Part 23

"Hänessä oli nimittäin äidin kuoltua tapahtunut suuri muutos. Jokapäiväinen työ, jossa hän nyt oli, ja joka myöskin sai hänet tekemisiin kaikellaisten ihmisten kanssa, herätti ja vahvisti hänen luonteessaan kaikkea sitä, joka siinä oli isältä perittyä. Se mikä säikähdytti hänen saamattomampaa ja herkkämielisempää veljeänsä ja synkistytti hänen sieluansa, sitä oli hän lähennyt tyttömäisen uteliaana, notkeana ja mukauvana ja oli tottunut siihen. Ikäänkuin raskaista kauniista unista heränneenä, katseli hän ympärilleen todelliseen elämään, ja siitä oli hänelle suurta kirkasta riemua. Mutta kun ei hän kuitenkaan niin nopeasti voinut toipua noiden kirjavien unien lumosta ja kun hän siis astui todellisen elämän piiriin ikäänkuin olisi olallaan yhä kuninkaan viitta ja jaloissaan punaiset kulkuskengät, niin ei hän astunut elämään, hän hoiperteli sen piiriin yhä uniensa humalassa, ja hoiperteli sitä pahemmin, kun oli perinyt vahvan annoksen äitinsä tulisuutta. Hän oli perinyt tämän nuorekkaat ruskeat silmätkin, jotka aina kuulsivat kosteina. Siten hoiperrellen oli hänellä onni sentään mukanaan. Hän tuli kylässä tuttavuuteen erään nuoren miehen kanssa, erään käsityöläisen pojan, joka oli kotonaan paranemassa, oltuaan nuorempana perämiehenä eräässä rahtihöyrylaivassa ja tehtyään ensimatkansa, jolla oli sairastunut. Nuo reippaat verevät nuoret, jotka ulkona peltotiellä olivat eräänä päivänä kohdanneet toisensa ja vaihtaneet keskenään jonkun turhanpäiväisen sanan, olivat ihastuneet ja rakastuneet toisiinsa niin, että koko muu maailma oli heidän silmissään kuin sumuharson takana. Senpä vuoksi täytyikin hänen nauraa sydämensä pohjasta, kun hän nyt kuuli veljensä äänen noilta epätodellisilta mielikuvien mailta. Kohta jälkeenpäin lähtikin hän kammarista ulos puutarhaan, jossa perämies seisoi tiheän pihlajapuun takana.

"Mutta toinen leikkitovereista, pieni Wieten Penn, hän kuunteli hehkuvin poskin ja avoimin suin tätä kertomusta, jonka mukaan nuo salaiset voimat, jotka siihen saakka aina olivat seisoneet mykkinä ja silmät sulkeutuneina kaukana sumun verhossa, ensikerran ilmoittivat olemassaolostaan sanoilla ja viittauksilla. Sitäpaitsi piti hän pojasta paljon, koska hän oli niin hyvä ja viisas, ja koska hänellä oli niin ihmeelliset elävät silmät, ja oli hän syvästi surrut sitä, että viime viikkoina niin harvoin oli saanut puhua hänen kanssaan, ja oli kerran jo yöllä sydän sykkivänä seisonut hänen ovensa takanakin ja tahtonut hiukan puhella ja leikkiä hänen kanssaan. Nyt iloitsi hän tietämättään siitä että hänen sisarensa oli lähtenyt ulos ja että heillä nyt oli yhteinen salaisuus keskenään. Hän valitti, että poika näytti niin kalpealta ja oli niin suruisa ja rupesi arasti silittämään hänen poskeansa ja suutelikin häntä lopuksi. Se oli pojalle äärettömästi mieleen. Sillä vaikka kappaleissa, joita he olivat näytelleet, kyllä usein oli ollutkin puhetta suuteloista, ei hän sentään vielä ollut koskaan itse semmoista koettanut. Nyt koettelivat he lapsellisesti, millä tapaa se kävisi parhaiten päinsä, innostuivat siitä ja nauroivat ja olivat kuin taivaan enkelit. Ja melkeinpä oli tuo ystävällinen lapsi nuorilla punaisilla huulillaan suudella hänet paikalla terveeksi; mutta hänessä oli liika paljon äitinsä heikkoutta. Hän vaipui taaskin hätäyneeseen tuskaansa, vapisi ja epäröi ja kysyi: 'Mitä pitää minun tehdä? Menenkö minä, jos se taaskin kutsuu?' Silloin lupasi tyttö juosta aamulla varhain lehmälaitumelta, jossa hän oli lypsämässä, ja tulla hänen luokseen.

"Samana iltana pyysi hän sydäntä liikuttavasti isältään, että tämä antaisi kyntötyön siellä takavainiolla jollekin toiselle, syytä pyyntöönsä hän ei sentään sanonut. Isä huomasi kyllä poikansa tuskan, mutta tahtoi kovuudella valjastaa hänet niin sanotun elämäntehtävän eteen, pyyntö muistutti hänelle myöskin hänen syyllisyyttään, ja hän eväsi pyynnön pudistaen pilkallisesti ja sanaakaan sanomatta päätään.

"Niinpä tapahtui onnettomuus.

"Oli kylmä, kolkko ja pimeä kevätaamu. Leveät sumusiekaleet lepäsivät vielä notkelmien pohjilla juroina ja tumpeina kuin suuret laiskat eläimet. Kuitenkin oli maassa ikäänkuin jotakin nousevaa heräämistä, ikäänkuin odottaisi runsas määrä nuorta uneksuvaa elämää hiljaista kirkasta synnyinsanaansa. Länsituuli humusi mereltä käsin tyyneenä ja tasaisena ikäänkuin laulu ennen näytelmän alkua. Kuitenkin oli yö vielä kuningattarena ja sen kammot ruhtinaina, jotka pyysivät vielä, ennenkuin valtakunta oli menetetty, tehdä pimeitä tekojaan.

"Silloin läheni lapsi lehmälaitumelta käsin juosten viistoon pellon yli pojan luokse. Tämä kynti juuri mäkeä alas, niin ettei hän huomannut tyttöä. Hän asteli levottomana hevostensa jäljissä, pää kumarassa ikäänkuin kuulustelisi hän jotakin, hän nyökäytti päätään, pudisti sitä sitte taas ja puristi kätensä nyrkkiin hellittäen auran kurjesta. Tyttö luuli että hän puheli hevosilleen kuten kyntäjillä on tapana, ja tuli juosten lähemmä. Mutta yht'äkkiä kohotti poika molemmat kätensä ja huusi kovasti: 'Minä tulen', juoksi auran ja hevosten ohitse ja huusi: 'Minä tulen! minä tulen', ja oli muutamalla hypähdyksellä pensaikossa. Tyttö näki epäselvästi hämärässä, kuinka hän kaatui ja katosi. Hänkin meni tainnoksiin, juostessaan kaatui hän. Aurinko nousi.

"Hetken päästä tuli suurpiika vainiolle hakemaan tyttöä, hän kun luuli että tämä oli juossut kyntäjän luokse ja lapsen tapaan kuluttaisi aikaa hukkaan siellä laverrellen, hän tapasi hevoset paikallaan seisomassa, ilman ajajaa, ja tytön, pitkällään maassa, lähellä auraa, kyntövaossa, sormet rutistettuina multaan, ikäänkuin tahtoisi se pitää itseään kiinni. Hän saatiin virkoamaan, ja kertoi sitte vavisten ja lopuksi ääneen itkien, minkä oli nähnyt. Perästäpäin makasi hän kokonaisen vuorokauden kuumeessa. Lähemmä puoltapäivää löydettiin poika hukkuneena eräästä kuopasta."

Valkopää otti piippunsa esiin ja kuroitti kädellään Thiessiä kohden, sanomatta sanaakaan. Tämä ymmärsi hänen tarkoituksensa, iski tulitikulla tulta ja antoi hänelle.

"Miksipä kertoisin tästä lavealti ja pitkälti. Isä tuli myöhään illalla kotiin ja tapasi poikansa salissa parilla raudanpalasella makaamassa. Hän kumartui eteenpäin, ja katseli häntä hämmästyneenä, muuttui yhä jäykemmäksi ja seisoi viimein ihan suorana hänen edessään. Kun naapurit hautajais-päivänä ilmoittivat osaanottoaan hänelle, kysyi hän: 'Miksikä? Vaimoni ja hänen poikansa olivat kaksi elämään kelpaamatonta sunnuntai-ihmistä, He ovat hiljaisessa toimettomassa haudassa paremmin paikallaan kuin todellisessa elämässä'.

"Kahdeksan päivää jälkeenpäin sai hän kuulla tyttärensä rakkaussuhteesta. Hän vaati lyhyesti ja tylysti, että hän jättäisi lemmittynsä. Mutta tyttö oli yhtä jäykkäluontoinen kuin isänsäkin ja sanoi hänelle, että hän tahtoi tulla onnellisemmaksi kuin äitiraukkansa, ja ett'ei hän aikonut jättää perämiestään. Silloin ajoi isä hänet talostaan.

"Siitä päivästä menivät hänen asiansa huonosti. Kahdeksan kurjaa viikkoa viipyi Wieten Penn, kokematon lapsi, vielä yksin hänen luonaan. Hän ei katsahtanutkaan tyttöön eikä puhunut sanaakaan hänelle. Aluksi matkusteli hän yhä vielä paljon ja harjoitteli vanhaan tapaansa kauppaa, osti ja myi. Mutta kun hän kauppansa ohessa vaati jokaisen suostumaan omiin ankaroihin ja synkkiin mielipiteisiinsä, vetäytyivät hänen vanhat hyvät liikeystävänsä hänestä pois. Niiden sijaan ilmestyi epäiltäviä ihmisiä, ne tungeskelivat hänen seuraansa, ilmoittivat meluavasti suostumustaan hänen mielipiteisiinsä ja saattivat hänet yhä syvemmälle uhmaan ja luulotteluun. Lopuksi huomasi hän takertuneensa pahaan ikäänkuin käärmeen kiemuroihin, mutta syyllisyytensä ja uhmamielensä estivät häntä katkaisemasta niitä siteitä. Kun yhä kävi selvemmäksi että hänen taistelunsa oli taistelua itse iäisyyttä vastaan, sitä vastaan, joka on kaiken pohjana, ja että tämä taistelu oli turha, se kun oli epäinhimillinen, silloin iletti ja kammotti häntä itseänsäkin itsensä puolesta. Tyttöparka asusti silloin vieläkin neljä päivää ja neljä yötä yksin hänen kanssaan. Katkerassa tuskassa katseli hän hänen levotonta edestakaisin kävelemistään ja kuunteli hänen epätoivoisia yksinpuhelujaan. Viidentenä aamuna tavattiin hän kuolleena.

"Semmoinen, Jörn, oli Wieten Penn'in nuoruus, hänen, joka nyt istuu isäsi vuoteen ääressä. Hän tuli tänne alas marskeille ja rupesi pienpiikaksi täällä Uhlilla. Kaikki se peloittava, jonka hän oli saanut kokea, oli murtanut hänen nuoruutensa ikäänkuin kukkasen, hän näki näkyjä ja hänellä oli aavistuksia, oli sekainen ja synkeä. Ajattelemattomat ihmiset rupesivat kutsumaan häntä Älypää Wieteniksi ja tekivät parhaansa saadakseen hänet kokonaan sulkeumaan itseensä. Mutta sinun äitisi, Jörn, joka oli hyvä ja ystävällinen ihminen tuki ja holhoi häntä, ja sai hänet taas oikealle tolalle, kuitenkin on hän koko elämäkseen jäänyt omituiseksi, ja usein on hän raskasmielinen. Hän ei kelpaa seuraksi sellaiselle kuin sinä, Jörn, jolla on samallaista raskasta verta; sinä tarvitset varsinkin nyt, kun sinulla on raskas työ edessäsi, hyvän nuoren toverin."

* * * * *

Kun valkopää oli päättänyt kertomuksena, otti hän keppinsä ja sanoi aikovansa lähteä. Hän antoi valjastaa ja ajoi Thiess Thiessenin kanssa kaupunkiin. Jörn Uhl meni isänsä sairasvuoteelle, vuorottaakseen Wieten Penn'in kanssa. Kun tämä meni ulos ovesta, katsoi Jörn pitkään hänen jälkeensä.

Hän vietti yönsä avarassa nojatuolissa, jossa äitinsä oli ollut tapana istua talvipuhteina, ja valvoi levottomasti nukkuvan isänsä vieressä. Ja kun hän istui siinä ja mietiskeli, lähtivät ajatuksensa varsinkin kahdelle tolalle. Milloin tunsi hän sitä, kuinka hän järjestäisi taloudenpitonsa siinä ja siinä suhteessa ja kuinkahan nyt tulevaisuutensa oli muodostuva; milloin taas oli hän aivan kuin keskellä niitä ihmeellisiä mieltäjärkyttäviä tapauksia, joista valkopää oli kertonut.

Ja vähitellen, kun yö muuttui pimeämmäksi ja läheni puoliyö -- länsituuli riipi ja kohisi poppeleissa ja viskeli raskasta rankkasadetta vinoon ikkunanruutuja vastaan, sairas tuijotteli elottomin silmin ylös lakea kohden ja Jörn Uhl ajatteli lääkärin lausuntoa: "Elää saattaa hän kyllä kauankin vielä; mutta jäseniään ei hän arvatenkaan enää koskaan voi vapaasti liikuttaa", -- silloin tunsi Jörn Uhl ensi kertaa ihmisvoimien riittämättömyyden, ja hänessä heräsi avuttomattomuuden tunne, tämä tunne: Minne pyrit, sieluni peloittavassa yksinäisyydessäsi ja turvattomuudessasi? Ja nytpä oli kuitenkin onni, että hän koulussa oli saanut oppia "Isä meidän", muutoin olisi hän tänä hetkenä liiaksi pelännyt noita masentavan suuria synkkiä haamuja, jotka vihamielisinä tuijottelivat hänen ympärillään yönpimeydessä, olisi ehkä masentunutkin niiden alle. Mutta nyt pakeni hän pelonalaisessa luottamuksessa niiden näkymättömien väkevien ja siunaavien voimien turviin, jotka ovat kätkettyinä evankeliumissa.

Ja tämä oli suuri askel, jonka tuo tähän asti aina niin varma Jörn Uhl tässä teki. Sillä ainoastaan nöyrtyvä löytää armon Jumalan edessä, niinkuin eräs viisas ihminen kerran on sanonut. Ainoastaan niille, jotka syvästi ja syvällisesti tutkivat, jotka kysyvät paljon ja hartaudella, ainoastaan niille, jotka ihmettelevät, ihastuvat ja nöyrinä kunnioittavat, ainoastaan niille avautuu tie täydelliseen, suureen ihmisyyteen. Ihmisolemisen ihmeellisiin ja ihaniin avaruuksiin ja syvyyksiin saavat nähdä ainoastaan ne, joiden sielussa asuu itsetiedottomuuden vilpitön hartaus.

KAHDEKSASTOISTA LUKU.

Eipä ole marskeilla yhdessäkään talossa tehty niin kiivaasti työtä, kuin sinä kesänä ja syksynä tehtiin Uhlilla. Kun yövartija aamusin kello neljä teki viimeistä kiertoansa ja pysähtyi Vestereck'in kohdalla ja tehtävänsä mukaisesti kolmeen kertaan puhalsi lehmänsarveensa, silloin näki hän jo pitkät läävärakennukset valaistuina ja tulen leimuavan takassa.

Talossa oli ankara komento. Nuori isäntä rukoili ainoastaan tuona yhtenä yönä; nyt hän teki työtä. Hänen nenänsä oli kaikkialla ja silmänsä vilkkuivat terävinä syväin silmäkulmani alla. Hän kävi pitemmäksi ja laihahkomman näköiseksi ja koko olentoonsa tuli jotakin käskevää, "Maavouti"-nimitys, joka seitsemän vuotta oli ollut unohduksissa, tuli taas käytäntöön.

Eipä semmoinen sujunnut niinkään sileästi ja katkeritta sanoitta.

Jukka Ebel, paikkakunnalla tuttu hm-Ebelin nimellä, joka kolmekymmentä vuotta oli rämpinyt Uhlin vesi-ojissa, astui eräänä päivänä allapäin väentupaan, jossa Jörn Uhl juuri teki lopputiliä erään rengin kanssa, joka ei oikein ottanut totellakseen ja sanoi: "Tuo ei ole enää ihmisellistä, ei ole ihmisellistä tuo, minkä isäntä vaatii. Olen ollut mukana monellaisessa, vuonna viis'kymmentä lensin asehuoneen mukana Rendsburgissa ilmaan, ja tulin vahingoittumattomana alas, niin jaa, hm, siinä minä olen ollut."

"Entäs sitte?" kysäsi Jörn Uhl ja oli kummastuvinaan. Hän oli sentään jo kauan pelännyt, että tämmöistä tulisi.

"Jos isäntä... jos isäntä tahtoo tulla rikkaaksi kolmessa päivässä, niin tulkoon, tulkoon! Mutta minä en sen asian vuoksi anna nylkeä itseäni elävältä."

Hän pyyhkäsi lapionsa terää, lähti ulos, eikä palannut enää seuraavana päivänä. Sen sijaan tuli hänen kymmenvuotias tyttärensä. Tämä katsoi, että hänen tuli tuossa avarassa upeassa etuvälikössä, jossa vallitsi juhlallinen puolihämärä ja jossa jokainen ääni kuului komeana ja juhlallisen pitkään, haastaa yläsaksaa ja toimitteli: "Isä käski sanoa terveiset, hän pitää joutopäivää eikä tule tänne enää. Hän meni Krischan Lührin kanssa viemään hänen härkiänsä Husumiin." Samassa oli hän pujahtanut ovesta ulos. Tämä oli suuri hetki päivätyöläislapsen elämässä, kun hän sai puhua noin ylväästi tuolla avaralla väliköllä valkeine ja mustine marmoripaasineen ja korkeine leikeltyine kaappeineen. Vuosikausia jälkeenkin vielä kuuli hän äänensä kaiun, jota seinät komeasti olivat kaiuttaneet. Nykyään on hän onnellisissa naimisissa erään hyvänsävyisen miehen kanssa, ja saattaisi kernaasti laskea joskus jonkun äänekkäämmänkin sanan. Mutta hän melkein arkailee äänellään, ikäänkuin pelkäisi hän yhä vielä sitä kaikua, jonka hänen sanansa olivat herättäneet Uhlin väliköllä, ja jota hän niin oli säikähtänyt. Mutta kun miehensä kerran kysyi häneltä, mistä hänen hiljainen olentonsa ja hänen hiljainen puhetapansa johtuivat, johtuivatko ne yhä vaan siitä silloin Uhlin väliköllä, mietti hän hiukan ja vastasi sitte: "Ei. Ne lähtevät siitä, että myöhemmin, kun isä oli kaksi vuotta sairaana, sain kaksi talvea käydä kerjuulla. Silloin puhuin talojen väliköillä pyyntöni aivan hiljaa!" Kun hän oli sanonut sen, heittäytyi hän miehensä kaulaan ja nauroi.

Rengit molemmat eivät voineet isännän innokkaisiin hoputuksiin olla vastaamatta yhtä sitkeällä vitkastelu-innolla, ja niinpä sattui kiivaitakin sananvaihtoja.

"Kun kaikella kunnialla saatte päivällisiksi yhden kierroksen kynnetyksi, niin arvelette te, että olette ansainneet aterianne."

Siihen vastaa isäntärenki: "Ja jos kävisi isännän mielen mukaan, niin tappaisimme itsemme työllä juuri päivälliseksi, emmekä enää ollenkaan tarvitsisi ruokaa."

Silloin ei pikkurenki, joka istui varahevosella, enää osannut pidättää nauruun tirskahdustaan. Mutta silloin otti tuo pitkä isäntä pari pitkää, levollista askelta ja kurotti häntä kohden, niin että pojan korva jälestäpäin punotti koko päivän. Mutta kun maavouti oli poissa, nauroi hän taas, veitikkamaiset silmänsä kyynelissä.

Kyökissäkään eivät asiat oikein ottaneet luistaakseen. Wietenin täytyi melkein kaiket päivät istua sairaan vuoteen ääressä, joka muutoin kävi levottomaksi ja vaikeroitsi kuin lapsi. Silloin eivät tahtoneet kyökissä totella Lena Tarniakaan. Jörn otti viimein asian puheiksi Wieten kanssa ja silloin sopivat he siitä, että Wieten siitä lähtien yksinomaan rupeaisi isän hoitajattareksi ja sen ohessa neuloskelisi, kutoisi ja korjaisi vaatteita, Lena Tara taas ottaisi kyökissä ja tarhassa emännöimisen, sillä rajoituksella kuitenkin, että hänen tärkeämmissä tapauksissa pitäisi neuvotella Wietenin kanssa.

"Järjestä vaan niin, Jörn!" sanoi Wieten. "Olen hyvilläni, että selkeän siitä; olenkin jo kuudenkymmenen."

Niinpä lähti Jörn Uhl kasvot vakavina ja kopeannäköisinä ja alahuuli lerpallaan kyökkiin ja ilmoitti siellä talon naismaailmalle lyhyesti muuttuneista arvosuhteista; Lena Tarn, joka par'aikaa pesi astioita valkeat hihansa ylöskiverrettyinä, nyökäytti hyväksyvästi päätään keskeyttämättä työtään tai luomatta edes katsettakaan tuohon vakaanvarovaan puhujaan. Mutta toinen palvelustyttö, hän katosi kyökistä kuin nuoli, lyödä läimäytti oven takanaan kiinni ja jätti samana iltapäivänä talon.

Tuli sitten talvi. Jörn Uhl käyskeli pitkäkoipisena ja raskasaskeleisena peltojaan ja suunnitteli järjestelmän, jonka mukaan saisi peltonsa salaojitukseen, ja saisi itse tehdyksi työn, säästäen siten joka vuosi monta päiväpalkkaa. Hän laskeskeli kuin mikäkin valantehnyt maamittari pituuksia ja kulmioita, istuskeli kammarissaan ja piirsi kartan talosta, joka nyt oli hänen omansa.

Tuli kevät. Vapunpäivänä tuli taloon uusi palvelusväki, joka ei ollut kokenut isännän ylenemistä arvossaan eikä Lena Tarnin korotusta. Siitä lähtien luisuvatkin asiat paremmin: isännän ääni kuului varmempana ja käskevämpänä pihan ylitse. Ja saattoipa hän joskus mennä Wieten Penninkin luokse, siellä kun tämä istui ikkunassaan, ja silmälasiensa ylitse katseli ulos pihalle, ja sanoa hänelle: "Asiat luistavat Lenalta hyvin. Hänessä on vauhtia. Ole sinä huoleti vaan."

Koitti sitten kymmenennen päivän toukokuuta aamu. Aurinko säteili valkeana siniseltä syvältä taivaalta. Sen loiste sekaantui maanpinnasta huuruavan kosteuden kanssa keveäksi valaistuksi uduksi. Etäisyydessä rantasäikillä aaltoili sumu sinervän vaaleana auterena. Sattui silloin talon ohitse käymään Dreyer ukko, kädessä sauvansa, jonka hän joka askeleella varovasti ja varmasti laski maahan. "Jörn", haasteli hän, "kaksikymmentä yksi kertaa olen minä laskenut karjani laitumelle kymmenentenä päivänä toukokuuta." Silloin vartoi Jörn, kunnes ukko oli kadonnut kaukaisuuteen, sitte huusi hän välikölle, niin että kaiku vaan vastaili: "Nyt lasketaan karja ulos! Naisväki saa tulla auttamaan."

Vietiin ensiksi härät ovelle, neljäkymmentä kaks- ja kolmevuotiasta, jykeväniskaista eläintä ja laskettiin valloilleen. Ne hyökkäsivät pihalle häntä ojona ja täyttivät sen melulla ja hälinällä, kuin lapset koulupihan. Mutta viiden miehen ottivat he niistä urakan. Aivan liika kaikuvana kuului Jörn Uhlin ääni, ja aivan liika pitkälle ja varmaan ulottui hänen pitkän piiskansa isku. Hän seisoi ylhäällä mäellä, luvan ovella ja osoitti minne piti ajaa. Kun ne viimein oli saatu pihalta, ja ulos rantatielle, lähtivät molemmat päivämiehet niiden kanssa. Hengähdettiin hiukan.

Suurrenki ja yksi pikkurengeistä ratsastivat sitte hevosten kanssa, kymmenen lukuaan, jotka sen jälkeen oli laskettu pihalle, pari varsaa juosta lerputti somasti jälestä. Mutta viimeisenä jonossa asteli vanha tamma, joka kaksikymmentä vuotta sitten oli tuotu Aulangolta äidin viimeisenä perintönä, Aulangon tyttärelle oli nimittäin luvattu tamma, ja lisäksi sen jälkeläiset neljänteen polveen asti. Tamma nautti nyt vanhanpäivän leipäänsä talossa.

Sitte tuli lehmien vuoro, kahdeksan kookasta punaisenkirjavaa marskilehmää. Niiden laidun oli aivan talon takana haassa, jossa koskaan ei aurankärki ollut välähdellyt, ne kun siinä olivat lypsäjille lähempänä. Niitä taluttivat naiset. Kun renkipoika yritti tarttua yhteen niistä, ja taitavasti hän tarttuikin, ei lehmä vaan suvainnut sitä, vaan riuhtasi nuoranvarren pojan käsistä ja antoi hänelle kouriintuntuvan todistuksen siitä ettei hänestä mihinkään ollut. Niin menivät naiset, Lena Tarn komeana edellä, alas tanhuaa pitkin. Kun auringonsäde sattui pujahtamaan poppelien välitse, loistivat hiuksensa yhtä tulenpunaisina kuin lehmien punakirjava takku.

Mutta silloinpa tuli pysäys. Kookas kolmivuotias sonni oli riuhtaissut itsensä vallalleen, kun siitä oli ruvennut tuntumaan ikävältä olla tyhjenevässä navetassa. Yhtäkkiä ilmestyi se navetan ovelle ja lähti sitte levollisesti astellen naisia ja lehmiä kohden. Olipa onni, että Lena Tarn, jolla aina oli kaikki mielessä, oli ottanut käteensä kolmijalkaisen, lujatekoisen lypsyjakkaran, viedäkseen sen laitumen veräjälle. Hän astui säihkyvin silmin sonnia vastaan, ja huusi sille: "Seis sinä, senkin visapää", hän ei nimittäin oikein suosinut sonnia. Hän heilautti kolmijalkaansa. Mutta punatakku läheni levollisesti vaan, ihan ilmeisenä varmuuden, voiman ja uhman kuvana. Siiloin heitti Lena pikaisen vihastuneen silmäyksen miehiin, jotka piiskoilleen seisoivat luvan ovella: "Mitä siellä seista tollotatte, senkin hamilot?" nosti jakkaransa ja heittää jyskäytti sen punatakkua päin otsaa. Siitä säikähti tämä niin, että taitti syrjään, jossa joutui miesten kouriin. Mutta Lena Tarn punastui sen jälkeen vähänväliä koko iltapäivän, nuori isäntä kun oli katsonut häneen silmillä kuin nuori vallaton mies ikään. Siitä hän oli salaa sekä iloissaan että huolissaan.

Viimeksi päästettiin ulos vasikat, lukuaan kolmattakymmentä. Ne käyttäytyivät pahemmin kuin koululapset, ja se merkitsee jo jotakin. Kuus', jotka olivat nähneet päivänvalon navetassa eivätkä vielä osanneet eroittaa vettä, ilmaa ja maata toisistaan, tekivät ensin lentoyrityksiä, ottaen korkeita loikkauksia, kaikki neljä jalkaa yhtä aikaa ilmassa ja seisoivat sitte jäykkinä ihmetyksestä ja jalat torrollaan, kun taaskin huomasivat seisovansa maassa. Ne eivät voineet toipua hämmästyksestään eikä ollut saada niitä liikahtamaan paikaltaan. Silloin keksi pari niistä lammen, joka oli läävän edessä ja parissa pitkässä loikkauksessa oltiin siinä. Poika, jonka piti taluttaa niitä, ei saanut kylliksi aikaa ajatellakseen, pitikö hänen jakaa kaikki niiden kohtalot, vai saisiko hän ehkä jossakin tapauksessa eroittaakin asiansa näiden asiasta, hän teki seuraa viimeisessäkin hyppäyksessä. Nyt seisoivat kaikki kolme kaulaansa asti sameassa vedessä, kaikki kolme kummastuksesta jäykkinä ja liikkumattomina.

Nyt suuttui isäntä. Hän torasi "pojan tolvanaa", joka "ei pystynyt tuon taivaalliseen", laski piiskan seinämälle ja tuli pitkin askelin mäeltä ja sekaantui juoksevain ihmisten ja eläinten joukkoon. Olikin jo paras aika panna tenä pelille, sillä tytöt navetan ovella tirskuivat ja nauroivat ja Lena Tarn seisoi ivallisin katsein ja silmät yhteen siristettyinä pihan veräjällä. Niinpä otti hän puolimäessä pahimpaa ilkimystä, jolla juuri oli kummastelemissilmänräpäyksensä ja tuhmannäköisenä katsoa tollotti ympärilleen, nuorasta ja aikoi ruveta sitä taluttamaan. Mutta samassa silmänräpäyksessä oli tässä herännyt joku ajatus, joku mieleenpistos tai joku sentapainen ja mennä nelisti nyt, pitkäkoipinen Jörn Uhl mukanaan viettävää tanhuamäkeä alas. Lakki lensi päästä, maa jytisi, kyökissä, kirkuttiin: aika harppaus, ja vesi räiskähti korkealle. Siellä seisoivat nyt kaikki viis' vedessä ja kaikilla viidellä oli kummastelusilmänräpäyksensä.

Viimein saatiin kuitenkin kaikki tolalleen. "Kun me viimein ryhdyimme käsiksi", sanoivat tytöt. Talossa tuli hiljaista taas.

Lena Tarn palasi kyökkiin, ja näki yhä edessään kasvojen ilmeen, jolla Jörn Uhl oli katsonut häntä, kun hän astui sonnia vastaan. Muutoin oli hän aina erinomaisella päällä, mutta jos hän, kuten viime päivinä, ei ollut ihan terve, oli hän pikainen vihastumaan. Niinpä näytti hän yrmeältä, niin huonosti kuin se kävikin häneltä päinsä ja niin lyhyeen kuin se loppuikin. Mutta pianpa sentään muuttuivat kasvonsa, kun hän hääräili siinä askareissaan ja tunsi uuden nuoren terveyden taas virtaavan jäseniänsä. Hän meni nopeasti kammariinsa, lukitsi itsensä sisään hetkeksi, ja palasi kohta takaisin. Nyt säteilivät silmänsä, hän siristeli hiukan aurinkoa vastaan, avoi huulensa, hymyili ajatuksissaan itsekseen, nauroi sitte ääneen, kun yht'äkkiä muisti isännän kylpyretken, ja rupesi laulamaan.