Part 24

Ei Jörn Uhlkaan oikein osannut rauhoittua tänään. Tuo äkillinen kylpy oli saanut verensä liikkeeseen, kevätaurinko myöskin vaikutti puolestaan. Hänessä sykähteli nuorekasta elonvoimaa, hänen täytyi hengittää syvempään ja katsahtaa kerran ympärilleen monikirjavaan maailmaan, suorentaa niskaansa ja ruveta tähystelemään leivoseen, joka leijaili ylhäällä taivaanlaella eikä yhtään hillinnyt riemuansa.

Hän tunsi ikäänkuin olisi tänään joku juhlapäivä ja hänessä heräsi ajatus lähteä kylään maksamaan verot, jotka olivat langenneet maksettaviksi. Niinpä pukeutui hän pyhäpukuunsa ja lähti verkalleen astumaan peltotietä, katseli nuorta vehnää, joka näytti erinomaisen lupaavalta ja ajatteli samalla Lena Tarniakin. "Hänen hiuksensa ovat päälaella ikäänkuin punamessinkinen kypärä, joka hiukan on valunut niskalle. Aivan kuin sen ranskalaisen kypärä, joka silloin illalla Gravelotten jälkeen istui puuntyngällä hamppuside sääressään... Kun hän toimaa, kuten hän sanoo, ovat silmänsä vakavasti ja ankarasti kiinnitettyinä työhön. Mutta jos joku puhuttelee häntä tai hän puhuu jollekin, nauraa hän kohta. Työ näyttää hänestä ainoalta, jossa sopii pysyä levollisen vakavana. 'Niin täytyy olla', sanoo hän. Mutta kaikkiin muihin asioihin nähden on hän joko pahalla tai hyvällä päällä, enimmäkseen hyvällä. Ainoastaan minulle on hän aina lyhytpuheinen ja usein hän oikein tuituttelee kanssani. Hirveästi huvitti häntä se, että minulla oli tuo kovan onnen lykky sotkeutua tuon eläintoperon kanssa lätäkköön. Jos hän vaan tohtisi niin saisinpa tuon jutun sekä aamiaiseksi että päivälliseksi että illalliseksikin ja särpimeksi joka kerta: 'Siinäs sait'."

Yhä siinä mietteissään matkaa tehden, kohtasi hän vanhan Dreyer ukon, joka ei koskaan käynyt leveätä maantietä vaan aina koko sydämellään maanviljelykseen kiintyneenä, viimeisiin päiviinsä saakka käyskeli viherjöitä hiljaisia peltoteitä, joiden kummallakin puolella peltosarat aukenevat ja hän vanhoilla silmillään sai katsella töittensä hedelmiä. Reipas nuorukainen hiljensi askeleitaan ja rupesi käymään hiljaisen vakaana astelevan vanhuksen rinnalla ja kuunteli, kuten niin usein ennenkin hänen hyviä neuvojaan, joita hän tuki kaskuilla entisistä ajoista ja omilla kokemuksillaan.

"Ennen kaikkea, Jörn! Kuinka vanha nyt oletkaan? Kahdenkymmenen neljän? Älä vaan naimisiin mene, Jörn. Älä millään muotoa! Se olisi tuhminta, minkä saattaisit tehdä! Jokaisella iällä on oma erityinen tuhmuutensa, Jörn; sinun ikäsi tuhmuus olisi naimisiin meno. Minä odottelin aina kolmanteenkymmenenteen ikävuoteen asti ja valitsin sitte punniten ja varovasti. Hän toi mukanaan kuustuhatta markkaa, Jörn; se oli sievonen summa silloisiin oloihin nähden. Alle viidenkymmenen tuhannen et sinä voi sitä tehdä! Vuota, vuota, sanon sinulle."

"Luonnollisesti", vastasi Jörn, "luonnollisesti odotan vielä ainakin kymmenkunta vuotta. Wietenhän on terve ja reipas vielä ja voi vielä kauan pitää emännöimisestä huolen."

Tien käänteessä sanoi hän hyvästit ukolle ja lähti astelemaan reippaasti edelleen ja ajatteli itsekseen: "Ukko on sentään sitkistynyt koko lailla, nyt tänään sen erittäin huomasin... Kaunis, viehkeä ilma tänään. Onpas sentään ihanampaa käydä näin yksikseen ja antaa ajatustensa karkeloida noin vapaasti sinne tänne, kuten vasikat tänään aamulla, onpas se ihanampaa kuin astella tuossa tuon ukon vieressä ja kuunnella hänen elämänviisauksiaan. Luulen jo hieman itsekin tietäväni, mikä on viisainta, mikä ei. Enpä ole koskaan elänyt noin vaan ajatuksetonna nenää myöten kuten veljeni. Naimisiinko? Nytkö naimisiin? Siihen leikkiin en itseäni niinkään hevillä anna. Vasta kolmenkymmenen täytettyäni!"

Hän riisui takin yltään ja ripusti käsivarrelleen. Hänen valkeat paidanhihansa välkkyivät, kuin ikään minkään tuhlaajapojan veljen, joka palaa pellolta ja kuulee laulun ja tanssin helinän.

Näyttipä se somalta, kun se antoi punatakulle jakkarasta. Ikäänkuin kolmivuotias korskuva varsa. Eilen hän ei näyttänyt niin mukavalta, ei hänellä ollut niin kirkkaita silmiäkään, ja tiuski Wietenille ja sanoi kohta jälkeen: 'Älä pahastu, Wieten, nukuin huonosti', ja nauroi sitte. Kaikkea sen mieleenkin tulee: nukkua huonosti? Kun koko päivän rehkii niinkuin hän, niin sittehän pitäisi toki nukkua kuin tukin; mutta tuo on kaiketi kevätpäivien syy. Onpa onni sentään, että me miehet pysymme sentään vähän järjissämme, muutoin menisi maailma joka kevät liitteiltään.

"Merkillinen ilma! Ikäänkuin joisi sitä. Ja se maistuu hyvälle. Onpas toki onni, että pääsin eheänä sodasta, ja että vielä olen nuori ja että tuo suuri talo antaa minulle tilaisuuden näyttää, mihinkä kelpaan. Sittemmin, kun vuodet vierivät -- ja ne vierivät nopeaan -- kun olen saanut asemani varmaksi, otan itselleni kauniin vaimon, jolla on paljon rahaa ja keltaiset hiukset. Onpas niitä rikkaitakin tyttöjä, jotka ovat yhtä iloiset ja reippaat ja yhtä otettavat, ja joilla on yhtä kaunis vartalo. Sitähän ilmestyy aina uusia tyttöjä, joka vuosi, tiheästi kuin nuorta heinää. Jumala ties' mistä ne kaikki tulevat. Miksihän sen siis juuri pitäisi olla tämän?"

Hän puki takin päälleen taas ja saapui lehmuskujanteen varjoon; huonokuuloinen pitäjänkirjuri seisoi ovellaan, hän näytti olevan pahalla päällä. Päivän kuluessa oli nimittäin käyty ilmoittamassa kokonaista kuus' synnyintapausta ja jokainen ilmoittaja oli tunnin verran istunut virkahuoneen mukavassa nojatuolissa, ja jutellut kylän kuulumisista ja maailman menosta, naapureista ja opettajasta, ja lopuksi jonkun verran omasta itsestäänkin, Pitäjänkirjuri oli istunut siinä ja kuunnellut ja koko ajan ajatellut: "Voisit toimittaa parempaakin kuin aina laittaa uusia lapsia maailmaan, ja kiusata minua joka vuosia kirjoittamisella. Laittaisit itsesi kyntämäänkin tuosta."

"Uhl", alkoi hän, "luulisipa että sota olisi jotain vaikuttanut. Mutta eipäs. Päinvastoin. Neljä meidän kuntalaistamme kaatui Ranskassa, Mutta mitäs siitä? Tänään ovat käyneet ilmoittamassa kuus' syntymää! Ja Jens Tappella, joka Le Mans'in luona kadotti kätensä, on taaskin jotakin toimessa. Tänä vuonna ei meillä tule olemaan enempää kuolleita kuin noin viiskymmentä, mutta syntyneitä yli sadan. Mistä saavat ne kaikki kerran leipänsä? Sanoppas sinä se? Maa ei tule avarammaksi, ja jokainen lehmä tarvitsee kuus' vakallistaan. Yleisöä aivan liika runsaasti!... Käy sisään, Jörn." Siten haastellen laski hän räpäyttelevin silmin kultarahat, jotka Jörn Uhl oli latonut pöydälle, käänsi jokaista rahaa kaksi kertaa hyppysissään ja merkitsi määrän huolellisesti kirjoihin.

Jörn Uhl, järkevänä miehenä, suuren talon omistajana ja veronmaksajana myönsi pitäjänkirjurin olevan oikeassa ja sanoi hänkin ajatuksensa kaikesta tästä, "Mihin tullaan, jos väestö lisääntyy noin?" Ja viimeiseksi vielä sanoi hän lujaan: "Naimisiin meno ennen kahtakymmentäviidettä ikävuotta pitäisi suorastaan kieltää." Nämä sanat sanottuaan lähti hän pois ylpeänä tunnosta että noin tärkeissä asioissa oli ollut yhtämieltä niin viisaan ja kokeneen vanhuksen kanssa kuin pitäjänkirjuri oli. Ja taaskin, kun hän asteli peltotietä, takki käsivarrella, välkkyilivät hänen valkeat paidanhihansa.

Kun hän kääntyi pihalle, näki hän valkealla puupenkillä lehmusten alla sisäänkäytävän sivulla istuvan erään miehen, joka näytti päivätyöläiseltä sunnuntai hankkinassa. -- Hän näytti noin kuuskymmen vuotiaalta ja leveän naamansa ympärillä oli harmaa täysiparta, sen lisäksi tuuhea harmaa tukka, joka sankkana riippui otsalla, ja näytti mies kaikessa hyvänsuopuudessaan kuin mikäkin harmaaharjainen leijona. Lena Tarn seisoi hänen vieressään silmiinpistävän vakavana, osoitti Jörn Uhliin ja sanoi: "Tuossa isäntä tulee."

Ukko nousi seisomaan isännän tullessa ja antoi kättä hänelle, istui taas alas ja rupesi sitte tavan mukaan juttelemaan ilmoista ja pelloista. Lena Tarn toi vaieten kahvia, istuutui heitä vastapäätä ja jatkoi sen ranskalaisen sotilaslevätin korjaamista, jonka Jörn Uhl oli tuonut mukanaan.

"Minulla olisi muuatta asiaa...", sanoi ukko. "Eukko ei antanut rauhaa ennen. Sinähän kuuluit toiseen komppaniaan, kapteeni Gleiserin komennuskuntaan? Noh niin, siinähän palveli Geert Dosekin, joka sotapalveluksensa päätettyään palveli täällä sinulla? Eiköhän siten ollut vai? Niin noh, näes, hän oli minun poikani... Hänen äitinsä nyt..."

"Hän oli ensimmäisiä, joka tuli haavoitetuksi."

"Nyt ei hänen äitinsä jätä minulle lepoa ollenkaan: hän kysyy joka ilta, minnehän hän oikein lienee saanut haavan, ja kummoista hänen sitte lienee ollut tarkoitan, josko semmoisen jälkeen on täytynyt kauankin kitua. Eukko arvelee että yhdeksän päivää. Hänhän oli nuori terve ihminen, ja kuolema kai hyvinkin katkera. Ja vieläkö hän lienee jotain sanonutkin ."

"Sanoi hän..."

Ukko oli nyykistynyt pienemmäksi ja katseli suurin hiljaisin silmin käsiensä ylitse alas santaan. "Jos sinä viitsisit kertoa, kuinka kaikki kävi. Kerrotaan että sinä viimeksi olit hänen luonaan. Jälkeenpäin voin minä sitte kertoa hänelle niin paljon siitä, kuin luulen hänen sietävän kuulla."

Silloin kertoi Jörn Uhl vakaana Geert Dosen haavasta, koti-ikävästä ja kuolemasta, eikä salannut mitään.

Lena Tarn ei vielä ollut elämässään nähnyt tai kuullut mitään muuta, kuin mitä kylässä tapahtui, ei ollut välittänytkään muusta. Kuullessaan sanan "sota" oli hänellä ollut joku suuri, epämääräisen kirjava ja tulinen kuva: yllä kirkkaita pyöreitä pilviä, alhaalla palavia taloja, välissä juoksevain ja ratsastavani ihmisjoukkojen vilinää, sotaherra rinta täynnä tähtiä, eläköönhuutoja, välkkyviä kypäröitä, vartiotulia. "Nyt kiitos olkoon Jumalan." Niin oli seisonut koulun lukukirjassa. Hän ei ollut tietänyt mitään yksityisen sotamiehen hirveistä kärsimyksistä ja kamalista tuskista. Hän kuunteli, kasvot tuskasta värähtelevinä. Mutta sielunsa syvyydessä sykähteli ja riemuitsi salainen ilo: että sinä sentään olet päässyt eheänä sieltä, Jörn Uhl.

Vanhus ei puhunut enää paljoa. Pienen ajan perästä nousi hän ylös ja lähti vaieten pois. Isäntä saatti häntä puistokujanteen päähän asti. Sitä kunnianosoitusta hän ei ole tehnyt kenellekään toiselle, ei ennen, eikä jälkeenkään. Kauan seisoi hän ja katseli hänen jälkeensä, kuinka hän astui jäykkänä ja raskasaskeleisena, oikeaa päivätyöläisen käyntiä. Neljän tunnin matka oli hänellä edessä. Raskas matka ja raskas perille tulo.

Palatessaan puukujannetta, heräsi Jörnissä taas päiväinen mielihyvän tunto. Häilyväin kevätviherjäin lehvien välitse näki hän aurinkoisen pihan ja sen perällä pitkänä ja leveänä lepäävän talorakennuksen: tumma ja harmaa olkikatto lepäsi pitkänä ja korkeana, ikkunat punaisessa seinämuurissa välkähtelivät viheriöissä puitteissaan, sisäänkäytävän vieressä kasvoi reheväkasvuinen viinipensas, viinipensaan edessä oli valkea istuinpenkki, edessä pöytä; penkillä istui Lena Tarn ylpeänä ja taisteluun valmiina ja koko terveessä täydessä nuoruuden kukoistuksessaan.

Silloin lensi mieleensä sana, jonka hän sodan aikana joskus oli lukenut sanomalehdestä, joka oli eksynyt patterioihin. Siinä oli eräässä joulukirjoituksessa ollut puhetta rauhasta ja oli siinä puhuttu komeilta kaikuvia sanoja, "rauhan siunauksista." Tuo juhlallinen sana oli silloin miellyttänyt häntä. Nyt vaikutti tuo rauhaisa ihmeen ihana kuva edessään että hän muisti sen sanan. Ja raskaalloisella tavallaan teki hän katekismuksen tapaan itselleen kysymyksen: "Rauhan työt? Mitä ne ovat? Kaikki kuin ovat: kyntäminen, kylväminen, niittäminen, talojen rakentaminen, naiminen, lasten kasvattaminen."

Lena istui siinä pää niin vaipuneena, ikäänkuin ei hän ollenkaan osaisikaan laulaa eikä heilahutella jakkaraa ja ikäänkuin ei hänellä ollenkaan olisikaan vallattomia silmiään. Toukokuun aurinko riemuitsi ja osoitti sädekäsillään tuota kumartunutta päätä: "Katsos vaan, Jörn Uhl, kuinka se välkkyy; älä kajoo siihen, se on sulaa tulta!" Ilma lepäsi hempeänä, suloisena ja velttona kevätauringon käsivarsilla, ikäänkuin olisi se nauttinut itsensä raukeaksi.

Kun Jörnin piti mennä ohitse osoitti Lena luomatta katsettaan ylös pieneen sinikantiseen vihkoon, joka oli hänen vieressään pöydällä ja sanoi jotakuinkin nenäkkäällä äänenpainolla: "Tulin tekemään voi-tiliä."

Semmoinen tilin teko oli hänestä hirveän vastenmielistä, siinä kun piili jonkinmoista epäluottamusta; mutta täytyihän siihen mukautua. Hän antoi kirjalle vielä halveksivan sysäyksen ja nousihe hiukan suoremmaksi, Jörn istui hänen viereensä ja rupesi tarkastamaan jokaista yksityistä lukua, jotka tyttö uhallakin osoittaakseen vastahakoisuuttaan koko mokomiin tilientekemisiin, oli tahallaan kirjoittanut huolettomasti niin ettei Jörn saanut selvää kaikesta. Näyttäytyi välttämättömäksi, että tytön aina joukkoon täytyi kumartaa palava päänsä kirjan ylitse, joka oli Jörnin kädessä. Silloin rupesi kiemahtelemaan Jörnin silmissä, niin että hän veti otsansa ryppyihin, eikä salannut enää paheksuntaankaan tuommoista kevytmielistä kirjanpitoa vastaan. Sitte rupesi hän huolellisesti ja tarkkaan laskemaan löikö summa todellakin yhteen hänen allekirjoittamansa luvun kanssa. Puol'ääneen mainitsi hän yksityiset luvut, samalla kun hän kankealla etusormellaan poimi jokaisen luvun ikäänkuin heinätarikon nenään. Tyttö sovitti silloin aina pienen oikaisun sinne pienen oikaisun tänne, taivuttihe vasemmalle, taivuttihe oikealle ikäänkuin tarkastelisi hän miltä tuo korjattu lasku oikein rupeaa mallaamaan, ja ääntää hyristeli koko ajan puolin hyvänsävyisästi, puolin vihoissaan ikäänkuin mehiläinen, joka huomaa toisen jo istumassa kukanummulla. Eipä kestänyt kauan, ennenkuin Jörnkin rupesi kuuntelemaan tarkemmin sitä. Luvut menivät sekaisin häneltä. Häntä suututti ja hän nousi ylös: "Lasken kammarissa tarkemmin." "Sehän sopii hyvin", vastasi tyttö.

Illalla, kun rupesi hämärtämään, lähti hän vielä käymään laitumelle, nähdäkseen kuinka karja siellä viihtyi. Mutta sen sijaan että hän muutoin aina saat toi seista tuntimääriä karjaansa katsellen ja mietiskellen sen menneisyyttä ja tulevaisuutta, katseli hän nyt sen ohitse ilmaan ja palasi takaisin. Kun hän saapui pihalle, pyörähti hän ympäri. Ja kun hän ei huomannut ketään ihmistä lähistöllä, nauraa hymähti hän matalaan.

Myöhään illalla alkoi sataa. Hän istui huoneessaan avoimen akkunansa ääressä ja veteli sauhuja puolipitkästä piipustaan ja tunsi, kuten enimmäkseen ainakin istuessaan tähän aikaan vuorokautta kirstullaan keskellä omaa vähäistä valtakuntaansa erinomaista mielihyvän tuntoa. Näinä hetkinä pääsi hänessä valtaan hyvänsävyisyys, joka hänessä oli Thiesseniläistä perintöä. Mutta sen sijaan että hän muulloin aina istui tässä hyvästi suoritetun päivätyön tunnossa tai että hän rakenteli tulevaisuuden suunnitelmia ja järjesteli elämäänsä, niinkuin lapsi ylen suurta joulukakkuansa, joka sen mielestä on niin suuri ett'ei se koskaan voi loppua, niin johtui hän tällä kertaa taaskin kerran mietiskelemään ja ajattelemaan sitä että hän sentään tähän asti oli saanut nauttia hyvin harvoja ilopäiviä, ja että kuinkahan hänen oikein oli järjestettävä elämänsä että hänkin hiukan pääsisi päivän puolelle tuosta kolakasta kylmästä varjosta. Tähän asti oli elämänsä aina mennyt tähän tapaan: huolista oli hän joutunut velkoihin, kovasta työstä Gravelottella äskenkynnetylle pellolle, jossa oli niin hankalaa käydä, ja samaan suuntaan aina. Lopuksi ajatteli hän, että olisi hänelläkin sentään jonkunverran oikeutta päästä hänenkin vähän lempeämpään, hellempään ja hupaisempaan oloon.

Talossa oli kuoleman hiljaista. Ulkona kahisi ja rapisi sade. Omenapuista kuului viehkeätä linnunlaulua. Ilma pensaitten välillä oli niin pehmeän hempeää ja viehkeää, oksilta tipahteli raskaasti ikäänkuin jokaisen kirkkaan putoavan vesihelmen mukana putoisi oksalta oksalle maahan pienen pieni siro ja kaunis menninkäisolento. Jörn katseli ulos ja odotteli ja oli kuulevinaan, kuin olisi ilmassa hiljaista ilonaurua ja kuin kuulisi hän lehtien kirpoilevan auki. Akkunan edessä oli kirjavaa liikettä ja elämää: hyttyset surisivat ylös ja alas, hämähäkit kiipesivät esiin, etsivät ja löysivät toverinsa ja jokainen ryhtyi tehtäviinsä.

Muisto hiekkatytöstä heräsi mielessään ja hän muisti nuo uhkeat naiset kuvassa, jonka hän oli ostanut paperikaupasta. Hän mietiskeli ja katseli eteensä ja johtui ajatuksissaan taas Lena Tarniin. Lena istui taaskin hänen vieressään valkealla penkillä ja kumartui kirjan ylitse ja hän näki edessään taaskin tuon kauniin valkean kaulan vaaleanpunervain hiuskiehkuroidensa alla. Hän pudistautui mietteistään, oijensihe suoremmaksi istuimellaan ja sanoi hitaasti ja pitkään: "Rauhan siunaukset."

Silloin aukeni ovi ja Lena Tarn astui sisään, ja jäi neuvottomana ovelle.

"Tule tänne!" sanoi Jörn. "Mitä asiaa sinulla on?" Hän oli niin liikutettu, että tuskin sai puhutuksi.

"Tulin noutamaan kirjaa takaisin. Luulin, että te olitte vielä laidunmatkalla." Hän etsi kirjaa kirstun kannelta.

Silloin puhutteli Jörn häntä: "Et ole viime päivinä ollut oikein hyvällä tuulella. Vaivaako sinua mikä?"

Tyttö viskasi lettiään kerran ja vastasi lyhyesti: "Saattaahan toisinaan vaivata; mutta se menee kyllä ohitse kohta."

"Olet kai tyytyväinen nyt, kun Wietenin täytyy nukkua sairaan luona, ja sinä saat pitää huoneesi yksin?"

"Miksi niin? Aivan yhdentekevää minulle. Kellä on hyvä omatunto, hän nukkuu aina hyvin, olkoon sitte yksin tai kaksin."

"Sitte täytyy sinulla olla huono omatunto, sillä eilen illalla, kun tulin käytävän lävitse, kuulin sinun huutavan unissasi."

"Noh, niin... en kai voinut hyvin."

"Mitä vielä... että sinä et hyvin? _Kuu_ tuohon on syypää; se on saanut kurkistaa kammariisi."

"Mutta minäpä sanon että siihen voi olla toisetkin syynsä."

"Minä sanon että syy on kuun."

Tyttö heitti häneen vihastuneen silmäyksen. "Niin kuin te kaiken tietäisitte! Enpä huutanutkaan unissani, olin aivan valveilla. Kolme vasikkaa oli päässyt ulos ja juoksivat ulkona heinässä. Näin ne selvästi kuunvalossa. Silloin huusin."

Jörn naurahti: "Kyllä ne ovat olleet kuuvasikoita."

"Niinkö? Enpä usko. Sillä laitoin ne aamusti itse sisään, ja silloin näin että läävän ovi oli auki. Luulenpa että renki on viime yönä ollut ulkona kosiomatkoilla. Sinä aina olet tuommoinen pitkäsilmäinen ja tähystelevä ja sekoitat nenäsi kaikkeen: kummastelen, ett'et sinä sitä ole huomannut."

"Sinutteletko sinä minua?"

"Sinäkin minua. Olenhan melkein yhtä suuri kuin sinäkin, etkä sinäkään mikään kreivi ole ja yhtä järkevä minä olen kuin sinäkin." Tyttö nosti päätään jotenkin koppavasti ja kun hän tempasi kirjan ikkunapenkiltä, ikäänkuin olisi se tulessa siinä, näki Jörn hänen silmänsä olevan ilmiliekissä.

"Varo, varo itseäsi kuulta!" sanoi hän. "Muuten saat taas tänä yönä paimentaa vasikkoja."

Hän oli noussut seisomaan, mutta ei toki tohtinut kajota häneen. He katselivat sentään kumpikin toisiaan, ja huomasivat kumpikin, kuinka oli toisen laita. Jörnin silmissä oli taaskin sama katse, joka niissä jo aamusti kerran oli ollut, oli voitonvarma ylimielinen katse, joka tahtoi ikäänkuin sanoa: "Tiedänpä suunnilleen mitenkä tuommoinen tytön vihastus on selitettävä." Tytön silmät taas sanoivat: "Olen liika ylpeä pitääkseni sinusta. Oi, minä pidän sinusta niin." Tyttö lähti hitaasti huoneen hämärään, ikäänkuin tahtoisi hän antaa aikaa hänelle sanoa vielä jotakin tai ottaa hänet kiinni. Mutta Jörn oli liika saamaton semmoiseen ja nauroi hämillään.

Tuli yö.

Oli ihmeellinen hiljainen yö. Puista kuului pisartelua vielä, ikäänkuin hiljaista lapsen itkua, kun se illalla makaa yksin vuoteessaan ja tuntee itsensä jätetyksi yksin ja pelkää. Taivaanrannalla välähteli keveästi, ikäänkuin astuisi joku äiti kynttilä kädessä kamariin katsomaan, joko lapset nukkuvat. Humusi hiljainen tuuli, ikäänkuin jonkun äidin kehtolaulu lapselleen. Lisäksi loisti kuu melkein täytenä, ainoastaan hiukan enää kapeana kasvoiltaan, ja tähdet koko taivaalla heittivät tuhansia kultapeitsiä maata kohden, niin että kaikki maan päällä kyykistyi ja vartoi hiljaa. Itse ihmisetkin, jotka sattuivat kulkemaan tietä, puhuivat hiljaa.

Jörn Uhl oli istuutunut alas ja nousi seisomaan taas. "Lähdenpä tästä kerran tähystelemään kuutakin taas. On erinomaisen kirkasta nyt."

Hän otti miehenkorkuiset telineensä, jotka hän itse oli laittanut, ja kaukoputken kirstusta. Nyt hänellä oli entisen vanhan lommoisen kaukoputken sijasta komea yötähystin kolmen ja puolen tuuman vahvuisella suurennuslasilla. Professori kimnaasissa, joka oli kuullut nuoren isännän tähtitieteellisistä harrastuksista, oli kerran tehnyt matkan hänen luokseen, ja oli sitte toimittanut hänelle tämän putken. Se oli ensimäinen ja ainoa ylellisyystavara, jonka hän oli hankkinut.

Kun hän mahdollisimman hiljaa hiipi keskivälikköä, oli Lenan kammarin ovi vielä auki ja tyttö astui kynnykselle ja nojasi ovenpieltä vastaan.

"Vieläkö sinä ylhäällä olet?" kysyi Jörn neuvottomana.

Tyttö vastasi: "Eihän vielä ole myöhäistä."

"Taivas on niin kirkas: lähden tästä tahtiakin katsomaan taas kerran. Jos haluat, niin tule mukaan."

Tyttö jäi ensin seisomaan, mutta sitte kuuli hän, kuinka hän tuli jäljissä.

Hän pystytti kolmijalan ruohostolle ja sanoi: "Sunnuntai-iltapäivällä olisi sinun pitänyt olla katsomassa, silloin oli putkeni edessä kuu ja kauniita tähtiä."

"Oh, mitä sinä puhelet! Iltapäivällä? Ovatko tähdet sitte päivisinkin taivaalla?"

"Luonnollisesti, tyttöseni! Missä sitte?"

"Oh... sitä en minä ole ajatellut. Luulin vaan, että ne ovat kuin yövartiat, öisin matkoilla ja päivisin vuoteessa."

Jörn Uhl pudisti päätään vahvasti: "Ovat sinullakin meiningit!... Oletko oikein tosissasi luullut niin?"

"Olen", vastasi hän. "Älä sen vuoksi niin kummissasi katso minua, kyllä minä oikein totta olen niin luullut."

Mutta Jörn ei sentään uskonut häntä. Sillä oli aina jotain niin veitikkamaista silmäkulmissa, silloinkin kun se oli totinen.

Hän tähysteli taivaalle ja suuntasi putken ja katsoi sen läpi, suuntasi sen tarkkaan ja sanoi sitte pidätetyllä äänellä: "Katso nyt."

Tyttö asettui niin taitamattomasti, että Jörn laski kätensä hänen olalleen ja kysyi: "Näetkö mitään."

"O", sanoi hän. "Näen... minä näen... suuren talonpoikaistalon, joka palaa. Sillä on olkikatto. O... kaikki palaa; katto on ilmiliekissä. Säkenet leiskuvat. Se on oikea vanha dithmarskilainen talonpoikaistalo... Oi, mutta oikein totta! Enpä ole koskaan luullut, että tähdissä asuu talonpoikia."

"Noh", sanoi Jörn. "Riittää jo! Mutta tyttöseni!... sinä joko et ole oikein viisas tai olet sinä aika velikulta."

"Mitä nyt taas?" sanoi tyttö ja katsahti kummastuneena häneen.

"Sinulla on liika vilkas mielikuvitus", sanoi Jörn vakaana, "se ei ole eduksi tieteitä harjoittaessa... No, näetkö mitään muuta?"

"Minä näen... näen... syrjässä talosta on lauta-aita, se on hämärässä; palava talo on nimittäin taampana. Mutta palavaan välikköön näen syvälle. Kolme neljä lyhdettä on jo pudonnut ullakolta ja makaavat ilmivalkeassa välikön lattialla. Voi, kuinka kamalaa! Näytä minulle joku toinen talo, joka ei pala... Näytä minulle joku talo, kuule, näytä semmoinen talo, jossa juuri laskevat vasikkoja navetasta."

Jörn nauroi iloisesti. "Senkin veitikka", sanoi hän, "tahtoisit kai vielä nähdä jakkarasikin taivaalla, vai kuinka? Noin, korkealla pään ylitse."

"Sinun olisi pitänyt saada jakkarasta! Sitä päivää en anna sinulle anteeksi... kuule, enkä sitäkään, kuinka sinä katselit minua! Usko se!"

Jörn ei koskaan vielä ollut antanut kenenkään ottaa osaa tutkimuksiinsa. Nyt ihmetteli hän hänen kummastustaan ja oli iloinen siitä ja hänen riemustaan. "Tuommoista et odottanut, vai? Niin, näet sä! Tuo, jonka nyt näit, on eräs sumutähti, sen nimi on Orion. Ymmärrätkö, semmoinen tähti, joka vielä on vapaana."

Tyttö virkkoi syvään hengittäen: "Nyt käsitän minä hyvin, että sinä olet niin huvitettu tästä."

Jörn nyökäytti päätään ja sanoi: "Kun puhut noin viisaasti, niin saat nähdä kuunkin vielä. Odotas hiukan."

"Jo sinä nyt olet, aivan kuin olisi kaikki tuo -- tuolla ylhäällä sinun lahjoitettavinasi. Tänne kuu!"

Jörn suuntasi putken, ja otti tyttöä taas käsivarresta, ikäänkuin olisi hän avuton lapsi.