Part 34

Äitinsä katseli häntä päätään pudistellen. "Aivan samallainen oli hänen isänsä. Mitä kaikkea sainkaan siltä sietää! En saanut ottaa askeltakaan talossa ilman että hän oli kintereillä härnäämässä, suutelemassa, nykimässä; aina oli hän tuhmuuksineen tiellä, kun minun piti tehdä työtä. Hänen kanssaan ei voinut puhua vakavaa sanaa, kohta käänsi hän kaiken pilaksi. Näinä avioliittomme alkuvuosina ajattelin usein: jos tätä nyt jatkuu kolmekymmentä vuotta, niin etpä pääse ikinä vanhenemaan, mutta et myöskään koskaan saa lepoa. Mutta sittemmin, kun olimme olleet naimisissa noin kymmenkunta vuotta, silloin muuttui hän ihan toiseksi mieheksi. Ihan kuin olisi hän kääntänyt uuden lehden elämässään esille. Ei uskoisi todeksi sitä, kun kertoo siitä, mutta totta se sentään on. Hänestä tuli puuhaava mies, hän teetti laajaperäisiä kaivaustöitä rämeikössä, perusti tiilitehtaan, jonka hän sentään kohta myi taas. Nyt oli hän useammin matkoilla, ja oli piintyneempi töihin ja toimiin, kuin minulle olisi ollut mieleen, nyt asetuin _minä_ usein hänen tielleen, ja nyt ei ollut _hänellä_ aikaa ja nyt sanoi hän, 'mutta hyvä lapsi, jätä nyt, minun täytyy ajatella'. Hän ei suuria välittänyt minusta, korkeintaan, että hän toisinaan joskus ohimennen silitti minua päälaelle ja sanoi: 'Kuinka sileät ja kirkkaat hiuksesi ovat, äitiseni, ja sileänä ja kirkkaana pidät koko talon'. Vieraat ihmiset sanoivat joskus, 'millainen iloinen mies sinulla on!' Minulla ei siitä ollut aavistustakaan. Minulla oli _ollut_ iloinen mies, nyt ei minulla melkein ollutkaan miestä. Tuo näkyy kuuluvan sukuun. Nuo tulevat vasta noin kolmenkymmenen tienoissa järkiinsä. Luulenpa, että niin on tuonkin kanssa käyvä."

Lisbeth Junker nojasi pöydän ylitse ja katsahti säälivällä vahingonilolla sotaveikkoon: "No, joko tunnet enteitä, että tulet järkiisi pian."

"Pidä sinä huolta omastasi vaan", vastasi tämä. "Se ei ollut niin paljoa häävempi tästä noin seitsemän vuotta takaisin."

Silloin punastui Lisbeth ja heitätti päätään, sitte naurahti hän lyhyeen. Mutta ei luonut silmiään ylös Jörn Uhliin.

Ruuan jälkeen otti toveri heidät kummankin kanssaan, vei heidät mukanaan pitkiä peltoteitä, näytti heille kaikki talon maat, pellon siellä, pellon täällä, siinä ohessa kertoili hän hauskoja kaskuja sotamiesajoilta, eräästä hauskasta Hampurin ja Berlinin matkasta ja härnäili Lisbethiä. Kun Jörn Uhl halusi kuulla jotain talonpidosta, nauroi hän vaan ja löi leikiksi ja sanoi: "Mitä sinä? Semmoisista? Niistä pitää äiti huolen."

Lopuksi, kun he jo olivat tulleet pitkän matkan kylästä, ja Lisbeth jo mielellään olisi kääntynyt takaisin, vaati hän innokkaasti, että he vielä nousisivat eräälle kukkulalle, joka oli vähän syrjään peltotiestä. Kun he korkeiden vallien välitse, jotka kasvoivat nuorta tuomea, olivat kavunneet ylös, näytti hän heille että tämä korkea mäentyrmä kuului hänelle, aina puroon asti alhaalla, jonka vesi lepäsi siellä hiljaisena ja leveänään.

"Ei ole suurenkaan arvoinen", tuumi Jörn Uhl.

"Ett'eikö suuren arvoinen?" tokaisi sotaveikko. "Ett'ei suuren arvoinen? Aiotko riistää tämänkin minulta, kuten äsken riistit nelivuotiaani? Sinä tarkoitat tietysti: laidunmaaksi ja pelloksi?" Hän poikasi jalallaan maahan. "Mutta mitä on tässä alla? Kaivasta viis' jalkaa syvälle tässä? Mitä siellä on? Mitä?"

"No mitä sitte?" kysyi Jörn Uhl hämmästyneen näköisenä.

"Savea, poikaseni! Mahtava kerros hienointa savea!"

"Savea?"

"Savea juuri, houkko!" huusi toveri. "Savesta tehdään astioita ja sementtiä."

"Älä!"

"Niin, näet sä? Näetkös, Lisbeth Junker? Antaa kulua pari vuotta vielä, niin tässä on suuret kaivokset. Alas tuosta telineitä myöten. Teräslankaisia köysiä... kuules! Sitte lotjissa alas puroa. Ell'eivät ne Lägerdorffissa maksa minulle kylliksi, perustan itse sementtitehtaan."

"No, toimeen vaan!" sanoi Jörn Uhl ja katseli vuoroin harmaahiekkaista nummea, vuoroin alas purolle.

"Niin näetkös, asia on tämä, minä en itse ymmärrä mitään tästä. Minun täytyy hankkia itselleni teknikko, tai täytyy minun itse mennä Hannoveriin tai jonnekin muuanne, jossa oppii semmoiseksi."

Lisbeth nauroi ja teki pilaa hänestä: "Näeppäs vaan", sanoi hän, "jo pilkistää pieni järjenhitunen esiin!" Jörn Uhl näytti kokonaan vaipuneen ajatuksiinsa. Hän tuijotti maahan, eikä sanonut sanaakaan enää.

Kun he palasivat taloon, käväsi Lisbeth vielä emännän kanssa puutarhassa, Jörn taas oli toverinsa kanssa mennyt tupaan istumaan. Siellä nouti toveri esiin pari kirjaa, toinen käsitteli kivennäistiedettä, toinen taas oli erityinen savikaivaustöiden oppikirja. Hän löi pöytään ja sanoi vihoissaan: "Onpa kurjaa, että oli koulussa niin väliäpitämätön, nyt seisoo tuossa kuin härkä ladon oven edessä." Hän työnsi kirjan Jörn Uhlille ja sanoi: "Sinä tietysti ymmärrät tuon kaiken. Sinä, jonka kasvatuksesta kukaan ei ole huolehtinut tuon taivaallista, olet itse ponnistanut itsesi eteenpäin niin että nyt ymmärrät kymmentä vertaa enemmän kuin minä, joka olen käynyt koulua kymmenen tuhannen markan edestä. Katsoppas sivulle 350. Ymmärrätkö, mitä siinä sanotaan?"

Jörn Uhl ymmärsi kaiken, ja selitti toverilleen. Hän selaili toistakin kirjaa ja selitti sitäkin hänelle. Toveri unohti vihastuksensa ja tuli ihan riemuihinsa ja sanoi: "Kuule, käväisehän ensi viikolla taas täällä, puhutaan silloin enemmän tästä."

Jörn Uhl nyökäytti päätään ja tiedusteli häneltä tarkemmin tuollaisen teknillisen koulun järjestystä ja kuinka kauan siellä täytyisi olla, ennenkuin sieltä saisi jonkinlaisen puoltolauseen tai todistuksen. Lopulta istui hän taas hiljaa, umpimielisen näköisenä, ja omituiselta näytti, kun hän laski suuren, ruskettuneen, työn kovettaman kämmenensä tuolle uudelle sirolle kirjalle. Kirja näytti tuon kämmenen alla niin kääpiömäisen pieneltä, kuin joku siro lasten lelu.

Ennättääkseen kotiin vielä päivänvalossa, lähtivät he. Emäntä kutsui sitä ennen sentään Jörn Uhlin hiukan kahdenkesken puheilleen ja kertoi hänelle, kuinka tyttö oli miellyttänyt häntä, ja kehoitti äidillisesti häntä luottamaan tulevaisuuteen vaan ja ottamaan hänet morsiamekseen, toimeentulonhan voisi hän sentään aina jostain saada. Ja hänen pitäisi pian taas käydä tervehtimässä: poika oli tänään ollut ihan järkevä. Kyökissä oli hän tulihanko kädessä vaatinut häneltä, että hän varoillaan hiukan avustaisi Jörn Uhlia. Hänen pitäisi siis tulla, milloin vaan sopi, muutama tuhat markkaa olisi kyllä hänen käytettävinään, mihinkä hän sitte ryhtyisikin, kauppoihin tai muihin.

Jörn Uhl yritti kiittää; mutta ei onnistunut häneltä. Hän nyökäytti päätään vaan, silmät kirkkaina ja ravisti kauan tuon kunnon emännän kättä, ja tämä huomasi pudistuksesta, mitä hän oli aikonut sanoa.

Aurinko oli jo laskeumassa, kun he viimein tekivät kotimatkaa leveällä, tyhjällä tiellä.

"No nyt ja", alkoi Lisbeth, "nyt olen taas kahdenkesken kanssasi. Tämä oli kaunis päivä, ja nyt vielä tämä kaunis kotimatka... Mitä pidit emännästä?"

"Mitä sinä sotaveikostani?"

"Oh, siitäkö!... Mistä puhui emäntä vielä viimeksi sinulle?"

"Naisten pakinoita!"

"Enkö saa kuulla sitä?"

"Et, et tänään vielä. Huomenna ehkä."

Jörn vaipui ajatuksiinsa, eikä virkannut sanaakaan.

Kun hän oli hyvän aikaa istunut siten, huomasi hän että Lisbeth sai semmoisen omituisen ryhdin, ikäänkuin joku, joka puolustaikse tai kääntyy poispäin. Hän katseli ylös ja näki että Lisbethin kasvoissa oli uhmaa. "Noh", sanoi hän, "mitä nyt, mikä sinun on? Anna kuulua vaan, tyllityttini. Puhu suoraan nyt, tyttöseni."

"Luuletko sinä, ett'en kyökinikkunasta huomannut kuinka toverisi, mokomakin kunnon mies kertoi sinulle seikkailustamme. Ja _semmoisilla_ kädenliikkeillä! Ja nyt olet suutuksissasi. Ja sitä, sitä en olisi uskonut sinusta."

Jörn nauroi: "Nyt menit väärään kaivoon vettä ottamaan. Iloissani siitä olen. Onko sille vihoissaan, joka tulee tiellä vastaan ja jolta kysyy: 'Vieläkö on pitkä matka? Olen kuullut, että on vielä seitsemän penikulmaa?' Ja se vastaa: 'Ei, on vaan lyhyt taival enää tietä'. _Iloissani_ siitä olen; nythän tiedän, ett'et sentään olevinasi ole."

"Ole sinä olevinesi... Hän tuli siitä ohitse, ja oli hyvä ja ystävällinen ja katseli niin vilpittömän ja avomielisen näköisenä. Ja sitte suuteli hän minua."

"Ilkimys hän on", sanoi Jörn Uhl. "Ihan ilkimys: suutelee turvatonta tyttöä, joka ei voinut varjella itseään."

"Varjella? En minä yrittänytkään varjella. En tahtonutkaan. Halusin juuri niin, Jörn."

"Ihan kasakkamaista se oli, se täytyy sanoa. Tuntikausia tuon kanssa yksin maantiellä! Sinä! Ylpein tyttö koko maassa."

"Se oli jokseenkin tarkalleen niihin aikoihin, Jörn, jolloin sinä vietit häitäsi Lena Tarnin kanssa."

Jörn vaikeni hiljaa. Hetken perästä otti hän hänen kätensä ja piti sen ja sanoi: "Rakas, hyvä tyllityttini. Enhän aavistanut tästä kaikesta mitään."

Lisbeth vastasi vaivalloisesti, kyynelten tukahuttamalla äänellä: "Nokkela Hannu sinä olet ollut."

"Varroppas vaan! Jos todellakin rohkenet ja uskallat, niin vietätpä sinäkin vielä häitäsi. Varroppas vaan!"

"Minkään aikaantulemattoman kanssa en niitä vietä."

Silloin naurahti Jörn Uhl, ja kääntyi kokonaan häntä kohden ja sanoi: "Annanko minäkin hevoseni ruveta pureskelemaan ruohoa tien viereltä, kuten ennen muinoin muuan toinen Meldorffin tiellä?"

Lisbeth puisti päätään, ja katsahti häneen, silmänsä välähtelivät kyyneleisinä: "Ei se nyt käy päinsä, Jörn, aurinko on ylhäällä vielä."

"Sekö yksin esteenä?"

Lisbeth puisti taaskin päätään: "Ei täällä, Jürgen! Ei tuommoinen sovi meille. Ajattelen Lena Tarnia ja hänen lastaan." Hän laski kätensä luottavasti Jörnin käteen.

Jörn nyökäytti päätään ja sanoi: "Tämä on ihmettä. Sulaa ihmettä kaikki tyyni. Seudun kaunein tyttö ja Jörn Uhl! Ei yksikään ihminen ole kolmena päivänä rientänyt semmoisilla jättiläisaskelilla aurinkoon kuin minä. Näetkös: ajamme suoraan aurinkoon. Kunpa vaan tietäisin, mihin nyt ryhtyisin."

Nyt kävi hän taas vaiteliaaksi, eikä Lisbethkään häirinnyt häntä. Mutta kun he taittivat pehmeälle hiekkatielle ja rupesi pimenemään, taivuttelitte hän levottomasti sinne ja tänne, ikäänkuin ei olisi hänen oikein mukavaa istua. Silloin laski Jörn piiskan kädestään piiskanpitimeen, ja veti hänet kiinteästi vierelleen, ja katseli hämillään häntä kasvoihin: "Näinkö tahdot istua?"

"Näin", vastasi Lisbeth ja vetäytyi lähemmä hänen olkapäätään. "Nyt minä nukun." Itsekseen ajatteli hän sentään: "Sitäpä en toki tee. Varonpa vaan itseni nukkumasta tänä hetkenä."

Jörn Uhl istui hiljaa ja liikkumattomana kuin patsas ja ajatteli omaa ja hänen tulevaisuuttaan ja luuli vilpittömässä mielessään, että Lisbeth nukkui. Mutta hänpä istui, häneen nojauneena ja katseli suurilla kirkkailla ja liikkumattomilla silmillään yhteen kohtaan.

Kun he saapuivat Aulangolle ja pysähtivät suuren sisäänkäytävän eteen, sanoi Jörn: "Mene nukkumaan nyt! Olet väsynyt. Huomenna puhumme enemmän."

Mutta Lisbeth jäi yhä seisomaan hänen luokseen, ikäänkuin aikoisi hän sanoa jotakin. Silloin silitti Jörn hänen poskiaan ja sanoi: "Rauhoitu nyt! Luulen, että kaikki kyllä vielä tulee järjestykseen." Silloin lähti Lisbeth sanomatta sanaakaan.

Kun hän oli saanut hevoset valjaista ja laitumelle, meni hän asuintupaan ja jatkoi mietiskelyään. "Huomaan sen nyt, siinä koko vika on ollut, että olen ollut harhassa kaikki nämät vuodet... Olen aina paheksinut kaikkea tehtyä ja teeskenneltyä ja kaikkea väärää valoa, ja olen isässäni ja veljissäni ja monessa muussa saanut nähdä, kuinka turmiollista on valehdella ja kaunistella itselleen ja ajatella ja tehdä toisin, kuin mitä paljas suora totuus vaatii. Olen kyllä huomannut, kuinka laajalle tuo pahe on levinnyt, ja olen aina, kahdeksannestatoista ikävuodestani asti ylpeillen ajatellut, että 'minä, Jörn Uhl, olen toki vapaa siitä'. Ja nyt on näinä kolmena päivänä minulle selvennyt, että olen minäkin elänyt itsepetoksessa ja valheessa ja vaeltanut harhassa. Minä, Jörn Uhl, minä en ole tarpeeksi tarkasti ottanut huomioni alaiseksi itseäni ja asiaani, enkä ole tuntenut itseäni. Olen koettanut pidättää itselleni Uhlin, joka ei enää kuulunut minulle, ja olen sillä jatkanut isäni ja veljieni valhetta, ja samalla heidän kurjuuttaan. Olen ollut hirveän raskaassa työssä, kuten hevonen savivääntimessä, ja olen ollut kauheiden huolien rasittama. Minä luulottelin, että elämäntehtäväni oli pitää Uhlista kiinni. Uhl... mitä on Uhl? Mitä on Uhl sieluni rinnalla? Ja Lena Tarnin sielun rinnalla? Ja vaikka sitte voittaisi kaiken maailman itselleen! Ja saisi sielullensa vahingon? Kuka sitte sielun parantaisi? Minun on sieluni kovettunut, Lena Tarn on kuollut ja Wietenin hiukset ovat lumivalkeat. Minä olen alkanut ylhäältä, korkeasta Uhlista, korkealta ylhäältä olen alkanut ja olen vaipunut... vaipunut.

"Olisin elellyt täällä Aulangolla tai jollain toisella aulankotilalla, tai olisin aloittanut muuten jotain, jotain pientä, _omilla_ voimillani, niin olisi Lena saanut hyvän hoidon, eikä Wieten olisi niin vanha ja niin valkea, ja minä osaisin vielä laulaa, kuten joskus ennenkin lapsena, enkä olisi tuommoinen äkkipikainen ja jurottelija. Silloin olisimme seisoneet oikealla pohjalla ja perustalla, ja olisimme siitä vähitellen ponnistelleet ylös. Alkaa alhaalta, kas siinä piilee koko autuus! Toden totta, alhaalta alankin nyt. Niin totta kuin Jumala auttaa. Alan noppapelillä ja tahdon olla lapsi kuin Venhonen ja sotaveikkoni."

Hän otti valkeata ja meni kirstulle, joka seisoi kulmassa ja rupesi etsimään yhtä ja toista, kunnes viimein koko lattia ympärillään oli vallan kirjojen, karttojen, lasien ja kaukoputkien peitossa. Hän otti tuolin itselleen, avoi jonkun kirjan, avoi erään toisenkin, ja järjestihe istumaan ikäänkuin koulupoika, joka varustautuu lukemaan oikein ahkerasti, piti kirjaa kädessään ikäänkuin kymmenvuotias poika, joka opettelee ulkoa, naurahti matalaan ja antoi kirjan vaipua: "Omituinen ylioppilas tuosta tulee. Hän on tarttuva piirustimeen kuin lapioon, harppiansa hän on kääntelevä kuin auraa, tieteitä on hän ahmiva kuin janoinen sotilas raikasta vettä, ja silmiään hän on siristävä kuin metsästäjä, joka hämärissä väijyy ketunluolalla. Olisiko tämä nyt oikein totta? Tuo kaikki, joka lapsesta saakka on ollut salainen iloni, _varastettu_ iloni, sitä saan nyt armastella päivät pitkät, ikäänkuin olisin laillisesti ja julkisesti ollut vihillä sen kanssa? Olisiko tuo mahdollista? Keskellä kirkasta päivää saisin katsoa kirjoihini ilman että ihmiset sanoisivat: katsos tuota, tuota hohkoa lueksijatalonpoikaa?"

Hän tuijotti silmäkulmat rypyssä kiinteästi tuvan hämärään. "Olisi isäni ollut vakava mies ja pitänyt minusta, ja viettänyt illat meidän kanssamme, olisi hän kyllä huomannut, mihin minua veti. Silloin olisin säästynyt työläästä tiestä ja paljosta huolesta, olisi silloin minustakin tullut ystävällinen ihminen, auringon loistetta sydämessä ja silmissä. Nyt jään aina tämmöiseksi raskaaksi ja luonteeni rosoiseksi. Mutta... en vielä lankea toivottomaksi ja menetä rohkeuttani. Kammostumasta olen oppinut jo silloin muinoin Wietenin kertomuksia kuunnellessani, sitten Lenan kuolinvuoteella ja sittemmin pitkinä kolkkoina yksinäisyyden hetkinä. Olen hetkinäni ollut ihan tyhjyyden partaalla ja ihan Jumalaa lähellä. Mikähän voisi minua enää järkyttää? Pitää alkaa alusta vaan ja uskoa hyvään, uskoa hyvään Jumalassa ja itsessään, kas siinä piilee koko autuus. Niinpä uskallan sen. Ja ell'en täällä enää voi tietojani käyttää, kun olen liika vanha jo tai jos kuolen ennemmin, niin on kai Jumalalla tuolla ylhäällä teitä rakennuksen alla, tai kaivauttanee hän vielä valmistumattomissa maailmoissa syvänteitä, hietasärkkiä ja kanavoita ja voi sijoittaa minut kaivospäällysmieheksi tai sulun vartijaksi jonnekin. Heitänpä mittanuorani aina tähtiin asti ja teroitan lapiotani urakkatyötä varten linnunradalla. Annanpa itseni leikkiin, kuin olisin kuus'toista vuotias vielä.

"Toden totta, sen teen. Ja jos sen teen, niin on minusta tuntuva kuin seisoisi istuimeni takana maailman kaunein ja ylpein nainen... oh, mitä liikuttavat minua naiset... kuin seisoisi _oma tyttöni_, minun oma hieno ja ylpeä tyttöni istuimeni takana, ja katselisi kuumin silmin minua ja kirjaani ja odottaisi, kunnes olisin valmis kirjoineni. Ja kun sitte olen valmis, on hän naurava kirkkaasti ja puheleva häistä. Ja täällä Aulangolla, täällä tulemme viettämään häitämme. Toden totta, semmoiset pidämme, ne kannattavat vaivan. Ja nyt menen kohta ja kysyn häneltä, onko se hänelle mieleen."

Ja semmoisenaan kuin oli... takin oli hän jo ennättänyt riisua... lähti hän ihan arvelematta valkeissa paidanhihoissaan ja ihan suur'suuntaisen suunnitelmansa valtaamana tuvasta välikön poikki kammariin, jossa Lisbeth Junker nukkui, ja eroitti valuisen syysyön hämärässä hänen vuoteensa ikkunan lähellä, nyt häntä sentään rupesi hiukan epäilyttämään ja hän läheni hiipien. Lisbeth ei liikahtanutkaan, katseli vaan hämmästyneenä häntä. "Sinäkö se olet, Jürgen? Tule tänne!" Hän otti hänen kätensä, teki hiukan sijaa hänelle ja veti hänet alas vuoteen reunalle. "Mitä sinulla vielä oli asiaa?"

Jörn istahti hiukan kankeana ja selitti sitte vakaana hänelle suunnitelmansa, joutui välistä hämilleen ja välistä vilkastui taas ja teki suuren kädenliikkeen. "Ja nyt on vaan kysymys siitä, otatko todella minut ja suostutko odottamaan vielä pari vuotta."

Lisbeth sanoi: "Tule lähemmäksi minua tänne; sitte vastaan."

Kun hän tottelevasti kumartui Lisbethiä kohden, kietoi tämä käsivartensa hänen kaulansa ympärille, hyväili ja suuteli häntä ja puhella tokelteli: "Sinä vanha, kummallinen Jörn Uhl, sinä lueksijatalonpoika... kaikkihan tuo on ihan yhdentekevää! Voi sinua, tuhma Hannu... kun vaan tiedän, että sinä pidät minusta. Tule lähemmäksi Jörn! Suutele minua! Minä rukoilen, että sinä suutelisit minua. Ja minähän olen ylpeä ja kylmä! Näetkö nyt, kuinka ylpeä olen?"

Jörn Uhl oli jäykennyt hämmästyksestä. Tuhma Jörn Uhl. Hän istui vuoteen reunalla ja silitti hänen poskiaan ja hiuksiaan ja katseli häntä hänen kuumiin kauneisiin kasvoihinsa ja puhua kangerti: "Että... että... sinä... rakastat noin... minua... Minä... olen pesevä seitsemän kertaa päivässä käteni. Ja sinun... sinun pitää aina sanoa minulle, kuinka ja millä tapaa minun pitää käyttäytyä. Minä teen kaiken tuhmasti."

KAHDESKYMMENESSEITSEMÄS LUKU.

Mitä meillä enää on suurtakaan kerrottavaa Jörn Uhlista? Taikka kuinka kauas seuraamme vielä hänen elämäänsä? Emmekö ole käyskelleet hänen elämänsä lävitse, kuten käyskelee yksikseen rauhaista yksinkertaista kylänkirkkoa, ja katselee kaikkea ja astelee hiljaa ja varovasti ja istahtaa vielä hetkeksi jollekin istuimelle vastapäätä alttaria?

Tai mitä puuttuu Jörn Uhlilta vielä?

Mitä voi Hannoverin kaunis kaupunki korkeakouluineen enää muuttaa hänessä? Se voi opettaa hänelle, kuinka voi hyvää ryhtiä säilyttäen pujotella ihmisten välitse kaduilla ja kuinka perustetaan savitehtaita ja kuinka sulkuja ja rautateitä rakennetaan. Mutta enempää ei. Hänen sisintä olentoansa, hänen luonteensa ydintä ei enää voi muuttaa. Se onkin hyvä niineen. Sillä mitä voi ihmiseltä enempää vaatia, kuin että hän nöyränä kunnioittaa ihmisolemisen ja koko maailman hyvää salaisuutta, ja iloitsee kaikesta hyvästä ja luottaa siihen?

Siellä seisoo Jörn Uhl keskellä aseman touhua ja sanoo par'aikaa jäähyväisiään kymmenkunnalle toverilleen. Eräs reipas saksalais-amerikalainen, jonka isänsä, joka on Buffalossa nahkurina, oli lähettänyt valtameren ylitse, pitää hyvästijättöpuhetta. Toisella kädellään pitää hän päällysnuttuaan kiinni, on nimittäin kylmä sumuinen marraskuun ilma ja asemahuoneessa kova veto; toista kättänsä oijentaa hän poismatkustavaa kohden.

"Jürgen Uhl, maavouti Wentorffista... muistelen tänä hetkenä sitä aamua, jolloin ensi kertaa astuit piirustussaliin. Selkäsi oli kumarassa, ikäänkuin olisit kantanut säkkiä, kätesi olivat känsäiset ja silmäsi nälkäiset. Sinä astuit vilpittömänä luoksemme, annoit jokaiselle järjestään kovettuneen kätesi ja sanoit lyhyesti, kuka olit, mistä tulit ja mitä halusit. Siitä hetkestä asti pidimme sinusta.

"Otimme sinut keskellemme ja varjelimme sinua; huomasimme nimittäin kohta että sinä olit vaarassa saada kolauksia. Me vuokrasimme huoneen sinulle, ostimme liinavaatteita sinulle, saimme sinut lähettämään pitkävartiset rasvanahkaiset saappaasi takaisin Aulangolle ja kiskoimme sinut irti kirjojen äärestä, kun pureuduit kiinni niihin kuin näätä tarikonkahvaan.

"Mutta kun me siten hääräilimme kanssasi ja suojelimme sinua... oh, _me sinua!_... niin huomasimme pian, mitä sinussa oli, että sinä olit noiden miesten täys'verinen jälkeläinen, jotka ominpäin tutkivat merta ja maata ja tähtiä, ja jotka rakensivat sulkuja, jotka pitivät, ja laivoja, jotka kestivät Pohjanmeren myrskyissä, ja jotka pusersivat huulensa yhteen, kunnes ne nitistyivät kapeiksi, ja jotka uteliaisuudesta ja kunnioituksesta rakensivat itselleen maailmankatsomuksen, jonka avulla vakava ihminen kylläkin tulee toimeen. Me hääräilimme vielä, Jörn Uhl, sinua 'suojellaksemme', ja saadaksemme sinuun hiukan kaupunkilaismaista herrasleimaa, kun jo havaitsimme istuvamme jalkojesi edessä ja kuuntelevamme sinua. Järjen puolesta olit sinä kymmentä vuotta meitä kehittyneempi, vakavuuden ja kokemusten puolesta kaksikymmentä. Siitä huolimatta olet aina kohdellut meitä kuin vertaisiasi: olet suopeana katsellut tuhmuuksiamme, monen niistä olet saanut estetyksikin; olet kuunnellut meidän kokemuksiamme ja olet laajentanutkin niitä jollakin valaisevalla sanalla. Lyhyesti, sinä olet ollut meidän maavoutimme, Jürgen Uhl, meidän kuninkaamme."

Silloin tunkihe esiin nuorin joukosta, erään papin poika Eteläsaksasta. "Kuulesta Dick", sanoi hän, "mitä tuommoista viitsit jaaritella! Tiedäthän, ett'ei Jürgen ilkeä kuunnella tuommoisia mairitteluja! Ja millä oikeudella ylialaan puhut meidän kaikkien puolesta?"

"Hiljaa nyt", sanoi Jörn Uhl ja katsahti piirustussalitovereihinsa jokaiseen vuoronperään. "Tiedätte, että pitkät ajat olen elänyt yksikseni ja huolien rasittamana. Sekä luontaisesta taipumuksestani että kovien kokemusten vaikutuksesta olen raskasluonteinen ihminen, jonka täytyy noutaa jokainen sanansa ja jokainen liikuntonsa rämisevin sankoin ja köysin syvältä syvyydestä. Jo kotonani oli ympärilläni ystävällisiä ihmisiä, jotka koettivat rohkaista ja reipastuttaa mieltäni: olettehan lukeneet Fiete Kreyn kirjeitä minulle, eikä Thiess Thiesseninkään nimi ole teille outo, Heim Heiderieteristä olen kertonut teille, ja tyttöni terveydeksi olette juoneet useammin, kuin oli teille itsellenne terveydeksi. Tätä rohkaisua, jonka nämä olivat alkaneet, olette te jatkaneet ja se olikin hyvin tarpeen. Jos te alussa olisitte tehneet pilaa minusta ja kummastelleet minua, ja olisitte pysytelleet etäällä minusta, silloin olisin jäänyt yksikseni, sillä toista kertaa en olisi ojentanut kättäni teille. Mutta nyt olitte te kohta ystävälliset ja omaiset kohtaani, te nuoret, ja siitä kiitän teitä!"

Juna oli lähdössään, ja Jörn Uhl astui vaunuun. Nuorin joukosta, tuo papinpoika kantoi sisään hänen matkalaukkunsa, ja sanoi siinä ohitse hipaissessaan hänelle: "Äiti kirjoitti ja lähetti sinulle terveiset."