiinni. Kesken peiakkaita keikahtaa vene alassuin, ja Thiess Thiessen keikahtaa alassuin kanssa.

Jörn Uhl seisoi polviaan myöten vedessä. Fiete Krey virkkoi: "Vielähän se pulputtaa." Elsbe sanoi: "Kova lykky kuitenkin!" Lisbet juoksi itkien tiehensä. Syntyi syvä hiljaisuus. Rämeikkö ja ihmiset pidättivät henkeänsä.

Äkkiä alkoi vesi kiehua ja porahdella. Pyöreitä aaltoja levisi veden pinnalle. Näkyviin tuli jotain limaista, mustaa, niinkuin suuren mustan kalan selkä. Nelin kontin se kömpii maihin ja sylkee ja ulisee ja nieleksii ja pärskyy.

Thiess repäisi silmänsä selkoseljälleen. Hän puistelihe ja polki maata ja riisui takin ja saappaat. Hämmästyneenä ja säikäyksissään seisovat lapset hänen ympärillään. Fiete Krey vierittelihe maassa ja oikein huusi. Lisbet oli juuri pysähtynyt, mutta kääntyi jälleen ja juoksi kauemmas.

-- No niin! -- virkkoi Thiess ja sylkäisi. -- Tällaista sitä sattuu kaikkein parhaimmillekin laivoille: luonnollinen kantraus, jossa koko laivaväki ihmeellisellä tavalla pelastetuksi tulee. Muutoin se oli ihan uutta rakennuslaatua, Jörn. Tais sentään tulla liian kapea. No niin, onhan sitä nyt ainakin jotain nähty ja hoksattu ja kokemustakin saatu.

-- Mitähän sinä mahdoit siellä nähdä? -- kysyi Elsbe.

Thiess Thiessen katsahti veteen, missä vene kellui kuin mikä ajelehtiva kilpikonna.

-- Ettäs sanot! -- vastasi hän ja sylkäisi jälleen. -- Siellä on kamala olla. Ensinnäkin loi silmissä ihan mustaksi, enkä ma tiennyt yhtään, missäpäin mikin on. Vasta monen mutkan perästä minulle selvisi, missä yläpuoli on. Aatelkaas sitä paikkaa, että minä sain taistella kaikkien neljän elementin kanssa. Siinä oli ensinnäkin tuli ja tulikivi ja piki, sitten vesi ja maa. Ja kutakin sorttia oli liian paljo. Ja viimeiseksi se ilma, mutta sitä taas oli liian vähä. Ellei sitä niin ylen niukalti olisi ollut, niin en minä niin pian olisi takaisin tullutkaan, sillä ette te usko, mitä merkillisiä kintunkinnerryksiä minä sain siellä tehdä, päästäkseni laivasta irti.

Sen sanottuaan hän sylkäisi vielä kerran ja meni kotia, vaatteitansa muuttamaan.

Hänen kadottuansa kyökin oveen, virkkoi Jörn: "Ihan se on sama, milloin tänne tulee: aina täällä joku jutku syntyy."

Sitten hän juoksi Lisbetin perään, otti häntä kädestä ja puheli hänelle koreasti, kunnes toinen rupesi nauramaan.

Mutta Lisbet alkoi hätäillä ja tahtoi lähteä kotia. Jörn tuli muitten luokse ja ilmoitti sen.

-- Niin, niin, -- sanoi Elsbe: -- siinä sitä nyt ollaan taas. Lisbet hoppuaa aina liian aikaisin kotia.

-- Ja sen minä vaan sanon, -- virkkoi Fiete, -- ei sitä maksa ottaa mukaan. Liiaksi hän on pieni ja liiaksi semmoinen hempuntemppu. Sinähän häntä aina tahdot mukaan.

Paneteltu asettui Jörnin viereen, itkeä tihustellen.

-- Minä lähden hänen kanssaan kotia, -- sanoi Jörn. -- Nyt heti. Tehkää te toiset, miten tahdotte.

Muutkin tahtoivat kernaammin lähteä kaikki yhdessä. He odottelivat, kunnes Thiess oli tullut takaisin. Hän saattoi heidät metsän halki nummen laitaan, Ja siellä hän, kädellä silmiään varjostellen, katseli heidän jälkeensä, kunnes illan aurinko, joka heikosti paistoi usman ja pilvien päällitse, alkoi häikäistä hänen silmiänsä.

Lapset eivät enää kääntyneet häntä katsomaan. He astuivat kiireesti ja ääneti nummen poikki Ringelshörniä kohti.

VIIDES LUKU.

Klaus Uhl oli aina puhunut naapureilleen siitä, että nuorin poika pannaan opin teille.

-- Jörnistä tulee oppinut mies, -- sanoi hän, -- sehän on selvä se.

Ja kun hän, hienossa hieverissä hyvällä tuulella ollessaan, rupesi kerskailemaan, silloin heräsi hänessä jälleen entinen uhkea ajatus.

-- Maavouti siitä pojasta tulee! -- puheli hän.

Silloin nauroivat pöytäkumppalit, talonpojat ja kauppamiehet, ja sanoivat: "Semmoinen hänestä tulee mies kuin Syltin maavouti Lornsen, semmoinen justiin! Ja nyt ryypätään: eläköön Jörn Uhl, maavouti!"

Näin sitä oli puhuttu myötäänsä ja myötäänsä, ja se oli käynyt Klaus Uhlille kunnian asiaksi. Mutta vaikka hän kaupungissa välisti kohtasi olutpöydän ääressä latinakoulun opettajia, ei hän heiltä kumminkaan mitään tiedustellut eikä neuvoa kysynyt. Hän oli epävarma sisimmissään. Hän pelkäsi saavansa kuulla, että ken opinteille aikoo, sillä pitää olla hyvä pää, ja että pojan pitäisi jo pääsiäiseltä lähteä kouluun, ja että siinä on senkin seitsemän mutkaa ja metkua. Hän ei olisi tahtonut mitään häirityksiä mukavaan eloonsa ja oloonsa. Sattumoisin vaan ja ohimennen hän kerran mainitsi tuosta asiasta opettaja Petersille, oikein talonpoikamaisella välinpitämättömyydellä. Ja kun toinen lupasi antaa pojalle hiukan yksityistä opetusta, valmistaakseen häntä kymnaasiin, silloin Klaus Uhl suostui ja oli mielissään, ettei siinä toistaiseksi sen enempää tarvitse juosta eikä puuhata.

Niinpä sitten istui Jörn vanhan opettaja Petersin vieressä sohvassa, ja hänen tukkansa oli vaalea, lyhyeksi leikattu ja seista törrötti pystyssä. Ja hänen silmänsä olivat syvällä päässä ja katselivat kuin ketut luolistaan englantilaiseen kirjaan, imien siitä viisautta itseensä. Opettaja Peters oli näet sitä mieltä, että englanninkielen taito on kaiken viisauden ja kunnian ja maineen ensimmäinen kynnys. Välistä, kun aikaa oli liiemmälti, luettiin hiukan latinaakin, mutta pian he jättivät sen kokonaan syrjään.

Oli kaunis kesäpäivä. Valkoinen kyläntie ojentelihe äänetönnä ja helakkana viheriäin puitten välissä. Lehmukset talon viereisen tien varrella loivat varjoansa akkunoihin. Tummanpunainen, salaperäinen valo vallitsi tuvassa.

-- Jürgen! -- sanoi vanhus. -- Jahkas minä pistäyn pyörähdän katsomassa, mitä mehiläiset tekevät. Käännä sinä hiljalleen eteenpäin. Minä tulen kohta takaisin.

Jörn käänsi eteenpäin. Mehiläinen lensi avonaisesta akkunasta sisään, lentää pörisi jonkun aikaa ympäri tupaa, huomasi sitten eksyneensä kokonaan, pörisi kahta vihaisemmin ja lensi jälleen ulos, vieden mennessään pojan ajatuksetkin. Kotvan aikaa hän katseli haaveillen ulos.

Uteliain silmin Jörn tapasi katsella maailmaa, ja yhä enemmän hän mielistyi kirjoihin, semminkin sellaisiin, mistä saa hyviä, selviä tietoja, myöhemmin sellaisiinkin, jotka sisälsivät järkevää, harkitsevaa mietintää. Hän sanoi siihen aikaan Fietelle: "Minä tahdon saada selväksi maailmassa kaikki tyyni." Ja paljonhan hän elämässään sittemmin selväksi saikin. Fiete Krey sanoi: "Annas, kun olis minulla satatuhatta taaleria, niin Uhlin minä ostaisin ja siinä minä asuisin kuolinpäivääni asti." Ja nythän he olivat matkalla toiveitansa toteuttamaan, kumpainenkin. Fiete Krey oli päässyt ripille ja pestaunut renkipojaksi Uhliin. Siellä hän tallissa kiskoi jouhia hevosten hännistä ja sai niistä kelpo rahat. Sitä paitsi hän kävi muutakin pientä kauppaa omasta takaa su'illa ja ruoskanvarren heloilla. Mutta Jörn Uhl istui englantilainen kirja kourassa, ihmetellen, että onpas vaan ihmisiä, jotka tuollaistakin kieltä puhuvat.

Akkunat olivat auki. Linnut lauloivat lehmuksissa, ja mehiläiset surisivat kullanhelakassa, autereisessa ilmassa, joka kuulsi akkunan ja lehmusten välitse.

Silloin kuului verkallisia, hiljaisia askeleita seinävierukselta, ja Lisbet Junkerin vaaleat, soikeat kasvot ilmestyivät akkunaan.

-- Sielläkös sinä istut? Tule ulos!

-- Mitäs sinä teet? Ongellako olit, vai?

-- Minulla on jo kymmenen aika venkaletta. Vastikään nykäisivät madon irti. Tule pois! Ei sua vaari enää muistakaan.

-- Miltä tuo sinun tukkasi nyt näyttää! -- sanoi Jörn.

-- Miten niin? Pörrössäkö, vai? -- Tyttö kummasteli, että Jörnillä oli jotain moittimista hänessä. Mutta heti hän käsitti asian: -- Niin, sinä tarkoitat, että se on niin helakka päivänpaisteessa! -- Hän käänsi päänsä äkkiä: -- Katsopas! Tuossa tulee pikkuinen päivänsäde lehmuksen läpi ja suoraan päähän, niinkuin pyssystä vaan. Huomaatkos? Mutta pörrössä kai se lienee kanssa. Kolme kertaa olen jo kontannut aidan alitse ja katsonut tänne akkunaan.

-- Luulis, että sinä olet kontannut auringon alitse.

-- Tule pois vaan! -- sanoi tyttö. -- Kyllä sinä tuon palasen saat päähäsi. Ei mahda se maavoudiksi pääseminen olla niin kovin vaikeata.

Jörn pani kirjan pois ja tuli ulos hänen luoksensa.

Hän teki aina kernaasti Lisbetin mieliksi eikä osannut kieltää häneltä mitään, sillä Lisbet oli hänen mielestänsä niin hieno ja herrasmainen ja niin ymmärtäväinen, että! Hän kohteli Lisbetiä ystävällisesti ja varotellen, niinkuin älykäs ja hyvä ihminen konsanaankin, kun saa kumppaliksi jonkun, häntä itseänsäkin paremman. Jörn Uhl koetti kaikin mokomin karttaa, ett'ei vaan millään muotoa esiintyisi vastenmielisenä, eikä hän enää toista kertaa olisi uskaltanut sanoa häntä tyllitytöksi, vaikka hänestä tuntuikin niin peräti hauskalta tytön täyteläinen, kirkas, niin hopeaisena helähtelevä ääni. Siihen aikaan pitivät kylän lapset keskenänsä jotenkin kovaa ääntä ja haastelivat kainostelematta. Isänsä kotona Jörn sai kuulla paljonkin karkeita puheita. Siksipä oli erityinen onni, että hän noina vaaran-alaisina vuosina oli yhtynyt tähän lapseen, joka hänessä piti vireillä ja kannatteli kaikkea sellaista, mikä hyvää ja hentoa on.

Aidan alitse he konttasivat lammen rannalle. Kolmentoista vanhaa poikaa ei tuo rautakalan onkiminen oikeastaan enää huvittanut, mutta Lisbetiltä ne sanat aina tulivat niin kohdalleen, ettei toinen mitenkään osannut panna vastaan. Ja niinpä hän oli aina onnellinen, saadessaan tehdä sellaista, mikä Lisbetiä miellytti. Ja kaikkea sellaista, mikä Lisbetiä miellytti, ja mitä Lisbet pyysi tekemään, siihen hän pystyi. Ja vaikka toinen välisti pyysi semmoistakin, mikä oli hieman alle pojan-arvon, niin ei siinä kumminkaan mitään hassunkurista ollut. Välistä Lisbet hassunkuristakin vaati.

He istuivat rinnatusten nurmella pensaan juurella, hiljaa haastellen. Tyttö tiedusteli, miten Elsbe jaksaa ja Fiete.

-- Mikä siitä Fietestä tulee? Kauppamieskö, niinkuin isä ja muutkin Kreijiläiset?

-- Ei, ei hän kauppamieheksi yritä.

-- Mitäs hän aikoo?

-- Välistihän tuo aikoo lähteä Kaliforniaan kultaa kaivamaan ja vuoroin taas tuumii, että jos rupeaisi kuskiksi... maavoudille tai sen semmoista.

-- Sinulle siis! Se oiskin viisaampaa kuin lähteä kultaa kaivamaan... Kylläpäs tänään päivä paahtaa.

Tyttö oli ääneti hetken aikaa. Aurinko paistoi, linnut lauloivat, ja vähitellen, verkalleen vaipui häneltä vapa yhä alemmas. Tyttöä alkoi painostaa, ja hänen päänsä kallistui Jörnin olkaa vastaan.

Kaikki oli kuin lumottua, loitsittua. Eihän nuo olleet oikeita taloja, joitten seinät ja akkunat välisti silmään välkähtivät lehmusten latvain läpi. Eikä ne olleet oikeita lehmuksiakaan, eikä nuo tummanvehreät, hiljaiset, rehevät lehdet oikeita lehtiäkään olleet... Tuntui kuin talot ja puut ja lammen läikkyvä pinta ja lapset lammen rannalla ja ongenvavat, kuin kaikki tuo olisi niin somasti ja sirosti maalattu kuvaksi, ja nyt pitää istua hiljaa kuin hiiret, sillä eihän kuvassa mikään liiku, sehän olisi ihan suunnalta pois. Ja somasti se kuva vaan oli maalattu, lämmöllä ja rakkaudella. Oli siinä palanen yksinkertaisen arvokasta ja palanen ylevän rehevää. Ja Jumalan parhaassa pirtissä se seinällä riippui.

Ongenvapa oli vaipunut kokonaan veteen, ja tytön pää oli vaipunut hänen olkaansa vasten, ja poika katseli syvillä silmillään tätä kuvaa, johon hän itsekin oli kuvattuna, ja tunsi hivuksen poskellansa ja naapurinsa hiljaisen, tyyneen hengityksen. Liikahtamatta istui Jörn.

Kaukaa lähenivät kyläntietä keveät rattaat ja pysähtyivät koulutalon edustalle. Tyttönen heräsi silloin torkuksistaan. Opettaja Peters tuli kiirein askelin puutarhan perältä ja astui oudostellen erään kumaraisen, harmaapäisen miehen luokse, joka jo seisoi puutarhan portilla.

-- Suvaitsetteko astua sisään, herra maavouti?

-- Ollaan täällä puutarhassa, -- vastasi toinen. -- Astuskellaan täällä hetken aikaa. Meidän emäntä se taas pyytäisi saada talviomenia teiltä.

Hetken verran he vielä haastelivat tuosta asiasta, mutta äkkiä muuttui maaneuvoksen puhelutapa, ja hän virkkoi hiljaa ja verkalleen:

-- Oli minulla muutakin asiata tänne. Minä olen tuntenut teitä jo monta vuotta; ja minä tiedän, että teidän arvostelunne ihmisistä ja asioista osaa aina kohdalleen. Teidän arvostelunne on kypsyneen harkinnan tulosta, niinkuin ainakin miehen, joka alun pitäin on suoravainen ja tyyni luonteelleen ja kansan keskuudessa työtänsä tekee ja monen vuoden kuluessa on kerännyt koko joukon kokemuksia ja jonkun verran varojakin. -- Hän myhähti ja jatkoi sitten: -- Ei tämä viimeksi mainittu seikka ole merkitystään vailla sekään. En lähtisi taloudellisissa asioissa kysymään neuvoa sellaiselta, jolle ei omain aherrusten hedelmät, s.o. raha, korkoja kasva. Tekisi mieleni tiedustaa, mitä te arvelette täkäläisistä marskimaan talonpojista, Uhleista.

Vanhus, hyvillään hänelle osoitetusta kunniasta ja mielissään siitä, että hänellä kenties on tilaisuus tehdä jotain hyvää, rupesi selittämään varoilevalla äänellä:

-- Klaus Uhl on pahin kaikista, muitten johtaja ja monen miehen turmelija. Hyvänsävyinen ja tyyniluontoinen hän on, mutta narrimaisen kopea. Lapsetkin ne leikkiessään matkivat, mitenkä Klaus Uhl katselee palkkaväkeä kantapäästä kiireesen. "Niinhän sinä olet kuin Klaus Uhl!" sanovat lapset, jos ken on ollut ylpeä. Ja kerrotaanhan hänen palkkaväelle palkkojakin makselevan liivintaskusta, vaikka sadoinkin markoin.

Isäntä ja vieras astuivat talon ohi vievää polkua alas, jatkoivat keskusteluaan ja palasivat jälleen.

-- Ja tietäähän sen, miten talon asiat käyvät, kun isännät sillä tapaa elävät! Leväperään jää kaikki tyyni. Väki laiskottelee, elukat ovat huonossa hoidossa, pelto laihtuu. Pahinta se, että lapset näkevät vanhempain mieletöntä elämää ja hutiloivaa taloutta ja luulevat, että niin sen ollakkin pitää. Ja niin he kulkevat suin päin turmiota kohti, niinkuin vasta syntynyt vasikka juoksee päänsä seinään.

-- Entäs emännät? Mielisinpä kuulla.

-- Mitäpäs ne? Täällä on sellaisia, jotka miehiänsä kiihoittelevatkin, milloin nämä hieman väsähtyvät, kiihoittelevat jatkamaan vaan ja ovat mukana itsekin. Tuossa tuonoinkin muuan emäntä, kahdeksan lapsen äiti, kertoi minulle ihan vasten silmiä, että hän oli edellisellä viikolla ollut seitsemän kertaa per'perää kemuissa, jok'ikinen päivä, illasta aamuun asti. Ja tunnen minä toisen emännän, joka kerran, vieraisin lähtiessään, käski pihalla nostaa kuusivuotiaan lapsensa luokseen rattaille, ja siinä muka hyvinkin päivitellen kerskaili rengin kuullen: "Enhän minä tätä raukkaa ole saanut nähdä, en koko viikkoon, sillä aamulla, kun nousen, on poika jo lähtenyt kouluun, ja illalla, kun poika kotia tulee, on äiti jo tiessään. Minkäs sille tekee? Ihan sitä on helisemässä niitten kutsujen kanssa." Ja tiedättehän tekin, herra maavouti: kun naisväki hullaantuu, niin se hullaantuu kerrassaan. On toisiakin emäntiä. Ne istuvat kotona, mieli raskaana, tekevät töitään, pitävät talosta huolta ja murehtivat katkerasti tulevaisuutta.

-- Sanookaapas vielä yksi asia. Enhän minä voi estää ketään syöksemästä omaisineen ja maineen ja mantuineen surman suuhun. Mutta onpa salaa tullut tietooni, että täällä on liikkunut muutamia epäiltäviä rahamiehiä tai asiamiehiä. Ne ovat ikäänkuin vainunneet saalista tästä seurakunnasta ja ovat houkutelleet ihmisiä arpajais-yrityksiin, ultimo-peleihin.

Vanhus vilkaisi varoellen ympärinsä.

-- Nyt muistuu mieleeni, -- virkkoi hän, -- että viimeisessä säästöpankin istunnossa Klaus Uhl puheli Karsten Rievertin kanssa jonkinlaisista papereista, ja että siinä mainittiin myös "ultimo" sanaa. Mitäs se merkitsee, herra maavouti, se "ultimo"?

-- No niin... kun talonpoika rupeaa rahoillaan huijaamaan, niin silloin häneltä rahat menee, eivätkös mene?

-- Menee niinkin. Jaakkima Mill se menetti kolmessa viikossa koko omaisuutensa, 150,000 markkaa.

-- Sepä se. Ja ken "ultimoa" pelaa, hän saattaa perästäpäin ihan täsmälleen sanoa, _milloinka_ hän rahansa menetti. Siinä koko erotus... Kuinka sen Jaakkima Millin kävi? Kolmessa viikossa, niinkö?

-- Niin. Hän möi kartanonsa ja muutti Hampuriin. Siellä hänen oli määrä tulla kolmen vuoden perästä kymmenen kertaa rikkaammaksi entistänsä. Niin hän sanoi. Mutta siitäpä se oikea ajojahti sukeutui. Kaikki hurtat, mitä pörssin ympärillä hiiviskelee, yhden ainoan typerän talonpojan kimppuun! Siellä heitä kuuluu seisoneen ulkopuolella suurin joukoin, odottelemassa häntä, ja siellä ne olivat auttaneet häntä alas hevosen seljästä, mies kun oli niin paisunut mahtavaksi, ettei enää jalkaisin astunutkaan. Melu siinä vaan oli käynyt ja mylläkkä joka kerta. Muutamat ne jo liikoja laskivat, että muka nututkin oli riisuttu ja portaille heitetty, jottei Jaakkiman tarvitsisi, saleihin noustessaan, jalkaansa maahankaan astua. Hän kuuluu ottaneen koko tuon pilanteon ihan täydestä. Oli vaan arvellut: "Mikä kunnia, mikä kunnia!" Kahdeksan viikon perästä olivat kaikki rahat lopussa. Sukulaiset ostivat hänelle pienen ravintolan lähellä Hampuria, ja siellä hän nyt myöskentelee "pikuttain", niinkuin sielläpäin sanotaan.

-- Tulkaas nyt, -- virkkoi maaneuvos. -- Käydään puutarhaan; siell'on silmälle ruokaa.

-- Eikä olekaan, herra maavouti. Käärijän toukat ovat tehneet paljon pahaa omenapuille.

-- No niin, -- sanoi maaneuvos, -- mutta tekispä hyvää siirtyä ihmisten erehdyksistä luontoon ja nähdä, mitenkä se kestää ja taistelee, miehuullisesti ja melua tekemättä, niinkuin terve, rehellinen ihmislapsi taistelee hamaan hautaan asti.

He menivät alas puutarhaan.

-- Kas niin! -- virkkoi poika, pannen ongenvavan pois. -- Nyt lähden taas tupaan lukemaan. Minulla on hirmuisen vaikea paikka siinä englantilaisessa kappaleessa.

Hän pujottelihe takaisin pensasten läpi, meni tupaan ja otti kirjan käteensä. Pian senjälkeen ajoivat rattaat tiehensä, ja vanhus tuli tupaan.

-- Oletkos sinä vielä täällä? -- kysäisi hän. -- Täälläkö sinä olit kaiken aikaa? Ja akkuna auki, niinkö?

-- En. Minä istuin Lisbetin vieressä.

-- Missä nimittäin?

-- Lammen rannalla. Ongittiin rautakaloja.

-- Niin vai, niin vai!

Ukko astui edes takaisin, kurkisti ulos akkunasta ja tuli takaisin jälleen.

-- Oli menneeksi! -- virkkoi hän. -- Tiedätkös mitä? Pojan pitää osata olla vaiti; ei hänestä muutoin kelpo miestä milloinkaan tule.

-- Osaan minä vaitikin olla, -- sanoi Jörn Uhl ja katsoa tuijotti eteensä kauan aikaa.

-- No niin!... Kun se nyt kerran mieleen johtui, niin juttelen sinulle kuin juttelenkin; ei se sinulle ainakaan pahemmaksi ole... Katsos. Vanhat ihmiset -- ne ovat jo aikoja olleet maan povessa -- kertoivat minulle minun nuoruudessani, että sinun vaarisi isällä oli ollut tapana tulla kirkolle suoraan ketojen poikki ja hypätä heilahdella pitkän kokkatangon nojassa kaivantojen yli. Kuuluu olleen kookas, laiha mies, hartiat kumarassa. Kävi sen-aikuisen tavan mukaan korkea hattu päässä. Tämän Jörn Uhlin, sinun vaarisi isän, talossa oli sen-aikuinen kuningas ollut kaksi päivää vieraissa. Oletkos kuullut siitä?

-- Olen. Wieten on kertonut siitä.

-- Vai niin! Mutta isä ei? No niin. Kuningas ja Jörn Uhl olivat istuneet kahden kesken tuvassa myöhään yöhön, maakunnan asioista haastellen, ja kuuluu Jörn Uhl lausuneen siinä monta kovaa sanaa. "Uhl!" oli kuningas sanonut! "Sinä unohdat puhuvasi maan-isän kanssa!" Mutta siihen oli Jörn Uhl vastannut: "Jos te olisitte maan-isä, niin kyllä te sellaiset väärinkäytökset saisitte ilmi ettekä pitäisi niin kelvottomia virkamiehiä." Kuningas pitelee puoliaan: "Valtakunta on liian avara, Uhl! Ei minun silmäni kaikkialle näe." Mutta siihen ukko sanoa tokaisee: "Avarat ne on kesäkaivannotkin, mutta tunnenpas minä jok'ainoan juottamon ja laitumella jok'ikisen härjän."