Part 33

Silloin löi Jörn Uhl kolmannen kerran kätensä pöytään. "Ell'ei tuo ole suoraa puhetta, niin sitte ei nimeni ole Jörn Uhl."

"No!" sanoi Lisbeth. "Jatketaan matkaa nyt taas."

Aurinko oli jo melkoisen korkealla, kun he ajoivat vasemman puoliselle kukkulalle ja pian näkivät he lehmusten ja vanhojen korkeiden omenapuiden siimeksessä tuon hiljaisen pienen kylän ja kun he pysähtyivät ensimäisen avaran pihan eteen toivossa, että joku asujamista sattuisi ulos, jolta voisivat kysyä, missä sotamiesaikuinen toveri asui, silloin ilmestyi tämä itse ovelle, kookkaampana ja melkoista tukevampana, kuin silloin, kun hän muinen Rendsburgissa puki vyötäisilleen valkean nahkavyön. "Tässä hän asuu!" huusi hän. "Pojanpahikko, Jörn, kuka sinulla on rinnallasi? Eiköhän se ole?... Mutta hyvät ihmiset, sehän on Lisbeth Junker? Häntä en ole nähnyt pitkiin aikoihin."

"Mitä nyt?" sanoi Jörn, "tehän tunnette toisenne?"

"Kyllä, olemme kohdanneet useastikin; siitä on nyt sentään jo seitsemän kahdeksan vuotta."

Lisbeth Junker tervehti hieman jäykästi, niin että Jörn Uhl päätti, ett'ei se mahtanut olla ihan mieleinen muisto hänelle, eikä kysellyt sen enempää. "Lisbeth ja minä olemme naapurien lapsia", sanoi hän. "Nyt tuli hän vierailemaan Thiess Thiessenin luokse... olethan kai jo kuullut, että olen jättänyt Uhlin?"

"Olen kaiken, poikaseni, myöskin sen että nyt olet Thiess Thiessenin luona. Onni, että sinulla oli hän, Jörn! Tuopas on hauskaa, että näytät noin reippaalta. Onko tuo teidän ansiotanne, neiti Junker?"

Lisbeth katsahti ylhäältä rattailta sotaveikkoon ja sanoi: "Silloin sinuttelit minua: älä teeskele nyt, vaan tee nytkin samalla tapaa! Ja auta minut rattailta."

Sotaveikko naurahti iloisesti kuten se, joka epävarmasta ja neuvottomasta asemasta taas pääsee vakavalle pohjalle. "Samallainen olet kuin ennenkin", sanoi hän. "Ja tänne nyt, tyttöseni!" Hän aukaisi vaunupeitteen ja nosti hänet alas. "Tynnyrillinen raskasta, hyvää huhtakauraa", sanoi hän, "noin satakolmekymmentä naulaa."

Jörn seisoi toisella puolella rattaita ja irroitti ahkerasti hihnoja ja sanoi ääneen: "Päätimme koettaa, kuinka sovimme yhteen; läksimme senvuoksi yhdessä ajelemaan."

"Niinkö!" sanoi toveri. Sen jälkeen sanoi hän uteliaana: "Vielä eräs seikka. Oletteko morsiuspari tai aiotteko semmoiseksi?"

"Pitääkö sitte kohta välttämättä olla morsiuspari", sanoi Jörn, ja silmänsä leimuivat, "jos kerran on ajelemassa entisen koulutoverinsa kanssa? Morsiuspari? Vielä 'Punaisessa kukossa' antoi hän minulle saarnan, joka tuntui. Olenpa iloinen, kun kerran saan hänet kunnialla kotiin taas."

Sen hän sanoi vihastuneen näköisenä. Mutta kun Lisbeth sisään mennessään meni hänen ohitsensa hevosten sivutse, pyörähti Jörn nopeasti häntä päin ja antoi hänen astua ohitsensa. Lisbeth heitti häneen pikaisen katseen, Lisbethin silmät loistivat. Sitte meni hän nopeasti sisään.

Silloin huomasi hän, että hänellä todellakin oli syytä olla hyvillään. Hän askaroitsi edelleen hevostensa kanssa ja vihelteli.

"Olenpa isosti iloissani", alkoi toveri, "kun olet noin hyvällä mielellä ja puhut sinäkin joskus sanan, joka ei ole aivan välttämätön. Tiedätkö mitä? Kerrottiin perästäpäin sinusta, ett'et sinä koko päivänä Gravelottella, silloin kahdeksantenatoista ollut koko aikana, kun olimme tulessa, lausunut muuta kuin: 'Vahinko tuota hyvää hevosta'."

Jörn pyörähti nopeasti häntä päin. "Se karvastelee vieläkin mieltäni; se oli hyvä, työteliäs hevonen ja lisäksi tamma."

Sitte rupesi Jörn, suoraa päätä, puhumaan menneistä päivistä. Hän oli vilkastunut toverinsa kohtaamisesta ja puheli hilpeästi vanhaa toverillista henkeä tapaillen, jota hän ei sentään kohta osannut löytää. Mutta kun pitkät hiljaiset vuodet ja kova raskas työ olivat jäykistäneet sekä ruumiinsa että sielunsa raskaaksi ja kömpelöliikkeiseksi, niin muodostui kaikki, minkä hän teki, vähän liioitelluksi, ikäänkuin lammasten ensi poukkoilu laitumella maaliskuussa. Hän kertoi nyt, tehden suuria liikkeitä käsillään ja äärettömän avomielisesti, että hän nyt oli ihan maaton ja mannuton, mutta myöskin ihan vapaa kaikista huolista, ja että näytti hänestä kuin ei tyttö, tuo Lisbeth Junker, olisi niinkään epäsuopea hänelle; sitä hän ei koskaan olisi uskonut mahdolliseksi. Mutta vielähän hän ei sentään tietänyt, mihin hän nyt ryhtyisi.

Palveluspoika tuli ja otti hevoset huostaansa ja katseli uteliaana tuota kookasta vähän kumaraa miestä, joka hänen läsnäollessaan puheli noin tärkeistä asioista. Toverinsa laski lopulta kätensä hänen olalleen ja sanoi: "Mennään sisään nyt", ja asteli naurussasuin hänen takanaan.

Äiti, pyylevä nainen, jolla oli terve ihonväri ja tummat, hieman harmenneet hiukset, tarkasteli kumpaakin vierastaan hyvänsävyisellä uteliaisuudella, puheli osanotolla vanhan Uhlin pitkällöisestä sairaudesta ja kuinka mukavaa oli, että hänellä nyt oli Thiess Thiessen. "Etkä niin ihan yksinäinenkään ole; kun hiukan tahdoit lähteä tuulettumaan ja katsomaan ympärillesi, sait kohta mukaasi noin korean saattajattaren." Tämmöistä puhellen vei hän molemmat vieraat vierastupaan ja katsahti poikaansa ikäänkuin kysyäkseen: "Mitä on heistä ajateltava oikein? Missä suhteessa ovat he toisiinsa?" Näillämain pitää nimittäin kaiken olla selvää ja suoraa, puhdasta tai likaista, valkeata tai mustaa, kihlautunutta tai ei. Sitä ei Jörn Uhl ollut ottanut huomioonsa.

"Niin, äitiseni", vastasi ääneen poikaveitikkansa, joka oli ymmärtänyt hänen silmäniskunsa, "enpä tiedä, millä silmällä noita kumpaakin pitää katsoa: kihloissa he eivät vielä ole. En tiedä sitäkään, kummassa on syy siihen, etteivät ole; mutta luulenpa, että asiat vielä selkenevät. Joka tapauksessa ovat he ainakin tulleet tänne, koska luulevat, että sinä voisit auttaa heitä; sillä tunnetaanhan joka paikassa kuinka näpsäs sinä olet poikaasi naittamaan."

Silloin uhkasi äitinsä häntä kädellään ja torui häntä, että hän noin puhui kaikki suoraan ja sanoi, että hänen vast'edes piti pitää paremmin suunsa. Poika vaan nauroi ja sanoi: "Tiedättekö mitä? Sinä otat Lisbeth Junkerin kanssasi kyökkiin ja puhut kaiken valmiiksi hänen kanssaan, minä otan mukanani Jörn Uhlin ja näytän hänelle talliamme."

Hän otti Jörn Uhlia käsivarresta ja lähti hänen kanssaan ulos. Ulkona, kun he olivat kulkeneet talon ja luvan lävitse, sanoi hän Jörnille: "Kuules, sinä, kuinka olet joutunut matkalle kahdenkesken tytön kanssa? Kerrosta, kummoiset välinne oikein ovat?" Hän osoitti peukalollaan taappäin vasemman olkansa yli kyökkiä kohden ja vilkutti silmäänsä.

"Niin", sanoi Jörn ja vilkastui. "Kummoisetko välimme ovat? Ymmärrätkö sinä sitä? En minä vaan. Olisin lapsesta saakka erinomaisen mielelläni ottanut hänet; mutta aina olen, aina tähän päivään saakka, liiaksi kunnioittanut häntä: siinä se on. Me katsoimme kaikki ylös häneen, kaikki muut paitsi Fiete Krey -- muistathan? Numero kahdeksaskymmenes seitsemäs, jonka tapasimme Gravelottella. Mutta hän sinutteleekin sitte vaikka keisaria. -- En ole koskaan osannut kuvitella, että se voisi tapahtua."

"Mikä se, sinä tyhmeliini?"

"Niin kuule, kuinka sen sanoisin?... Että hän ehkä huolisi minut miehekseen!... Kaiket päiväni täytyy minun sitte olla varuillani; aina käydä sunnuntaipuvussa." Hän hengähti syvään. "Kuule", sanoi hän, "kuinka soma hän on! Mutta ylhäinen, kuule! Enpä kuolemakseni uskaltaisi kajota häneen. Ja hiukan kylmä, luulen ma."

Silloin naurahti toverinsa: "Kylmäkö? Hänkö kylmä? Hänen verensä on yhtä punaista kuin toistenkin. Hän on vaan piiloittaunut ja vetäynyt suojaan tuon ylpeän hiljaisen olentonsa turviin. Se ei ole niinkään harvinaista. Huomaappas, jos vaan kerran teet rynnäkön noita varustuksia vastaan, muuttuvat nuo kylmät rintasuojat kohta paljaaksi valkeaksi. Semmoinen on minun ajatukseni."

"Kuinka voit olla siitä niin varma?"

"Oh", sanoi vekkuli ja kohautti olkapäitään.

"Niin", ehähti Jörn ja näytti taas rauhoittuneelta. "Se on totta. Hän on erinomaisen hyvä kohtaani. On ihan uskomatonta, kuinka ystävällinen hän on. On aivan eriskummaista tuo."

Mutta kohta rupesi hän taas epäröimään. "Mutta en saa oikein uskotuksi tuota todeksi", alkoi hän. "Näes sinä, hän on aina ollut hienointa, mitä minä olen voinut kuvitella maan päällä olevankaan. Tornin korkeudet, kuule, minua ylempänä. Hänen pukunsa, hänen kätensä ja hänen hiuksensa. Ovatko ne tavalliset tytönhiukset? Ja ennen kaikkea koko hänen olentonsa. Tiedätkö mitä, lapsuudesta saakka on minusta tuntunut, kuin käyskelisin aina hienoa korkeata linnaa ympäri; ja aina oli minulla paljo ajattelemisen aihetta ja olin utelias näkemään, kummoiselta siellä sisällä oikein mahtoi näyttää. Ja nyt, kuule, nyt sitte entispäivän kuljettaa hän minua kädestä salista saliin etkä voisi uskoa, et kuvitellakaan, kuinka ihmeen ihanaa kaikki siellä on, kaikki niin ylhäistä ja puhdasta ja kaunista, että oikein hengitys seisahtuu ilosta. Ja minä? Minä sitä vastoin? Minä en omista mitään, en osaa mitään, en ole mitään. Tiedäthän sinä, että kaikki ihmiset kummeksivat minua ja pitävät minua omituisena. Äskettäin kuulin kyläntiellä erään lapsen sanovan toiselle: 'Katsos tuota, hän on se joka osaa lukea tähdistä, koska joku kuolee ja koska tulee sota'. Olen aina ollut tuommoinen itsekseni kyyröttäjä, tiedäthän sen. Ja kummoiset ovat käteni! Katsos vaan, tuollaiset kädet! Noin suuret ja noin tyhjät. Mitä moukasta kuninkaan tyttärelle?"

"Tuhkimusta sinuakin! Oijenna kätesi vaan, niin siihen se lentää."

"Niinkö todella luulet?"

"Tunnen vekaran", sanoi toveri ylvästellen.

"Vekaran?!" sanoi Jörn. "Mutta hänpä ei olekkaan mikään vekara!"

"Noh... sanonpa: ei hän sen toisempi ole kuin muutkaan. Ehkä on hieman elävämpikin kuin nuo muut, koska on hieman älykkäämpi."

Semmoista juttelivat he keskenään. Sitte lähtivät he edelleen ja johtuivat puhumaan hevosista, sotaveikko antoi taluttaa esiin pari nelivuotiastaan ja tuli kiihdyksiin, kun ei Jörn ihan ehdottomasti kehunut niitä. "Vie sisään ne taas", huusi hän renkipojalle. "Nyt en enää viitsi katsoakaan niitä."

"Kuules, sanoppas", tokaisi Jörn, "missä olette tulleet tuttaviksi keskenänne?"

Silloin kohotti sotaveikko silmäkulmiaan ja sanoi, ollen yhä äkeissään siitä että hän oli kiittänyt liika niukasti hänen hevosiaan: "Kysy häneltä itseltään, ehkä kertoo hän sen, ehkä ei."

"Mutta kerrohan. Onhan joutavaa, ett'et sitä kerro."

Silloin nauroi veikkonen, juoksi kyökin ovelle ja aukaisi sen. "Kuule", huusi hän sisään, "Jörn Uhl haluaa tietää, kuinka olen tullut tutuksi kanssasi. Kerronko sen, vai en?"

Lisbeth Junker seisoi lieden ääressä hänen äitinsä rinnalla, heitätti päätään hiukan ja sanoi: "Kerro, kunhan kumminkaan et saa olluksi kertomatta." Äitinsä huusi: "laita ulos itsesi", ja tarttui tulihankoon. Silloin palasi sotaveikko. "Niin noh", alkoi hän... "koska haluat tietää, niin näin se tapahtui: Noin kuus' tai seitsemän vuotta sitten, kohdakkoin sotaretken jälkeen käväisin kaupungissa ajoneuvoineni. Oli luullakseni noin sydänkesän aika... Kun illalla hämärissä taas ajan kaupungista, tapaan siellä lähellä tullia Lisbeth Junkerin, jonka joskus olin nähnyt, kun vielä olin kimnaasissa ja hän kävi tyttökoulua. Seisautan hevoseni, ja kysyn, mitä hänelle kuuluu. Muistathan että sotaretki oli tehnyt meidät uskaliaammiksi ja itseemme luottaviksi tyttöjenkin suhteen. Jutustelen siinä yhtä ja toista hänen kanssaan ja olen hyvilläni, kun hän pienillä, sievillä, valkeilla kasvoillaan niin luottavasti tähystelee ylös minuun. Hän kertoi odottavansa Vollmacht Dieckiä, joka oli luvannut ottaa hänet rattailleen Wentorffiin. Sanon siihen: 'Noh, häntä saat vielä ehkä kauankin odottaa. Tiedätkö mitä? Tule minun rattailleni! Ajan Sankt Mariendonnin kautta; enhän pidä siitä väliä, että saankin ajaa pienen väärän, kun sinä vaan istut vierelläni'. Minä ajattelin nimittäin näinikään: olet niin monta kertaa saanut ajaa tuon matkan yksiksesi, saa olla kerta hupaisempaakin. Hän tuumi asiaa ensin verrattain kauan, epäröi ensin ja katsoi vähän epäilevästi minuun. Koetan kehottaa häntä, niin hyvin kuin taidan, käyn korskaksi, nöyrryn, lasken leikkiä ja pilkkaan ja olen vihastuvinani. Luulen että hän ainoastaan puolella korvallaan kuunteli puheitani, katseli vaan tarkkaavasti minuun ja sanoi yht'äkkiä, kun minä par'aikaa tuumin uutta tepsivämpää mutkaa häntä pyydystääkseni: 'Tee tilaa'. Nostan vaununpeitettä puoleen, ja niinpä istuu hän todellakin vierelläni ja minä ihan huoahdan ponnistuksistani ja ajattelen: 'Näin kauas on siis jo päästy'. Rupesin kohta tuumimaan, kuinkahan saataisiin asiat vähän edemmäs, ja ajattelin kohta, että tästä tulee työ, joka pitää suorittaa arkaluontoisesti ja hellävaroen, jos mieli sen onnistua; tunsin nimittäin hänet jo ennaltaankin semmoiseksi, jota ei niin hevillä lähennelty.

"Jutustelen siis siinä hänen ratokseen, mitä taidan, ja puhelen semmoista, jonka luulin olevan hänelle mieleen. Arvaappas, silloin oli Gravelotte minulle hyväksi avuksi. Jos hän sanoi jotakin, hyväksyin minä sen kohta, ja tuin hänen mielipiteitään lujilla perusteilla. Hän tuli hyvälle tuulelle, ja huomasin hyvästi, ett'en sinä hetkenä ollut hänelle niinkään epämieluinen. Mutta olin sentään sangen epävarma asiastani, en myöskään ollut löytää mitään sopivaa ylimenopaikkaa, niin ahkerasti kuin semmoista ajatuksissani etsinkin. Pelkäsin, että hän säikähtäisi pahanpäiväisesti, ja ajattelisi pahaa minusta ja närkästyisi minulle koko elinijäkseen. Ja se olisi ollut ikävää minusta, sillä hän oli sievä hieno tyttö, jota ilman muuta täytyi kunnioittaa, kun vaan katsoi hänen puhtaita kauniita kasvojaan. Mutta niinhän on, tiedäthän sen, että juuri semmoinen tuntuu kannattavankin voittaa. Noh, näinpä sitte kävi:

"Olimme jo lähellä Wentorffia. Tiedäthän, siinä jossa tie poikkee Gutendorffiin, ja oli siinä ajaessa jo tullut tuommoinen lauhea hämärä ilta; silloin tuumaan minä: nyt täytyy sinun ryhtyä asiaan, muuten ei siitä lähde mitään. Minäpä alan siis varovasti ja sydän kurkussa. Toden totta, kuule, ihan sydän kurkussa. 'Kuule, Lisbeth Junker', sanon minä, 'sinähän ajat nyt minun rattaillani, vai kuinka lie?' 'Ajanhan', vastaa hän ja nauraa. 'Niin noh, kun muuten joku ajaa sillä tapaa, sanoo hän: 'Tulehan, mennään nyt sisään sinne tai sinne, ja otetaan hiukan suihin, koska olen saanut ajaa kanssasi'. Sitähän emme me nyt voi tehdä, vai? Voisit tulla puheenaineeksi, ja myöskin on luultavaa, etteivät ravintolat enää ole auki. Tuumi nyt tarkkaan, mitä voit tehdä minua hyvittääksesi, sillä muutoin kiusaisi sinua aina ajatus, että olet ajanut minun kanssani, etkä tehnyt mitään sitä hyvittääksesi. Näethän, sinä nyt kerta olet rattaillani, se on nyt auttamaton tosiasia'. 'Niin', sanoi hän ja nauroi, 'sano sinä ennemmin suoraan, mitä haluat'. Silloin vuovaan minä ja sanon: 'Niin ell'et pahastuisi siitä, tyttöseni, niin ottaisin mielelläni suutelon, ja jos sopii, useammankin. Älä herran tähden vaan säikähdy. Istu hiljaa vaan. Ei sinun tarvitse ruveta rattailta hyppäämään alas. Ell'et salli sitä, niin ajan yhtä kiltisti vierelläsi tässä, kuin jos olisit isoäitini, jota ajan kirkolle. Ainoastaan, ettet pahastu'.

"Niin noh, tuohon tapaan puhuin. Tyttö istui hetken hiljaa, ihan hievahtamatta ikäänkuin tuumisi hän asiaa, minä kuulen hänen keveän hengityksensä ja kadun jo, että olen sanonut sen, ja olen jo puhaltamaisillani peräytymiseen, mutta silloin alkaa hän vitkaan ja hiljaa: 'Tiedänhän hyvästi, että te jälkeenpäin usein komeilette sillä, että joku tyttö on ollut mieliksenne. Sallin kyllä sinun suudella itseäni, sinä kun olet ystävällinen ja kunnon poika, mutta sinun pitää antaa kätesi minulle ja luvata, ett'et koskaan maailmassa puhu kenellekään sanaakaan tästä'. Minäkin, uskoisitko Jörn... minäkin kävin ihan hiljaiseksi ja vakaaksi. Ja minun täytyi todellakin antaa hänelle käteni ja sanoa hänen jälestään sanat, jotka hän lausui edeltä, ja luulenpa, että olisin jälkeenkin vielä jäänyt istumaan hänen vierelleen äimistyneenä ja saamattomana, ell'ei hän olisi kätkenyt silmiänsä käsiinsä oliko se sitte nauraakseen tai itkeäkseen. Silloin lausuin jonkun hyväilysanan ja kohotin hänen pienet raikkaat kasvonsa kohdeni, ja Jörn... hän oli hyvä minulle. Me suudeltiin ja juteltiin. Hevoset pureskelivat ruohoa tien viereltä, rattaat kääntyivät poikittain tien ylitse, siitä emme välittäneet. Ringelshörnillä astui hän rattailta. 'Kuule', sanoin minä, kun hän oli astunut rattailta alas, 'tämäpä oli mieleeni. Oleppas oikein hyvä ja kiltti tyttö ja sano minulle, mikä ilta saan ensi viikolla tulla Wentorffiin ja odottaa sinua piiliäispuun alla puutarhassa'. Mutta hän ravisti päätään vaan ja sanoi: 'Kiitos vaan sinulle, olet ollut kiltti hyvä poika, mutta jätä sinä puutarha rauhaan. Paljaaseen armastelemiseen olen minä liika hyvä, ja naimisiin en taas kanssasi lähde; rakastan erästä toista, jota en koskaan saa!' Heitin hänelle jonkun lentomuiskun jälestä ja sain luvan jättää hänet sillä kaupalla. Hän meni mäkeä alas Kultahetettä kohden. Sittemmin olen nähnyt hänet vaan kerran jollain asemalla, hän tuli luokseni ja tervehti minua, kuin olisin ollut hänen oma veljensä. Mutta senpä sanon: vielä tänä päivänä olen mielissäni seikkailusta. Puutarhaan en mennyt, en ajatellut silloin vielä naimisiin menoa."

Semmoista jutteli sotaveikko ja heitti tähystelevän veitikkamaisen katseen ensinnä Jörn Uhliin, sitte kyökkiä kohden.

Sillä aikaa istui Lisbeth Junker turvelaatikolla lieden ääressä, ja emäntä, hiukset kiiltävinä ja tummanharmaina päälaellaan, kysyi: "Mutta kerroppas nyt suoraan: miten teidän välinne oikein on? Jörn Uhlista olen kyllä kuullut yhtä ja toista. Vähän omituinen hän on, kurkistelee tähtiin, ja askartelee monenmoista, joka ei laisinkaan olisi tarpeen talonpojalle. Kankea ja epäkäytöllinen hän myöskin on. Ei aivan yhtä pahasti sentään kuin pastori Wedt: sille antoi emännöitsijänsä kerran käteen sateenvarjon ja sanoi: 'Teidän pitää kantaa sitä _noin_, tuuli tulee lännestä'. Paluumatkalla sanoi kuski: 'Nyt toisia käsin, herra pastori!' Mutta pastoripa ei kääntänyt sateenvarjoaan; piti sitä niin vaan, kuin vanha Katrinsa oli käskenyt. Ei, yhtä pahasti ei hänen ole, mutta epäkäytöllinen hän on ja raskaskäänteinen, lyhyesti, semmoinen hiukan syrjäpuolin en. Mutta _sen_ sanon sinulle: semmoinen hän kuitenkin on, kuin äiti konsaan voi pojastaan toivoa. Totta, totta se on, ei sinun yhtään tarvitse saada niin välkkyviä silmiä siitä. Pojanpahikkoni sanoo usein: 'Olisi hän sinun poikasi, äiti, niin hänestä saisit iloita'. Noh niin, lyhyesti vaan, oletko kihloissa hänen kanssaan?"

Lisbeth nosti silmänsä turvelaatikosta ja huomasi, ettei hänellä ollut mitään syytä salata, mitä hänessä liikkui. Jo kahdeksan vuotta oli sydämensä ollut ihan täynnään Jörn Uhlia, mutta entispäivästä saakka oli se ihan kukkurallaan. Kuten pieni lapsi, joka ensin arkana, säikähtynein silmin ja vitkastellen antaa kätensä vieraalle tervehtijälle, mutta sitte nopeasti omaistuu, samalla tapaa rupesi Lisbeth Junker kertomaan äidistään, onnettomasta opettajantyttärestä, lapsuudestaan vanhojen hyväntahtoisten isovanhempainsa luona ja leikkitoveristaan, omituisesta Jörn Uhlista. Ja nyt sai kuulla Jörn Uhlista. Jörn Uhlista, Jörn Uhlista. Ei mistään muusta kuin Jörn Uhlista. "Aina minä olen pitänyt hänestä. Mutta aluksi oli hän minusta liika ohut ja liika tuhma. Sittemmin olisin kyllä ottanut hänet hirveän mielelläni, mutta silloin nai hän toisen. Oh, missä tuskassa minä sen ajan olin. Mutta sitte kuoli hänen vaimonsa. Sitte vasta minä oikein olisin ottanut hänet mielelläni. Mutta sitte tuli tuo kamala aika hänen isänsä ja veljiensä kanssa, kesti seitsemän vuotta, ja sinä aikana ei häneltä riittänyt ajatustakaan minuun. Ja nyt... nyt näyttää melkein kuin... hyvä Jumalani, eilen leikki hän minun kanssani noppaa. Hän on nyt kolmenkymmenenyhden, minä kahdenkymmenenkuuden."

Emäntä liedellään löi kätensä yhteen: "Mutta eipäs!" sanoi hän, "mikä juttu, mikä juttu! Yhden ainoan romaanin olen eläissäni lukenut: 'Pyövelintyttären korvarenkaat'. Mutta tämäkin on romaani. Mikä juttu! Kuka tietää, mitä varten tämäkin on tapahtunut. Minä menin naimisiin kahdeksantoista vanhana, mieheni oli kahdenkymmenenviiden, ja minä olin järkevä, mutta hän ei. Hän oli ihan samallainen tuulihattu kuin poikansa nyt. Siksi täytyi minun olla vakava. Siitä syystä olenkin tullut tämmöiseksi, kuin olen, näin hieman ankaraksi ja hiukan komentavaksi. Alkuaan olin hento haavemielinen tyttö."

"Kun vaan tietäisin", sanoi Lisbeth, "ottaako hän minut. Hänellä ei ole taloa eikä rahaa. Minä ottaisin niin mielelläni hänet, ottaisin niin mielelläni semmoisenaan kuin hän onkin. Ja vaikkapa saisin koko elämäni ajan istua kyyröttää hänen kanssaan Aulangolla, olen aina oleva onnellinen; olen oleva onnellinen vaikka joutuisin kaivamaan turpeita hänen kanssaan. Mutta sitä hän ei tee. Hän on menevä jonnekin ja ryhtyvä johonkin. Ja Jumala ties, mitä kaikkea sitte voi tulla väliin." Siten valitteli hän, ja tuijotteli silmät kyynelistä tulvillaan valkeaan.

"Oh", sanoi emäntä ja viittasi poispäin kädellään: "älä turhia huolehdi. Laita sinä vaan, että hän vielä tänä päivänä puhuu selvää kieltä kanssasi: silloinhan olet hänen morsiamensa."

Lisbeth kätki kasvonsa käsiinsä, salatakseen pikaista punastumistaan: niin iloitsi ja säikähti hän kuullessaan emännän sanat. "Sitä ei hän vielä tee", sanoi hän epäilevästi, "hän kun ei vielä tiedä, mihin hän ryhtyisi. Mutta siitä olen varma, ett'ei hän nyt kenenkään toisenkaan kanssa mene naimisiin."

Siten pakinoivat naiset, kunnes kaikki talonväki ja vieraat olivat istuutuneet ison ruokapöydän ympärille: suurpiika emännän viereen, tämän poika häntä vastapäätä, tämän viereen vakituinen päivätyöläinen, sitte muu palvelusväki.

"Olet sotilasaikananne ollut hyvin hyvä poikaani kohtaan", sanoi emäntä, "ensin rauhan aikana, sitten sodassa. Hän oli kai aika vintiö?"

"Oli hän", vastasi Jörn, "mutta sitä laatua, josta täytyy ruveta pitämään."

"Se juuri onkin onnettominta hänen kanssaan", sanoi emäntä, "ett'ei koskaan voi oikein toden teolla suuttua hänelle, ei ainakaan pitemmäksi aikaa. Jos tahtoo hiukan läksyttää häntä, täytyy se tehdä kohta, muuten ei siitä synny mitään. Usko vaan, olen jo saanut aivan kyllikseni suututella hänen kanssaan ja toivoisin, että hän viimeinkin hankkisi itselleen kunnollisen vaimon."

"Äiti", sanoi sotaveikko, "eilenhän juuri sanoit, että olen viime vuonna muuttunut vakaammaksi ja järkevämmäksi."

"Niin, tuo on totta, Uhl. Sitä hän on. Sitte viime vuoden on hän muuttunut hiukan paremmaksi, mutta ei hänestä mitään kunnollista tule, ennenkuin hän menee naimisiin."

"En minä vielä naimisiin itseäni anna", vastasi veitikka. "Tiedätkö mitä? Mene sinä naimisiin. Olethan kylliksi nuori siihenkin vielä. Sitte sinulla on apua talossa."

Silloin kurotti emäntä pöydän ylitse häntä kohden puulusikalla, joka hänellä oli kädessään, ja löi häntä, vaikka hän ripeästi väistikin taaksepäin, niin kovasti kiharaan päähän, että lusikan varsi katkesi. "Tuosta sait, kun pilkkaat äitiäsi! Greeta, tuo toinen lusikka."

Väki nauroi hiukan, näkyivät sentään olevan tottuneet tuommoisiin kohtauksiin.

"Kolmet koulut hän on käynyt", toraili emäntä, "ja ollut kahden papin luona, mutta samallaisena kuin on lähtenytkin on hän joka kerta palannut takaisin taas, yhtäläisesti vailla vakavuutta ja harrastuksia. Toivoin sitte, että sotaretki edes saisi hänet järkiinsä, mutta heti asemalla on ensimäinen tekonsa se, että ottaa minut käsivarsilleen ja kantaa kaikkien ihmisten keskitse rattaille. Siitä päivästä olen taas lyönyt monta lusikanvartta poikki hänen päähänsä En ymmärrä, mitä hänestä oikein tulee. Ei hän juo, eikä pelaa, ei laiskottele eikä vetelehdi, mutta hän ei ole vakava eikä pyrinnöissään ole hartautta."

"Hän katsoo karsaasti kaikkeen, mitä teen ja sanonkin", puolustihe sotaveikko. "Ja kaikki, mitä sanon tai teen, on minun käsitykseni mukaan oikeaa ja järkevää, mutta hänestä taas ihan päinvastaista. Joko ei hän ole minun äitini, tai en minä hänen poikansa. Pikimmin voisi hän olla minun vaimoni."