Part 32

Kun hän tottelevasti nousi ylös, ei tyttö enää voinut hillitä itseänsä. 'Tuumitko sinä todella, että tulisit noin kanssani niitylle? Että taaskin kaikki nauraisivat sinulle, kuten silloinkin, kun venheesi kierähti kumoon? Tulin tänne vaan saadakseni sinut jättämään tuo jurottelemisesi ja lähtemään ulos majasta'.

'Anna raippa tänne! Näin tulen kanssasi. Heidän pitää nauraa minulle'.

Mutta tyttö katsahti häneen välähtelevin silmin: 'Mutta minä en tahdo! sanoi hän.

'Mutta muussa tapauksessa en lähde kanssasi'.

Silloin vierähtivät vihastuksen kyynelet tytön silmiin, niin että koko maja näkyi hänelle paljaassa valkeassa. 'Jää tänne sitte, kunnes tulet mustaksi kuin noki!' sanoi hän, viskasi raipan maahan ja juoksi ulos.

Kolme päivää piiloittelihe tyttö eräässä tiheässä pajupensaikossa, jonka oksat riippuivat viistoon rannan yli ja katseli uneksuvin silmin puroon ja näki veden kalvon alta nuo nuorukaisen silmät edessään. Mutta neljännen päivän aamulla ajatteli hän: 'Mitä ei ole... sitä ei ole'. Ja rupesi piilostaan matkimaan tarhapöllön ääntä, kunnes paikalle tulivat, ensin lapset, sitte aikaihmisetkin. Silloin keksittiin hän, ja sai torat vanhemmilta naisilta, kun oli matkinut kuolonlintua. Mutta tyttö naureli vaan, sekaantui toisten joukkoon taas ja oli kuin ennenkin.

Sinä kesänä tuli semmoinen kuivuus, että nuoria miehiä tuolta puolen, Dietmargos'ista, tuli jalan lahdelman ylitse, hiipivät metsiin, tähystelivät kukkulalta alas puron uomaan ja näkivät kauniit laitumet ja karjan. Paikka miellytti heitä, sillä siellä ylempänä rämeiden reunamilla ja paljailla kukkuloilla asuivat he jokseenkin ahtaalla. Hedelmällisiä marskeja ei silloin vielä ollut olemassa, ne olivat veden alla.

Niinpä tekivät he eräänä päivänä juosten, kahlaten ja uiden hyökkäyksen lahden ylitse, menettivät matkalla kolme miestä veteen, jotka upposivat liejuun ja saapuivat purolle noin sadan miehen voimaisina.

Silloin pantiin nuoret pojat juoksemaan liedeltä liedelle ja kutsumaan kaikkia aseihin. Mutta he juoksivat sikin sokin ilman järjestystä kuin toimissaan häirityt muurahaiset, heillä ei nimittäin ollut päällikköä. Se oli kuollut talvella pahaan jäsentenkolotukseen.

Venhosen majalla, ylimpänä puron rannalla huusivat he viimeksi: 'Aseihin, laaksossa on vihollisia!'

Silloin hypähti hän pystyyn, oikaisihe jäseniään ja iloitsi hetkestä, joka taas antoi hänelle tilaisuuden astua päivän valoon ja ihmisten näkyville. Hän vyöttihe leveään vyöhönsä, jossa riippui miekka ja tikari, otti alas tammikilpensä ja saarnipeitsensä ja syöksähti avopäin majastaan ulos. Toiset olivat jo ennättäneet alas laaksoon.

Mutta kun hän riensi alas puronvartta, näki hän sattumalta -- oli syyspäivä -- suuren täyskehittyneen juolukan lehden soljuvan virtaa alas. Se oli pitkähkön pyöreä ja muovaunut kuperaksi, pohjalla sen keskellä oli marja ikäänkuin lastina. Varmasti ja liukkaasti soljui se auringon paisteessa vettä myöten alas. Kun hän näki sen, puikahti häneen ajatus kuin taivaasta pudoten: _Tuommoiseksi_ pitää venhe rakentaa. Pohjapuu ja kaaret ja painoa pohjalle, silloin voi sen rakentaa suureksi, niin suureksi kuin ikinä haluaa... ja vakaasti ja varmana on se liukuva vettä. Hän heittäysi polvilleen ja tarkasteli tuota siroa esinettä: 'Kuinkahan oikein aloittaa? Ja kuinka saan ajatukseni toteutetuksi? Siitä tulee toisemmoinen venhe kuin yhdestä ainoasta tammenrungosta koverrettu!' Kilpensä ja saarnipeitsensä oli hän laskenut viereensä ruoholle.

Kun hän yhä vielä oli siinä, rupesi hän kuulemaan hurjaa huutoa alempaa purolta. Hän näki heimolaistensa lähenevän täydessä paossa. Silloin syöksyi hän vihollisia vastaan, heilutti kilpeänsä ja peistään ilmassa ja huusi: 'Minä ja päällikkö!'

'Oletko sinä päällikkö?' huusi vihollinen.

Silloin huusivat kaikki kauhun valtaamina: 'On... Venhonen on päällikkömme. Nyt valitsemme hänet siksi!' Silloin heräsi vihollisissa jalomielisyyden tunne.

'Mehiläiskeko ilman emoa ei ole mikään mehiläiskeko', sanoivat he. Ja pystyttivät miekkansa maahan, niin että muodostui ympyrän piiri. Ja he taistelivat kahden siellä puron rannalla, olivat yhtäväkiset vastustajat, yhtä notkeat, yhtä vahvat, yhtä rohkeat kumpikin. Ja niinpä tapahtui että kumpikin, vaikeista haavoista uupuneena, vaipui maahan.

Vanhoja vaimoja tuli paikalle ja koettivat paksulla ja tiheällä hämähäkin verkolla hillitä verenvuotoa, yrittivät yrttejä ja taikojakin, mutta veri tihkui esiin vaan. Silloin sanoi Venhonen: 'Se joka ensiksi erkanee Manalle, se on hävinnyt'.

Silloin makasivat he rinnakkain, kasvot käännettyinä ylöspäin ja kamppailivat kuolemaa vastaan. Silloin tällöin kohottautui aina vuoroon toinen ja toinen ja tähysteli toisen kasvoihin nähdäkseen, joko hän pian jättäisi elämän.

Viimein kuitenkin, kun aurinko meni levolleen, astuivat pimeät varjot niin lähelle heitä, että silmiänsä rupesi himmentämään. Muukalainen kuoli ensiksi, sitte Venhonen.

Silloin jättivät viholliset maan.

Kolme päivää veisasivat naiset puronrannalla hänen majansa edessä vitkalta kuolinlaulujaan, sillä välin kun miehet raahasivat tänne ylös kukkulalle raskaita kiviä, hakkailivat niitä ja rakensivat niistä komeata päällikönhautaa.

Sitte asettivat he hänet täydessä puvussaan ja asekoristeissaan siihen tammivenheeseen, jonka hän itse oli viimeiseksi tehnyt, ja kantoivat hänet, naisten ääneensä itkiessä tänne ylös kukkulalle. Takana astui kömpelin askelin hänen punaisenkirjava lehmänsä, josta piti tulla uhriateria. Kaikkein viimeisenä tulla komppuroi vanha Gruhle von Brook mummo, kantaen sivuttain rintaansa vastaan parasta ja suurinta hapankaali-astiaansa.

He laskivat vainajan venheineen alas hautaan. Jalkapäähän asettivat he hapankaali-astian, että hänellä manalanmatkallaan olisi syötävää toki! Istuimensa, puisine ristikkojalkoineen panivat viereen hänelle, että hän matkalla saisi istahtaa lepäämään, matka kun kulki aavan aution maan lävitse. Hyvän säilänsä vetivät he tupesta, että se kohta olisi hänellä käsillä, maa siellä vilisi nimittäin pahoja metsäneläimiä. Siten varustettuna, arvelivat he, voisi hän kyllä onnellisesti saapua perille kaikkien kunnollisten ja urhoollisten ihmisten autuaaseen kotiin.

Viimeksi astui haudalle nuori tyttö, joka kerran kolme kokonaista päivää oli nähnyt kuolleen silmät puron kalvossa, riuhtasi tulisesti siron puukkovasaransa vyöltään, laskeusi polvilleen ja pudotti sinne alas tuon kauniin kullallakirjaillun aseensa. Hän tahtoi myöskin osaltaan auttaa, että hän pääsisi eheänä ja onnellisena perille. Se putosi vainajan pään viereen, kärki tähtäsi hänen korvaansa kohden.

He seisoivat kaikki haudan ympärillä, kaikki naiset itkivät ja kiittivät hänen venheittensä kaunisrakenteisuutta ja hänen viimeistä uljasta taisteluaan. Tyttökin itki katkerasti.

Sitte asettivat he raskaita, tarkkaan sopivia kattopaasia huolellisesti hautakammion ylle, rakensivat päälle -- pienistä kivistä alttarin, tappoivat lehmän, uhrasivat hyville ja pahoille hengille utarat ja luut, itselleen pidättivät he takakappaleet ja leveät viipaleet kylkiluiden yllä, paistivat ne ja rupesivat syrjässä haudalta, tässä, missä me nyt istumme, viettämään peijaispitoja, ja tulivat vähitellen iloisiksi. Oli syysilta kuten nytkin.

Pitoaterian jälkeen, kun vanhukset vielä loikoilivat valkean ympärillä, vetäytyi varttuneempi nuoriso, tapansa mukaan, hiukan syrjälle ja istui tuoreen haudan ympärillä ja rupesi aikansa ratoksi juttelemaan. Tyttö istui keskellä ja kertoi, kuinka hän muutama kuukausi sitten oli käynyt Venhosen luona, ja kuinka hän oli heittänyt noppaa hänen edessään. 'Hyvät ihmiset, te!' sanoi hän, 'kuinka minä pelkäsin; tiedättehän te, hän oli aina niin omituinen!' Ja kuinka hän oli tarttunut häntä partaan: 'Hyvät ihmiset, hänen kasvojaan!' ja kun hän muisteli sitä, rupesi hän nauramaan. Hän nauroi niin, että hänen täytyi lyödä käsiään kivipaadelle ja painaa päänsä sitä vastaan. Hän nauroi vielä silloinkin, kun hän kotonaan aukaisi vyötään ja nosti sudentaljaa, jonka alle hänen piti pujahtaa nukkumaan.

Semmoinen oli tämän miehen loppu. Voi sanoa, että hän sortui, koska hän oli taiteilija. Ihmiset tapaavat nimittäin usein saada taiteilijat inhoomaan elämää. Ehkä tähän inhoon ei sentään olekkaan syynä ihmisten ilkeys, vaan on sen herääminen Jumalan pyhä tahto. Sillä ellei kiekkoa lyödä, ei se myöskään viuhu.

Voi sentään ehkä myöskin sanoa: hän sortui, kun ei ymmärtänyt eroittaa asioita toisistaan. Kun hän oli rakentanut venheen, mitä tekemistä hänellä silloin oli ihmisten naurun kanssa? Kun tyttö käänsi häntä kohden kauniit korkeakaarteiset silmäkulmansa, joiden alta välähteli rakkaus ja vihastus, mitä oli hänellä silloin tekemistä raipan kanssa? Kun hän syöksyi vihollista vastaan, mitä oli hänellä silloin tekemistä juolukan lehden kanssa, joka laski puroa? Ihmiset pyrkivät aina sekoittamaan monta asiaa yhteen, ja laittavat siten itselleen keitoksen, johon kuolevat.

Tai enpä tiedä, miksi hän sortui. Ja kuka sen voisi tietää? Eihän koskaan voi osoittaa syytä kuin mitäkin pyöreätä mustaa lokatahraa, ja sanoa: tuossa se on. Eikä voi kirjoittaa yhtä yksinäistä lausetta siitä ja sanoa: tämä on aate tässä, tästä syystä hän sortui. Ihmiselämä on paljoa monimutkaisempi ja paljoa syvä- ja laajasisältöisempi kuin _yksi ainoa_ syy ja _yksi ainoa_ aate.

Viime vuonna aukaisimme haudan. Olisimmehan voineet jättää sen tekemättäkin; hänhän lepäsi siellä hyvästi kaikkien pettymysten jälkeen. Mutta me tahtoisimme niin kernaasti tietää, kuinka ihmiset ovat eläneet kolmetuhatta vuotta sitten.

Kun otimme hänen miekkansa rinnaltaan ja ensi kertaa taas nostimme sen päivänvaloon, oli sillä yhä vielä entinen muinainen välkkeensä. Tuolista oli puu ja nahkaistuin hävinnyt, ainoastaan ne kaksi rautapulttia, jotka olivat pitäneet koossa ristikkojalkoja, olivat jäljellä kivillä. Gruhle-mummon hapankaali-astia oli säilynyt hyvästi, mutta oli tyhjänä. Tytön siro kirves tähtäsi yhä korvaa kohden'.

* * * * *

Aurinko lepäsi tuonpuolisten kukkulain yllä, kuin pyöreä lyhty, jommoista lapset syksy-iltoina kantavat kylissä.

Silloin päätti Heim Heiderieter kertomuksensa, nousi vikkelästi ylös ja sanoi: "Onnetonta sitä ihmistä, Jörn Uhl, joka ajaa takaa ainoastaan rahaa, leipää tai kunniaa, ja jolla ei ole yhtään harrastusta, jonka avulla, olkoonkin vaan kuin kapeaa siltaa myöten äitimme luonto voi lauluineen ja kirjavine seppeleineen astua virvoittamaan hänen elämäänsä... Minun pitää kotiin. Te olette olleet hyviä kuuntelijoita. Sinäkin, lapseni."

"Eikö sinulla ole pitkä matka?" kysyi Lisbeth.

"Minulla on kolmen tunnin matka", vastasi hän, "ensin rämeikköä ja hietikkoa, sitten hiljaisia pieniä ylämaakyliä ja lopuksi kangasta. Tien varrella on kylliksi katseltavaa ja ajateltavaa; sitä paitsi tiedän, että kun tulen kotiin, niin siellä ovat iloissaan... Hyvää yötä nyt kaikki kolme! Viekää terveiset Thiess Thiessenille ja Wietenille. Olen iloissani, kun silmäsi ovat olleet niin vilkkaan kirkkaat, Jörn! Ja sinun korvasi, Lisbeth Junker on punainen, kuka siihen on nipistänyt?"

"Isä nipisti", sanoi pikku poika.

Silloin nauroi Heim Heiderieter, nyökytteli yhtämittaa päätään ja myhähteli hyvissään, huomatessaan Lisbeth Junkerin hämmingin ja lähti.

* * * * *

He seisoivat vielä hetken ja katselivat häntä jälestä, kun hän laskeusi mäkeä alas nevoille, silloin hypähti Jörn Uhl pystyyn, ikäänkuin olisi havahtunut syvästä unesta ja sanoi: "Tuotakin miestä! Neljä vuotta oli hän yliopistossa, ja palasi tutkintoja suorittamatta. Hän oli joutunut epäsopuun tieteen kanssa. Luonnollistakin! Rouva Tiede on terve ja raitismielinen kunniallinen nainen. Mutta tuommoisia leivättömiä taiteita, kas semmoisia hän osaa."

"Mutta onhan tuo toki somaa, tuommoinen kertojataito, Jürgen. Olisit voinut lukea seitsemät tuiki tieteelliset kirjat esi-isäimme elämästä, ja toiset seitsemän ihmisluonteen omituisuuksista, ja sentään et ehkä olisi niistä saanut niin paljoa tietoa ja huvia kuin tuosta pienestä monikirjavasta kuvasta, jonka hän vast'ikään loihti eteemme."

"Oh", sanoi Jörn Uhl, "hirviö hän on. Hän on nähnyt meidät, kun istuimme pyökkien alla. Silloin hän on keksaissut koko jutun. Semmoinen valhesäkki!" Hän pyörähti ympäri, meni haudalle, kurkisti sisään ja katsahti taaskin Lisbethiin. "Mistä johtui mies noihin 'sianluisiinsa!' Sanos se ennen kaikkea. Ja kuinka pitkäksi sen parta kasvoi? 'Vaalea parta!!' Millä äänellä hän senkin sanoi! Aina pitemmäksi ja pitemmäksi se kasvoi, lopuksi, luulemma, seitsenkyynäräiseksi. Hän voi todistaa tuon, sanoi hän? Miten hän nyt sanoikaan? Että tuo olisi yhtä totta kuin maakerrostumat ja rikkaruohojensiemenet? Uskomatonta!"

"Ja _kuitenkin_ kuuntelit sinä mielelläsi sitä!"

"Se on totta. Oli, kuin olisi Isä Jumala itse noin sivumennen kutsunut verstaansa hiukan katsomaan sitä ja tätä; pukeusi ihan itsestään sunnuntai-nuttuunsa, ettei tulisi semmoiseen paikkaan huonoissa pukimissa"! Hän käännähti taas ympäri ja tähysteli alas nevoille joilla Heim Heiderieter kaukana teki matkaa. "Tuommoinen mies!" sanoi hän vimmoissaan. "Valehtelee ensin ihmisen suut silmät täyteen, ja sitte saa kiittää häntä vielä palkaksi siitä. Hänen pitää _todistaa_ se, minkä hän on sanonut! _Todistaa_ pitää hänen", huusi hän.

Lisbeth nauroi ja sanoi: "Mutta, Jürgen-hyvä! Tuo suuttumisesi on oikein lysti. Mutta tule nyt Mihinkäs huomenna sitte ryhdytään?"

"Huomenna? Ollaan yhdessä, ei mitään muuta."

"Minä en voi olla mukana", sanoi lapsi. "Minun pitää huomenna Thiessin kanssa Mehldorffiin... turvevankkureilla."

"Siispä täytyy meidän jäädä ilman sinun seuraasi", sanoi Jörn Uhl. "Mitä arvelet, Lisbeth? Minusta lähtisimme huomenna sinne sotamiesaikuista toveriani tervehtimään. Saamme tuntimääriä istua hupaisesti yhdessä rattailla, ja sotaveikkoni on kyllä miellyttävä sinua."

KAHDESKYMMENESKUUDES LUKU.

Lisbeth oli hyvin iloissaan, kuin hän istui siinä hänen rinnallaan rattailla, ja ruskeat seisoivat valjastettuina edessä. Jörn Uhl oli viime vuosina aina istunut kumarassa rattailla ja aina kiinteästi tuijottanut hevosiin ja tielle edessä; mutta nyt istui hän suorana ja katseli reippaasti ympärilleen varhaiseen huuruiseen syysaamuun, jonka silmissä vielä oli yönusvia ja käänsi tuontuostakin päätään vieruskumppaniansa kohden: "Pidätkö tuosta?" Jos tyttö silloin loistavin silmin nyökäytti päätänsä, silloin nyökäytti hänkin takaisin ja jäi hetkeksi katselemaan suoraan eteensä tielle ja peltojen ylitse. Sill'aikaa tarkasteli vierustoverinsa häntä syrjästä. Mutta heti kun tyttö huomasi, että Jörn aikoi kääntyä häntä kohden, katsahti hän nopeasti jonnekin ilmaan ja tähysteli sinne, ikäänkuin näkisi hän ties mitä ihmeitä siellä häilyvissä utupilvissä. Ja niinpä uudistui tässäkin tuo vanha juttu: mies hyökkää aina suoraan päin, nainen sivulta. Ja kaikki oli siis oikealla tolallaan.

He olivat hyvin toisensa näköiset, kummallakin oli täsmälliset suoravaraiset friesiläiskasvot, ikäänkuin olisi luonto, tuo kuvanveistäjätär heitä muovaillessaan tehnyt varsin vakaan päätöksen nyt tällä kertaa yksinkertaisimmilla keinoilla luoda kaunista ja voimakasta. Hiukset valkeat, miehellä ihan suorat, tytöllä vähän kirkkaamman väriset ja korvanvieruksilta keveästi kiharat. Jörnin olivat kasvot pitkähköt ja lujarakenteiset, huulet ohuet ja varmapiirtoiset, nenä suora ja pitkä, silmät erinomaisen selkeät ja harmaat ja aina ikäänkuin varuillaan; hän oli kaikessa oikean friesiläissaksilaisen talonpojan perikuva, jonka elämä kuluu vaivoissa ja huolissa, joka ei koskaan naura pitkään ja ääneen ja sydämellisesti, vaan laskee tuolloin tällöin ainoastaan lyhyen naurun ja muuten kätkee veitikkamaisuutensa silmäkulmiinsa, niin että ne näyttävät kuin piiloittelisi niissä pieniä lapsia, jotka heittelevät toisilleen loistavia palloja ja nauraa tirskuttelevat hiljaa. Lisbeth taas näyttää koko olennossaan ylhäisen hienolta ja hillityltä, niin että Jörn koko elämänsä ajan katsoo ylös häneen ikäänkuin talonpoika, joka kosii kreivintytärtä, ja joka ottaa hänen arkana ja äkillisesti esiinpuhkeavan hellyytensäkin vastaan aina uudella ihmetyksellä.

Kolme kertaa pysähtivät he matkalla, ja joka kerta oli syy Lisbethissä.

Ensi kertaa pysäyttivät he kun ajoivat nuorta pyökkimetsää ja Lisbeth yhtäkkiä näki jotain vilahtelevan ja pujakoitsevan sinne tänne kuivenneessa lehdikössä; hän laski kätensä Jörnin käsivarrelle, niin että tämä pysäytti hevoset. Ne olivat sieviä somannäköisiä lintuja, joilla oli musta puku ja keltainen nokka ja jotka hääräilivät aamueineen haussa.

"Mustarastaita!" sanoi Jörn. "_Tardus merida_, näpsäs ja nokkela lintu."

"Mutta Jürgen! Sinähän näyt tietävän ihan kaiken."

"Siitä en tiedä mitään, millaista muualla on, ja mitä muualla elää ja liikkuu. Eikä se minua liikutakkaan", lisäsi hän kopeasti. "Mutta mitä näillä seuduin lepää maassa, tai kasvaa sillä tai juoksee sen ylitse: sen olen tutkinut ja siitä tiedän jotain."

Toisen kerran pysäytti hän, että Lisbeth saisi katsella avaraa laaksoa, joka aukeni vasemmalla. Paikkakuntalaisen, jolle jokainen paikka kotiseudulla on rakas, ja maanmiehen, joka koko seudulla tuntee jokaisen talon maat ja arvon, perinpohjaisuudella, osoitti hän hänelle ja mainitsi nimeltä jokaisen kylän, mainitsi jokaisen pellon kaistaleen laakson pohjassa, syvällä rämeiden keskellä mainitsi kylien nimet tuolla puolen rämeiden, "jotka olivat tuolla... ihan tuolla, jonne piiskanvarteni nyt osoittaa." Tytössä heräsi kyllä tuontuostakin ajatus: "Oh, mitä tuo minua liikuttaa!" Mutta hän ei keskeyttänyt häntä, kuunteli vaan puolella korvallaan ja ajatteli: "Kuinka mukavaa tässä on istua! Joko hän tänään mahtaa puhua avoimesti? Ja miten hän sen on tekevä! O, sitä kunnon poikaa!" Ja kun Jörn, kääntyneenä poispäin hänestä osoitti piiskanvarrellaan tuonne sumumaihin, lähensi hän salavihkaa kasvojaan hänen levättinsä poimuja vastaan. Se oli sama levätti, jonka luutnantti Hax sotaretkellä oli lahjoittanut hänelle. Lena Tarn oli mustalla veralla huolellisesti neulonut umpeen sen kultaiset napit. Kolmannen kerran pysähtivät he Lisbethin esityksestä "Punaisen kukon" edustalle ja syöttivät hevostaan ravintolan ikkunan edessä. Aurinko oli hajoittanut usvan, oli tullut kirkas ja lämmin ilma, niin että he jäivät ulos ja istuivat pitkällä valkealla penkillä auringon paisteessa. Ravintolan emäntä toi heille kaksi lasia tuoretta aamumaitoa, kävi sisällä ja tuli ulos taas, ja jutteli ilmoista ja elonkorjuusta heidän kanssaan, joita hän ei näkynyt tuntevan. Jörn Uhl teki kysymyksiään ja vastasi. Tyttö vierellään katseli hiljaisena pensastoon toisella puolella tietä, jossa linnut ahkerasti askartelivat ja uneksui kaikellaisia pieniä ja hämäriä lähemmän ja kaukaisemman tulevaisuuden kuvia, antoi niiden hämmentyä ja uneksi uusia taas, säikähti niistä taas nykyisyyteen, joka on kaiken tulevaisuuden isä. Ja kuuli vierellään tuon miehen äänen ja hymyili itsekseen ja johtui taas uneksumaan.

Jörn Uhl puheli ja oli äärettömän hyvillään. Hän olisi mielellään istunut hieman mukavammin siinä, olisi hiukan oikonut jalkojaan; mutta hän siinä vieressä istui niin sirona ja siistinä kuin silkkihuivi, jonka vastikään on noutanut puodista.

Kun emäntä meni sisään, kysyi Jörn uudelleen Lisbethiltä, tuntuiko matka hänestä hauskalta, ja tämä vakuutti taaskin hänelle, ettei hänellä vielä eläissään ollut ollut niin kaunista päivää. "Senhän sinun pitäisi jo päältänikin nähdä, Jörn." Ja Lisbeth katsahti häneen, niin että hänen sydämessään rupesi tuntuinaan vallan oudolta, hän sanoi: "En ollenkaan tohdikaan katsoa silmiisi. Minua rupeaa huimaamaan, ikäänkuin voisin pudota niihin: niin syvät ne ovat." Ja hän löi suurella leveällä kämmenellään pöytään ja sanoi: "Sanosta vielä jotakin tyllityttini."

Silloin heittihe Lisbeth päätään, nojausi taaksepäin ja nauroi, löi hansikallaan hänen kädelleen ja pani omansa sen viereen ja sanoi: "Tuommoiset kädet!"

Silloin kysäsi emäntä hyväntahtoisena avoimen ikkunan lävitse: he eivät kai vielä olleet kauan olleet naimisissa?

"Emme", vastasi Jörn Uhl. "Seitsemän vuotta olen kosinut häntä. Mutta en ole koskaan ollut tarpeeksi rohkea: entispäivänä vasta sain hänet."

Lisbeth puisti kiivaasti päätään, kätki kasvonsa käsiinsä ja nauroi: "Mutta Jörn, Jörn, mitä sinä nyt!"

"Ei tarvitse olla kouluakäynyt", jatkoi emäntä, "huomatakseen, että hän vasta vast'ikään on saanut miehen. Äsken juuri katsahti hän teihin: sillä tapaa ei katsota miestä, jonka luona jo on ollut vuos'kausia."

Silloin löi Jörn Uhl toistamiseen kätensä pöytään ja sanoi: "Vai niin, vai sillä tapaa hän katselee?" Hän irroitti hänen kätensä silmiltä ja sanoi: "Katsos kerta vielä."

Mutta hän loi häntä kädelle, tempasihe irti ja katsoi suoraan eteensä yli tien ja katseli erästä lintua, joka lähti lentoon ja ajatteli: "Taitaisit sinäkin nyt hetkeksi lentää tästä, niin olisitpa onnellinen."

Aivan parahiksi tuli silloin emännän poika koulusta kotiin, hän oli valkotukkainen, noin kymmenvuotias poika, hän tuli juosten ja etsi kirjoineen istuinsijaa ja istahti seimen reunalle hevosten eteen. Silloin työnsi Lisbeth Junker maitolasit Jörn Uhlille, liikkeellä, joka sanoi: "Tuoss' on, ota kaikki." Ja luomatta silmiään ylös, kutsui hän poikaa: "Tule, istu tähän minun viereeni. Mikä kirja sinulla on kädessä?"

"Lainakirjastosta se on", vastasi poika. "Satuja. Minä luen ne järjestään. Näin pitkällä olen jo."

Lisbeth katsahti kirjaan, jonka poika oli ojentanut hänelle, vilkaisi päällekirjoitukseen ja sanoi: "Lues se meille."

"Tämäkö?" sanoi poika.

"Ei... vaan tämä... 'nokkelasta Hannusta'. Mies tässä vieressä kuuntelee mielellään satuja, jos ne vaan ovat hyviä ja tosia."

Silloin luki poika kertomuksen nokkelasta Hannusta.

Hannun äiti sanoi: "Minne nyt, Hannu?" Hannu vastasi: "Greetan tykö." "Toimita hyvin asiasi, Hannu!" "Hyvin toimitan; näkemiin, äiti!"

Hannu tulee Greetan luokse. "Hyvää päivää, Greeta." "Hyvää päivää, Hannu." Greeta lahjoittaa hänelle veitsen. "Näkemiin, Greeta!" "Näkemiin, Hannu."

Hannu ottaa veitsen, kiinnittää hattuunsa ja palaa kotiin. "Hyvää iltaa, äiti." "Hyvää iltaa, Hannu, missä olet käynyt." "Greetan tykönä." "Mitä hänelle veit?" "Vein? En mitään vienyt! Hän antoi. Antoi veitsen!" "Minne veitsen panit?" "Kiinnitin hattuun." "Tuhmasti teit; olisi pitänyt panna veitsi taskuun." "Ei merkitse mitiä, äiti, toiste paremmin."

"Minne, Hannu?" "Greetan tykö, äiti." "Toimita hyvin asiasi." "Hyvin toimitan, äiti. Hyvästi, äiti." "Hyvästi Hannu."

Hannu tulee Greetan tykö. "Hyvää päivää, Greeta!" "Hyvää päivää, Hannu. Mitä tuomisia, Hannu?" "Ei mitään tuomisia, tulin hakemaan!" Greeta lahjoittaa Hannulle nuoren vuohen. "Hyvästi Greeta." "Hyvästi, Hannu."

Hannu ottaa vuohen, sitoo sen jalat ja pistää taskuun. Kotiin tullessaan: "Hyvää iltaa, Hannu. Missä olet käynyt?" "Greetan luona." "Mitä hänelle veit?" "Vein? En mitään vienyt. Hän antoi. Vuohen antoi!" "Missä sinulla on vuohi, Hannu?" "Pistin taskuun." "Tuhmasti teit, Hannu, olisi pitänyt sitoa vuohi köyteen ja viedä seimelle." "Ei merkitse mitiä, toiste paremmin."

"Minne, Hannu?" "Greetan tykö, äiti." "Toimita hyvin asiasi, Hannu." "Hyvin toimitan. Hyvästi, äiti!" "Hyvästi, Hannu."

Hannu tulee Greetan tykö. "Hyvää päivää, Greeta." "Hyvää päivää, Hannu. Mitä tuomisia?" "Ei mitään tuomisia, tulin noutamaan." Silloin sanoi Greeta: "Minä lähden kanssasi."

Hannu sitoo Greetan kaulaan köyden, taluttaa hänet seimelle, sitoo kiinni, ja menee äitinsä luokse. "Hyvää iltaa, Hannu. Missä olet käynyt?" "Greetan tykönä." "Mitä hänelle veit?" "En mitään vienyt." "Mitä hän sitte antoi?" "Antoi? Ei mitään antanut. Itse tuli." "Missä hän nyt sitte on." "Nuorassa, seimen edessä." "Tuo oli tuhmaa, Hannu, sun olisi pitänyt häntä sukia." "Ei merkitse mitiä, toiste paremmin."

Hannu menee läävään, ottaa hevossu'an ja sukii häntä. Silloin suuttuu Greeta, kiskoo itsensä vallalleen ja juoksee karkuun.

Ja tuli Hannun morsiameksi.

"Noh!" sanoi poika. "Mutta sepäs oli tuhma kerrassaan!"

"Hirveän tuhma!" sanoi Lisbeth. "Mutta eikös siinä sanota, mistä hän oli kotoisin? Oliko hän Wentorffista?"