Part 25

Nyt joutui tyttö vallan kummiinsa: "Mutta mitä tämä on? Kuhmuja? Aivan kuin meidän kuparikattilassa! Aivan, aivan samallainen, kuin se, kun se kirkkaaksi kuurattuna riippuu takan koukussa, ja valkea aamusti välkkyy sen pintaa vastaan."

"Ne kuhmut ovat vuoria ja laaksoja. Eroitatko vasemmalla, ihan reunalla vuorien huiput? Vasemmalta valaisee nouseva aurinko niitä, ja oikealla lankee niiden hämärä varjo maiden ylitse."

Tyttö puisti päätään ällistyneenä siitä, mitä näki ja mitä Jörn sanoi, kadotti silmistään kuvan putkessa ja nousi suoraksi taas, katseli paljain silmin ylös ja sanoi: "Kuulinhan tuosta koulussa, noista monen tuhannen penikulman etäisyyksistä ja avaruuksista ja semmoisista. Mutta enpä uskonut koskaan semmoisia opettaja Karstensenin puheita. Eihän hän ihan valehdellutkaan. Mutta minä pidin vaan, että hän on antanut puijata itseään hiukan. Mutta nyt näyttää minusta melkein, kuin olisi siinä ollut hieman tottakin."

"Niinkö!... Ja nyt olet katsonut kylliksesi ja puhunut viisauksia tarpeeksi. Mene sisään nyt. Kylmäät itsesi, ja sitte näet unia ja uneksit, ties' mitä. Luuletko saavasi unta?"

"Koetan kumminkin."

Taaskin oli Jörn oijentaa kätensä häntä kohden, mutta kunnioitus häntä kohtaan pidätti häntä. Hän piti ett'ei hän voinut noin vaan ikäänkuin sivumennen, siepata häntä. "Laita nyt", sanoi hän, "itsesi nopeasti sisään."

Tyttö lähti, ja hän jäi. Hän suuntasi vielä putkensa suuren karhun tähtisikermän keskustähteen, suuntasi sen kerran vielä kuuta kohden ja tarkasteli merien rantaviivoja täydentääkseen karttaa kuusta, jota hän oli alkanut piirtää. Aika kului häneltä. Hän innostui, seisoi ruohikossa ja käänteli hiljaa putkeaan. Ja hylkäsi kerran taaskin nuoren elämän, joka hetki sitten oli niin syvään hengittänyt hänen rinnallaan, ja ajatuksensa pysähtivät taas siihen vanhaan: että Dreyer ukko sittenkin on oikeassa. "Älä _sitä_ tuhmuutta tee, Jörn!"... ja kuitenkin: "Mukava hän on ja hyvä. Onnellinen se mies, jonka kaulan ympärille hän kerran kiertää käsivartensa... Millaiset mukavat silmät sillä mahtaa olla, kun se kerran oikein luottamuksella katselee miestä."

Kotipöllöt lentelivät puusta puuhun ja katselivat yössä seisojaa pyörein ripsettömin silmin. Ainakin viis siiliä istui kiviläjällä sireenin varjossa, kinastelivat ja pitivät pientä vikinää. Pellolta käsin kuuluivat tavalliset yöäänet, milloin kalakaijan huutoa, milloin jonkun sonnin etäistä mylvintää. Jonkin hevosen kaviossa kitisivät vitjat, ja villihanhia lensi talon ylitse.

Hän kuuli sen kaiken, mutta kaikki se oli niin tavallista, ett'ei se kiinnittänyt hänen huomiotansa. Mutta yhtäkkiä, kun hanhet vielä kirkuivat hänen päällään oli hän kuulevinaan ihan katonräystään alta ja sitte viereltään aivan seinämältä matalaa hanhen ääntä ja sitte heikkoa siipien räpytystä. Hän katsahti ympärilleen ja ajatteli: lentävätkö villihanhet tänään puutarhan kautta.

Mutta kun hän katsahti, seisoi talon seinämällä räystään alla kirkkaassa kuun valossa valkea ihmishaamu, sillä oli toinen käsi silmillä, toisella se tunnusteli seinämuuria, ikäänkuin pyrkisi se sisään siitä, vaikk'ei siinä ollut oveakaan, se puheli sitäpaitsi kiihtyneellä nopealla äänellä. "Vasikat ovat puutarhassa: sinun pitää pitää parempaa vaaria. Nouse sinäkin toki, Jörn, auttamaan minua!"

Jörn Uhl oli kolmessa pitkässä harppauksessa paikalla ja mainitsi matalasti hänen nimensä: "Tässä minä olen jo... tässä... minä se olen... Noo! Noo!... Rauhoituhan nyt... Minä se olen... Muutoin ei täällä ole ketään."

Tyttö oli vaiennut jo ja rupesi käden päällyställään hieromaan silmiään ikäänkuin lapsi, joka on herännyt unestaan kesken, ja vaikeroitsikin kuin lapsi. Silloin tarttui Jörn häneen, ja sanoi hänelle taaskin, missä hän oli, vei hänet navetan ovelle ja koetti tyynnyttää häntä. "Näethän sinä, tässä on navetan ovi jo. Tästä olet sinä tullut ulos, senkin unissakävijä, olet käynyt unissasi koko navetan lävitse. Oletko hakenut kuuvasikoita? Voi sinua hupakkoa!... No, täällä ei sinun enää tarvitse pelätä. Olet kohta jo kamarissasi." Kun tyttö viimein tuli selville asemastaan säikähti hän, peitti silmänsä käsillään ja vaikeroitsi ääneen: "Oi, oi, kuinka kamalaa tämä on." Mutta Jörn hyväili häntä, otti kädet hänen silmiltään ja sanoi sydämellisesti: "Jätä nyt vaikeroitsemisesi. Anna olla niinkuin on." He saapuivat avoimelle ovelle, joka vei kammariin.

Täytyi olla ollut varsin merkillinen yö; sillä ei riittänyt yksin se, että toinen puoli vasikoista oli murtaunut laitumelta ja oli aamulla todellakin pihalla ja puutarhassa: renkiä ei kuulunut ylialaan koko yönä kotiin. Hän tuli aamuhämärissä, itsekseen hyräillen, pellon poikitse. Kun hän näki nuoren isännän, joka pitkin askelin asteli talon sivua, silmät maassa, ikäänkuin etsisi hän jotain kadonneita jälkiä, sanoi hän: "Olen kyllästynyt tähän yksikseen elämiseen. Jos syksyksi ennätän löytää jonkun kunnollisen naikkosen, niin menen naimisiin."

Aamukahvin jälkeen puki Jörn Uhl aivan kuin eilenkin pyhäpäivätakin ylleen ja lähti kylään. Pitäjänkirjuri oli paremmalla päällä kuin eilen. Hän ei kummastellut sen enempää. Hän oli pitäjänkirjurina, virkamiehenä, kirkonisäntänä ja palomestarina kokenut monellaista ja tiesi ett'ei löytynyt kummallisempaa ja salasyväisempää olentoa kuin marskitalonpoika. "Oikein, Uhl!" sanoi hän. "Ei ole hyvä ihmisen yksin olla, hänellä täytyy olla avustajatar. Maria Magdalena Tarn, mökkiläisen Jasper Kornelius Tarnin Todumista avioliitossa syntynyt tytär. Täällä päin ei sanota 'mökkiläinen', Jörn. Mutta preussilaisissa kaavoissa seisoo siten. Ja koska preussilainen on herättänyt meidät unestamme, on hänellä oikeus lähettää meidät työhönkin. Ja sillä hyvä. Yhdeksäntoista vuotias! Nuori vielä, Jörn! Mutta vanhaksi tulette omin voimin."

Kun hän oli paluumatkalla ja astui puutarhan läpi, makasi kivisillalla lähellä puutarhaporttia villihanhi, joka vielä eli. Hän tappoi sen ja otti sen mukaansa kyökkiin, jossa tyttö posket hohtavina seisoi lieden ääressä. Jörn näytti lintua ja sanoi: "Se on murtanut siipensä ja makasi kivillä."

Tyttö katsahti arasti lintuun eikä vastannut mitään.

"Noh", sanoi Jörn hämillään. "Nyt tahtoisin vaan tietää, mitä sinä ajattelet minusta. Mitä?" Kun tyttö ei vastannut mitään, astui hän hiukan lähemmä: "Sinähän sentään aina olet ollut niin uljas, varsinkin minua vastaan. Heitteleppä nyt niskojasi hiukan, ja anna minun kuulla kunniani, olenhan sen niin hyvin ansainnut."

Mutta tyttö vaikeni vaan, rutisti molemmilla käsillään ohimoitaan vastaan ja tuijoitti valkeaan.

Silloin irroitti Jörn hellästi hänen toisen kätensä hiuksilta, tarttui häneen ja lähti hänen kanssaan välikön kautta oven läpi etuhuoneihin. Tyttö seurasi tahdottomana häntä, silmät maassa, toinen käsi yhä hiuksissa. Asuintuvassa vei hän hänet sille avaralle tuolille, joka seisoi ikkunan edessä, ja painoi hänet istumaan sille. "Niin", sanoi hän lempeästi, "täällä olemme ihan yksin, Lena. Oletko suruissasi, pikku neitoseni, oletko hyvin pahoillasi? Onko koko sinun kaunis iloinen naurusi mennyttä?" Hän istui tuolin nojalle ja rupesi silittelemään häntä hiuksille ja poskelle ja käsille, jotka olivat hänellä sylissä. Mutta tyttö ei nostanut silmiänsä häneen. "Tässä, tällä tuolilla, sanoo Wieten, on äiti istunut monta sunnuntai-iltapuolta. Tässä on nyt sinun paikkasi."

Vieläkään hän ei sanonut mitään.

"Kävin pitäjänkirjurin luona, Lena, ja järjestin kaiken, ja kesäkuussa pidämme häämme... Etkö vieläkään sano mitään?"

Silloin otti tyttö molemmin käsin hänen kätensä ja sanoi hiljaa: "Sinä aiot, sillä on kaikki hyvä." Ja peitti kasvonsa käsiinsä ja itki.

Silloin rupesi Jörn silittelemään häntä ja suutelemaan häntä. "Mutta lapseni, lakkaahan nyt itkemästä! Olet minun oma pieni morsiameni. Tule nyt iloiseksi taaskin." Ja hädissään sanoi hän: "en minä sitäkään enään toistamiseen. Lakkaahan nyt." Viimein kun hän ei enää keksinyt muutakaan hyväilynimeä, nimitti hän häntä "punapääksi." Siiloin täytyi tytön heitetä nauramaan, sillä se oli parhaimman lehmän nimi, joka seisoi edessä etummaisena läävissä. Nyt nosti hän päätäänkin, ja katseli kauan häntä, liikahtamatta. Ja sillä tapaa tuli Jörn Uhl todella siihen suloiseen ja hyvään, johonka hän arveli ansaitsevansakin päästä.

YHDEKSÄSTOISTA LUKU.

Oli onnellinen vuosi. He ylpeilivät tointoisestaan ja ylpeilivät upeasta talostaan, jota he arvokkaalla vakavuudella hallitsivat.

Vanha Uhl ei ollut toipunut niin paljoa halvauksestaan että olisi voinut hallita jäseniään, mutta unenkaltaisesti tilastaan hän sentään sen verran parani, että voi istua päivänsä nojatuolissa. Ruoka maistui hänelle hyvältä, samoin piippu; puheenlahjansa sai hän takaisin sen verran, että kotolaiset voivat saada tolkun hänen sopertavista huudahduksistaan. Hänen nuorin poikansa tuli jokapäivä tupaan ja kertoi, astellen edestakaisin, ja katsahtamatta isään, missä töissä kunakin päivänä oltiin. Isä kuunteli vaieten. Mutta kun poikansa oli lähtenyt tuvasta, sanoi hän kaikkea, minkä oli kuullut, tuhmaksi ja nurinkuriseksi. Mutta kun hän oli keskellä parhainta puhettaan ja moittimistaan, rupesi Älypää Wieten puhumaan hänen vaimostaan: "Kerran sanoi emäntä"... tai: "Kerran ei ollut ketään muita kotona kuin minä ja emäntä, silloin sattui hän hyvälle päälle ja kertoi"... tai: "Silloin ennen pikku Elsben syntymää, hänen joka nyt on sillä Harro Heinsenretkaleella..." Tai kehui hän Lena Tarnia tai työteliästä ahkeraa elämää talossa. Silloin kävi ukko aina vaiteliaaksi ja istui silmät puol'ummessa, vino suunsa vielä pahemmin vinossa. Iloisen hyvänsuovan naurunsa, joka hänellä ennen aina oli ollut, oli hän kokonaan kadottanut.

Nuori isäntä oli jo aikaa taas mennyt töihinsä ja mietiskeli siinä huomista ja ylihuomista päivää, myisikö hän nyt kohta myytävän viljan ja karjan, vai myöhemminkö ja saisikohan hän 10 p:ksi marraskuuta todella kokoon suunnattoman korkomaksun. Hän tunsi kyllä itsensä onnelliseksi ja ylpeäksi, kun hän ajatteli sitä suurta luottamusta, jota oli osoitettu kun hänelle, kaksikymmenneljä vuotiaalle oli uskottu tuollainen talo ja kun hän ajatteli kukoistavaa, iloista ja kunnollista vaimoa, joka työskenteli rinnallaan. Mutta hän ei sentään oikein osannut tuudittua täyteen onnellisuustunteeseen. Hän oli kuin takaa-ajettu hirvi, joka hätäisesti on laskeunut polvilleen puron äyräälle juomaan, mutta jo hypähtää kesken juomistaan ylös taas, kun kuulee metsästäjäin ja koirien melun takanaan.

Nuori emäntä ei ottanut huolehtiakseen. Hän hommaili aikaisesta aamusta myöhään yöhön. Työ sai siivet hänen käsissään. Äyriäkään hän ei tuhlannut turhuuteen. Thiess oli häiksi lahjoittanut hänelle muutaman metrin harmaata kangasta. Siitä oli hän laittanut itselleen kaksi yksinkertaista avarahihaista pukua, jotka voi avata ranteimista. Niissä hän nyt hääräili aina yhtä terveenä, ja yhtä iloisena, ja yhä kukoistavampana, käsivarret tavallisesti ruskettuneina ylös kyynärpäihin asti, ja hyräili aina.

Nyt hän oli kyökissä. "Greetta", sanoi hän, "näppärään. Mitä näppärämmin liikutat käsiäsi, sitä pikemmin saat miehen."

"Sekin maksaisi vaivan!"

"Mutta jos saisit hyvän?"

"Löytyykö niitä hyviä?"

"Tyttö, väitätkö sinä, ettei minun mieheni olisi hyvä muka?"

"Niin! Isäntäkö, jaa?"

"Vaiti nyt! Vai arveletko, että minun pitäisi ruveta sinun kanssasi kinaamaan miehestäni? Katso eteesi vaan, että saat itsekin: taitoa siihen tarvitaan, usko se... Mutta minun pitää käydä vasikkoja katsomassa."

Nyt hän oli navetassa nuorimman vasikan luona. "Kohta he sinulta äidin riistivät, pieni punapää parka. Ime nyt... taikka saat. Minä olen sinun äitipuolesi... Noh... nyt käy hyvin jo. Saitko kylliksesi jo? Pane nyt maata ja nuku. Laulaisinko sinulle. Taidan kylliksi kehtolauluja siksi kun niitä tarvitsen. Älä nyt katsele noin tuhmasti minua, punapää, ei minulla ole aikaa. Kun isäntä astua taapustaa pitkine koipineen ohitsesi, sano hänelle terveiset silloin ja sano että hän on aika velikulta. Kun kasvat suuremmaksi, niin rehki sitte hänet kanssasi lampeen, kuten teki viime kevännä veljesi. Hän on hyvästi ansainnut sen minun tähteni. Mitä hän on tehnyt minusta?"

Kun hän seisoi pyykkiastian ääressä, tulivat päivätyöläisen pikkulapset omaisesti juttelemaan hänen kanssaan. He puhelivat hetken keskenään, sitte rupesivat lapset kuuntelemaan. He olivat kuulleet heikkoa piipitystä.

"Kuules, naapuritäti, mikä piipittää?"

"Kuunnelkaas?"

"Täti, missä oikein piipittää?"

"Kuunnelkaa, kuunnelkaa!"

"Täti, sinussa piipittää, sinun rinnassasi."

Silloin polvistui hän lasten eteen, avoi pukunsa rinnalta ja näytti heille pienen kananpojan, jonka hän oli löytänyt puol'paleltuneena ja jota hän lämmitti rinnallaan. Se piipitti ääneen, kun hän laski sen villahuivissa maahan.

Lapset ihmettelivät, ja Lena Tarn nauroi ja sanoi: "Teidän pitää kertoa äidillenne: Äiti, naapuritädissä piipittää."

Se on sanantapa, jota käytetään kun nuori vaimo odottelee perillistä.

Loppupuolla elonaikaa tuli kylään puimakone. Oli silloin kylässä eräs itara emäntä, joka mielestään oli maksanut liikaa silkkipuvustaan, ja joka nyt tahtoi korvata tappiotaan koneella palvelevain kolmenkymmenen työmiehen kustannuksella. Sitäpaitsi oli hänellä vielä ruukullinen härskääntynyttä rasvaa. Niinpä paistoi hän siitä huonossa voissa sitkeitä ja kovia pannukakkuja. Miehet nuustivat niitä, maistoivat hiukan, nousivat penkeiltä ja naulasivat kaikki seitsemänkymmentäkaksi pannukakkua suurelle tuvanovelle, tarttuivat taas köysiin ja vetivät koneensa kovaäänisesti laulaen pihalta. Nyt lähti koneenkäyttäjä pitkin kylää kyselemään uutta työtä arvaten hyvin, että sitä olisi vaikeata saada: eräs isäntä, jonka vaimo keitti niukasti, aikoi käyttää asemaa hyväkseen, tinkiäkseen maksusta, toinen taas luuli menettelevänsä viisaasti, jos hän vielä jätti viljan lyhteisiin. Etenkin emännät olivat vastahakoisia: "Eihän sitä noin vaan ilman muuta voi puhaltaa ruokaa kolmellekymmenelle miehelle! Kahden tunnin päästähän on päivällisaika jo."

Niinpä tuli koneenkäyttäjä neuvottomuudessaan Jörn Uhlinkin luokse. Tämä meni kyökkiin. "Mitä arvelet, Lena Tarn?"

"Sopiiko sinulle?"

"Sopii, sopii. Tuon pavut viidessä kuormassa pellolta suoraan koneelle."

Lena käännähti vielä kerran ympäri, katsahti läpi kyökin kellaria kohden: "Tulkoot. Saavat syödä tuntia myöhempään."

Puolen tunnin päästä surisi ja jyskyi kone. Lyhteet lentelivät, ja raskas mustavilja valui virtana säkkeihin.

Lena ei ollut ollenkaan taipuva huolehtimaan ja mietiskelemään. Hän eli päivästä toiseen kuin lapsi. Siksi olikin hän niin miellyttänyt Jörniä, joka tässä suhteessa oli niin kokonaan toisenluontoinen kuin hän. Hän eli huolettomana kuin lintu. Katsokaa lintuja taivaan alla! Ne eivät kylvä. Ja löytävät kuitenkin ravintonsa, Hän ei pyytänyt itselleen mitään; eikä hänestä ollut mitään kuluja, Hän arveli, että niin pitäisi asiain luistaa. Hän arveli, että voisi uskollisella työllään pakoittaa menestyksen taloon.

Kerran, syksyllä, huomasi hän, että Jörnillä ehkä sentään oli huoliakin. Jörn tuli kylästä käsin pihan poikki, ja hän huomasi ovi-ikkunasta, että hän seisahtui raskaissa mietteissä. Hän lähti ulos häntä vastaan ja sanoi hänelle: "Oletko noin huolissasi, Jörn? Tule, istu hetkeksi tähän minun kanssani penkille."

"En istu mielelläni tässä. Se näyttää niin komeilevalta, ikäänkuin tahtoisimme sanoa ihmisille: katsokaas, tässä istuvat isäntä ja emäntä."

"Sinä olet isäntä ja minä emäntä. Kumma kyllä. Kolmitoistavuotiaana tyttönä juoksentelin minä vielä paljain jaloin hiekkaa ja kangasta, ja isäni huoneen takaseinä oli tehty mäkiturpeista." Hän nojasi käsivartensa pyöreää pöytää vastaan ja laski sitte posken kättänsä vastaan ja katseli mietteissään Jörniin. "Mutta siinä juuri vika onkin. Sinun olisi pitänyt ottaa rikas vaimo, sitte ei sinulla olisi mitään huolia, Jörn Uhl-parka."

Hän ei vastannut mitään.

Silloin jatkoi Lena hiljempaa. "Työtä voin ja osaan tehdä, ja nauraa osaan myöskin. Jos olisi kysymys ainoastaan jokapäiväisestä leivästä ja vaatetuksesta, niin minä kyllä kätteni työllä elättäisin ja vaatettaisin sinun ja muutamat lapset. Mutta tässä vaaditaan enempää. Minun käsieni pitäisi luoda hopeata ja minun lauluni kultaa."

"No tyynnyhän tuosta", lohdutteli Jörn. "Saanhan minä korot kokoon. Minun täytyy kyllä myydä molemmat kaksivuotiaat varsani, ja olisin mielelläni pitänyt niitä vielä vuoden."

Lenassa heräsi naurutuuli taas. "Mutta älähän nyt vastedes vaan erehdy ja myy omia lapsiasi."

"Mitä sekin tullee maksamaan?"

"Voi sinua, Jörn Uhl-raukka! Mitäkö maksamaan? Eipä suuria. Panen maata Wietenin huoneeseen; silloin saa Wieten neljä viis' päivää pitää huolta kahdesta sairaasta. Sitte nousen ylös taas ja rupean töihini."

Jörn oli lapsesta asti tottunut mietiskelemään yksikseen. Niinpä oli hänestä tullut ihminen, ikäänkuin huone, jonka ympärillä on korkeat muurit. Nuori vaimonsa nauroi, lauleli, teki työtä ja rakasti, ja pääsi kaikella sillä ainoastaan hänen sielunsa ovelle. Toisinaan hän kolkuttikin sille, mutta hän ei laskenut sisään. Lena oli hänelle liika hyvä, liika rakas ja liika iloinen. Miksi pitäisi hänen nähdä hänen pimeään huolestuneeseen sieluunsa?

Olisi Lena Tarn päässyt vähän varttuneempaan ikään ja olisi saanut elää huolettomampia päiviä Uhlilla, olisi hänestä tullut yksi noita oivallisia talonpoikaisemäntiä, joita meillä siellä täällä tapaa, jotka aina ovat iloisella tuulella, nopeasanaiset ja nopeakäsiset, toimekkaat ja hiukan hyvinvoivan näköiset, ja jotka muodostavat ikäänkuin iloisen ja hupaisen keskuspisteen talossa. Mutta nyt hän oli vielä liika nuori uskaltaakseen koko luonteenlaadussaan esiin, ja liiaksi vielä lapsuutensa rajoitettujen olosuhteitten painostama voidakseen esiintyä tarpeeksi itsetietoisena. Mutta ikäänkuin aavistaisi hän, että hänellä enää oli ainoastaan lyhyt aika jälellä, säteili hän ihan lempeä ja iloisuutta kaikille ympärillään.

Iltasin kun hän oli kahdenkesken Jörnin kanssa, oli hän hänen ilonsa. Silloin lepäsi hän hänen käsivarrellaan ja teki aina saman kysymyksen: "Tänäänhän sujui somasti, eikö vaan?"

"Sujuihan."

"Koko pesu kuivana. Etkö sinäkin?"

"Mitäh? Minä kuivana?"

"Oh... minä tarkoitan, etkö sinäkin ole saanut paljon toimeen tänään?"

"Kyllä... papumaa on kynnetty."

"Mitä hätää sitten! Tiedätkö, mikä minua harmittaa?"

"Kyllä, tiedän oikein."

"Etten saa väen vuoksi laulaa, tiedäthän. Kun vielä olin nuori tyttö, silloin lauloin kaiket päivät, eihän se koskenut yhtään mitään keneenkään, eipä sinuunkaan, vaikka aina kyllä menit nenä kippurassa ohitse. Mutta nyt täytyy minun malttaa mieltäni. En saa puhuakaan kaikkea, mikä mieleen sattuu. Se on melkein vielä pahempi."

"Olethan hyräillyt koko päivän."

"Mutta en laulanut... Noh?... Sanoppas jotakin!"

"Anna kuulua vaan! Mutta älä niin kovaan'"

Nyt lauloi hän pidätetyllä äänellä kaikellaisia vanhoja ja uusia lauluja. Välillä aina kätki hän päänsä hänen käsivartensa ja olkansa väliin ja nauroi. "Jos ihmiset tietäisivät." Sitte nojasi hän päätään kättänsä vastaan, lepäsi hiukan nojauneena Jörnin ylitse ja antoi lystinkuristen kirjavain mieleenjohtumainsa leikkiä hänen edessään, ikäänkuin äiti kirjavain vitjojen makaavan lapsensa silmäin edessä.

Vielä aamusti oli hän pitänyt huolta ihmisistä ja antanut vastasyntyneelle vasikalle ensimmäisen maidon. Hänellä oli erityinen taipumus ja taito auttaa ja hoivata noita avuttomia vastasyntyneitä, Sitte pani hän vielä levottomalla kiireellä ja hätäisin käsin vettä tulelle Sitte meni hän sisään Wietenin luokse: "Nuori Punike sai kauniin vasikan juuri, ja nyt täytyy minun..." hän aikoi nauraa, mutta ei osannut.

Älypää Wieten oli jo hänen vieressään ja otti häntä vyötäisiltä.

"Sinä olet ajattelematon", sanoi hän "Tule ja pane maata. Hetkesi on tullut."

* * * * *

Se oli somannäköinen ja voimakas poika. Ja vaikka oli käynytkin sanan jälkeen: "Tuskalla pitää sinun synnyttämän lapsesi", ja vaikka hän suureksi kummakseen lepäsi siinä raukeana ja heikkona: niin toisena päivänä laulaa hyräili hän jo lapselleen ensimmäistä tuutilaulua; ja vaikka Wieten varoitti, ja vaati Jörniltäkin nimenomaista kieltoa, nousi hän jo kuudentena päivänä ylös. Hän hoiti koko päivän yksin lastaan, ja meni vielä kyökkiinkin ja nouti sieltä vettä kylvettääkseen lapsensa, ja lauloi hiljaa, ja oli ylpeämpi ja onnellisempi kuin koskaan kukaan kuningatar. Jörn Uhl antoi hänen toimia. Hän ylpeili siitä, että hänellä oli semmoinen vaimo: "ei niin joutava kuin toiset kaikki." Jörn Uhl oli vielä liika nuori ja liika tuhma.

Kyökissä oli täytynyt olla vetoa. Oltiin keväässä, maaliskuussa, jolloin tuulee niin kylmästi ja kosteasti, ja jolloin ilma on niin märkä ja valoton ikäänkuin ei koskaan voisi tullakaan kevättä. Samana iltana makasi hän jo kasvot hehkuvan punaisina vuoteessaan ja oli tiedoton, ja yöllä rupesi hän hourimaan. Hän, joka ei ollut loukannut ketään, hän, joka oli ollut ystävällinen jokaiselle, hän rukoili houreessaan jokaiselta talossa, pieneltä renkipojaltakin ja jokaiselta naapurilta, ja pyysi anteeksi: "Jos minä olen jollakin tapaa loukannut sinua..."

Ikäänkuin hänen hätäytyneen levottoman sielunsa kutsumina, tulivat kaikki uskollisimmat ystävät taloon. Thiess Thiessen ilmestyi yhtäkkiä tuvan ovelle. Kostea maaliskuun tuuli oli vielä enemmän puristanut kokoon hänen muutoinkin kurttuneita kasvojaan. Hän kertoi, että Lisbeth oli saanut viekotelluksi hänet kanssaan Hampurista viettämään ensimmäiset aurinkoiset päivät Aulangolla. Hän astui vuoteelle ja peräytyi takaisin kohta vavisten koko ruumiltaan -- niin säikähti hän, -- meni ulos välikölle ja rupesi levottomana astuskelemaan edes- ja takaisin, puserteli käsiään ja pudisteli päätään.

Aamulla ilmestyi taloon nuori valkea olento. Se astui Jörn Uhlia kohden, joka neuvottomana seisoi vuoteen vieressä, antoi kättä hänelle ja katsoi osaaottavasti häneen.

"Kuule Lena", sanoi hän, "tämä on Lisbeth Junker, jonka kanssa minä lapsena aina leikin. Olen kertonut siitä sinulle."

Mutta Lena Tarn ei kiinnittänyt huomiotansa siihen. Kun Wieten näytti hänelle lasta, katsoi hän sitä pitkällä hiljaisella katseella. Sen jälkeen eivät äiti ja lapsi enää nähneet toisiaan.

Illemmalla kiihtyi kuume. Hän tarvitsi koko avaran vuoteen. Toiset liikkuivat edestakaisin huoneessa, menivät kyökkiin ja palasivat takaisin. Lisbeth Junker seisoi turvonnein silmin ikkunassa ja tuijoitteli ulos pimeään. Thiess Thiessen seisoi kyökissä takan ääressä ja kohenteli tulihangolla turpeenhehkua. Lääkäri tuli kolmannen kerran ja lähti takaisin taas. Kun kuski, joka tunsi hänet, katsahti häneen, näki hän hänen silmissään huolestuneen ilmeen. Pappikin tuli ja puhui Jörn Uhlin kanssa; yhtä hyvin olisi hän voinut puhua tammipylväille, jotka seisoivat välikössä. Oli pitkä tuskaisa yö, oli neuvoton tuskan yö.

Aamun lähetessä kävi hän rauhallisemmaksi taas, mutta oli äärettömän raukea ja sai vaikeasti puhutuksi.

Jörnin piti "sanoa isälle, että hän oli pitänyt hänestä." Jörn Uhl hykertyi katkeraan itkuun: "Ja hän ei ole sanonut yhtään ainoata lempeätä sanaa sinulle, minun tyttöraukkani."

Lena koetti hymyillä, "Ainoastaan vaivaa ja työtä olet saanut kokea", sanoi Jörn.

Silloin koetti hän kankein kielin saada selitetyksi Jörnille, että hän oli ollut hyvin onnellinen. Jörn kumartui syvään hänen ylitsensä. Sairas koetti silittää hänen kättänsä. Muista hän ei enää välittänyt, lapsensakin oli hän unohtanut.

Iltapäivällä, kun kuume taas palasi, kertoi Jörn hänelle, että molemmat uudet lehmät olivat tuodut. Silloin tahtoi hän nähdä eläimet. Hän pyysi. Hän tahtoi kai osoittaa, että hänellä vielä oli harrastusta ympärilleen ja lohduttaa häntä siten, ja erehtyi kuumehoureessaan tähän toivoon.

Silloin taluttivat renki ja suurpiika sisään molemmat isokokoiset lehmät; hän katsoi niitä ja hymyili.

Myöhempään iltapäivällä kiihtyi kuume taas ja puistatti hänen ruumistaan, hän kamppaili sen kanssa yöhön asti; silloin olivat voimansa lopussa. Lääkäri tuli yöllä. Vaununsa lyhdyt vilkahtelivat jääkylmässä yössä. Hän tarkasti sairasta ja kutsui Jörn Uhlin syrjään ja sanoi, ett'ei ollut mitään toiveita enää. Jos vielä oli jotakin järjestettävää...