Part 31

"Tiedätkö mitä?" sanoi Lisbeth. "Voihan olla, ett'et nyt ensi aikoina ennätä tarpeeksi pitämään huolta lapsestasi. Tänne häntä ei olisi oikein mukava jättää, koulumatka on liian pitkä. Mutta entä, jos sallisit hänen tulla minun mukanani, Jürgen? Meillä on siellä niin hyvät koulut, ja minä... minä olen seisonut hänen äitinsä kuolinvuoteen ääressä."

"Senkö tekisit?"

KAHDESKYMMENESVIIDES LUKU.

Kun Jörn seuraavana päivänä, koko varhain, palasi soilta, joilla hän oli käynyt Thiessin kanssa, tuumi hän: "No niin, ja! Nyt saavat molemmat nousta ylös ja lähteä minun kanssani aulangolle." Mutta kun hän etsi heitä ensin tuvasta ja sitte kyökistä, sanoi Wieten hänelle: "Minulla on terveiset heiltä kummaltakin sinulle; vasta iltapäivällä ovat he sinun puhutettavinasi, aamupäivän saat sinä viettää Thiessin kanssa."

"Mutta tosiaankin... Wieten!" sanoi hän, "poikahan... se on jo ihan salaliitossa hänen kanssaan."

"Eihän tuo mikään ihme ole, Jörn! Lisbethän on siinä ijässä, että hän hyvästi voisi olla hänen äitinsä, ja hän pitää hänestä paljon. Ei tuo ole mitään teeskeilyä, Jörn."

Hän palasi totteliaasti alas soille taas ja tuli vasta päivällisiksi kotiin, ja tapasi molemmat vastikään hekin palanneina.

"No, sovitteko hyvästi yhteen?" kysyi hän.

"Ei meille tullut pienintäkään riitaa", sanoi pikku mies, "ja olemme jutelleet vähän monellaista. Nyt iltapäivällä saat sinäkin tulla mukaamme."

"Tuopa jo joltain kuuluu!" tuumi Jörn Uhl.

Lisbeth punastui ja nauroi: "Me teemme sinun kanssasi, mitä ikinä tykkäämme. Nyt iltapäivällä saat lähteä kanssamme Rugenberg'ille, me tahdomme nähdä jättiläishaudan siellä."

"Sen missä se kuollut mies on maannut."

"No lähtään sitte!" sanoi Jörn Uhl.

* * * * *

He saivat astua melkein tunnin matkan ensin aulankoa ja sitte kangasta, tulivat niituitse eräälle pienelle puusillalle, menivät sen yli, astuivat pienen metsikön läpi: siinä oli edessään Rugenberg.

Rugenberg on melkoinen kukkula. Näkee laajalti rämeiden ylitse, aina tuonpuolisille kukkulajonoille asti. Huipulla, nuorten kuusien ja pyökkien varjossa on löydetty hautoja.

Kun he kaikki kolme olivat päässeet ylös ja tulleet aina pyökeille asti, sanoi lapsi: "Kuule Lisbeth, emmeköhän jää tähän hiukan?"

"Jäämmekö, Jürgen?"

"Isä, onko sinulla veistä mukana? Kaiva nopeasti noppakuoppa tuohon, ruvetaan noppasille."

"Kaikkea mieleesikin tulee!" sanoi Jörn Uhl. "Nyt yhtäkkiä noppasille?..."

"Sitä me eilenkin", sanoi Lisbeth.

"Muistatko vielä?" sanoi Jörn Uhl, "kuinka me viimeksi heitimme noppaa keskenämme?"

"Kyllä, ja sinä rupesit kinastelemaan", vastasi Lisbeth.

Jörn nauroi: "Sitä en juuri myöntäisi! Sinä pistit kätesi kuoppaan ja otit nopat pois."

"Ne olivat minun", sanoi Lisbeth.

Jörn Uhl kaivoi veitsellään pyöreän kuopan. "Ne _eivät_ olleet sinun. Kuudes noppa oli jäänyt kuopan reunalle. Sinä näit sen hyvin, mutta tuumit, että parempi pyy pivossa, ja otit. Semmoinen olit aina: aina tuommoinen 'älä tule liika lähelle' ja aina oikeassa, muutoin pää niskaan!"

"Niinkö vai?... Muistan vielä tänä päivänä, kuinka nopat olivat. Ei ollut ollenkaan epäilemisen varaakaan. Annas tänne nopat. Se oli kuopassa. Katsos, noin ihan se oli."

"Se polttaa!" sanoi lapsi. "Se sinun täytyy heittää uudestaan."

Jörn asettui polvilleen heitä kumpaakin vastapäätä. "Kuulitkos nyt, mitä poikakin sanoo!"

Lisbeth pani nopan vielä kerta kuopan partaalle, ihan reunalle: "_Noin_ juuri se oli."

Noppa vierähti alas.

"Näetkö nyt", huudahti Jörn, "voiko noppa pysyä tuossa?"

Silloin oijensi Lisbeth nopeasti kätensä, sieppasi nopat itselleen ja piti niitä suljetussa kädessään sylissään ja katseli hänen ohitsensa, ikäänkuin istuisi hän siinä ihan yksikseen.

Jörn nauroi: "Juuri tuolla tapaa teit silloinkin. Ja silloin tavoitin minä kiinni sinut ja nipistin sinua korvaan."

"Niinkö? Ja kuinka saatoit tehdä siten?"

"Kun sinä pilasit leikin! Mutta sinä... sinä et voinut sietää, että minä koskin sinuun. Kuinka tohtisi tuommoinen pojanjökerö kajota niin hienoon tyttöön!"

"Nipistää minua korvaan? Siihen ei sinulla ollut mitään oikeutta."

"Ei, minulla... minulla ei ollut oikeutta mihinkään! Mutta sinä... sinä olit aina oikeassa. 'Jürgen' nyt ruvetaan leikkimään! Jürgen, mennääs katsomaan, kuinka tuuli puhaltaa Ringelshörnillä! Jürgen 'ruvetaas pyydystämään mankkiaisia!' Mutta jos Jürgen sitte joskus yritti olla oikea toveri, ja uskalsi koskea sinuun kuin vertaiseensa, niin auta armias sitä säikähdystä ja vihastusta! Ja saman tekisit vielä tänä päivänä! Tuommoinen 'älä tule liika lähelle!' 'Pysy sylen ja tuuman päässä!' Täytyypä sen olla uskalikko, joka kerran uskaltaa sinuakin kosia."

Jörn katsahti häneen puolin vallattomasti, puolin hämillään. Mutta kun hän huomasi, kuinka hän nyt istui siinä ja katseli ihan neuvottomana eteensä, rupesi hän puhumaan hänelle samalla lempeällä viihdyttävällä äänellä, jolla hän oli puhunut tuolle vihastuneelle lapsellekin: "Annas tänne nopat, tyllityttini! Koetetaanpas, leikitään se peli kerran loppuun. Se, joka seitsemästä nopasta osaa kuus' kuoppaan, se olkoon ollut silloin oikeassa."

"Ei", sanoi Lisbeth, "minä en suostu. En pane selvää oikeuttani pelin varaan."

"En minäkään panisi", tuumi pikku mies.

"Eipä siis!" puheli Jörn Uhl, "eipä siis!" Ja rupesi heittämään noppia, jotka vielä olivat esillä, kuoppaan. Lisbeth katseli nokkavasti suoraan eteensä vaan.

Mutta kun hän huomasi, että Jörn oli semmoisessa jännityksessä, että korkeintaan yksi sattui kuoppaan, silloin arveli hän, että hänellä nyt olisi hyvät edellytykset voittaa. Hän naurahti kirkkaasti ja sanoi: "Ruvetaas vaan, minä suostun!"

Nyt heittivät he innokkaasti ja päänsä tulivat yhä lähemmäksi toisiaan; poika makasi melkein kuopan reunalla ja nauroi tuommoisille taitamattomille heitoille ja sanoi yhtäpäätä: "Mutta eipäs! Antakaas minun kerta!"

"Ei, pojani, sitte vasta!"

Silloin onnistui Jörn Uhlin epätasaisesta maanpinnasta huolimatta viskata sisään kuusi.

Mutta samassa kurotti Lisbeth jo kätensä kuoppaan, ryösti nopat itselleen ja sanoi: "Jürgen! Toden totta, nyt sinä teit petosta! Sinä pidit peukaloa edessä!" Mutta samassa silmänräpäyksessä oli Jörn jo ottanut häntä korvasta ja pudisteli sitä. Mutta samassa katseli hän Lisbethiä levottomana ja hämillään; hän ajatteli: Kuinka _tämä_ nyt päättynee!

Mutta Lisbeth taivutti päätään niin, että hänen kätensä joutui pehmeästi hänen poskensa ja olkapäänsä väliin, ja katseli sitten hämillään hymyillen häneen. Jörn veti kätensä hitaasti takaisin ja sanoi hiljaa ja liikutettuna: "Sinä olet sentään toisellainen, kuin minä luulin... Kuinka hienot ja puhtaat sinun kasvosi ovat; tunnen niissä selvästi lapsen kasvosi."

Lapsi, joka oli ruvennut pitkästymään tähän, oli noussut ja lähtenyt kappalen matkaa mäkeä ylös. Yht'äkkiä huusi hän sieltä: "Katsos, isä, näetkös? Tuolla ylhäällä istuu ruohostossa joku mies... Tiedätkös, kuka hän on?"

"En minä näe ketään, poika. Missä sitte?"

"Tuolla. Etkö näe? Ja sanoisinko, kuka se on?"

"Kuka sitte, poikaseni?"

"Heim Heiderieter'hän! Se joka monta kertaa on myynyt vasikkoja sinulle!"

"Tosiaankin!" sanoi Jörn Uhl ja nousi seisoalleen. "Näetkös sinä, Lisbeth?"

Silloin nousi Heim Heiderieter ylös hänkin ja katsahti kummastuneena alas heihin.

"Keitä te olette?" huusi hän. "Wodan säikähdyttäköön teidät, ja uhkaavana kohottakoon Thor vasarataan... Mutta Freya kääntäköön naisen mielen, että hän olisi suosiollinen minulle... Oh, sinähän se oletkin, Jörn Uhl! Sinä, joka tähystelet ylös korkeuksiin ja tähtiin; mitä sinulla on tekemistä täällä, jossa esi-isäimme jalkainjäljet näkyvät haudoissa? Lisbeth Junker: koska hän on tuonut sinut mukanaan ja pienen poikansa, niin olkoon hänkin tervetullut tälle aurinkoiselle kukkulalle."

Lisbeth ja pikku poika juoksivat edellä, ja Lisbeth antoi kättä hänelle ja kuiskutti hiljaa ja nopeaan: "Olethan kuullut että Jürgen on jättänyt talonsa. Mutta hän on iloissaan siitä, sillä nyt hän on vapaa kaikista huolista. Älä puhu hänelle menneistä."

"Mitä visertelee hän siellä?" sanoi Jörn Uhl. "Visertelee kuin peipponen kyökin ikkunan takana... Mitä sinä täällä toimaat Heim?"

"Sen tunnustan suoraan ja vilpittömästi", sanoi Heim. "Vuosi sitte avoimme me, Peter Voss von Vaale ja minä ja muutamat muut erään kivikammion täällä kukkulalla, ja löysimme siitä erään miehen ruumiin, jonka annoimme Kielin museoon."

"Missä se ruumis oli?" kysyi lapsi.

"Tuolla... Näetkö? Tuossa pienessä harmaakivisessä kellarissa... Nyt kävin tuonnoin Kielissä, ja seisoin hyvän ystäväni, pastori Biernatzkin kanssa Hamberg'istä toistamiseen tuon kurjannäköisen luurangon ja noiden vaivaisten mustenneiden venheen jäännösten edessä, johonka he silloin muinoin olivat haudanneet miehen. Silloin sanoi Biernatzki -- tunnethan Biernatzkin, Jörn? Kävimme kerran luonasi Uhlilla, pitkä musteva mies? Hän sanoi: 'Heim', sanoi hän, 'sinun pitäisi kertoa joskus tuon miehen elämästä'."

Vastaan siihen: 'Miksikö niin sitte? Siksikö että hänellä on niin omituisen vahvat hampaat, niinkö? Oletko huomannut sitä? Hänen etuhampaansa ovat kuin syömähampaat, alapäästä litteät'.

'Ei', vastaa hän, 'en minä hampaiden vuoksi! Vaan siksi että hänellä on niin lujannäköinen takaraivo! Luulen että miehellä on ollut erityiset hengenlahjat'.

Siten puhui Biernatzki. "Ja siksi, nähkääs te, olen nyt täällä... Ja -- mitäs arvelette?" hän kolkutti kämmenellään maahan: "Tässä, tällä paikalla, jolle he kolmetuhatta vuotta sitten hautasivat miehen, olen saanut tietää, millainen elämänsä on ollut!"

Silloin huudahti Jörn Uhl: "Heim hyväni!... Nyt pillastut taas!"

Mutta Lisbeth Junker sanoi: "Tiedätkö mitä? Sinun pitää kertoa se meille!... Nyt heti! Ala vaan, Heim!"

"Istu sinä tähän minua vastapäätä", sanoi Heim; "sinua on nimittäin hauska katsella. Eikä Jörn Uhl saa tekeytyä noin ylvään ja kopean näköiseksi! Hän arvelee tietysti, että minä laskettelen vallan omiani. Mutta minäpä sanon sinulle, Jörn: yhtä paljon totuutta piilee siinä, mitä minä nyt aion puhua tuosta kuolleesta, kuin olisi siinä, jos sinä puhuisit maankerrostumista tai rikkaruohojen siemenistä. Kerron sulaa totta."

"No Herran nimessä!" sanoi Jörn Uhl. "Ala sitte vaan! Aikaa on meillä ihan riittämään."

Silloin asettausi Heim Heiderieter pitkälleen, nojasi kiharaa päätänsä käteensä ja alkoi kertoa:

Kun lähtee alas tästä kukkulalta, tapaa tuolla alhaalla erään yksinäisen puronuoman. Joka kevät ja syksy paisuu se vieläkin yli reunojensa ja vyöryttää mukanaan kaikellaista mutaa, niin että puron laakso muun karuperäisen ympäristön keskellä muodostaa leveän viherjän uoman.

Kolmetuhatta vuotta sitten juoksi siinä voimakas vedensuoni; kukkulat tässä ympärillä olivat nimittäin kaikki viherjän metsän peitossa; lehmuksia ja pyökkejä, koivuja ja tammia kasvoi ja kamppaili rinnakkain. Pähkinäpensaita, oratuomia ja villejä omenapuita kasvoi ja tungeskeli kookkaampien veljien jaloissa; milloin syysmyrsky kaatoi jonkun suuremman puun, tunkivat ne kohta sen sijalle ja rehentelivät auringon paisteessa.

Maan vallitsijoina olivat siihen aikaan kukkuloilla metsät, alavammissa paikoissa vedet. Ihminen ei silloin vielä merkinnyt niin paljon kuin nyt; olihan kuitenkin jo saanut niin paljoa aikaan, ettei hän enää tarvinnut aivan pahasti pelätä vahvempiaankaan eläimiä. Siellä täällä, missä oli jonkun verran tilaa veden ja metsän välissä, seisoivat harvakseen ja yksikseen heidän majansa. Paljaalle maanpinnalle olivat he pystyttäneet tointoisiaan vastaan nuoria puunsalkoja tuiksi ja katanneet ne savella suonreunalta. Ylös harjalle oli ladottu raskaita turvemättäitä, jotta ne hiukan antaisivat lujuutta rakennukselle puuskuilevia syystuulia vastaan ja vähän murtaisivat rankkasateen voimaa.

Asui silloin tuon kapean puron rannalla, riippuvain pyökinoksien varjossa nuori, parhaissa voimissaan oleva mies. Aikaisemmin oli hänellä ollut joku toinen nimi, mutta heti nuorukaisvuosistaan alkaen ruvettiin häntä kutsumaan Venhoseksi, hän kun alinomaa koversi lehmuksesta pieniä venheitä, varusti ne niinisillä purjeilla, ja koetteli niitä purossa. Kun hän sitte oli saanut kylliksi kokeilluksi niiden kanssa, laittoi hän niiden malliin suuremman venheen, jonka hän varusti suurella naudantaljaisella purjeella ja jota hän sitte koetteli siinä Elben lahdessa, joka nyt muodostaa tuon rämeen, joka näkyy tuossa. Hän oli niin kiintynyt töihinsä ja kokeiluihinsa, ett'ei hän koko kesään välittänyt mitään tytöistä, jotka kirkuen ja mellakoiden kävivät kylpemässä puronrannalla. Peltonsa viljelyksenkin hän löi laimin, eikä välittänyt lehmänhoidosta, eikä käynyt talvisin metsästämässä. Ja oli siis, kuten kaikki keksijät, kevytmielinen ja epäkäytöllinen, eikä ollut mies ottamaan omin voimin talvea vastaan.

Siten näperteli ja kokeili hän koko suven. Mutta kun tuli talvi, ja nälkä alkoi ahdistaa, juoksi hän kiireesti -- sudentalja hartioillaan oli nimittäin ohut ja kulunut -- lumen ja vinhan itätuulen läpi majalle, joka sijaitsi alimpana puron rannalla. Siinä asusti eräs harmaaparta ukko, joka ei koko pitkään suveen tehnyt muuta kuin hoiti auringonpaisteessa lepäävää ohrapeltoansa ja paimenteli sikolaumaansa tammien alla, eikä pitkään talveen muuta kuin keitti ohransa suuressa ruoka-astiassa ja särppi sen tyhjäksi ja hiukan kohottautuen takan äärestä kurotti ylös kattoa kohden, jossa savuisessa sinihämärässä riippui pyyleviä raskaita kinkkukimpaleita. Hänen luonaan makasi Venhonen koko talvet tulen ja savun, kiehuvan ohran ja kinkkujen keskellä ja tarinoitsi ukon kanssa syvämielisistä asioista, kuten siitä, oliko Thorin vasara kullasta vai raudasta... tai pääsivätkö nekin Valhallaan, jotka olivat kuolleet nuorina ennättämättä vielä tehdä mitään urostekoja... tai voisiko ihmistaito vielä joskus kehittyä niin pitkälle, että osattaisiin rakentaa venheitä niin suuria, että ne voisivat kantaa sata ihmistä. Ja muusta semmoisesta.

Mutta kun koittivat ensimmäiset kevätpäivät, sukelsi Venhonen esiin savusta, astui purolle ja pesi itsensä puhtaaksi noesta ja rasvasta, joka talven mittaan oli muodostanut oikean karstakerroksen hänen ylleen, ja ryhtyi sitte, kiiltävän puhtaana ja noselan ryhdikkäästi astuen, työhönsä taas.

Kerran nyt, keskellä työtään, heräsi hänessä uusi suuri aate. Aate tuli niin yht'äkkiä ryöpsähtäen häneen, että hän katsahti ylös erääseen sattumalta ylitsensä lentävään närheen, ikäänkuin olisi se pudottanut sen hänelle. Hänen tuli tehdä ihan uudellainen venhe, hänen tuli taivuttaa nuoria norjia puunrunkoja venheen keula- ja takakuvuksi, sitoa ne köysillä yhteen ja peittää härännahalla ja rakentaa siten venhe, suuri ja kevyt, jonkamoista ei ennen oltu nähty. Koko kesän rakenteli hän sitä; välistä lannistui rohkeutensa siinä niin, että hän antoi päänsä vaipua ihan polvien väliin, mutta välistä tuli hän taas niin ylimielisesti vallattomaksi, että hyppi ilosta puulaitteensa ympärillä. Kaikki kävivät hieman uteliaiksi näkemään mitä siitä oikein rupesi syntymään. Useimmat nauroivat hänelle. Tyttöjä kävi katsomassa työtä, ja kukin heistä, kun oli yksin, sanoi: 'Mutta somahan siitä tuleekin, Venhonen!' Mutta kun sattuivat yhteen, puhuivat he kaikki yhteen suuhun: 'Ei siitä mitään synny!'

Eräänä koleana syyspäivänä raahasi hän venheensä vesille. Kaikki olivat rannalla katsomassa. Ja kuten aina käy, ensi koe epäonnistui, venhe lepäsi kallellaan, hoippui kuin lehti tuulessa, se kaatui. Hänen täytyi uida pitkä ja työläs matka. Rannalla kaikui häntä vastaan sama pilkallinen, hohottava riemu, jolla aina on tervehditty jokaista keksijää, olkoon hän sitte runoilija, taituri tai valtiomies, kun hän vaan on epäonnistunut yrityksessään.

Hän ei mennyt hirteen. Mutta hänessä heräsi voimakas, raivoisa viha: hän istui takkansa eteen vaatetuolilleen ja istui siinä viikkokausia. Hänen vaalea partansa kasvoi; hän ei hievahtanut paikaltaan. Hänen vaalea partansa kasvoi pitkäksi; paikallaan hän vielä istui. Hänen vaalea partansa tuli niin tiheäksi, ettei enää nähnyt hänen yhteenpuristettuja huuliaan ja niin pitkäksi, että se lepäsi leveänään maassa lieden edessä; yhä istui hän paikallaan vaan. Hän istui istuimellaan ja kaivautui vihaansa. Joka ilta lähti hän sentään hämärässä ulos ja taisteli ulkona myrskyssä ja lumessa puoliöihin suden kanssa jäniksestä ja kanasta ja saukon kanssa kalasta, ja hankki siten itselleen välttämättömimmän ravinnon, tuli karaistuksi ja vahvaksi, tuli notkeaksi ja taitavaksi hyökkäämään ja väistämään. Siten eleli hän aina keskitalveen asti.

Silloin ruvettiin heimossa kaipaamaan häntä. Sillä siitä asti kuin tuo hauska runoniekka, joka vielä valkopäänäkin oli joka kevät sanellut tytöille uusia piiritanssilauluja, oli kuollut, oli nuori Venhonen aina sanonut päivän, jolloin aurinko taas rupesi ilmoittamaan kevättä. Silloin olivat he hänen sanojensa perusteella viettäneet kekrijuhlaa. Nytkin lähettivät he hänen luokseen miehen, joka toi hänelle ystävällisen tervehdyksen heimolta ja vasikan takapuolineljänneksen. Mutta tuskin sai Venhonen silmiinsä sisääntulijan, kun hän jo hypähti pystyyn ja sanaa sanomatta viskasi miehen ulos, vasikan neljännes lensi jälestä.

Silloin viettivät he kekrijuhlaansa vanhan Gruhlemummon sanojen perustalla, hän nimittäin sanoi, että nyt täytyi olla aika juhlanpitoon, hänellä kun enää oli ainoastaan kuus' ruukullista hapankaalia nurkassa, ja siihen aikaan oli aina ennenkin vietetty juhlaa.

Kun he nyt viettivät juhlaansa ja melkolailla juotuaan, lähtivät tavan mukaan, joka jo silloin oli käytännössä, käymään majalta majalle, heräsi heissä se humalainen rohkeus, että uskalsivat Venhosenkin majalle. Kuuden miehen hoipertelivat he sisään ja heiluttelivat rähinöiden lehmänsarviaan. Venhonen käänsihe ensin katsomaan heitä, sitte kavahti hän yht'äkkiä pystyyn ja viskasi heidät kaksi aina erältään majasta ulos, niin että he, jalat edellä, luistivat kauas pitkin puron jäätä.

Tämä tuntui jo kaikista olevan vähän liikaa; sillä milloinkaan ei vielä ollut tapahtunut maassa, että joku olisi rikkonut kekrirauhaa vastaan.

Oli ankara ja pitkä talvi. Savuisissa majoissa himmenivät silmät, paljosta makaamisesta kangistuivat jäsenet, yksitoikkoisesta yhtämittaisesta tuijottelemisesta ylös kattoturpeisiin jäykistyi mieli. Siksipä olivatkin he kevään tullessa riemusta ratketa. He riemuitsivat keväästä paljoa enemmän kuin me nyt. Muutamat kiskoivat ilosta kiljahdellen irti majan jyrkän etupäätyn; toiset sitoivat koivun vitsoja vyötäisilleen ja tanssivat piiritansseja; toiset juoksivat puroon, toiset taas lähtivät metsästysretkille. Lapset jäljittelivät sitä kaikkea leikeissään. Ainoastaan Venhonen pysyi majansa hämärässä. Kun he huomasivat, että hän oli ärmeissään itse auringolle taivaan tarhoilla ja Freijalle metsissä, silloin oltiin selvillä siitä, että hänet olivat pahat henget villinneet.

Sattui olemaan heimossa tyttö, joka vartaloltaan oli notkea kuin kissa, ja joka osasi tehdä kaikellaisia temppuja ja oli aika veitikka. Ulkona tanhuilla oli hän kaikissa kisoissa ensimmäinen, osasi sukeltaa veden alle kuin saukko, ja osasi, pitäen yhteenliitettyjä käsiään valkean edessä, heittää turvekatolle varjokuvia, jotka olivat aivan ihmisten tai eläinten näköisiä, ja osasi tarinoida merkillisiä juttuja puista, eläimistä ja ihmisistä. Tällepä juolahti eräänä aamuna, kun hän oli kylpemässä, mieleen: 'Käynpä kerran katsomassa sen pitkää partaa!'

Niinpä nousi hän purosta, veti ylleen valkean, väljän villapukunsa, johonka hän metsäkirsikan mehulla oli vetänyt tummia juovia, vyötti itsensä nahkavyöllä, joka oli kirjavanaan hienoja toisiinsa kiemuroivia viivakoristeita, ja piti niin kiirettä, että pieni kirves, jota hän kantoi sirossa nahkatupessa vyössään, putosi maahan. Paljaille käsivarsilleen sovitti hän vahvoja solkia, jotka olivat tehdyt kirkkaasta punervasta vaskesta. Sitte riensi hän äitinsä luokse majaan: 'Äiti, me leikimme, kuinka Freia karkoittaa pahat henget, ja minun pitäisi olla Freia: anna minulle rintasolkesi ja keltainen helminauhasi'. Äitinsä antoikin, hiukan sentään nurkuen, hänelle nuo kaksi kämmenen kokoista solkeansa, jotka tyttö nopeasti kiinnitti rinnoilleen ja helmet, jotka tyttö kiersi valkeille vapaille hiuksilleen. Sitte hiipi tyttö riippuoksaisten pyökkien varjossa Venhosen majalle.

Kumarassa selin astui hän sisään ja etsi hämmästynein silmin takkavalkean hämärässä valossa majan asujaa, sydämensä sykki kovasti, sillä nyt rupesi veitikkamainen rohkeutensa sentään pettämään hänet. Mutta kun hän huomasi nuo kaksi syvää silmää, jotka vihassa ja suuttumuksessa tuijottelivat häntä kohden, silloin hän ei enää keksinyt muuta neuvoa, kuin että hän nopeasti pujahti kätensä pukunsa poimuun vyön yllä, jossa hän aina kantoi jotain leikkitavaroita, asettui polvilleen ja rupesi kuudella sianluisella nopalla leikkimään heitinkiveä. Heitti ja heitti ja leikki edelleen ja ajatteli: 'Nyt olet kauniisti satimessa! Se kun kerta pääsisi ulos tästä kunnialla vaan!' Ja leikki, ja mies tuijotteli yhtämittaa häneen. Lopulta hän ei enää voinut sietää tuskaa olkapäissään, nopat kierähtivät käsistään takan eteen. Silloin oijensi hän esiin tyhjät kätensä ja sanoi: 'Aurinko loistaa, linnut laulelevat, ja me leikimme kaiket päivät purolla'.

Silloin puhui mies puoleen vuoteen taas ensi kertaa: 'Kuka sinut on lähettänyt, noidan tuoma?'

Kun tyttö kuuli tämän, tunsi hän kohta itsensä ylimmäksi kukoksi talossa ja nauroi: 'Itse minä tullut olen', sanoi hän; 'en minä soisi että sinä istua nökötät täällä kuin mikäkin, ja tulet mustaksi ja happameksi! Gittigit, älähän ole tuommoinen myyrä, kuule, tule ulos sinäkin!'

'Mene tiehesi!' murahti hän.

'Näkisitpä vaan', sanoi hän, 'miltä näytät! Parta kuin vanha kuusi! Näytänkö sinulle, kummoiselta näytät?'

Hän kohensi tammisauvallaan sammuvaa tulta, sovitti kätensä yhteen, ja katsoi varjoa seinällä. 'Kurkistas hiukan', sanoi hän, 'melkein tuommoiselta näytät!'

Mies katsahti sivumennen. 'Enpäs', murahti hän.

'Et olekkaan ihan! Odotas hiukan!... Mutta noin! _Nyt_ on näköinen! Katsos nyt!'

Taaskin katsahti hän ohimennen. 'Eipä olekkaan', sanoi hän.

'Ett'ei olekkaan? Se on helppo sanoa. Mutta katsos omaa varjoasi tuolla, tuolla katolla, katsos nyt, koetasta kerrankin edes, kummoisen näköinen!'

Mies käännähti päätään: silloin katosivat nenä ja parta peittoon, ja seinällä näkyi vaan suuri musta varjomöhkäle.

Tyttö löi kätensä yhteen niin että rannerenkaat kilahtivat. 'Mutta sinäkös tuhma olet!' sanoi hän. 'Annasta kun minä!' Hän tarttui hänen partaansa ja piti kiinni siitä. 'Käännä nyt varovasti silmäsi seinää kohden! Joko nyt näet?'

Hän ravisti päätänsä lujaan ja koetti vapautua. 'Hellitä parrastani', sanoi hän, 'ja laita ulos itsesi'.

Tyttö katsahti tarkkaavasti häneen ja ajatteli: 'Tuolla tapaa en saa häntä mukaani', ja rupesi verkkaan poimimaan ylös sianluisia noppojaan. Yht'äkkiä kuroitti hän suljetun kätensä hänelle ja sanoi: 'Parillinen vai pariton? Jos arvaat oikein, niin lähdet sinä minun kanssani, ell'et, niin...'

'Niin jäät sinä minun luokseni!' sanoi mies... 'Pariton!'

Tyttö aikoi huutaa 'ei' ja hypähtää ylös; mutta hän oli tarttunut hänen käteensä ja aukaissut sen.

Siinä oli neljä.

Tyttö hengähti niin syvään että villapaita rinnallaan kohosi suoraksi. 'Sinä hävisit. Kautta Freian! Kuinka säikähdin! Nyt täytyy sinun lähteä minun mukanani'.

'Sianluusi ovat noidutut', huudahti hän. 'Minä purasen ne rikki hampaillani, ja jään tänne, muussa tapauksessa saat sinä taluttaa minua pajunraipasta kylän lävitse'.

'Purase sitte!' vastasi tyttö vihastuneena. 'Suden hampainesi!'

Hän purasikin... kratsh... hammas meni murskaksi, mutta luu pysyi eheänä.

'Minä voitin!' huudahti tyttö. 'Toiseen kertaan! Käyn noutamassa raippaa ja sitte saat lähteä mukaan'.

Tyttö juoksi ulos ja palasi takaisin taaskin ja riipi sormuksisin käsin lehdet pitkästä pajuraipasta. 'Liikkeelle nyt!' sanoi hän.