Part 26
Jörn Uhl astui taaskin vuoteelle, jonka ääressä hän jo oli seisonut kuustoista tuntia. Vielä oli jotakin järjestettävää. Oli jotakin järjestettävää. Hän kumartui alas hänen puoleensa ja sanoi raskaalla avuttomalla tavallaan hänelle, kuinka hän oli pitänyt hänestä.
Sairas yritti katsahtaa häneen. Sen piti olla pitkän ihmettelevän katseen. Hänhän näki ensi kertaa hänen sieluunsa. Mutta silmäluomet olivat liika raskaat.
Puoliyön jälkeen virkistyi hän hiukan. Hän puhui jotakin, joka osoitti, että hän oli lapsena Todumin kankaalla. Kuuli jotakin kuin: "Sinähän olet paljain jaloin"... ja: "Siellä on karmeita"... ja: "Tässä on taaskin muutamia, niin kauniita ja sinisiä.".. Aluksi olivat vielä koulutoverit Todumin koulusta mukana. Juostiin pensaalta pensaalle. Rannattomana aukeni kangas. Silloin loppui toisilta rohkeus ja he tahtoivat takaisin. "No", sanoi hän, "sitte täytyy minun kai lähteä yksin?" Sitte hän antoi kaikille kättä. Ja kun hän siten kulki yhdestä toiseen, eivät ne yhtäkkiä enää olleetkaan koulutovereita, vaan oli siinä vanha opettaja Karstensen, ja hänen kauniit tummat silmänsä välkähtelivät aivan samalla tapaa kuin usein uskontotunneilla, kun hän sysäsi syrjään Lutherin katekismuksen ja rupesi vapaasti kertomaan Vapahtajan uskollisuudesta ja rohkeudesta. Tämä silitti häntä otsalle, joka kuumotti auringonpaahteesta ja puhui: "Lähde nyt vaan, ettet joudu harhalle Uhlista." Seisoi Jörn Uhl'kin siinä ja antoi jäähyväisiksi kättä hänelle ja itki, ja hän ei voinut käsittää, kuinka noin suuri ja voimakas ja miehekäs mies saattoi itkeä noin lapsellisesti. Aivan selvään kuuli hän sen. Älypää Wietenkin oli siinä ja kävi puutarhan läpi taluttaen lasta, joka juuri oli oppinut kävelemään. Ja monta muutakin oli siinä ja itki. Selvästi kuuli hän katkeraa nyyhkytystä ympärillään. Silloin kääntyi hän poispäin ja lähti niin kaikkien ihmisten luota, yksin kankaan ylitse, aina kauemmas ja kauemmas. Oli yksinäistä ja rupesi pimenemään ja häntä rupesi peloittamaan. Mutta mitä edemmä hän kulki sitä kirkkaammaksi muuttui ilma, oli ikäänkuin olisi raskas pimeä pilvi peittänyt sitä puolta taivaasta, jolla aurinko oli, ja ikäänkuin se nyt väistyisi syrjään. Ja vähitellen, ilman valjetessa, tuli taas seuraakin. Tuli kummaltakin puolelta, tuli hiljaa ja huomaamatta, ett'ei hän säikähtyisi heitä, yksityisiä olentoja, ne lähenivät taampaa viistoon ja äänettömästi häntä. Ne olivat ihmisen kaltaisia; mutta niiden silmät olivat paljoa puhtaanloistavammat ja ne kävivät, ikäänkuin niiden mieltä ei ikinä olisi painanut huoli ja pukunsa olivat kuin valkeasta silkistä. Ne tulivat lopulta niin lähelle häntä ja niitä oli niin runsaasti, että niitä oli ihan kaikkialla, ja kaikki olivat ystävällisiä hänelle. Silloin yritti hän hymyillä. Mutta ne sanoivat, ett'ei hän vielä saa sitä tehdä. Tie nousi; edestä läheni kuin valoa ja kuin laulua. Läheni sieltä häntä vastaan kuin lempeyden ja voiman säteilyä. Häneen tarttui monta kättä ja vei häntä eteenpäin, hän tuli vakavan pyhän olennon eteen, joka kumartui syvään häntä kohden ja katsahti ystävällisesti häneen. Silloin oijensi hän kätensä ja yht'äkkiä oli hänellä kädessään kimppu loistavia punaisia kukkasia, sen hän antoi sille olennolle ja sanoi: "Tämä on kaikki, mitä minulla on. Minä pyydän sinulta, anna minun jäädä luoksesi. Minä olen niin hirveän väsynyt. Sitte jälkeen teen minä kyllä työtä niin paljo kuin jaksan. Jos sinä sallit, laulaisin mielelläni siinä ohessa."
Kun kylään levisi tieto, että Lena Tarn oli kuollut lapsivuoteeseen, syntyipä liikettä naisten kesken talosta taloon, ja kaikkien lehmusten alla, ja kaikki surivat. Ei ollut huonetta koko Sankt Mariendonnissa, jossa ensimmäinen ikkuna oikealle sisäänkäytävästä ei olisi ollut verhottu valkealla lakanalla. Itse vanha Juha Rinkmann-ukkokin, joka muutoin aina teki päinvastoin kuin toiset ja joka oli niin äksysti vastahakoinen, että hän tulipalon sattuessa aina rupesi sammuttamaan omaa nurkkaansa ja murahteli sille, joka myöskin rupesi siinä harjoittamaan sammutustyötä: itse hänkin otti sinisen nikkari-esiliinansa, hänellä kun ei sattunut olemaan muutakaan käsillä, ja ripusti sen pienen verstaansa ikkunaan, joka oli lähimpänä sisäänkäytävää, ja työskenteli koko päivän puolipimeässä. Ja häneltä ei sentään oltu tilattu ruumisarkkuakaan.
* * * * *
Kun Jörn Uhl neljä päivää sen jälkeen palasi kirkkomaalta, näki hän renkien ja piikojen seisovan yhdessä ryhmässä; hän käski heidät töihinsä. Keskivälikölle jäi hän seisomaan ja kuunteli. Tässä oli hän usein seisonut ja kuunnellut, mistä käsin hän kuulisi Lena Tarnin hyräilyn ja hänen keveän rohkean astuntansa, oliko hän tuvassa vai kyökissä. Kun hän yhä kuunteli siinä, kuuli hän äänekästä lapsen itkua. Silloin meni hän tupaan. Siellä istui isänsä uunin takana, hänellä oli sammunut piippu kädessään, jota hän liikutteli edes- ja takaisin, ja hän marisi, ett'ei Wieten pitänyt hänestä huolta, Wieten seisoi vuoteen ääressä kumartuneena lasta kohden. Tupaa ei oltu siivottu.
KAHDESKYMMENES LUKU.
Löytyy taloja, joissa elämä on niinkuin kuollutta. Ahneus tai liika raskas velkataakka, julkinen häpeä tai paha omatunto tai pitkällinen parantumaton sairaus ovat ikäänkuin lopettaneet koko elämän, joka oli ollut talossa, ja sulkevat siitä kaiken joka ulkoa pyrkii siihen. Maa kiertää rataansa, sivistys edistyy, tavat muuttuvat, kansa käy sotia, kansan taloudelliset olot paranevat ja huononevat taaskin: tuo talo yksinäisellä kankaallaan, korkeiden hämäräin puidensa varjossa, tuuheiden pensastojensa takana, se ei muutu. Niin liikkumatonna seisoo se kuin naula, joka ruostuu paikallaan kosteassa seinässä. Palvelustyttö kammarissa ja renkipoika tallissa saattavat hetkeksi unohtaa itsensä ja puhjeta nauramaan, mutta lyövät samassa itseään suulle ja vaikenevat.
Viimein, jonakin päivänä, kannetaan talosta ruumisarkku, tai ajavat talon eteen suljetut vaunut ja pakotettuna tai vapaaehtoisesti astuu synkennyt mies siihen ja katoaa loppuelämäkseen houruinhuoneen kätköön; tai muuttaa pari vanhaa epäluuloisesti ja tiukean terävästi katsovaa vanhusta, mies ja vaimo tahi veli ja sisar noista likaisista ummehtuneista huoneista ja tuosta rappeutuneesta talosta syytinkirakennukseen ja pelkäävät yötä, he kun levottomuuttaan ja hätäänsä eivät saa unta, päivänsä pelkäävät he, että heidän lapsensa tulevat, joita he pitävät varkaina, ja joilta he huolellisesti kätkevät arvopaperinsa. Mutta talo joutuu toisiin käsiin. Ikkunat ja ovet avataan selkosen selälleen. Maalarit ja nikkarit laulelevat joka huoneessa. Milloin nauraa nuori vaimo. Milloin tepastelevat valkohiuksiset lapset auringonpaisteisella pihalla.
Oli kolkko marraskuu. Kylmänkostea länsituuli puhalteli päivät pitkät poppelien ylitse, niin että niissä kohisi ja velloi kuin raskasaaltoisessa meressä. Silloin tulivat eräänä iltana molemmat veljet Hampurista kotiin.
He tekeytyivät, kuin olisivat vaan tulleet katsomaan, kuinka sairas isäukko jaksoi ja kummoisessa tilassa talo oli. Mutta isä käänsi päätään seinään päin. Kun he olivat lähtenet ulos, marisi hän, että kaikki nykyiset Uhlit eivät kelvanneet mihinkään, hän oli ollut ainoa kunnollinen Uhl. Hekään eivät välittäneet hänestä sen enempää, tarkastelivat mahtavannäköisinä talonpaikkoja ja navettoja, kiittivät yhtä, enimmäkseen laittoivat ja kertoivat heinä- ja olkikaupastaan, jota harjoittivat ja suursuuntaisesta ajoliikkeestään. Samana iltana menivät he ravintolaan, ensin sentään, "kun ei sattunut kultarahaa mukaan", pyydettyään Jörniltä kaksikymmentä markkaa. Myöhään yöllä palasivat he takaisin.
Jörn Uhl ei nukkunut sinä yönä, hän makasi selällään ja tuijoitteli avoimin silmin ylös eteensä ja ajatteli. Hän tiesi, että he olivat tyhjillä, ja että nyt he olivat tulleet tahtomaan rahaa häneltä. Hän oli huomannut, että heidän takkinsa olivat tahraiset ja että ne olivat edestä risaiset. Hänen poskiaan rupesi kuumottamaan, kun hän ajatteli, että Klaus Uhlin pojat istuivat semmoisessa asussa ravintolassa.
Seuraavana aamupäivänä sanoivat he ohimennen hänelle: "Kuule, ottaisimme Fritz Rappilta vähän rahaa. Hän tarjosi meille. Pääoma merkitsee Hampurissa kaikkea, omaako vai vieraan, se on yhdentekevää. Niinpä otamme sen vastaan. Kuoleman varalta voit sinä allekirjoittaa velkakirjan."
"Niin... niinhän", vastasi Jörn Uhl. "Voinhan minä... olen kyllä piukalla, enkä kelpaa takaajaksi."
"Tämähän on vaan muotoasia", sanoi Henrik. Se oli äänilaji, johon nuorimmalla ei ollut mitään vastattavaa.
Iltapäivällä selvitettiin asia. Samana iltana matkusti Hannu kaupunkiin taas, lunastaakseen saamillaan rahoilla väärennetyn vekselin, josta hän olisi joutunut syytteeseen. Mutta Henrik jäi. Hän valitteli kolotusta kipeässä sääressään ja sanoi että kostea ja lempeä marski-ilma ehkä vaikuttaisi hyvää siihen. Hän kulutti aikansa lähiseudun kapakoissa ja osti veljensä nimessä itselleen uuden puvunkin.
Eräänä iltana joulun edellä tuli hän kammariin, jossa Jörn istui yksikseen ja pyysi kymmentä markkaa rahaa. Jörn vastasi tyynesti, ett'ei hän anna hänelle mitään. Silloin rupesivat Heikin silmät säkenöimään: rahojaan hänen sentään täytyisi hellittää; hän oli jo veljensä nimeen ottanut Rappilta kolmesataa markkaa. Jörn Uhl pysyi vielä levollisena, vaikka äänensä värähtelikin: hän ei antaisi hänelle penniäkään; hänhän käyttäisi kuitenkin kaiken kantaakseen perheensä häpeätä kapakasta kapakkaan. Silloin kirkahti tuo raaistunut mies ja kohotti kätensä käydäkseen käsiksi veljeensä. Tämänkin veri kiehahti silloin; silmänsä leimahtivat, hän tarttui juopuneeseen, työnsi hänet edellään ja viskasi ovesta.
Siitä asti pysyi ontuva visusti kotona. Hän antoi palvelustyttöjen tai ohitseosuvien lasten tuoda itselleen kuminapaloviinaa, ja istui sitte kammarissaan ryyppien naapurin rengin kanssa, joka myöskin oli juomari, ja heittäysi vuoteelleen ja makasi itsensä selväksi humalastaan. Aterianaikoina näki häntä harvoin pöydässä. Näytti kuin saisi hän ravintonsa paloviinasta.
Jörn salli sen tapahtua vaieten, synkän ja umpimielisen näköisenä. Dreier-ukko oli sanonut hänelle: "Älä laske häntä silmistäsi, Jörn! Fritz Rapp ei kanna mitään hyvää mieltä kohtaasi, kun et tahdo maksaa Heikin velkoja. He ovat uhanneet, että antavat hänen kerrankin juoda neljätoista päivää kyllikseen paloviinaa."
Joka kerta kun juomarin piti lähteä ulos, asettui Jörn ovelle ja sanoi lyhyeen ja tylysti: "Sinä jäät kotiin."
Mutta eräänä päivänä, keväällä oli hän sittenkin lähtenyt talosta. Sen jälkeen kuljeskeli hän vuoden verran maankulkurina ympäristöllä, teki sen verran työtä, että sai tarpeekseen juoda, herjaili isäänsä ja veljeänsä ja tuli joskus juomatovereineen talon ohitse ja kirkui ja rehenteli.
Vanha Uhl oli eräänä päivänä keväällä noussut ylös nojatuolistaan ja rupesi taaskin saamaan keppiin nojaten vaivalloisesti liikutuksi. Pian jaksoi hän komppuroida seinänkin nojalle seisomaan ja katsella ulos tielle. Jälkeenpäin pääsi tämä vanha kömpelö mies, kädet upotettuina syvälle taskuihin, paljain päin, hiukset sekaisin ja harmaina, käydä kömppimään taloa ympäri ja odotteli sattuisiko ketään kulkijaa näkymään yksinäisellä tiellä, jolleka hän saisi moittia ja valittaa, kuinka pahasti "Klaus Uhl ja hänen lapsensa" turmelivat ja tärvelivät taloa. Hän luulotteli nimittäin nyt olevansa sama Henrik Uhl, joka oli perustanut kantatilan ja saattanut perheen arvoon. Kerran sattui, että vanhus seisoi tien vierellä, kun ontuva poikansa meni ohitse siitä: rupesi kummaltakin puolelta satelemaan raakoja haukkumasanoja, niin ett'ei Jörn Uhl voinut peittää häpeämistään rengin edessä, joka tuli häntä vastaan rehukäytävällä: hän ravisteli päätään, sitte iski hän sokeassa vimmassa tarikon seinää vastaan niin että varsi meni murskaksi. Samallaisia vihastuskohtauksia sattui hänelle useampia tänä vuonna. Hänen luonteensa rupesi käymään karheammaksi ja muuttumaan synkeämmäksi ja jyrkemmäksi.
* * * * *
Vanha Wieten, jonka hiukset harvenevat ja harmenevat pitää laajasta taloudesta huolen yhä entisellä uskollisuudellaan, mutta laimeammalla innolla ja huonommilla tuloksilla, kuin nuorempina vuosinaan; nyt hänellä on kolme, joiden hyväksi hän saa istua ja neuloa ja paikata: ukkovanhus, Jörn ja lapsi. Kun höperö ukko palaa sisään, istahtaa hän raskaasti avaralle nojatuolille ja murahtaa lyhyeen ja harmistuneesti: "Kerro jotakin!" Silloin kertoo Wieten hänelle vanhoja kummallisia juttuja, jommoisia uneksuva kansansielu on sommitellut itselleen. Muutamat niistä ovat erinomaisen hullunkurisia, toiset taas sangen ihmeellisiä, muutamat kamalasisältöisiä. Iltasin ottaa hän silmälasit nenälleen ja raamatun käteensä. Hän valitsee aina kappaleita Vanhasta Testamentista. Hän valitsee kohtia, joissa puhutaan peloittavista ihmetöistä, suurista hurjista teoista, tai joissa lausutaan voimakkaita kiroussanoja. Uuteen Testamenttiin hän ei oikein ole osannut ottaa suhdetta. Alkuaan oli kyllä hänen luonteessaan kylläkin aurinkoista, hän oli ollut hellämielinen, hyväilyä kaipaava lapsi, kun hän Anna Stuhrin ja hänen lastensa kanssa oli leikkinyt mustalaista metsänotkelmissa. Mutta kamalat tapaukset, jotka seurasivat sitte ja yksinäiset palvelusvuodet marskitiloilla, ja se että hän sittemmin tuli osalliseksi Uhlien onnettomuuteen, oli vähitellen vaivuttanut hänen vastahakoisen sielunsa yhä syvemmälle ja syvemmälle varjoon. Hän ei enää havainnut iäistä auringossa, siksi etsi hän sitä pimeydestä, Hänelle ei elämän ja maailman kuva enää näkynyt kirkkaassa ja viherjöivässä metsänotkelmassa, hänelle näkyi se siinä hämäränharmahtavassa ilmakehässä, joka häilyy vanhojen, korkeiden ja tiheäin kuusien alla.
Talon isäntä on mietiskelevä synkeä mies, jonka huulet, hänen nuoruudestaan huolimatta ovat puristettuina tiukasti yhteen, ikäänkuin olisivat ne yhteen kasvaneet. Hän ei käy kylässä eikä myöskään tiedä, mitä siellä toimitaan, ei se häntä liikutakkaan. Kirkossa hän ei käy. Hänen ajatuksensa eivät liiku kauempana kuin ympäri talossa niin pitkälle kuin Uhlin pellot ulettuvat. Ja sitte liikkuvat ne vielä kolmessa paikassa ulkopuolella Uhlia, Lena Tarnin haudalla, pitäjänvirastossa, jossa verot ovat maksettavat ja tuon valkopäisen ukon somassa, uudessa asunnossa lähellä Schenefeld'in kirkkoa.
Jos joku tänään sanoisi hänelle: isänmaa on vaarassa, hänen pitää mennä apuun, niin vastaisi hän: "Isänmaa? Näettehän, että minulla on täysi siitä, mitä minulla on. Talo on liika korkeassa velassa, isä on heikkomielinen, veli on renttu, Lena Tarn haudassa. Isänmaa?"
Ollakseen tarvitsematta käsityöläisten apua, korjaa hän itse seimet, ovet ja ruoteet. Hän käy kalkkisanko kädessä talon asuntorivin ympäri ja muuraa paikalleen alasvierähtäneet kivet, ja häpeää, kun palveliat sattuvat näkemään hänet siinä toimessa. Mutta talo ei saa päästä rappiolle: valkopää saattaisi yht'äkkiä tulla ja sanoa: "Talo rappeutuu. Pois talosta!" Tästä talosta, jonka tähden hän lapsesta saakka on nähnyt niin paljon huolta ja vaivaa? Ja minne menisi hän sitte noiden molempien kanssa, jotka siellä sisällä kertovat rengistä, joka kyntäessään löysi rauta-astian, joka oli kukkurallaan kultataalareita?
Lapsi saa juosta yksin ja omin neuvoin navetoissa. Hänen ympärillään on ainoastaan vaiteliaita ihmisiä; kun hän kuitenkin on utelias, saa hän kuulla ainoastaan kuivakiskoisista ja alakuloisista asioista, ja saa itseensä jotain pikku vanhaa, haastelee nelivuotiaana pitkäveteisellä alasaksallaan eri eläinten raha-arvosta ja koettaa tallinnurkassa pelata tallirengin kanssa kruunaa ja klaavaa.
Joka vuosi tuli Lisbeth Junker Hampurista muutamaksi päiväksi vierailemaan koulutalolle. Hän pistäysi silloin aina myöskin Uhlilla "pientä Jürgeniä katsomaan." Hänen hiuksissaan ja silmissään oli yhä vielä samaa sunnuntai-päiväistä, koskematonta, ja hänen vartalonsa oli yhtä notkea ja voimakas. Hänen harmaissa silmissään ja varmapiirteisen punaisen suunsa ympärillä oli ilme syvintä vakavuutta. Pikku Jürgen polvellaan, kertoi hän arkakatseisena ja korkealla hellällä ja hiukan ujolla äänellään elämästään ja olostaan kaupungissa. Hän asui yhä vielä tädin tykönä, sanoi hän, ja siellä hän viihtyi hyvin. "Meidän pieni puotimme on ihan kimnaasin vieressä ja lähellä erästä suurta kansakoulua. Pienet ja suuret ostavat pikkutarpeensa meiltä, kirjoitusvihkonsa ja musteensa, ja muuta semmoista, yläluokkalaisille ja professoreille välitämme välistä suurempiakin tilauksia."
Jörn katseli kunnioittavasti hänen hienoa ylhäistä kauneuttaan ja ajatteli: Kuinka kaukana hän on sinusta! Hän on prinsessa, ja sinä köyhä maan raataja. Miksi tulee hän tänne sinun kurjuuttasi näkemään? Hän sanoi hämillään ja nöyrästi: "Mutta sinähän olet vielä liika nuori semmoiseen, Lisbeth."
Lisbeth puisti päätään. "Mitä minä muutakaan, Jürgen? Muutenhan ei minulla olisi mitään tehtävää. Onhan tämä sentään paljoa parempi, kuin olla jossain rasituksena."
Sillä oli keskustelu juossut kuiville. Lisbeth yritteli ruveta puhumaan entisistä ajoista, mutta ne olivat Jörnille niinkuin laajan synkeän metsän takana. Hän oli liiaksi vaipuneena raskaihin ajatuksiinsa ymmärtääkseen Lisbethin arkaa kädenpudistusta ja tuskaa hänen silmissään, kun hän sanoi hyvästit. Vielä toisenakin päivänä tuli hän välistä "vielä kerran katsomaan." Silloinkaan ei keskustelu sujunnut. Lisbeth kertoi ja kyseli ja huomasi tarkalla vaistollaan, että Jörnin ajatukset olivat muualla. Silloin lähti hän. Tiellä lensi häpeän puna kasvoilleen. Saavuttuaan illalla Hampuriin takaisin itki hän, kunnes sai itkettyä kyllikseen.
Kerran kun lapsi oli noin kolmi- tai nelivuotias ja oli leikkimässä ulkona tiellä, tuli hän erään nuorenpuolisen vaaleapartaisen miehen taluttamana välikölle ja huusi. "Isä, tässä on kirkkoherra."
Tuo edellinen kirkkoherra, joka ennen niin ylväänä ja arvostaan tietoisena oli kulkenut kylää, ja joka niin varmana ja isoäänisenä oli puhunut oikeasta uskosta, oli saanut papinviran eräässä suuremmassa kaupungissa. Tämä uusi pappi oli vielä nuori mies, oli mieleltään lapsi ja lausui suoraan ajatuksensa kaikesta. Kaikki, mitä hän sanoi, oli totta, vaikk'ei kaikki niinkään miellyttävää. Hän ei sopinut oikein Uhleille hän ei sopinut noille kovaluontoisille, viisaille ja varoville ihmisille, joiden sanoista täytyy onkia totuus viistoon sanojen takaa. Hän sai vuosien kuluessa yhä runsaammin vastustajia. Lopulta oli koko seurakunta yhtä miestä: se vaati toista, varmempaa ja itsetietoisempaa semmoista jossa olisi papillista pontevuutta ja joka samalla olisi hyvä kortinpelaaja. Evankeeliset seurakunnat eivät vielä kolmesataa viisikymmentä vuotta Lutherin kuoleman jälkeenkään voi sietää pappia, joka ei pyydä olla muuta kuin suora luonnollinen ihminen. Monessakin maapappilassa kestetään paljon raskasta ja aivan turhaa sydänsurua.
Silloin oli hän vielä nuori reipas mies, oli vasta puolen vuotta ollut seurakunnassa ja uhkui kirkasta toivekkuutta: hän saisi sen kyllä vielä luistamaan, luottavalla uskollisella rakkaudellaan ja työllään voittaisi hän kyllä vielä kaikki puolelleen ja samalla ylevälle ihanalle evankeliumille.
Pastori puheli hiukan ilmoista ja tuulista ja sanoi sitte: "Aiomme ensi sunnuntaina pystyttää kirkkoon muistotaulun kaatuneille. Nyt pyytäisin teitäkin tulemaan sinne. Tiedän kyllä, ett'ei teidän ole tapana käydä kirkossa; mutta tästä juhlallisuudesta ei teidän sentään sopisi pysyä poissa."
Jörn Uhl vastasi, silmät maahan luotuina, äänensä ei sentään kuulunut epäystävälliseltä: "Ei ole mielentilani semmoinen, herra pastori, että sopisin olemaan mukana sellaisessa. Tehän tiedätte, kuinka isäni laita on, ja mitä muuta olen kokenut, ja millainen koko asemani on. Minusta on mennyt halu kaikkeen juhlimiseen."
"Ymmärrän hyvin tuon", vastasi pastori, ja katsahti osaaottavasti häneen; "mutta ei meilläkään ole aikomuksena tanssia. Semmoiseen en olisi teitä kutsunutkaan. Tämä on kuolleille osoitettu juhlallisuus."
Silloin katsahti Jörn Uhl ystävällisen näköisenä ylös. "En todellakaan voi tulla", sanoi hän, "se olisi yli voimieni. Mutta olen ajatuksissani mukana, kun vietätte kirkossa juhlaanne. Kaikki olivat kunnon miehiä, kaikki neljä, joiden nimet tulevat seisomaan taululla. Geert Dosen vieressä seisoin hänen kuolinhetkenään. Käyn minäkin jälestä päin katsomassa taulua."
Pastori katsahti häneen, ja häntä miellytti mies, ja hän sanoi: "Saan kai tyytyä sitte." Sitte antoivat he toisilleen kättä ja erosivat.
Sunnuntai-illalla otti hän lasta kädestä ja lähti hänen kanssaan pellon yli kirkkotielle kylää kohden, ja tuli kenenkään huomaamatta kirkkotarhaan ja kirkkoon. Siellä riippui seinänhämärässä kirkas marmoritaulu tammisissa puitteissa, sen ympärillä oli seppele tammenlehvistä. Hän eroitti nimet vielä. Nimien alle oli kirjoitettu: "He kuolivat maansa edestä." Hän nyökäytti päätään. Tuo koruton taulu ja lyhyt yksinkertainen kirjoitus sillä ilahuttivat häntä.
Silloin kuuli hän askelia takanaan, ja kun hän kääntyi katsomaan, oli pastori siinä, ja tämä kysyi kohta: "Miellyttääkö se tuommoisenaan teitä?"
"Lause on hyvä", vastasi Jörn Uhl.
"Moni seurakuntalainen", sanoi pastori, "olisi tuon sijasta halunnut tuohon jonkun ylevän lennokkaan sanan... Tarkemmin katsoen", jatkoi hän vakaana, "tekee jokainen vakava ihminen saman kuin nuo neljä. Nuo tekivät sen kolmessa päivässä tai kolmessa viikossa kukkuraisessa kurjuudessa. Saman teki teidän nuori vaimonnekin, Uhl, muutamassa päivässä; hän antoi elämänsä teidän ja lapsensa edestä, Toiset uhraavat itsensä monivuotisessa työssä, tehkööt sen työnsä sitte lastensa tai jonkun aatteen puolesta, tai minkä puolesta tahansa, joka voi saada ihmisen vapaaehtoisesti kärsimään. Eilen hautasimme täällä erään työmiehen vaimon. Hän kävi harvoin kirkossa, mutta koko hänen elämänsä oli harrasta ja uskollista uhrautumista miehelleen ja lapsilleen. Palveleminen ja uhrautuminen, avuliaisuus ja uskollisuus tai kuinka sitä kutsuukin: niissä on ihmisen todellinen kuninkuus. Niissä on myöskin hänen todellinen kristillisyytensä."
"Tuon ymmärrän hyvästi", sanoi Jörn Uhl. "Tuo on semmoista, että sen voi suoraan ja vilpittömästi ymmärtää." Hän nyökäytti päätään pastorille, ja katsahti häneen, ikäänkuin odottaisi hän häneltä enemmänkin semmoista puhetta.