Part 22

Heikki viittasi sivumennen Hannulle ja lähti hänen kanssaan ulos, ja ikäänkuin itsestään tulivat he isänsä vuoteen ääreen. Wieten Penn, joka istui sen vieressä, lähti ulos.

Muulloin olivat he aina tulleet isänsä luokse ainoastaan silloin, kun tarvitsivat rahaa. Nyt heillä oli toista asiaa. Mutta isä oli sikeässä unessa eikä kuullut heitä.

Silloin väitti Heikki, että tuo valkopää mahdollisesti valehteli: eiväthän asiat niin huonosti voineet olla ja pitäisi olla varuillaan. Mutta kun he pienen aikaa vielä keskustelivat, huomasivat he, ett'ei kumpikaan heistä epäillyt tiedon todenperäisyyttä, ja kävivät vaiteliaiksi, Sitte rupesivat he syyttelemään toin'toistaan. "Sinä olet tänäkin talvena hävinnyt pelissä kuus'sataa markkaa", ja: "Sinä taas lähemmä kaksituhatta typerässä hevoskaupassasi." He katsahtivat toisiinsa, eikä puuttunut suuriakaan siitä, ett'eivät käyneet käsiksi toisiinsa.

Mutta silloin muistui heille mieleen tulevaisuus, ja he muuttuivat taaskin mietiskeliäiksi. He olivat samassa asemassa kuin sekin, joka sanoi: Kaivaa en minä osaa, ja kerjätä en minä kehtaa. Ja heidät valtasi kammo, ikäänkuin ihmisen, joka uneksuu, että hän on menettänyt molemmat kätensä, ja että hänen pitää siten kädettömänä hankkia toimeentulonsa elämässä. Heikki kääntyi vuodetta kohden, ja huusi, kädet nyrkissä, samaa, jota vanhin veljistä viisi vuotta sitte oli huutanut isälleen: "Mitä olet opettanut meille? Maksaa saat tästä! Sinäkin! Tulee tuomiopäivä myöskin kerta! Saat maksaa tästä, niin totta kuin löytyy Jumala!" Tällä hetkellä uskoi hän varmasti tulevaiseen elämään, siksi että hän toivoi isänsä siellä saavan koston. Hannu seisoi mykkänä ja synkeänä ja katseli isänsä kasvoille, joissa vavahteli ja liikahteli.

Henrik riuhtasi auki isänsä takin, etsi avaimia ja löysikin ne, aukasi ruskeaksi kiillotetun, jykevän nurkkakaapin ja haki rahaa sen tutuista laatikoista. Sieltä ei sentään löytynyt muuta kuin palanen paperia ja kultaiset kaulavitjat hyvää vanhaa tekoa, joihin oli kiinnitetty sinetti ja vihkisormus. Hän aukasi paperin ja keksi sillä lyhyen numerosarjan, velkaluettelon. Paitsi suurta kiinnityslainaa oli vielä yli kymmenentuhannen markan vekselivelkoja. Alle oli isä siistillä ja sirolla käsialalla, ikäänkuin olisi hän harjoitellut kaunokirjoitusta, kirjoittanut: "Kaikki apuneuvot tukossa."

"Noh niin", sanoi Heikki. "Tuolla kannalla ovat siis asiat nyt. Tässä sen näemme mustalla valkoisen päällä. Noh niinpä ei ole Jörnkään kauvaa seisova Uhlilla. Häntä revitään ja nyitään vekselien vuoksi, ja sitte ajavat he hänet talolta. Ei auta mikään, Hannu, pois meidän täytyy ja tiehemme täältä. Täältä ei enää ole mitään saatavissa, koko talosta ei kuulu meille enää yhtään ainoata lahoa laudansälettäkään." Hän otti vitjat, riisti niistä koristimet ja antoi ne veljelleen.

Heikki menetti viljat jälkeenpäin korttipelissä; Hannu taas on säilyttänyt kultaista pikkukoruansa aina tähän päivään asti muistona äidistään ja kantanut niitä kellonperissään, kantanut niitä silloinkin, kun oli myynyt kellonsa, saadakseen lapsineen kylliksi syödä.

He katsahtivat vielä kerran ympärilleen ja lähtivät ulos. Keskiväliköllä asteli valkopää edestakaisin ja kysyi: "Ette löytäneet mitään, vai? Otatteko vastaan kaksituhatta?"

"Saammeko nostaa ne tänään?"

"Tänään iltapäivällä kello neljä on asiamiehemme puhuteltavissa meijerissä. Hän käy kanssanne notariolla."

Sitte lähtivät he ulos, pakkasivat pyhäpäiväpukunsa sotamieskistuihinsa ja käskivät valjastaa. Jasper Kreyn piti lähteä kuskiksi heille. Jörn meni hänen mukanaan talliin. "Hevoset ovat minun", sanoi hän yrmeästi ja jyrkkään, "olet edesvastuussa siitä, että ne tänä iltana ovat takaisin Uhlilla."

Ulkona, kun he seisoivat rattaitten vierellä ja vielä kerran katselivat taloa ja rakennuksia ja avaroita peltoja, jotka lepäsivät länteen Ringelshörnistä, paras osa talosta, olivat he vakavia ja vaiteliaita. Henrik seisoi hampaat kiristettyinä yhteen ja kasvot kalpeina. Hannu sanoi nuorimmalle veljelleen: "Isän syy on suurin tässä, mutta emme mekään ole viattomia. On ihan oikein, että sinä tulet isännäksi taloon. Pidä sinä huoli, ett'ei se joudu vieraan käsiin." Hän kääntyi poispäin ja nousi rattaille.

Sitte lähtivät he liikkeelle, eivätkä enää katsahtaneet taakseen.

Kun Jörn oli palannut rattailta ja kauan katsellut sitä jälkeen ja sitte hitaasti, raskaihin ajatuksiin vaipuneena, kääntynyt ovea kohden, seisoi siellä valkopään vieressä Thiess Thiessen lyhyenä ja laihannäköisenä.

"Jörn, Jörn!" puheli tämä. "Ukkovanhus tässä, jonka tunnen jo kolmekymmentä vuotta sitte, on toimittanut minut Hampurista asti tänne, jotta minä neuvoisin sinua tässä mylläkässä. Jörn, poikani: sitä minä olen aina sanonut: mitä liikuttaa meitä entisyys. Antaa kuolleiden levätä lepoansa! Mitä meillä on tekemistä Wulf Isebrandin ja Napoleonin kanssa? Niin, itse sisarestanikin sanon: levätköön rauhassa! Ja sillä hyvä. Mutta sitä, mikä on _edessämme_, Jörn, sitä kohden tulee meidän uteliaina tähystellä; sen täytyy olla huolemme esineenä! Se osa maailmanhistoriaa, Jörn, joka vielä ei ole tapahtunut, se on meille tärkein palanen siitä. Ja huomaa se, mitä vielä puuttuu maailman historiasta, sikäli kun se sinua koskee, se on nyt edessäsi... Kävin juuri isääsi katsomassa, Wieten kertoi kaiken minulle. Tule sisään. Kiusankappaleet ovat poissa nyt; nyt hallitsee järki Uhlilla. Mennään, juodaan kuppi kahvia, juodaan siellä kirstulla kamarissasi. Minulla on terveiset sinulle Lisbethilta, tais' olla oikein tuhatkertaiset."

SEITSEMÄSTOISTA LUKU.

Kun on sattunut joku suurempi tapaus ihmisten kesken, semmoinen joka ilmestyy heidän keskelleen ikäänkuin suunnaton jättiläinen, joka ohiastuessaan hipaisee heitä hihallaan, silloin hykähtää niiden mieli, jotka ovat saaneet tuntea sen kosketuksen, ja tuntevat vielä kauan jälkeenkinpäin sen liikutuksen huumausta sen mukaan, kuinka suuri ja äkillinen tapaus on ollut. Tämmöisessä mielentilassa ilmenee ihmisen luonteenlaatu avoimpanaan, puheensa on vilpittömämpää ja kuulonsa herkempi. He ovat kuin syvältä kynnetty maa, josta höyryy tuoreen mullan voimakas tuoksu. He istuivat kammarissa. Kirstun kannella seisoivat kultareunaiset kupit, joille oli maalattu sinisiä kukkia. Molemmat ukot olivat sytyttäneet lyhyet piippunsa ja rohkaisivat kokemustensa ja turvatun taloudellisen asemansa korkealta jalustalta tuota levottomasti tulevaisuuteen tähystelevää nuorukaista.

"Me haluamme onneasi", sanoi valkopää ja tekeytyi ystävällisen näköiseksi, "ja haluamme rahamme takaisin."

"Etenkin tätä jälkimmäistä!" sanoi Thiess. "Nyt", jatkoi ukko, "nyt on talo velassa hiukan yli arvonsa; sillä on lisäksi muutama vekselivelka, eikä irtain omaisuus ole parhaassa kunnossa. Me menettäisimme siis rahaa, jos nyt asettaisimme talon pakkohuutokauppaan."

"Sinun pitäisi ansaita rahat takaisin heille, Jörn", sanoi Thiess.

"Niin. Se hänen pitäisi. Ja itselleen talon. Sillä jos hinnat hiukan nousevat, ja niin ne tapaavat tehdä näin sotien jälkeen, voi hän vähitellen taistella itsensä velkataakan alta, kunnes viimein voi sanoa: Talo on minun."

"Mitäs tuohon sanot, Jörn?" kysyi Thiess. "Mitäkö sanon?" huudahti Jörn Uhl ja teki ensi kerran elämässään puhuessaan vilkkaan käden liikkeen, hän levitti molemmat suuret tyhjät kätensä ilmaan. "Pitäisikö isäni tulla kannetuksi vuoteessaan talosta? Pitäisikö minun antaa Uhlin luiskahtaa käsistäni?... Mitä vaan voin tehdä tänne jäädäkseni, sen teen. Siitä saat olla varma, Thiess."

"Hyvä", sanoi valkopää. "Puhutaan nyt jostain muusta." Hän veteli lyhyestä piipustaan vahvoja sauhuja ja katseli suopeannäköisenä Jörniin, joka taas istui siinä umpimielisin kasvonpiirtein.

"Sinun pitää mennä naimisiin", sanoi hän. "Eipä ole hyvä, että ihminen on yksin, ei ole hyvä päivällä eikä yöllä, ei hädässä eikä ilossa. Sinulla näyttää olevan taipumuksia jäädä yksikseen kyyröttäjäksi." Ja puolin tosissaan, puolin leikillään kysyi hän häneltä, saisiko hän esittää hänelle jonkun. "Tiedänpä tuolla", sanoi hän, "tuolla ylämaassa pesiä, joissa on kultaisia munia. Silloin olisimme sekä sinä että me yhtähaavaa autetut."

Jörn Uhl vastasi siihen vaan: "Emännöitsijämme jää luokseni tänne; en minä vaimoa tarvitse."

Samassa kun hän lausui tämän, oli tuo vaaleatukkainen tyttö, kerma-astia kädessä, astunut sisään. Tämä kuuli nuoren vastaleivotun isännän vast'ikään lausumat sanat ja sai kasvoilleen jotenkin nokkavan ilmeen ja ajatteli: "Onpas tuokin olevinaan!"

"Tiedätkö", kysäsi ukko asettuen mukavammasti istumaan, "että olen tuntenut emännöitsijäsi jo neljäkymmentä vuotta sitten? Haluaisinpa kertoa teille, ja etenkin sinulle, mitä tiedän hänen nuoruudestaan." Kun Lena Taru aikoi lähteä ulos, sanoi hän: "Jos sinulla on aikaa, niin jää sinäkin kuulemaan. Eipä ole sinullekaan vahingoksi kuulla juttu. Siinä on ikäänkuin jotain muinaisaikuista: ikäänkuin olisi se kaivettu esiin Rugenbergiltä, jolla jättiläishaudat ovat. Se on avara kuin maailma ja syvä kuin ihmiselämä. Voisin kertoa siitä pitkälti ja lavealti: mutta puhun ennemmin lyhyesti vaan siitä ja kerron siitä ainoastaan sen, mikä koskee Wieten Penniä."

Semmoista haasteli ukko, oli avannut silmänsä suuriksi, imi suotta sammunutta piippuaan ja laski sen viereensä. Nuori tyttö istuutui Thiess Thiessenin viereen jonka samoinkuin valkopään hän tanaan näki ensikerran, ja ajatteli itsekseen: "Tuopa on omituinen kolmiapilas", ja katseli kertomuksen kestäessä lystin uteliaalla ilmeellä yhdestä toiseen. Häntä huvittivat enemmän ihmiset, joiden keskellä hän istui, kuin kertomus. On sentään mainittava, että hän useimmin katseli Jörniä, jonka vakavia, pitkähköjä kasvoja syvine älykkäine silmineen hän hiljaisessa ihmetyksessä, arastelematta ja ystävällisellä utetiaisuudella tarkasteli.

"No niin, olipa nuoruudessani Schwenefeldissä poika, köyhäin vanhempain lapsi, pulska ja komea poika, hän kävi minun kanssani kansakoulua ja rupesi jälkeenpäin luontaisesta rakkaudesta hevosiin tallirengiksi, ja palveli semmoisena lopuksi eräässä suuressa talossa Schwenefeldissä. Hän oli hyvin kelpomies ja näytti jonkunverran synkeältä, ei koskaan puhunut sanaakaan yli tarpeen ja näytti heräävän eloon ja saavan tulta itseensä ainoastaan silloin, kun hän ratsasti orheilla tietä, joka kiersi pihan ympäritse. Silloin oli talon ainoa tytär aina suurin silmin ikkunassa, meni ikkunasta ikkunaan aina sen mukaan, kuinka nuorukainen ratsasti pihaa ympäri, ja sai silmänsä loistaviksi ja poskensa punottaviksi. Nuorukaisen huomio oli ainoastaan hevosissaan.

"Eräänä päivänä, kun hän taas oli siten katsellut häntä, tuli tyttö, kun nuorukainen oli saanut viedyksi oriin talliin, hänen luokseen sinne, kun hän suki hevosta ja yritti antautua puheisiin hänen kanssaan. Mutta nuorukainen pysyi yhä samallaisena: tytölle hän vastaili kylmäkiskoisesti, mutta eläimiään hän puhutteli ystävällisesti.

"Silloin päätti tyttö ryhtyä tepsivämpiin toimenpiteisiin. Hän päätti osoittaa nuorukaiselle, että oli vallan väärin luultu, jos hän arveli, että hän piti häntä vähemmässä arvossa, siksi että hän oli vaan renki, ja jos hän sentähden katsoi täytyvänsä osoittaa semmoista kopeutta, joka sopii kunnialliselle köyhyydelle. Niinpä sanoikin hän nuorukaiselle kerran tilaisuuden sattuessa: 'Tiedäppä sinä, että sinä minun silmissäni olet paljoa parempi kuin kaikki talollisten pojat.' Kun hän oli saanut sen sanotuksi, juoksi hän pois, juoksi ylös vinnille kyyhkyslakkaan ja palasi vasta kahden tunnin kuluttua takaisin.

"Eipä tiedetä tarkalleen, kuinka pitkälle tuo tulisenluontoinen ja haaveksiva tyttö meni seurustelussaan nuorukaisen kanssa. Summa ja sama asiasta kuitenkin oli, että hän eräänä päivänä hypähti isänsä kaulaan ja sanoi, ett'ei hän ollut kolmeen yöseen saanut yhtään unta, hänen täytyi ja hän tahtoi mennä naimisiin rengin kanssa. Isä oli pehmeäluontoinen mies, ja tyttö hänen ainoa lapsensa: hän antoi myöntymyksensä. Sanotaan että hän sentään teki sen huolestuneena.

"Tyttö oli kai mennyt liika pitkälle seurustelussaan nuorukaisen kanssa, niin että tämä oli kadottanut kunnioituksensa häntä kohtaan. Tyttö ei ollut se nainen, jonka kuvaa hän -- kuten jokainen nuorimies omaansa -- kantoi sydämessään. Tyttö oli hento uneksijatar, kuumaverinen haaveilija. Nuorukaiselle taas olisi sopinut vaimo, jolla kookkaan komean ulkonäön ohessa olisi ollut rauhaisa ja tyyni olento ja ylpeätä, arvonsa tuntevaa naisekkuutta.

"Jo häiden jälkeisen päivän oli mies koko päivän hevostensa parissa, tarkasteli niitä ja järjesteli, ja meni seuraavana päivänä markkinoille tekemään kauppoja, vaihtamaan ja ostamaan. Vaimo seisoi makuuhuoneen ikkunassa ja katseli hänen jälkeensä silmissään vihan kyynelet.

"Saivat sitte tytön, saivat pojankin, mutta sekään ei saattanut heitä lähemmä toisiaan. Sillä nyt, kun vaimolla oli lapset ympärillään, arveli mies voivansa vielä kiinteämmin pysyä omissa hommissaan. Hänen hommansa olivat innokkaan, kyvykkään ja kunnollisen liikemiehen hommia. Varsinkin hevoskauppaa harjoitti hän, sai mainetta semmoisena, kartutti omaisuuttaan ja voitti seurustellessaan rykmentin upseerien kanssa, jotka olivat kauppa-asioissa hänen kanssaan, vuosien vieriessä elämänkokemusta ja hyvän ja varman käytöstottumuksen.

"Mitä enemmän menestystä hänellä oli ja mitä varmemmin tuo entinen renki pääsi satulalle elämässään, sitä enemmän pääsi hänessä esiin hänen luontainen taipumuksensa katsomaan ainoastaan viisasta ja raitismielistä eteenpäinpyrkivistä ihmisarvolle sopivaksi ja halveksimaan kaikkea semmoista, jota tavallisesti kutsutaan ihanteelliseksi ja semmoiseksi. Hän takertui yhä pahemmin tähän yksipuolisuuteen, kun hänen täytyi omassa perheessään vaimossaan ja kohta myöskin lapsissaan nähdä niin liika paljon -- kuten hän piti -- tuommoista hentoa haavemielisyyttä.

"Mies oli aina matkoilla; molemmat lapset joutuivat kokonaan äidin hoiviin. Koulussa he eivät käyneet, äiti opetti itse heitä. Opetus ei ollenkaan tapahtunut koulunomaisessa järjestyksessä, mutta tulokset olivat sentään niin edulliset, ett'ei viranomaisilla ollut mitään aihetta sekaantua. Pääasiallisin osa kasvatusta oli siinä että hän vapaasti kertoi lapsilleen ja antoi lasten uudestaan kertoa kaikenlaisia mielikuvitelmia ja satuja. Hänen tapansa oli säilyttää kaikki kirjat, joista hän sai ainekset kertomuksiinsa, tarkasti lukittuina eräässä kaapissa, niin ett'eivät lapset koskaan saaneet itse niitä käsiinsä. Huolimatta kaikista lastensa, varsinkin pojan pyynnöistä saada itse lukea kirjat, ei hän koskaan antanut niitä heille. Joskus visseinä päivinä, kuten kauniina kesäpäivinä tai kirkon juhlina pukeutuivat kaikki kolme isovanhempani pukuihin, joita säilytettiin aitassa kirstuissa, tai pukeutuivat he kaikellaisiin koristeihin ja esittivät kertomuksensa todellisuudessa, tai lähtivät he yksinkertaisessa valepuvussa ulos metsään ja olivat koko iltapäivän jossakin metsännotkelmassa, nuotion ääressä, ja kuvittelivat olevansa mustalaisia, tai pakolaisia tai jotakin semmoista. Näihin valepukuleikkeihin ja retkeilyihin ottivat he aina mukaan erään köyhän orpotytön, jonka köyhäinhoitolaitos oli antanut taloon elätettäväksi. Tämä oli Wieten Penn.

"Tämä oli elämää kuin kauniissa sadussa: ihmiselämä itse kaikkien voimiensa ja nesteittensä täyteläisyydessä ja koko kirjavassa moninaisuudessaan oli joutunut kehyksiin ja luontoon, joka ulkopuolelta katsoen näytti kokonaan olevan suunniltaan, mutta joka todellisuudessa sentään oli ainoastaan nähty syvemmillä ja vapaammilla silmillä. Tämmöisessä elämässä löysi tuo yksin jäänyt nainen jonkinlaisen korvauksen turhaan menneelle rakkauselämälleen ja tunsi itsensä siedettävän onnelliseksi; kuitenkin puuttui koko tältä menolta sisällistä tasapainoa, tyyneyttä ja vakavuutta, sitä kun ei ollut ohjaamassa miehen käsi. Tämä ravisteli päätään tai teki pilkkaa, teki liikematkojaan ja unohti häärinässään ja hyörinässään vaimonsa ja lapsensa.

"Äiti ei huomannut, että poika, jolla oli liiaksi hänen luonnettaan, joutui yhä etäämmälle siihen maailmaan, joka on olemassa ainoastaan unissa. Jos hän olisi jäänyt eloon, olisi hänestä ehkä vielä puhuttu paljokin, hänellä oli nimittäin niin syvä huomiokyky, että kaikki näkyi hänelle kirkkaasti kuin lasin lävitse. Mutta hänellä ei ollut ollenkaan tahtoa; ja häneltä puuttui johtavaa isän kättä. Niinpä kasvoikin hän, niinkuin joskus näkee nuoren päärynäpuun kasvavan, jolla ei ole tuetta: liika hoikaksi ja liika raippamaiseksi. Äiti oli vähitellen ruumiillisesti heikontunut, mutta oli liika tahdoton ja liika arkakin pyytääkseen lääkärinapua. Niinpä vei pitkäaikainen sairaus hänet hautaan. Tyttö oli silloin noin kuudentoista, poika ja Wieten Penn noin neljäntoista vuoden vanhat.

"Siitä hetkestä, kun äidin silmät olivat sulkeuneet, olivat lapset turvattomina ja hoivattomina. Niinkauan kun ruumis oli hautaamatta istuivat tai seisoivat he neuvottomina ja toimettomina huoneissa ja välttivät katsoa silmiin isäänsä, joka heille oli kokonaan vieras. Iltasin hiipivät he Wieten Pennin kanssa ylös aittaan, ja katselivat siellä vanhoja pukuja, joissa he olivat leikkineet ja neuvottelivat hiljaisella äänellä, mikä leikki olisi mukavin nyt. Silloin unohti poika äidin kuoleman, silmänsä rupesivat säteilemään ja hän hurmaantui puhumaan suurekkaissa liioitelluissa kuvissa, hän otti puvut ja aikoi mennä niiden kanssa saliin, jossa he aina olivat leikkineet, kunnes toiset varoittivat häntä puhumaan hiljempää.

"Mutta kun koitti hautajaispäivä ja koko talo jäi tyhjäksi -- ainoastaan isän sisar oli jäänyt kotolaiseksi -- uskalsivat lapset esiin, hiipivät valepuvuissaan saliin, jossa äidin ruumisarkku vielä puoli tuntia sitten oli seisonut, ja jossa vielä oli siellä täällä varisseita kukkia ja hautaseppeleitä, ja rupesivat leikkimään siellä matalaäänisesti. Kun äiti aina oli niin mielellään ja huolettomasti leikkinyt heidän kanssaan juuri tässä huoneessa, ja kun hän sitäpaitsi oli viimeisinä viikkoinaan puhunut kuolemasta ikäänkuin olisi hän saanut kutsun johonkin keväiseen ja kukkaisaan vappujuhlaan, niin eivät he osanneet kuvitellakaan, että heidän leikkinsä saattaisi millään tavalla loukata äidin muistoa.

"Siinä kun he siis leikkivät, unohtivat he ajan kulun, ja olivat vielä keskellä parasta leikkiään, kun isä palasi hautajaisista. Hän oli huonolla tuulella, pappi kun hautauspuheessaan oli selvästi viitannut, että vainaja hänen umpimielisyytensä vuoksi oli eksynyt yksinäisille ja melkein kammottaville teilleen. Väliköllä kertoi hänen sisarensa hänelle, missä lapset olivat ja mitä hommia heillä oli. Silloin kadotti hän viimeisenkin mielenmalttinsa ja syöksähti saliin sokeasti vihastuneena ja kiihtyneenä siitä ajatuksesta että tuo pahan onnen vaimo oli toimittanut hänelle nuo pahan onnen lapset. Hän astui kenenkään huomaamatta salin avonaisen akkunan taakse, ja katseli lasten leikkiä, sitte astui hän sisään ja kuritti säikähtynyttä poikaa, jonka hän havaitsi pääsyylliseksi, ja sulki kaikki kolme kammioon.

"Siitä päivästä kohteli hän ankarasti lapsia. Oikeassa siinä, että heidän yhdessä ololleen oli tehtävä loppu, antoi hän tyttärensä tädin katsannon alaisena askaroida talon toimissa kaiket päivät. Poika sai kyntää, paimentaa lehmiä, ja mitä muuta semmoista pikkuaskaretta oli. Mutta silloinpa ilmeni, että häneltä puuttui kaikki luontainen taipumus semmoiseen: hän kävi kaikkeen kömpelösti käsiksi; ei hän myöskään koskaan osannut muodostaa mitään yleiskäsitystä tehtävästään, ja sai usein seista hämmentyneenä, kunnes rengit pilkkaa tehden osoittivat kuinka helppo tehtävä oli. Kun sielunsa oli herkkänä, kun se oli aukenemaisillaan ottamaan itseensä ystävällisiä rikkaita vaikutuksia, silloin tapahtui tuommoinen taitamattomuus, sattui tuommoinen käytännöllinen saamattomuus, ja sai osakseen epäystävällistä pilkkaa ja halveksivaa ivaa, ja sielunsa, joka asusti niin kirkkaassa, keveässä ja ilmaisassa oltavassa, sulki kohta säikähtyneenä ja hienoimpaansa loukattuna kaikki ovet ja verhosi kaikki ikkunansa ja istui sitte ja hautoi pimeässä kaikellaista synkkää ja kiusaavaa. Jos lasten joskus, esimerkiksi jonakin hiljaisena sunnuntain-iltapäivänä, onnistui yhdessä pujahtaa aittaan, silloin etsi poika ajatuksiinsa vaipuneena esille kaikki nuo entiset korut, etsi kirjavat viitat ja paperiset kuninkaankruunut -- jotka tekevät ihmisen onnellisemmaksi ja jotka siis myös ovat todellisempiakin kuin moni oikea kultainen -- etsi esiin punaiset kulkuskengät, katseli niitä kauan uneksuvin silmin ja laski ne hiljaa paikoilleen takaisin kyynelet poskillaan.

"Tänä kevännä -- oltiin huhtikuussa, jolloin kevät niin mielellään puhkeaisi esiin, mutta ei vielä jaksa, sillä joka ilta ahdistavat kylmät yötuulet sitä ja hätyyttävät sen takaisin -- silloin kynti hän kaiket päivät kaukana kylästä erästä takavainiota, jonka alapäässä, -- se vietti nimittäin hiljaa alaspäin --, oli viljelemätön kangas, jolla, korkean ruohoston ja kaikellaisten pensaikkojen keskellä oli vanhoja turveskuoppia, joiden pohjalla oli syvältä vettä. Ihmiset, varsinkin lapset välttivät paikkaa mielellään, sitä kun pidettiin aaveiden tyyssijana ja koska se todella olikin kammottava. Autio epätasainen maa, jota peitti rehevä ja sankka rikkaruohokasvullisuus, ja jossa siellä täällä oli syviä, jyrkkiä hautoja, joiden pohjalla vesi aina seisoi liikkumattomana, herätti ihmisessä kaamean tunteen, ikäänkuin olisi maanpintaan tässä viilletty syviä avonaisia haavoja, jotka ihmiset olivat jättäneet parantamatta ja ikäänkuin kuurottaisi ja väijyisi noissa avonaisissa syvänteissä nyt synkkiä pahaasuopia maan haltioita, jotka halusivat kostaa äitinsä kärsimykset.

"Kolme päivää kynti hän siellä, aamusta iltaan, päivälliseine oli hänellä mukanaan ja nautti hän sen siellä ulkona pellolla, joka ilta palasi hän raskasmielisempänä kotiin. Kun lapsille kolmantena päivänä taas tuli tilaisuus istua hetken yhdessä aitassa, kertoi poika, ensin sentään pitkän ajan istuttuaan aivan vaiti, leikkitovereilleen, että hän jok'ainoa päivä oli aikaiseen aamulla ennen auringon nousua, ja illalla, kun se laski mäkien taakse, ja turvekuopat peittyivät varjoon, kuullut kankaalta käsin äänen, joka kuului kuin jonkun tytön tai jonkun vanhan heikon naisen ääni, ja oli se aina kutsunut: 'Tule tänne, tule tänne!' Hän oli joka kerta ollut suuressa tuskassa, niin että hänen oli täytynyt pyyhkiä hikeä otsaltaan, mutta samassa oli hän aina tuntenut suurta sisällistä vetoa totella kutsua; pelko ja sisällinen veto sinne taistelivat hänessä aina... Semmoista puheli hän, tuki otsaansa kädellään ja tuijotteli heihin.

"Kun sisarensa kuuli tämän, pudisti hän ensin päätään, sitte puistatti koko hänen ruumistaan, ikäänkuin tuntisi hän jo jonkun kummituksen turvekuopista tarttuvan itseensä ja katseli hätääntyneenä veljeensä. Sitte helkähti hän äänekkääseen nauruun, ja sanoi kaikkea tuota vallan mielettömyydeksi.