Part 35

Hän oli tullut eroitetuksi lyseosta, ja vuoden verran oli kohtalonsa häilynyt sen vaiheilla, tulisiko vielä lisään yksi hunningolle joutunut papinpoika, vai ei. Oli ollut pahoja kohtauksia siellä pappilassa ihanan Mainin varrella, oli ollut aviopuolisoidenkin kesken. Äiti oli sanonut: "Talossamme on rukoiltu liika paljon, ja pidetty muuta semmoista ulkohurskasta menoa, semmoinen ei maistu reippaalle nuorukaiselle. Nyt heittää hän tuon ulkonaisen kuoren mukana, joka on käynyt hänelle vastenmieliseksi, myöskin sen, joka on hyvää ja iäistä: rakkauden ja uskollisuuden." Ja isä oli vastannut: "Saatat olla oikeassa. Me papit joudumme helposti siihen vaaraan, josta puhut. Uskonto on hieno, hellävaroen käsiteltävä asia ja kostaa helposti sille, jonka tehtävänä on viranpuolesta käsitellä sitä. Mutta jos ajattelit siten, olisi sinun pitänyt puhua siitä minulle. Sen sijaan olet selkäni takana antanut hänelle rahoista, jotka olit saanut kokoon kanatarhasta, ja hän vuorostaan on toimittanut ne tuolle pyylevälle kapakoitsijalle, tuolle joka elää laiskana loisena toisten ahkerain kustannuksella.".. Sitte oli hän lähetetty piirustuskouluun ja oli siellä joutunut tuon kapeakasvoisen friesiläisen talonpojan käsiin, joka puski päätänsä tieteihin sitkeällä itsenäisyydellä kuin härkä pilttuun seinään. Ja vähitellen varmeni hän elämänkäsityksensä hämmingistä ja humusta. Jörn Uhl oli voinut kirjoittaa isälle kirjeen, joka lupasi hyvää, siihen oli tullut äidiltä kyynelten kostuttama vastaus. Vielä on verensä kyllä hieman levoton. Myöhemmin työskentelee hän jonkun vuoden Holsteinissa Jörn Uhlin johdolla. Sitte lähtee hän ulkomaille. Tietysti. Täytyyhän hänen saada vakuus siitä että maa todella on pyöreä. Mutta hän on lähtevä maastaan semmoisena, joka on tuottava kunniaa sille.

Siitä nämä äidin terveiset.

Nyt lähtee juna liikkeelle. Tuuli puuskuu ikkunoita vastaan, suuria vesikarpaloita lyö ruutuihin. Ohitse liitävän savun takaa häämöttävät talot ja kylät, kankaat ja metsät epäselvinä harmaasta sadesumeesta. On ilma semmoinen, jolloin tuntuu ylen joutavalta kaikellainen tulevaisuuden suunnitteleminen ja ylipäätään kaikkikin toimiminen; sillä eihän näytä olevan mitään toiveita siitä, että sade koskaan taukoaisi tai että itse aurinkokin vielä joskus loistaisi taas.

Mutta Jörn Uhl tuntee tuon tuulen ja tuon sateen. Usein on se valellut Uhlin peltoja, sillä välin kun hän auransa takana on astellut vakoa ylös, vakoa alas. Hän tietää että täytyy kyntää, kyntää, täytyy huonollakin ilmalla ja odottaa kärsivällisesti vaan, aurinko pilkistää kyllä aikanaan esiin. Niinpä istuu hän käsi polvella ja katselee valuvia pisaroita ja mukana liitävää sumumaailmaa, ja ajattelee milloin Wentorffilaista nuoruuttaan, milloin Fiete Kreytä, milloin nahkuria Buffalossa, milloin Wieten Penniä, joka valkeahiuksisena ja kumaraharteisena istua kyyröttää Aulangolla takan ääressä, milloin taas sotaveikkonsa savikaivoksia. Sieltä on hän nyt ensiksi saava työtä ja leivän. Lopulta jäävät ajatuksensa Lisbeth Junkeriin ja omaan poikaansa, joka nyt jo kaksi vuotta on ollut hänen luonaan hänen kotonaan, syönyt hänen pöytänsä ääressä ja nukkunut hänen vuoteensa vieressä. Mutta kun ajatuksensa kauan ovat liikkuneet siinä, lentää mielensä ylitse varjo, hän on johtunut ajattelemaan sisartansa Elsbeä.

Hampurissa lähti hän kiireesti tekemään matkaa läpi koko puolen kaupunkia. Useat kerrat täytyi hänen kysyä tietä. Lopulta rupesivat paikat tuntumaan hänestä tutuilta, sitäpaitsi joutui hän erääseen koulupoika parveen. Ja aivan oikein näkyi tuossa tädin puodinikkuna: Ellin Walterin kirjoitus- ja kouluvihkoja. Hän seisahti hetkeksi: ajatuksensa olivat niin kuohuksissa. Mutta kun hän huomasi, kuinka parvi pikkumiehiä rohkeasti taivalsi sisään, lähti hän heidän mukanaan.

Lisbeth seisoi tiskin takana ja nosti syrjään muutamia laatikkoja, eikä katsahtanut ylös, vaan sanoi hienoon hillittyyn tapaansa armaalla kirkkaalla äänellään: "Odottakaa hiukan, olkaa hyvä."

"Pyydän", vastasi Jörn, "toimittakaa ensin näiden herrojen asiat."

Silloin hellitti Lisbeth laatikoistaan, oijensi tiskin ylitse kätensä hänelle, punastui, oli ihmeissään ja kummissaan ja sanoi: "Lapsi tulee kohta koulusta... Mitä sinä haluat? Kahdenkymmenen pfennigin edestä teräskyniä? Imupaperia? Täss' on. Maksaa voit huomenna. Vesiviivoitettu vihko? Älä töhrää niin vihkojasi! Lapset, nyt minulla ei ole aikaa, nyt minulla on korkeita vieraita. Katsokaas vaan: tuo iso mies on leikkinyt minun kanssani, kun olin niin pieni vielä kuin te... No, nyt, Jürgen, nyt olemme yksin. Täti on päivällislevolla... Laske laukkusi tähän. Kuule... Jörn... älä noin. Ah, Jörn... ole hiljempaa... Ah, mitä sinä puhut!"

"Nyt on lettisi auennut!"

"Ja... oi, Jörn!... Elsbe on kirjoittanut! Jörn! Elsbe on kirjoittanut Aulangolle. Hän palaa Amerikasta takaisin. Thiess on täällä jo odottamassa, hän asuu vanhassa huoneessaan ja juoksee jokaista laivaa vastaan, joka tulee sieltäpäin. Hellitä nyt, Jörn!... Minä kuulen hänen askelensa... Näetkös, tuossa on pikku poikamme!"

"Isä pojani! Melkein olin säikähtyä. Sinäkö se olet?"

"Minä, minä!" puheli Jörn Uhl, oli polvillaan jo, ja silitteli lastaan hänen valkeille hiuksilleen ja katseli häntä hänen kirkkaihin silmiinsä.

"Mutta oikein totta, isä! Mutta mitä sanot siitä, että käyn täällä koulussa! Lisbeth on vienyt minut sinne vaan! Sieltä minä nyt juuri tulen!... Jäätkö nyt meidän kanssamme?"

"Kyllä... ainaiseksi."

"Kuinka partasi on vaalea, isä. Ihan kuin ruis, joka meillä oli Ringelshörnin alla. Muistatko vielä?... Isä, menemmekö Uhliin taikka Thiessin luokse? Lisbeth sanoo että Thiessin."

"Uhl ei ole enää meidän; käväisemme nyt ensiksi Aulangolla. Kuule Lisbeth... kerro sinä se hänelle... en ymmärrä, kuinka alottaisin."

Silloin polvistui Lisbeth Junkerkin pikku pojan eteen, ja sanoi hymyssä suin: "Kuule prinssini... tiedätkö mitä? Minäkin tulisin mielelläni teidän kanssanne Aulangolle; mutta kuule, tulen ainoastaan yhdellä ehdolla. En kuulisi mielelläni, että sinä sanot minulle 'Lisbeth', olisi hauskempi jos sinä sanoisit minua 'äidiksi'. Ja isäsi... hänen pitää kutsua minua 'rakkaaksi vaimokseen'. Suostutteko siihen. Muuten en lähde kanssanne."

Silloin vilautti pikkumies kerran veitikkasilmiään, jotka hänellä oli perintönä Lena Tarnilta, Ja katsahti isäänsä. "Mitäs teemme, isä? Suostummeko?... No, tulehan sitte!"

Ja hän kietoi kätensä äitinsä kaulalle.

* * * * *

Viiskymmentä mustevaa pölyistä souvaria näki kohtauksen ja kertoi siitä vaimoilleen kotona. He olivat tulleet laivoilta ja menivät rantakaijia pitkin päivälliselleen. Jokaisella oli juoma-astiansa mukanaan ja jokaisella oli kiire. Silloin läheni heitä vastaan kivihiililaiturilta käsin, jolle, kuten kaikki tietävät, Burgista ja Kudenista tulevat turvejahdit laskevat, pienenläntä mies, jonka useimmat heistä jo monet vuodet olivat aika-ajoin nähneet kuljeksivan satamakatuja. Mies kantoi selässään turvesäkkiä ja kävi kumarassa, hän oli kapea- ja ruskeakasvoinen, silmänsä pirteät ja vikkelät, ne vilahtelivat ja etsivät ihmisjoukon välitse, kuin pääskyset, jotka lentelevät puutarhassa puiden välitse. Ja yht'äkkiä keksivät ne jonkun.

Nyt ei hän väittänyt mistään. Hän laski säkkinsä sivulleen maahan ja huusi kimakasti ja valittavasti: "Fiete! Fieteni! Fiete Krey! Kuule nyt!... Mies tuolla! Tuo tuolla harmaassa sadetakissa!"

Siinäkös hälinää nousi, pysähdyttiin, juostiin ja naurettiin. Useat rupesivat avuliaiksi.

"Kuulehan, Fiete! No, Fiete! Fiete Krey, käännyhän nyt? kuule! Tule kantamaan ukon turvesäkkiä!"

Silloin kääntyi mies, joka oli harmaassa sadetakissa ja näki kummakseen kaikkien nauraen katsovan häneen, "Oletteko te menettäneet järkenne", sanoi hän, "vai olenko minä?"

"Tänne Fiete! Siristä nyt vähän paremmin silmiäsi! Vanhus tuossa turvesäkkineen!"

Tuo sana "turvesäkki" lensi kuin pelastava köysi Fiete Kreyn sielulle ja hän tarttui siihen. Silmänsä harhailivat joukkoa ja keksivät tuon pienen miehen, joka toisella kädellään piti turvesäkistä, jota pari katupoikaa tempoi ja kiskoi toisesta päästä, ja kurotti toista kättään häntä kohden, ikäänkuin yrittäisi tarttua häneen. Sanaakaan ei Aulangon isäntä enää saanut suustaan.

Silloin juoksi Fiete Krey hänen luokseen. Hänkään ei välittänyt ympäristöstä. Ei, ei välittänyt mitään. Hän silitti tutisevan vanhuksen poskia, nosti hänen hattunsa kadulta, jonne se oli vierähtänyt ja pani päähän, ja ravisteli yhtä mittaa päätään. "Oi sinua, vanhaa Thiess-hupakkoa! Että juuri osasit nähdä minut! Etkö saa käydyksi? Lamasiko tämä polvesi? Tule, istu tähän säkille!" Hän käännähti ympäri ja rupesi puhumaan väkijoukolle, joka oli tunkeutunut ympärille. "_Gentlemen_", alkoi hän, "tämä on Thiess Thiessen, turveisäntä nummella, numero kahdeksan, ja kiperäksi ja kieräksi kuivettuneen turvemättään näköinen hän onkin tällä haavaa. Minä taas olen Fiete Krey, kuten jo tiedätte. Nuorena poikana olin minä kauppa-asioissa hänen kanssaan, kun koiravaljakkoineni toin taloonsa harjaksia ja vispilöitä, _bush and grease_. Näistä tervehdyksistä heräsi ystävyys, joka, kuten näette, ei ole ruostunut, vaikka olenkin jo viistoista vuotta ollut tuolla puolen valtameren. Jos nämä tosiasiat riittävät teille, niin ei meillä ole mitään vastaansanomista siihen, että nyt lähdette päivällisvatienne ääreen... Joko jaksat käydä, Thiess?... Vai et vielä, ukkoseni?... Istutaan sitte tuokio vielä. Emme me almuja kokoo. Jääkää sen puolesta vaan rauhassa seisomaan ja katselemaan meitä."

Hän istui turvesäkin toiseen päähän, ja väkijoukko rupesi hajaumaan.

"Fiete, toitko hänet mukanasi?"

"Ääh, nyt olin taas ihan tollo, Thiess!"

"Kuinka niin, poikaseni."

"Näin hänet laivalla. Yht'äkkiä näin hänet. Hän matkusti kannella, ei ottanut vastaan kojua."

"Onko hän yksin?"

"Hänellä on mukanaan tyttö, pieni kuus'vuotias lapsi, yhtä pieni ja tumma ja laiha ja arka kuin hän itsekin."

"Jumalani! Jumalani!... Missä hän on? Missä hän sinulla on?"

Silloin löi Fiete Krey nyrkillään turvesäkille ja sanoi: "Kun laskimme maihin, vilkkuilin silmilläni joka taholle. Joka taholle, sanon. Tuo on kuin noiduttua meillä Kreijeillä. Silloin kadotin hänet näkyvistäni. Hän on pujahtanut jonnekin pois."

Thiess Thiessen hypähti ylös. Hän suoristi polvensa, niin huonosti kuin se sitte kävikin. Ihan silmänräpäyksessä nousi hän. "Menemme etsimään häntä kohta... etsimme koko yön. Koko yön. Käydään yömajoissa ja poliisikonttooreissa. Pieni tyttö pienen lapsen kanssa."

Fiete Krey viskasi säkin olalleen ja sanoi alakuloisena: "Vaikeaksi tulee löytää häntä täältä. Hän lupasi minulle tulla kanssani Aulangolle. Siitä riippuu kaikki toivomme."

KAHDESKYMMENBSKAHDEKSAS LUKU.

Jörn ja Lisbeth käyskelivät metsänrantaa. He olivat käyneet kaupungissa katsomassa asuntoa itselleen, ja ostamassa huonekaluja. Toisena joulupäivänä aikoivat he Aulangolla viettää vaatimattomat häänsä ja samana päivänä vielä matkustaa kaupunkiin.

Lisbeth kävi niin lähellä Jörniä, että tämä takertui hänen pukunsa liepeihin, jotka liehuivat kiivaasta käynnistä.

"Eipä puutu suuria", sanoi Jörn, "ett'en liukastu. Lumi on siksi sileätä." Hän pakoitti Lisbethin astumaan hiljempaa.

Lisbeth nauroi. "Kuule", sanoi hän ja vetäytyi taas häntä lähelle: "Olen niin onnellinen." "Sehän on luonnollista", vastasi Jörn. "Kuinka niin luonnollista."

"Oh", sanoi hän, ja katsahti veitikkamaisesti Lisbethiin. "Onhan kohta joulu-aatto. Ja kaikki lapsethan iloitsevat joulukuusesta."

"Ah", sanoi Lisbeth ja puristi hänen käsivarttaan. "Kuinka luulet, tulemmeko onnellisiksi keskenämme ja pysymmekö onnellisina?"

"Ihan varmaan!" vastasi Jörn. "Näethän, me molemmat, me tiedämme jo naimisiin mennessämme ett'ei toinen ole mikään pyhimys, ja aiomme kumpikin jättää toisemme laatuisekseen. Se on tehnyt onnettomaksi monta avioliittoa, että toinen vaatii ja pakottaa toista ajattelemaan ja tekemään aivan samaa kuin hän itsekin. Minusta pitäisi päinvastoin vahvistaa ja rohkaista toista siinä, mitä hän on, ellei se ole ihan aivan tuhmaa, ja siten saada rinnalleen ainakin täydellinen ihminen, todellinen täydellinen ihminen. Mitenkä he taas väittävätkään? Että aviopuolisoiden tulee olla kuin tammi ja muratti? Kuin kahvikuppi ja lautanen vai? Tai kuten sänky ja sängynpohja? Miten typerää! Semmoiset heidän pitää olla kuin pari samallaista hyvää puuta. Ainoastaan että miehen pitää seistä tuulen puolella. Siinä piilee koko autuus."

"Kuinka järkevästi puhut siitä!"

"Niinhän, minä olen koettanut sitä jo Lena Tarnin kanssa. Hän oli oikea rautapää. Ja minä myöskin. Ja mukavasti se sujui."

Vaieten muistelivat he vainajaa.

"Hän oli siihen aikaan kuin luotu minua varten", sanoi Jörn Uhl ajatustensa valtaamana. "Hän oli nuori ja reipas ja aina uskalias. Mitään oppineen vikaa ei hänessä ollut. Kirjat eivät laisinkaan huvittaneet häntä. Hän ei vilkaissut edes sanomalehtiin. Hän nauroi vaan ja sanoi: lukemisesta oli hän kerta kaikkiaan selviytynyt koulussa. Melkein samalla tapaa kuin on selviytynyt maitohampaistaan. Omituisen hupainen ja lystinkurinen ihmislapsi hän oli. Kun muistelen nyt hänen oloaan ja eloaan, tulevat mieleeni aina Wietenin sadut, Hän oli kuin kasvanut maasta, oli kuin nuori, kaunis ja voimakas puu, joka puhelee viisauksia tuulen ja auringon kanssa, ilman että sentään on päivääkään istunut koulupenkillä."

"Millainen hän muutoin oli? Minä tarkoitan vaimona."

"Niin... sinä tarkoitat... niin, ihan kuin luonnonlapsi. Oli aikoja, jolloin hän ihan huusi rakkauden perään, ja oli toisia, jolloin hän ylenkatsoi semmoista."

Lisbeth otti häntä käsivarresta ja sanoi, silmät luotuina maahan: "Minä olen välistä suruissani, kun sinä puhelet noin järkevästi minulle. Kerta, kaksi vuotta sitten, kun kävimme sotaveikkosi luona, olit toisellainen. Mutta pidäthän toki minustakin yhtä paljon, kuin Lena Tarnista?"

Jörn kietoi käsivartensa hänen ympärilleen ja veti hänet niin lähelle itseään, ett'ei hän voinut liikahtaakaan, ja katsoi häntä sillä tapaa, että hän kätki kasvonsa hänen olkapäätään vastaan.

"Mene kotiin", sanoi Jörn, "ett'et kylmää itseäsi. Käväisen vielä pikimmältään kylässä."

"Menet katsomaan näkyisikö Elsbeä jo. Oi Jumalani, että hän toki tulisi. Minä lähden mukanasi."

Kun he saapuivat kukkulalle, jolta näkee kauas tielle, joka Hampurista käsin vie Itzehoen kautta rauhaisalle aulangolle, seisoi Fiete Kreykin siellä -- hänkin tähysteli kaukaisuuteen. He eivät kuitenkaan nähneet mitään ja palasivat kotiin.

* * * * *

He istuivat alakuloisina ja puhelu sujui huonosti. Wieten kutoskeli lapsensukkaa ja pani joka ilta parin pehmeitä lämpimiä vilttitohveleitä uunin taakse. Thiess ripusti suuren messinkisen vuoteenlämmittäjän koukkuun oven viereen. Kukaan ei kysynyt, ketä varten nuo valmistukset tehtiin.

Eräänä iltana keskeytti Lisbeth hiljaisuuden: "Fiete, kerroppas kuinka vaimosi kuoli?"

Fiete Krey havahti uneksumisistaan ja katsoi vuoron perään jokaiseen. Kun hän huomasi Wieteninkin harmaiden silmien olevan suunnattuina häneen, sanoi hän: "Olen jo kummeksinutkin, ettette sitä ole kysyneet. Jos haluatte kuulla sen, -- ja luulenpa, että se sopii hyvinkin tässä odotellessamme -- niin kerronpa teille miksi ja mistä syystä Trina Kühl, joka oli pien'piikana Uhlilla, kuoli."

"Kuinka hänet menetin? Menetin hänet samalla tapaa, kuin menetin pikku poikana tukun pyykinpitimiä. Näin metsänrannassa erään jäniksenpojan ja unohdin paikalla rattaani ja tavarat, ja läksin käsittämään jänistä metsään. Silloin osui Dieter Krey-vintiö Süderdonnista siihen. Tunnethan hänet, Thiess: hän karsastaa hiukan."

"Aivan totta, hän karsasti", sanoi Thiess. "Hän karsasti vahvasti, Fiete. Sen voit hyvällä omallatunnolla väittää. Hän etsi oikealla silmällään tähtiä ja vasemmalla onkimatoja. Hänellä ei ollut hyvää katsantoa, Fiete"

"Noh niin, tämä osuu ohitse siitä ja ottaa pidintukun rattailta ja vie mennessään. Siten olen useasti menettänyt parhaimman, mitä minulla on ollut, kun minulle yhtäkkiä on sattunut jotain muuta mieleen, joka on saanut pääni kuumaksi. Minä en ole kuten Thiess, joka pitää turvesäkistään, ja huutaa puol'sataa ihmistä avukseen.

"Me olimme, minä ja Trina Kühl eläneet jonkun vuoden yhdessä, lapsettomina. Silloin saimme kirjeen Jasper Kreyltä Wentorffista, että hänen Trina-tätinsä olisi kuollut ja että hän nyt vihdoinkin saisi periä hänet. Silloin jätin vaimoni ja farmini sille hyvälle ja tulin tänne noutaakseni itse nuo tuhat- tai parituhatta markkaa. Pelkäsin nimittäin, ettei Jasper Krey lähettäisikään niitä minulle, vaan tuhlaisi ne, kuten ensi perintönsäkin.

"Vaimoni oli jäänyt yksin yksinäiselle farmille; mutta minä olin jättänyt hänet ja farmin erään nuoren saksalaisen, erään schlesialaisen huostaan, joka omisti naapurifarmin. Hän oli erään lääkärin poika, oli yrittänyt opintielle, mutta oli perinyt äidinpuolelta liika levottoman veren. Tämä oli nimittäin erään saksalaisen löytöretkeilijän tytär, ja oli, kun äitinsä vielä kantoi häntä sydämensä alla, saanut vanhempiensa kanssa matkustaa monta sataa penikulmaa Indiassa ja Austraaliassa. Se vaikutti sen, ettei hän jälkeenpäin elämässään saanut missään lepoa. Kun hän Schlesiassa oli tullut lääkärin rouvaksi, teki hän sisäisen levottomuutensa pakoittamana suvet ja talvet viikkoja kestäviä pitkiä kävelyretkiä kylästä kylään. Tämä levoton matkailuhalu on, vaikkakin lievemmässä muodossa, periytynyt kaikille hänen lapsilleen; nämä ovat kaikki, kun vaan kynsille ovat kyenneet, järjestään lähteneet kotoaan vieraisiin maihin. Yksi näistä lapsista oli siis tullut Ameriikkaankin ja oli sattunut naapuriksemme. Hän oli rehellinen, järkevä mies. Hänen älykkyytensä oli meille, yksinäisiä kun olimme, huviksi ja useasti hyödyksikin, hänen suoruutensa vaikutti, että rupesimme pitämään hänestä.

"Usein iltaisin tulimme yhteen. Silloin pelasimme aluksi hiukan korttia. Se rupesi pian sentään pitkästyttämään minua, minä luin englanninkielisiä sanomalehtiä, joita hänellä oli mukanaan: minähän tahdoin perehtyä maan kieleen, minähän kun aioin rikastua maassa. Rutiköyhäksi minä siellä tulin.

"Sillä välin kun luin siinä, ja aina joukkoon kysyin jonkun sanan merkitystä, jota en ymmärtänyt ja olin hyvilläni, kun he niin hyvässä sovussa pelasivat siinä, tai ystävällisesti juttelivat keskenään, jolloin aina kuuli Trina Kühlin sekoittavan alasaksalaisia sutkauksiaan englanninkieleensä, kuten naurisviipaleita papusylttiin. Se oli kaikki minulle mieleen ja olin hyvilläni siitä, sillä seurustelusta naapurini kanssa oli minulle suurta hyötyä. Hänellä oli erityinen kyky mukautua ja tutustua maan tapoihin, hän kotiutui puolessa vuodessa paremmin oloihin kuin moni kahdessakymmenessä. Sitte pidin siitäkin, että vaimolleni oli hänestä jotakin hupia, hän oli nimittäin aiemmin jo useasti valittanut: 'Sinä olet niin ikävä. Kerrohan edes jotain!' Ja jos minä sitte kerroin jotakin, ei se laisinkaan huvittanut häntä: 'Sinä et osaa kertoa'. Viimein huomasin kerta, että hän oli erinomaisen hellä kohtaani, kun naapurimme taas oli käynyt illalla meillä. Hän oli muutoin hieman kylmäkiskoinen minulle, ja välistä näytti hän tuntevan suorastaan vastenmielisyyttä kohtaani, niin että olin joskus puolin leikillä puolin tosissakin sanonut: 'Näyttää, kuin et sinä oikein pitäisi minusta'. Siinä oli nyt tapahtunut muutos.

"Nyt siis, kun minä saan Jasper Kreyn kirjeen ja matkustan pois, jäävät nämä kaksi yksin erämaahan. Kuuden penikulman piirissä ympärillä ei ketään kristisielua muuta kuin he kahden ja eräs vanha kuuro ukko, jonka olin hankkinut hoitamaan karjaa. Ja vähitellen, piankin, olivat he päässeet niin pitkälle, että he aamusin toivottivat toisilleen hyvää huomenta pystyttämällä katolle valkean salon: sitenhän kutsutaan Saksassa työväki ruualle pelloilta. Pian pitivät he tyhjänpäiväisenä, että kumpikin söi erikseen. Niinpä meni vaimoni aamupäivisin hänen luokseen ja valmisti hänen ruokansa, sitte söivät he yhdessä ja kohta ruuan jälkeen juoksi vaimoni kotiin. Pian tuli hän joka ilta vaimoni tykö pelaamaan korttia. Pian lakkasivat he pelaamasta korttiakin, ja rupesivat istumaan toisiaan vastapäätä ja koettamaan ottaa toisiaan käsistä, kun naapurini oli sattunut tavoittamaan vaimoni käden, piti hän siitä kuin terävästä miekasta, kun vaimoni taas oli tavoittanut hänen kätensä, oli hän kohta hellittänyt siitä, kuin olisi saanut käteensä hehkuvaa rautaa. Pian olivat he riemulla ja tuskalla havainneet, ett'eivät he voineet olla ilman toisiaan.

"Silloin olivat he saaneet minun kirjeeni siitä, että minun täytyi mukaan sotaretkelle Ranskaan. Siitä päivästä rupesivat he tutkimaan sanomalehdistä, joko sota pian olisi lopussa, olivat ryhtyneet kirjevaihtoon saksalaisen komitean kanssa Newyorkissa ja tiedustelleet, oliko kaatuneiden luettelossa ollut numero kahdeksankymmentäkuusi, Johan Fredrik Krey, sama joka tässä nyt istuu edessänne. Ja kumpikin on kyllä huomannut toisensa toivon: 'Ett'ei hän sentään enää palaisi'. Rupesi vähitellen ilo kääntymään tuskaksi. Olivat puhuneet suhteestaan suoraankin. 'Me rakastamme toisiamme. Mitä pitää meidän nyt tehdä?'

"He päättivät koettaa katkaista kaikki väliltään. Naapurini matkusti muutaman ystävänsä luokse, joka pyydysteli kaloja ja lintuja Michigan järvelle, ja aikoi jäädä sinne siksi, kunnes minä palaisin. Mutta sota venyi pitkällöiseksi. Naapurini näki yhä selvemmin hänet edessään semmoisena kun hän hiljaisin kasvoin istui ikkunassa ja katseli kaukaisuuteen. Sitte rupesi hän varmasti uskomaan, että vaimoni oli suuressa vaarassa ja kutsui ääneen häntä avukseen. Silloin jätti hän ystävänsä ja saapui yöllä vaimoni luokse, ja istui hiljaa hänen ovensa edessä kunnes aamu alkoi valjeta.

"Ja silloin, aamun ensi säteitten sarastaessa, tuli hän, jonka hän luuli olevan omassa huoneessaan, peltojen poikitse hänen omalta huoneeltaan käsin. Kun vaimoni silloin oli nähnyt hänet kynnyksellä istumassa, oli hän rutistanut otsaansa ja tunnustanut, että hän oli nukkunut hänen huoneessaan, hänen villapeittojensa alla. Silloin olivat he astuneet yhdessä sisään ja päättäneet taistella rikosta vastaan, niin kauan kuin voivat, mutta sitte rikkoa; kun minä, Fiete Krey sitte palaisin, maksaisivat he rikoksensa puhtaassa rahassa tuon ankaran sanan mukaisesti: 'Kuolema on synnin palkka'.

"Kun he olivat tehneet tämän päätöksen, saivat he hiukan rauhaa. Ajatus, että me voimme tehdä sen ja voimme jättää sen tekemättä, ajatus, että oli vapaa ja että voi itse määrätä kohtalonsa, teki heidät ylpeiksi. He ovat katsoneet toisiaan silmiin ja nauraneet ja nyökäyttäneet toisilleen päätä, ja ovat iltasin eronneet toisistaan sanoilla: 'Huomenna, jos tahdomme! Huomenna!' Siten olivat he neljä viikkoa hillinneet kuumaa haluaan.

"Silloin palasin minä Saksasta, ja sattui että eräs farmarin poika, jolla oli hyvä hevonen, ennätti ennen minua perille ja toi vaimolleni sanan, että noin runsaan tunnin kuluttua tulisin. Silloin oli heillä kummallakin lyhyt ja tulinen neuvottelu: 'Mitä teemme? Yhden ainoan kerran?' Ja ajan, jonka lintu tarvitsee visertääkseen sanoivat he: 'Tämän ainoan kerran'.

"Mutta yht'äkkiä selkeni heille. _Sitä varten_ olemme niin kauan ja niin uskollisesti taistelleet pahaa vastaan, että _voittaisimme_ sen. 'Tule! Noustaan hevosille. Menemme häntä vastaan. Ja kerromme hänelle vielä tänä iltana kaiken'.

"Niinpä tulivatkin he minua vastaan. Ja illalla, kun itse olin kertonut kaiken kerrottavani, ja kun saatoin naapuriani hänen talolleen, kertoi hän minulle heidän rakkaudestaan, heidän taistelustaan ja voitostaan. En virkannut suuria siihen. Mutta kun olin eronnut hänestä, ja hän oli niin pitkän välimatkan päässä minusta, ettei hän enää voinut kuulla minua, _silloin nauroin minä ääneen_. Saapuessani vaimoni luoksekin nauroin vielä. Me panimme maata ja hän oli hyvä ja hellä kohtaani ja minulla oli onnellinen yö ja mietin ja nauroin itsekseni: Onnipa tämä oli, Fiete Krey, että näin on käynyt. Väliäpitämättömyys ja uneliaisuus on nyt mennyttä. Nyt sinulla on oivallinen vaimo. Nyt hän on herännyt. Sinun pitää olla kiitollinen naapurillesi.