Part 9

Hämähäkin verkot lentelevät maita, ja kukkastentuoksu ja rikkaruohojen siemenet lentävät naapurin puutarhaan; joskus saattaa viisas tarkkaava silmä havaita suuren, ihanan ja peloittavan Kohtalon itsensä istumassa iäisellä kivellään ja pää käden varassa, otsa rypistettynä piirtelevän viivojaan hiekkaan, niitä mutkikkaita viivoja, joita me ihmislapset sitte saamme kulkea. Toisillakin kuin Fiete Kreyllä oli tänä huhtikuunyönä seikkailunsa.

Asui siihen aikaan kylässä eräs nuori neito, muutaman talollisen tytär. Hän oli kookas ja kaunis ja kaikki paikkakunnan nuoret miehet olivat ihastuneet häneen. Hän oli sentään aina kahdenteenkymmenenteen ikävuoteensa asti pysytellyt kylmänä kaikille, hän kävi harvoin tansseissa, ja jos hän joskus sattui niihin, tapahtui usein, että hän heti ensimmäisen tanssin jälkeen jätti salin katse pimeänä, valjasti hevosensa ja ajoi yksin yön läpi kotiin. Hänellä ei ollut ystävättäriäkään nuorten tyttöjen joukossa, tänä talvena oli hän sentään lyöttäynyt erään hiljaisen ja sievännäköisen naisen seuraan, joka äskennaineena oli miehensä kanssa asettunut kylään, ja odotteli ensimmäistä lastaan juuri. Tämän luona istui hän joskus hiljaiset hämyhetket, ja eräänä päivänä kysyi hän häneltä arasti, kuinka hän oli rohjennut ruveta jonkun miehen vaimoksi, ja niin kokonaan antautua hänelle omaksi. Kun ystävätär joutui hämilleen tällaisesta kysymyksestä, eikä kohta tietänyt, mitä vastata, kertoi hän kyynelesilmin, että hänkin oli rakastunut, mutta ett'ei hän vaan osaisi osoittaa sitä rakkauttaan. Hänestä tuntui niin mahdottomalta voittaa arkuuttaan, talokkaan tyttärenä ja mailla kasvaneena tiesi hän niin hyvin, mitä avioliitto sisälsi itsessään. Toinen koetteli lohduttaa häntä, puheli matalalla epävarmalla äänellä ja vakuutteli, että kunhan vaan rakkautta on, niin kyllä sitte kaikkeen muuhun tyytyy.

Mutta tästä keskustelustakin huolimatta ei hän mitenkään muuttunut käytöksessään. Hän itki ja suri yksinäisyydessä onnetonta luonnettaan, joka ei sallinut hänestä tulevan nunnaa eikä naista ja joka teki onnettomaksi sekä hänen lemmittynsä että hänen itsensäkin.

Joku aika senjälkeen, juuri nyt tänä huhtikuun iltana, oli taaskin tanssiaiset kaupungissa. Oli juuri ollut uusikuu. Hän oli monta päivää ollut huonolla tuulella. Mutta aivan tanssiaispäivänä tunsi hän itsensä taaskin ihan reippaaksi ja virkeäksi ja hän päätti kuin päättikin käyttää hyväkseen tätä hyvää, melkein iloista tuultaan ja lähteä tanssiaisiin. Hän teki varman päätöksen olla hyvin ystävällinen, hillitä vastenmielisyyttään tanssiin ja erittäinkin olla ystävällinen, kun lemmittynsä tanssisi hänen kanssaan.

Kun hän astui saliin, näki hän hänen kohta siellä kun hän seisoi ikkunassa. Hän näkyi odottaneen häntä, hänen silmänsä välähtivät ystävällisinä ja vilpittöminä häntä kohden. Hän oli varakasta talonpoikaissukua, niinkuin hän itsekin ja oli kuten hänkin luonteeltaan arka ja hieno. Tyttö oikein ilostui, kun hän näki hänen kauniina siellä ja päätti vielä vakaammin nyt kerrankin näyttää, kuinka sydämestään hän hänestä piti.

Mutta kun alettiin soittaa ja nuorukaiset lähtivät tyttöparvea kohden ja hän alasluoduin silmin paremmin tunsi kuin näki että hänenkin ystävänsä lähestyi, silloin maltti hän kyllä itsensä senverran, että lähti tanssimaan hänen kanssaan. Mutta kun hän tanssin välillä rupesi juttelemaan hänen kanssaan, oli tyttö kalpea ja hänen huulensa värähtelivät, hän katseli kylmänä ja ynseänä suoraan eteensä ja hänen nuoret kauniit kasvonsa olivat kuin jäästä. Kohta kun nuorukainen huomasi tämän, saatti hän hänet vaieten paikalleen, jonka tyttö sentään kohta jätti, lähteäkseen salista ja paikalla palatakseen kotiin.

Tiellä, rattaillaan yksin, yön ja suuren luonnon hiljaisuudessa pysyi hän aluksi yhtä korskana. Kummallakin puolella tietä jatkuivat matalat vallit, ja taampana lepäsi tasainen alakuloinen kangas: hän yksin siinä kulki korkeana. Hän istui suorana rattaillaan ja katseli kopeana ympärilleen ylpeänä siitä että hän yksin kaikista tytöistä oli niin arka ja siveä.

Siinä kun hän rattaillaan ajoi hiekkaista tietä äänettömästi läpi yön, kuuli hän jonkun linnun kaukaisuudessa valittavasti kutsuvan toveriaan. Hiljaa lähenevät rattaat olivat kai säikähdyttäneet sen syvästä unesta. Samassa kuului läheltä rohkaiseva piipitys. Aivan vierekkäin lentää räpyttivät ne poikki tien, samassa päästäen suloisen äänen.

Kun tyttö käänsi silmänsä lintuparista, havaitsi hän yht'äkkiä että ympärillä oli peloittavan autiota ja että ilma oli niin kolkon ja kaamean hämärää Yksinäisyyden tunto, josta hän juuri oli ylpeillyt, säikähdytti häntä nyt. Hän tunsi taaskin elävästi, että olisi paljon keveämpi olla samallainen, kuin kaikki siskonsakin, eikä kamppailla sitä vastaan, jota luonto milloin hymyilevänä, milloin vakavalla ja melkein uhkaavalla äänellä häneltäkin vaati. Siinä kun hän ajatteli ja ajatteli sitä, taipui hänen päänsä ja hän rupesi hiljaa itkemään. Mitä ylpeämpi hän äsken oli ollut, sitä syvempi oli hänen nöyrtymisensä nyt. Lemmittynsä kuva, jolta hän äskeisessä kopeamielisyydessään oli riistänyt kaiken, näkyi hänelle nyt taas niin hyvänä ja hienopiirteisenä. Jalo ryhdikkyys, joka ilmeni hänen koko olossaan ja hänen jokaisessa arvokkaassa liikkeessään, valtasi koko hänen sydämensä nyt, ja sydämensä pohjasta kaipasi hän häntä. Hän rupesi piinaamaan itseänsä, rypisti otsansa ja alkoi miettiä miten hänen oikein pitäisi menetellä että hän voittaisi arkuutensa häntä kohtaan, josta hän sentään sisimmässään niin piti. Hän keksi jos mitä merkillisiä suunnitelmia, joilla hän voisi ikäänkuin itse pettää itsensä. Viimein juolahti hänelle mieleen mennä odottamaan häntä hänen pihansa veräjälle kunnes hän aamuhämärässä palaisi. Talo sijaitsi kylliksi syrjässä, jotta voi tämmöistä suunnitella. Myöskin oli hänellä salainen toivo, että hänkin kohdakkoin oli lähtenyt kotomatkalle, sittekun hän itse oli jättänyt salin. Kun hän sitte tulisi -- hänen oli tapana käydä jalan -- nöyrtyisi hän ja puhuttelisi häntä, Hän pyytäisi anteeksi häneltä että hän oli niin arka, ja sanoisi hänelle, että hänestä hän sentään pitäisi kaikkein enimmän maailmassa. Semmoisia mietti hän ja ajoi tietään siinä vakaassa aikomuksessa että hän todellakin toteuttaisi päätöksensä.

Hän ei sentään vielä ennättänyt pitkällekään tietä, kun hän rupesi ajatuksissaan kuvailemaan asemaa, johon hän joutuisi, ja vanha uhka ja vastahakoisuus rupesi taas nostamaan päätään. Turhaan koetti hän vastustaa sitä ja oli jo aivan takertua siihen taaskin. Jo olivat kauniit silmänsä lakanneet loistamasta: silloin saapui hän sille kohdalle tietä, josta näkee syrjälle alas vieremään, jonka puolivälissä, noin parikymmentä askelta syrjässä tieltä, Kultahete välkkyy kanervikkonsa keskellä, ja loi sattumalta katseensa sinne alas. Silloin näki hän laakson puolihämärässä valkean ihmisvartalon seisovan välkkyvän pyöreän vedenkalvon edessä ja liikkumatonna tuijottavan siihen. Hän säikähti kovasti, tempasi hevosta suitsista ja aikoi saada sen juoksemaan tavallisella matalaäänisellä hoputushuudahduksellaan, mutta hän oli niin säikähtynyt, ett'ei lähtenytkään ääntä kurkustaan, ja hevonen, joka ymmärsi suitsista nykäyksen käskyksi seisahtua, pysähti yhtä liikkumattomaksi kuin poika siellä veden peilin edessä tai kuin raskaasti hengittävä tyttö rattailla siinä.

Silloin heräsi tytössä ikäänkuin sisällisenä valaistuksena kirkas ja rohkea ajatus, että tämä näky ei mahtanutkaan tulla sattumalta hänelle, vaan että se oli sallittu, jotta hänkin paranisi terveeksi ja luonnolliseksi. Hän katseli vartaloa, siinä kun se näkyi nuolena ja jalona ja uljaana, hän katseli kuinka se yleni vapaana ja voimakkaana, ensin polviin, siitä vyötäisiä nuoreen norjaan voimaan, sitte voimakkaana ja joustavana ja ikäänkuin riemussa ylös rintaan viimein aina päähän asti, joka oli taipuneena. Siinä kun hän katseli, silmänräpäyksen vaan, tunsi hän äkkiä sielunsa syvyydessä, siellä missä kaikki on paljasta puhdasta totuutta ja jossa Jumala ja luonto vielä asuvat rinnatusten toistensa kanssa, että nuorukainen, jota hän ajatteli oli hänen ainoa oikea toverinsa, jonka kanssa eläen kumpikin toiselleen antaen ja toiseltaan ottaen voisi täydentää omaa epätäydellistä ja epävalmista oloansa. Hänen jäseniinsä virtasi ihana ilo, hänen silmänsä täyttyivät kyynelillä niin ettei hän nähnyt mitään enää. Sitä hänen täytyi nauraa, niin että helkähti hiljaa. Hevonen lähti liikkeelle, ja poika lammen ääressä kavahti ajatuksistaan. Mutta olipa kuullut naurun eräs toinenkin, joka oli astellut rattaitten takana, ja käynyt pää kumarassa, hän kun oli ollut raskaissa ja surullisissa aatoksissa.

Hän kuuli naurun ja tunsi sen kohta. Hän kiirehti askeleitaan ja seisoi kohta rattaitten vierellä. "Sinäpä hitaasti ajat", alkoi hän.

Tyttö naurahti taaskin hiukan ja vastasi leikkiä laskien: "Ajoin hitaasti, että saavuttaisit minun. Sinunhan piti vielä ottaa päällystakki yllesi."

Nuorukainen ei sitä sen tarkemmin kuunnellut. Arveli vaan, että hän salista lähtiessään oli vielä huomannut, että hänkin oli kohta noussut ottamaan päällystakkiaan. Mutta sen hän kuuli äänestä, että nyt oli vihdoinkin hänenkin hetkensä tullut ja hän riemuitsi, koko sydämensä oli ilona.

Hän laski kätensä rattaan nojalle ja asteli rinnalla siinä. "Mutta miksi lähdit niin aikaiseen?" kysyi hän.

"No, koetappas arvata, miksi läksin?" vastasi tyttö.

"Tietystipä, että tapaisimme täällä."

"Niinkö?" puhui neito. "Olet sinä näppärä arvaamaan, ei sinun enään tarvitse siellä vieressä käydä. Tule tänne rattaille."

Hän pysäytti hevosen ja nuorukainen aukasi vaunupeitteen. Mutta ennenkuin hän hypähti rattaille tuumi hän olevan viisasta osoittaa vähän ylpeyttä. Nyt juuri, arveli hän, olisi paikallaan näyttää sitä, ettei tytön ylpeyttä jälkeenpäin kiusaisi ajatus, että hänen ihailijansa oli ollut niin raukka, että oli jättänyt hänen niin monta kertaa osoittamansa kylmäkiskoisuuden ihan kostamatta. Sentähden sanoikin hän tyynesti ja levollisesti, ikäänkuin vallan luonnollisena asiana: "Mutta sitä naamaa en minä enää halua nähdä, jota äsken salissa minulle näytit. Jos lupaat olla taipuvainen, sitte lähden kanssasi."

Neito nyökäytti päätään vaan ja hymyili: "Tule tänne nyt vaan, sinulla on oleva niin hyvä täällä, kuin koskaan olet ansainnut." Hän laski kätensä nuorukaisen olkapäälle.

Silloin nousi nuorukainen rattaille ja otti sanaa sanomatta suitset tytön kädestä. Hän mukautui tähän, nojautui taaksepäin ja sanoi: "aja verkkaan nyt!"

"Miksi niin?"

"Niin viisas olet, etkä sitä ymmärrä?"

"Ymmärrän kyllä", vastasi nuorukainen, "että matkamme kestäisi kauemmin."

Samassa laski hän käsivartensa tytön vyötäisille ja suuteli häntä sydämellisesti, ja siitä hetkestä asti sai hän hänestä hyvän vaimon. Hän piti ohjakset; ja tyttö lausui toivonsa, milloin piti ajaa hitaampaa milloin kovempaa.

* * * * *

Poikanen lammella oli kiireimmän kautta heittänyt vaatteet ylleen ja lähtenyt juosta livistämään mäelle, jolta rattaat nuorine onnellisine istujoineen juuri olivat hävinneet. Hän katsahti kerran vielä taakseen kylää kohden. Lakea dyyni, jota hänen esi-isänsä olivat muokkailleet ja asustelleet, näkyi heikosti valaistuna siellä. Hän ei siitä sen enempää sentään välittänyt, lähti vaan suoraan kankaan poikki kahta tammea kohden, jotka seisoivat mataloina ja leveälatvaisina tienristeyksessä. Toisen alla niistä seisoi Trina Kühl ja odotteli häntä, vaatenyytti kainalossa, niinkuin hänelläkin ja pukeuneena rippikoulupukuunsa, joka jo oli liika lyhyt hänelle. "Missä sinä olet viipynyt?" kysyi hän.

Hän ei vastannut, vaan kysyi suoraa päätä: "Aiotko sinä oikein totta lähteä mukaan?"

"Aion oikein", vastasi hän, "miks'en sitte? Klaus Uhl on köyhäinhoitolaitoksen esimies ja pidättää palkkani omaan taskuunsa tai antaa hän sen kunnankassaan, koska olen saanut kasvatukseni köyhäinhuoneessa; sitäpaitsi vaativat he minulta vielä, että minun lisäksi tulisi olla kiitollinen heille. Jos sinä vaan otat minut mukaasi, lähden kuin lähdenkin ja hankin itselleni paikan Hampurissa. Mutt' en tiedä, minnepäin se on. Mutta minun täytyy sitoa nyyttini paremmin." Hän laskeusi polvilleen, aukasi nyyttinsä ja järjesti huolellisesti yhteen työpukunsa, kolme paitaa, kolme paria sukkia ja nahkatohvelit. Sitte lähtivät he rinnakkain astumaan mäkeä. Tuuli puhalsi takaapäin, kuivia tammenlehtiä ja hiekkaa lenteli heidän ympärillään ja takanaan.

Kun he toiselta puolelta astuivat mäkeä alas, seisoivat siellä, tuulen suojassa, Thiess Thissenin rattaat, Hevoset pureskelivat, päät alhaalla, ränget korvilla ruohoa tienviereltä, Thiess Thiessen istui kumartuneena korkeassa ja mukavassa vaunutuolissaan ja veti unia. "Thiess", huudahti Fiete Krey, "herääppä jo! Trine Kühl on tässä myöskin ja lähtee mukaan. Älä viitsi, ei tämä puhumisesta parane. Nyt me lähdemme ensiksi Hampuriin nyt, saa sitte nähdä mikä sitte eteen tulee."

* * * * *

Muutama päivä pääsiäisen jälkeen, kun koulut taas alkoivat työnsä, sanoi Henrik Uhl, josta isänsä piti enimmän, hän kun oli loisteliain pojista: "Kuule, poikapa, Jörn, sepä merkillisiä jaarittelee nyt: luulen, ett'ei se ai'o kouluun enää, se aikoo jäädä kotiin. Mutta eihän käy päinsä, että hänkin rupeaa maanviljelijäksi, mistä ihmeestä sinä lopulta voit kaikille talot toimittaa? Sinun pitää välttämättä puhua hänen kanssaan joku sana." Kun isä sitte kutsui hänen puheilleen ja kysyi sitä, vastasi Jörn, että hän aikoo jäädä kotiin ja ruveta tekemään työtä. Isä torui häntä ja löi lopulta häntä piiskallakin, mutta hän pysyi yhä vaan asiassaan. Mitään perusteita hän ei sanonut päätökseensä.

Mutta illalla, kun hän jo huoneessaan, jossa hän nyt, kun Fiete Krey oli lähtenyt pois, asui yksin, oli mennyt levolle, tuli Älypää Wieten sisään häntä lohduttamaan ja pyysi että hän toki hänelle kertoisi, mikä oli saanut hänen muuttamaan aikeensa, olihan hän sentään ennen niin hartaasti halunut jotain oppiakin. Ensin ei Wieten ollut saada sanaakaan hänestä, niin kuumasti ja tulisesti hän itki. Mutta sitte tuli sysäyksittäin esiin, mitä hän oli aavistanutkin: ei olisi tällä viikollakaan ollut ketään, joka olisi hoitanut varsoja, joll'ei hän itse olisi sitä tehnyt. Jollei hän silloin tällöin käväisisi tallissa, saisi isäntärenki hevoset kaikki ihan villeiksi ja turmelisi ne lopulta kokonaan potkuillaan. Ruskea valakkakin oli jo saanut haavan polveensa. Ei Fiete Kreykään aina ollut varsin tarkka, mutta nyt kun hänkin oli poissa, ja jos hän nyt vielä itse lähtisi, niin sitte tulisi kamalaa kerrassaan.

Kun Wieten sitte koetteli lohdutella häntä, silitteli hänen karheata tukkaansa ja puheli: "Nythän on kaikki hyvin taas, älä nyt enää itke, pieneni", silloin tuli itku taas väkivaltaisempana ja hän puheli särkyneellä äänellä: "luuletko sinä sitte... että minä teen mielelläni näin?... Nyt en minä enään saa mitään oppia. En saa enää koskaan ottaa kirjaa käteeni. Nyt jään minä yhtä tuhmaksi, kuin kaikki toisetkin."

Aikaisin seuraavana aamuna otti Jörn Uhl ylleen siniliinaisen työmekon, jonka Fiete Krey oli heittänyt päältään.

Niinpä joutuivat lapset Wentorffista pyörteeseen, joka heitti sen, jonka piti jäädä kotiin kauas vieraaseen maailmaan, mutta sen edessä taas, jonka piti lähteä, löi se oven kiinni ihan nenän edessä; viskasi työmiehen pojan paljaalle autiolle kankaalle ja osoitti sieltä hänen vilkkaalle mielikuvitukselleen väikkyvässä etäisyydessä maailman kaikkine aarteineen ja ihanuuksineen, mutta herraksi aikoneelle heitti se jalkojen eteen siniliinaisen tallipuseron.

SEITSEMÄS LUKU.

Seuraavana aamuna otti Jörn ylleen tallimekon, jonka Fiete Krey vihoissaan oli viskannut nurkkaan.

Koulua kohtaan, jonka lukujärjestyksessä kaikki oli hänelle vanhaa tuttua, ei hänellä siitä päivästä lähtien ollut mitään mielenkiintoa. Rippikouluopetusta, jossa muuan ystävällinen kunnon mies selitti vanhaa kirkonoppia, hän ei ymmärtänyt, ja se kiusasi sentähden häntä. Käytännöllinen, terveälyinen nuorukainen, joka näki kaiken ainoastaan suhteessa Uhliin ja sen asujamiin ja kylän oloihin, ei ymmärtänyt mitään siitä synnistä ja armosta, josta siellä opetettiin. Synti näytti hänestä aina tulevan aivan liika myöhään, ja armo liika varhain. Syntiähän oli vasta varkaus, ryöstö ja murha, ja armonhan sai aivan liika helpolla: heitti syntinsä vaan "Jumalan päälle." Jörn Uhl ei voinut ymmärtää semmoista hyväluontoista Jumalaa. Jumala näytti hänestä varsin epäkäytölliseltä laskumestarilta, joka sisällä kammarissaan kyllä piti kirjansa hyvin koreassa järjestyksessä, mutta jota selän takana hirveästi puijattiin.

Talon palvelusväki viihtyi hyvästi hän kanssaan: se piti häntä vertaisenaan. Siitä toki lähti vaikeuksia, että hän muutamasti tahtoi käydä vähän enemmästä kuin he: heidänhän piti aina toki jonkunverran osoittaa arvonantoa hänelle, ja jokaisen täytyi hänen tähtensä tehdä työnsä ahkerammin. Niinpä pitivät he hänestä, hän kun aina oli yhtä heidän kanssaan ja otti osaa heidän töihinsä, mutta toisaalta ei hän taas aina ollut niinkään mieleen, hänen silmänsä kun aina sattui näkemään, jos aura seisahti jossain ulkona pellolla, tai jos palvelustyttö, lehmän vieressä kyykkysillään sattui unohtamaan lypsämisen jonkun kanssa laverrellessaan. Silloin hän aina ilmestyi pihan poikki pitkin askelin ja kädet -- taskussa ikäänkuin sattumalta siihen ja tekeytyi vallan viattomaksi ja naureskeli. Semmoisissa tilaisuuksissa nimittelivät he häntä keskenään maavoudiksi, ja muutamat taas sanoivat, että onpas sekin kanssa aika pitkäsiima. Hän ei sentään suuriakaan piitannut semmoisista nimittelemisistä; hänelle oli kaikki yhdentekevää, kunhan vaan Uhlin pellot ja karja säilyivät korjuussa. Muusta hän ei välittänyt, muuta hän ei ajatellutkaan. Niinpä tavotti hänen sielunsa jo aikaisessa nuoruudessa suurta, ja se oli hänelle voitoksi koko elinijäksi.

Siksi olikin hänestä näinä parina rippikoulun jälkeisenä vuotena eräs iäkäs talollinen Wilhelm Dreyer kunnioitettavin mies kuin hän tunsi. Tämä oli joskus muinen aloittanut sangen vähillä, tai melkein varattomana, oli sitte neljäkymmentä vuotta elänyt sangen säästeliäänä ja ahertavana, ja nyt seitsenkymmenvuotiaana oli hänellä upea syytinkirakennus keskellä kylää. Hän oli aina katsellut ympärilleen viisain tarkkaavin silmin ja tiesi että maailman meno on kudos typeryyttä ja kevytmielisyyttä, raukkamaisuutta ja rikoksellisuutta ja että se aina kantaa hedelmänään kurjuuden, kunnottomuuden, ja epätoivon. Mutta sattuipa ukko terävillä silmillään näkemään pitkän Jörnin peltotöissään, niin ilmestyipä hän usein tehtyään jonkun hyvän harppauksen syvien ojien ylitse yht'äkkiä viisaine parrattomine kasvoineen ja hiukan harmaantuneessa tukassaan, joka riippui aina takinkaulukseen asti, hänen vierelleen ja rupesi hieman kimakalla varovalla äänellään juttelemaan maanviljelijäkokemuksistaan; sitä kuunteli Jörn hartaana, kuin harva kirkossa. Tämä oli hänen evankeliumiansa näinä vuosina. Tehdä työtä ja pysyä raittiina ja säästävänä ja hoitaa talouttaan hyvästi: se oli hänelle "iloista sanomaa."

Kun hän joskus myöhempinä vuosinaan sattui kulkemaan Uhlin peltojen ohitse ja hänellä oli joku lapsistaan mukanaan, niin tapahtuipa usein että hän nosti keppiään ja osoitti jotakin pellonpalasta: "Katsos tuolla kolmannella saralla, siellä näytti Dreyer-ukko muinoin minulle kuinka vako pitää ajaa." Tai tähän tapaan: "Katsos, poika, siellä missä nyt kasvaa herneitä, siellä minä olen ensimmäisen kerran itse niittänyt eloa, siinä vieressä ojan partaalla opetti Dreyer-ukko minut teroittamaan viikatetta. En ollut silloin vielä täyttänyt seitsemäätoista. Nisu oli tuleentunut, mutta ei voinut mistään saada niittoväkeä. Kyllä sinun täytyy itse nyt ruveta, Jörn, sanoi ukko silloin. Ja kun rupesinkin, tuli hän itse viikatteineen, joka oli hyvässä ruosteessa, ja niitti rinnallani auringon laskuun asti. Silloin oli viikatteensa kirkas. Perästäpäin laski hän välistä leikkiä siitä: 'En tahtonut olla sinua huonompi'. Minä naurahdin silloin aina vastaan ja sanoin puolestani: 'Enkä minä Teitä'. En ole ikinä eläissäni nukkunut niin hyvästi kuin sinä yönä."

Isälle ja vanhemmille veljille kävi hän päivä päivältä vastenmielisemmäksi. Hän oli heille alituisena omantunnon moitteena. Epävarmuus, jolla kuustoistavuotiaana vielä aina arvostelee vanhempain perheenjäsenten toimia ja menettelyä esti häntä toki osoittamasta ilmeistä ylenkatsetta. Päinvastoin: hän pysytteli arkana heidän läsnäollessaan, ei vastannut sanaakaan, kun he pilkkailivat häntä, ja punastui, jos he sattuivat näkemään, kun hän teki työn, joka oikeastaan olisi kuulunut heille. Hän punastui omasta ja heidän puolestaan. Mutta juuri tuo arka alakuloinen olo ärsytti heitä, ikäänkuin olisivat he siinä lukeneet salaisen syytöksen itseänsä vastaan.

Kun hän harmaansinervässä työpuvussaan, joka avuttomana roikkui pitkäkoipisen pojan yllä, kulki talon ja ulkohuonerakennusten väliä, niin tapahtuipa toisinaan, että isänsä, joka juuri istui rattaillaan kaupunkiin lähdössä, nosti piiskanvarttansa ja osoitti häntä toisille veljille puhuen pehmeällä, täyteläisellä ja nauravalla äänellään: "Onpa tuokin miehiään! Siitä olisi tullut maavouti! Vaikka saisin kymmenen taalaria, niin enpä totta vie sallisi tuon koipeliinin istua vierelläni rattailla ja ajaisi hänen kanssaan kaupunkiin! Onko tuo tuommoinenkin Uhl'in poikia?"

Kun isä sitte oli lähtenyt, rupesi Hannu: "Kuuleppa sinä, minulla on omat tuumani päästäkseni Uhlin isännäksi. Et sinä kumminkaan naisista välitä, ja jäät elämäsi ajaksi yksivaljakoksi, nurkassa kyyröttäjäksi ja työmyyräksi. Jää sinä tänne taloon minun luokseni! Pidän sinua niin hyvästi kuin vaan haluat, ja hoidan, kun olet raatanut itsesi jäykkäjäseniseksi."

Mutta Heikki sanoi lyhyesti: "Mepä pidämme ensi vuonna yhtä renkiä vähemmän ja juomme palkan."

Iltasin istuivat Jörn ja Elsbe Wietenin kanssa tuvassa. Wieten oli viime vuosina käynyt hiljaisemmaksi ja alakuloisemmaksi, varsinkin siitä saakka, kun Fiete Krey oli heittänyt syytöksensä häntä vastaan silloin pihalla. Hänellä oli semmoinen kummallinen muisti ja niin vahva mielikuvitus, että kaikki tapaukset, jotka hän elämänsä kuluessa koskaan oli nähnyt tai joista hän oli kuullut, olivat elävinä läsnä hänelle aina yhtä selvinä ja kalpenemattomina kuvina. Aikaisemmin, nuoruudessaan oli nuoruuden hilpeämielisyys auttanut häntä, niin että hän voi kuvista, jotka olivat hänen ympärillään, ottaa esiin ainoastaan kirkkaat ja ystävälliset ja jättää synkeät ja surulliset syrjään. Mutta vähitellen vanhetessa, tunkivat synkeämmät esiin. Hän saattoi pitkiksi hetkiksi, siinä kun hääräili askareissaan jäädä istumaan ihan liikkumattomana ja tuijottaa eteensä hiljaisin, surullisin kasvoin. Semmoisina hetkinä kulkivat menneet päivät kuva kuvalta hänen sieluansa, hän näki milloin raskaan, painavan teon, joka yhdessä ainoassa päivässä musersi kokonaisen perheen onnen, milloin taas vaikean surun, joka vuodet vuosien jälkeen hiipi ja jäyti huoneessa, milloin näki hän armaat, puhtaat silmät, joista kyynelet viljavina valuivat, milloin taas kovat leppymättömät kasvot, joilla vihan tuli leimui. Niin kulki kuva kuvan jälkeen sieluansa ja hän näki ne tahtomattaankin. Sittemmin, kun hän oli hyvin vanha jo ja hän sai rauhassa asua hiljaisessa Aulankotalossa, kalpenivat kuvat ja hän sai taas levon.

Jörn istua uurotti nyt illat ajatuksetonna ja sanatonna, oli lävitse väsynyt raskaasta työstä, ei virkannut sanaakaan ja lähti aikaiseen levolle.

He olivat ikävää seuraa pienelle vilkkaalle Elsbelle, jossa päivä päivältä heräsi yhä tulisempana, selvempänä ja voimakkaampana ajatus, jonka hän jo lapsena oli lausunut: Minun täytyy saada pitää jostakin.