Part 21

"Vanhempani", vastasi hän, "ne ovat jo tulleet maksamaan tarpeeksi minulle. Noh, älä nyt noin ällisty, Jörn, kerronhan kaiken kun vaan kerkiän. Kun viime kesänä ihan ennen sodan alkua tulin Wentorffiin noutamaan pientä perintöäni, kuulin kohta ensiksi tätini vielä ollut kuollutkaan. Joku talonpoikavekkuli oli kirjoittanut väärennetyn kirjeen isälle: tätini olisi kuollut, hänen pitäisi tulla paikalle. Silloinpas pukeutuu Jasper Krey hyvään mustaan takkiinsa ja tulee kaupunkiin. Ja iloissaan siitä että eukko vihdoinkin on kuollut, ostaa hän viis' kuus' komeata ja kallista hautaseppelettä, joissa on pitkät nauhat ja kauniit muistokirjoitukset, menee ne mukanaan kapakkaan ja juo siellä itsensä hieman humalaan ja saapuu semmoisenaan hautaseppeleet käsivarrella ja olalla, tädin tykö. Tämä istuu ikkunassaan. Noh, jatkon voit itse kuvitella... Jasper Krey palaa siis seppeleineen kotiin taaskin. Äiti itkee, Jasper Krey viheltelee. Hän viheltelee ja ripustaa nuo kuusi seppelettä ympärille tuvan seinille: tiedäthän ennaltaan, Jörn, että meillä Kreijeillä on aistia semmoiseen, joka näyttää korealta. Se näyttikin mukavalta, Jörn. Pitkät valkeat nauhat riippuivat pitkin seinää tuolin nojiin asti, niin että mukavasti voi lukea omistuskirjoitukset: 'Silmistä poissa, sydäntä iäti lähellä'... 'Oi rakasta, niinkauan kuin rakastaa voit'... 'Näkemiin asti' y.m.s. Kun yhä istun siinä -- keskellä tupaa, Jörn, -- ja äiti kertoo tuota surullisen naurettavaa juttua ja minä ajattelen itsekseni: ja tuon vuoksi olet sinä siis jättänyt vaimosi ja farmisi, tuon vuoksi olet sinä matkustanut tuhannen penikulmaa, ja kääntelen ja kääntelen tuoliani siinä ja luen kirjoituksia nauhoissa -- sillä jostainhan tahdoin minäkin sentään jutusta nauttia -- silloin astuu sisään poliisipalvelija Mariendonnista: 'Sota Ranskaa vastaan! Olet tullut kotiin sopivaan aikaan, Fiete Krey! Saat lähteä mukaan!'...

"Silloin kirjoitin Trina Kühl'ille: 'Niin ja niin ovat nyt asiat ja toivon että palaan terveenä; jos palaan, kannan sinua neljä viikkoa yhtäpäätä käsivarsillani'... Aioin viipyä kolme kuukautta matkalla ja nyt olen melkein vuoden jo hänestä poissa ja olematta kuullut mitään tietoja hänestä. Ethän kai kummastelekaan, jos olen levoton hänen tähtensä, vaikka jätinkin hänet erään hyvän ystäväni huostaan. Wentorffissa ei minulla enää ole mitään tehtävää... Ja vielä eräs seikka, Jörn Uhl! Jos Uhlilla rupeaa tuntumaan sinusta liika kierältä ja kirjavalta, niin älä takerru tänne kurjuuteen, vaan revi silloin vallallesi itsesi ja muuta sinne ylitse minun luokseni."

Mutta Jörn Uhl laski nyrkkinsä pöytään ja sanoi: "Olen kahdennestatoista ikävuodestani asti tehnyt työtä ja pitänyt huolta Uhlista; haluanpa nähdä, enkö voi pelastaa sitä heidän kynsistään."

* * * * *

Seuraavana aamuna matkusti Fiete Krey Ameriikkaan, Jörn Uhl Wentorffiin. Kun juna oli lähtenyt Jörn Uhl mukanaan, lähti Thiess Thiessen taas käymään kaduille ja etsimään.

Niin etsi hän kahdeksan vuotta, sillä välin kuin Peter Suhm, Hansin poika, hoiti isännyyttä Aulangolla.

Usein tuli hän, polttavan koti-ikävän pakoittamana, hevosella tai jalkaisin Aulangolle, seisoskeli talon joka nurkassa, veti ilmaa rintaansa, meni ylös metsään ja alas rämeikköön, kävi tervehtimässä Jörn Uhlia Wentorffissa, järjesti monellaista ja näytti valmistauvan jäämään sinne, ja jäikin neljäksi jopa joskus kahdeksaksikin viikoksi paikalleen. Mutta sitte kävi hän levottomaksi ja unettomaksi, repi lopulta itsensä joka kerta yhtä suurella tuskalla irti kotiseudustaan, ja eleli taas saman katkeran koti-ikävän kalvaamana tuolla suuressa kaupungissa, asui taaskin pienessä huoneessaan rautakamiineineen, turpeineen ja seuroineen ja teki taas etsintäretkiään noilla pitkillä kaduilla.

Ne jotka näinä vuosina asuivat tien varrella, joka vie Itzehoe'n ja Elmshornin kautta Hampuriin, ne varmaankin vielä muistavat hänet, sillä enimmäkseen kulki hän tuon pitkän matkan jalan, hän kun kuvitteli, että Elsbe saattaisi joku päivä tulla häntä vastaan matkalla Aulangolle, silloin voisi hän suoraa päätä kääntyä hänen kanssaan takaisin rakkaalle Aulangolleen. Myöskin niiden, jotka useammin kävivät St. Paulin kirkon ja sataman tienoilla Elbenkatuun asti, niidenkin täytynee vielä muistaa tuo pienenläntä mies, joka lyhyessä, paksukankaisessa tummanharmaassa takissaan, liika lyhyissä ja ahtaissa housuissaan, ja kovissa ja koloissa saappaissaan, joiden kankeat varret kuvastuivat housun lahkeiden alta niin usein juoksi näitä katuja kapeine kurttuisine naismaisine kasvoineen, joista etsivät lapsensilmät kurkistivat esiin. Hän mennä lerputti aina samaa pientä juoksujalkaa ikäänkuin olisi hän aina kaatumaisillaan, ja oli muutenkin semmoinen, kuin ne, jotka käyvät paljon ja samoja teitä. Omituisinta hänessä oli sentään se, ett'ei hän kävellyt väliäpitämättömänä tietään, kuten tavallisesti semmoiset, vaan että hänen ripeät silmänsä yhtäpäätä livistivät ja kurkistivat ihmisryhmien välitse ja että hän tuontuostakin, jos jokin kadunelämässä oli kiinnittänyt hänen huomionsa, yhtäkkiä vetäytyi seinämälle ja seisoi kauan ja katseli siinä älykkäillä, ystävällisillä ja hyvinkin uneksuvilla silmillään.

KUUDESTOISTA LUKU.

Eri mielentiloissa ovat näitten seutujen asujamet eri aikoina saaneet palata koteihinsa, ovat saaneet palata voittajina ja ovat voitettuina. Schleswig-Holstein on nimittäin jo ammoisista ajoista ollut oikea kansojen ja ruhtinasten kehto.

Muinoisina ammoisina aikoina, kun maa rupesi tuntumaan ahtaalta lisääntyneelle kansalle, varustivat he leveäpohjaiset venheensä pitkillä saarnipuisilla airoilla ja leveillä harmailla purjeilla ja menivät meren ylitse Britanniaan. Muutamat venheistä palasivat harvamiehistöisisinä takaisin, nämä takaisinpalanneet kulkivat talosta taloon, pitkät hiukset koristettuina kirjavilla villanauhoilla ja toivat viestit sinne vieraaseen maahan jääneiltä: ihana on maa, avaria laaksoja siellä on kauniine hevoslaitumineen, siellä on syviä kalarikkaita järviä ja kansa, joka asui siellä, voitettuna; he olivat lähetetyt sanomaan: tulla piti Mechtildin, hänen, kirkkaan harmaine silmineen, tulla piti punatukkaisen armaan, ja pikku Emman ja toisten tyttöjen, tulla emänniksi sinne vieraaseen maahan suuriin kartanoihin, tulla käskijäksi lukuisalle tottelevalla palvelijajoukolle. Ja kun lähettiläs jatkoi matkaansa pihanportista, viskasi hän ylimielisesti huutaa huikahuttaen peitsensä lähimpään lehmukseen.

Eri mielentiloissa ovat tämän seudun ihmiset saaneet palata koteihinsa. Viis' sataa vuotta jälkeenpäin: silloin olivat he retkeilleet itäänpäin Wendejä vastaan; ne olivat hyökänneet heidän maahansa. Mutta Neumünster'in ja Eutin'in välillä, kun heidän piti kiertää erästä metsänkulmaa, silloin muuttui metsä eläväksi. Sieltä ilmestyi ripeitä Vendejä, niin että silmiä hämmensi, vielä ripeämpiä vendiläisnuolia lensi monen kunnon miehen kylkeen, niin että hänestä tuli iäkseen lonkkapuoli. Sillä kerralla palasivat he viikset riipuksissa ja nolonnäköisinä kotiliesiensä ääreen.

Taaskin viis' sataa vuotta: silloin oli tanskalainen hyökännyt maahan: sen oli viekoitellut maahan maan rikkaus ja talonpoikien pitkähiuksiset tyttäret. Mutta silloin kutsuttiin mies talosta, kellot soivat, rantasäikillä leimuivat hätävalkeat; meri, heidän naapurinsa ja muulloin aina heidän vihollisensa, teki kolmeksi päiväksi liiton heidän kanssaan, ja he löivät vihollisen keskellä omaa maataan, hävittivät heidän sotajoukkonsa ja painoivat sen marskiensa liejuun. Ja kun Hinnerk Wiebers palasi taloonsa, heitti hän takan ääressä istuvan vaimonsa jalkojen eteen kulta-astiat, jotka hän oli ottanut saaliina kuninkaan vaunuista ja sitoi nauraen harmaan talonkoiransa kaulaan kultavitjat, jotka Holsteinin herttua Adolf oli ripustanut ritari von der Wisch'in kaulaan.

Eri mielentiloissa ovat he palanneet vierailta mailta koteihinsa. Eivät aina voittajan mielin... Kerran liittyivät kaksikymmentäviisi Hemmerwurthilaista yhteen -- Hemmerwurth on pieni kylä Eiderin suulla --, miehittivät kaksi laivaa ja julistivat sodan Hampuria vastaan ja asettuivat Elbelle. Hemmerwurth Hampuria vastaan! He otettiin vangeiksi ja suljettiin tyrmään; suljettiin pimeimpään tyrmään. Lopulta laskettiin ne heistä vapaiksi, jotka voivat suorittaa osansa niistä tuhannesta markasta, jotka Hampuri vaati lunnaina heiltä. Sen voivat tehdä kaikki muut paitsi Maas Jarring. Hänellä ei ollut mitään. Kukaan ei myöskään ollut hänen tähtensä halukas uhraamaan mitään, hän kun oli tuttu ilkeästä kielestään ja kun muutoinkin oli veijarimainen. Silloin antoi hän hädissään toveriensa mukana, kun nämä pääsivät tyrmästä ja palasivat kotiin, erään sitoumuksen, jossa hän ylistetyn auttajan, pyhän Anna von Bösbüttel'in isonäidin kautta vannoi ottavansa vaimokseen Telse Borkelin, joka ei juuri ollut kaikkein kauniimpia. Silloin maksoi tämä hänen puolestaan lunnaat. Niin pääsi hänkin tyrmästä ja palasi kotiseudulleen. Mutta ei palannut hän voittajan mielin.

Näitä juttuja voisi jatkaa loppumattomiin. Maa on vanha, ja sen kansa on kokenut monellaista.

Jörn Uhl ei palannut voittajan mielin. Hänestä ei ollenkaan tuntunut että kotiseudun pitäisi hänen paluunsa johdosta pukeutua vihervään ja siniseen ja kultaan, niinkuin se tekee silloin kun se juhlii. Hän piti päinvastoin ihan asianmukaisena, että oli kolkko kolea ilma ja että kummallakin puolella tietä lepäsi alavain peltojen yllä pitkiä raskaita sumupilvekkeitä. Hän huomasi siinä hämärissä käydessään, että oli kynnetty huonosti ja että nisu oli taitamattomasti kylvetty. Laitumen veräjä oli rikki ja makasi tiellä niin, että rattaittenjäljet tekivät kaarroksen sen kohdalla. Olivat kaikki olleet niin toimettomia, etteivät olleet viitsineet nostaa sitä puoleen. Hän laski vaatemyttynsä kostealle ruohostolle, ja nosti veräjän pystyyn.

Kun hän astui ulos puukujanteesta näki hän korkeitten verhottomien ikkunain heittävän leveän ja levollisen valojuovan, joka lankesi kivilaatoille oven edessä ja heitti hiekkakivisille ovenpieluksille heikon valoheijastuksen, niin että kimmelsivät hiukan kultakirjaimet, jotka olivat kaiverretut niihin: niiden Uhlien nimet, jotka toinen toisensa jälkeen olivat hallinneet taloa. Joukko nuoria miehiä tuli, pitäen pientä puheen kertaa keskenään, ulos ovesta tähystelemään ilmaa. Jörn väisti syvemmälle poppelien hämärään ja poikkesi renkien tielle, joka pitkän takarakennuksen ympäritse vei sille ovelle, joka antoi ulos puimavälikölle. Nuoret miehet näkivät epäselvästi hänen, ja joku heistä sanoi: "Tuohan menee Älypää Wietenin ikkunan taakse." Kohta jälkeen kuuli hän veljensä äänen: "Kuules, joll'en tietäisi, että Jörnillä on vatsuri, niin sanoisin minä että tuo on hän."

Hän koetti herättää mahdollisimman vähimmän hälinää rautakiskoisilla saappaillaan, tuli ovelle ja ihmetteli, kun tapasi sen avoimenaan: Wieten piti nimittäin aina hyvän huolen semmoisesta. Haparoiden kädellään eteensä pimeässä, asteli hän verkkaan ylös avaraa välikköä. Kerran koski kätensä puuhun: siinä oli silppukone häkkien edessä. Samassa tunsi hän jalkojensa alla olkia. Hän tunsi niiden pehmeästä täyteläisestä kahinasta, että ne olivat kauran olkia. Hän kumartui ja otti kädellään lyhteen päähän, joka oli kypsynyt ja leikattu sillä aikaa kun hän oli ollut Ranskassa, ja joka nyt oli puitavana. Silloin rupesi hän tuntemaan olevansa kotona.

Taaskin sai hän syytä ihmetellä sitä että keskivälikönkin ovi oli auki ja että avoimesta kyökin ovesta lankesi häilyvä valojuova välikölle, ikäänkuin pitäisi jonkun sen avulla löytää tie kyökkiin. Hän läheni hiljaa ja hidastellen ovea, valmiina kohta kääntymään kamariinsa, jos kyökissä olisi vieraita. Mutta siellä istui Wieten yksin tuolillaan ja kutoi sukkaa takkavalkean hypähtelevässä valossa, rillit nenällään ja katseli niiden ylitse häneen, tarttui rilleihinsä ja sanoi hillityllä värähtelevällä äänellä: "Noh, siinähän sinä olet... poikani... Olen koko päivän odottanut sinua. Kahvi on tulella. Kas vaan... se rupeaa kiehumaan kohta."

Wieten oli noussut ylös ja aikoi talonpoikaiseen tapaan hillitä itsensä ja kurotti pannua kohden, joka on tulella. Mutta kiihkeä ikävöintinsä ja suuri ilonsa siitä, että hän nyt taas vihdoinkin oli terveenä kotona, otti voiton hänen kurottavasta kädestään ja muutti sen suunnan. Siinä lepäsi tuo vavahteleva käsi Jörnin käsivarrella.

"Wieten!" sanoi hän. "Mun oma vanha Wietenini!" Hän otti arasti Wietenin käden ja piti sitä omassaan. "Noin iloiseksiko tulet, kun taas olen kotona? Oletko koko ajan ollut terveenä, Wieten? Oletko yhä yhtä näpsäs ja ripeä, mun vanha piikani?"

Wieten nyykäytti päätään, esiintulvivat kyynelet, kun tukahuttivat äänensä. Sitte laski hän kutimensa pöydälle, joka oli ikkunan edessä, ja sanoi: "Vie se tupaan, Lena."

Silloin vasta huomasi Jörn kookkaan tytön, joka seisoi pesuhommissa ja katseli häntä. Tämä tuli nyt esiin takkavalkean valoon ja Jörn katseli häntä, ja häntä mielytti tyttö, joka oli kookas ja vahvarakenteinen ja muhkeannäköinen. Lisäksi olivat hänen kasvonsa terveenväriset, valkeat ja punaiset ja pehmeänpyöreät, hiukset olivat keltaiset ja asettuivat päänlaelle heikoissa aalloissa, ainoastaan korvilla oli pienet kiharat, semmoiset että olisi voinut pujettaa sormensa niihin. Jörnistä tuntui, kuin ei hän vielä koskaan olisi nähnyt niin reipasta ja samalla niin kunnollista tyttöä. Lisäksi miellytti häntä vielä se että tyttö nyykäytti päätä hänelle ja sanoi "hyvää iltaa", ja sitte katseli häntä niin avonaisen uteliaasti ja vakaan ystävällisesti, ylhäältä alas asti.

Ennustipa hyvää että hänen ensimmäinen kysymyksensä kotiinpaluun jälkeen koski tätä tyttöä: "Mistä on _tuo_ sinulla?"

"Hänhän on Lena Tarn", vastasi Wieten. "Hän on jo marraskuusta suurpiikana täällä... No, ota kahvia nyt. Etuhuoneissa on taas isot kestit. Heikki on ostanut hevosia ja nyt hänen täytyy vielä kalliin hinnan lisäksi maksaa viinit. Tyttö saa palkkaa kaksikymmentä taalaria; aivan liikaa."

"Onko hän yhtä kunnollinen kuin hän näyttää?"

"Noh, Jörn, tiedäthän: ainahan sitä jotakin on moitittavaa... Hän laulaa minusta liiaksi."

"Laulaako hän? Hänhän näyttää niin järkevältä."

"Sinä arvelet, että hän on pyhimys, koska hän näyttää noin puhtaalta ja vakavalta, vai kuinka? Eipäs vainkaan, Jörn. Kaikkea muuta."

"Virmako?"

"Ei, enhän sitä voi väittää, Jörn. Hän on vaan semmoinen liiaksi laulavainen. Sitäpaitsi on hän niin avosuinen ja semmoinen suorapuheinen. Sitä en minä kärsi tytöissä... Kuuletko nytkin...?"

Kuulin tosiaankin kuinka hän laulaa hyräili tuvassa.

"Kutka sitte laulaisivat, Wieten, ell'eivät nuoret tytöt?... Asuuko hän täällä sinun kanssasi tuvassa?"

"Kyllä... hän nukkuukin täällä. Se oli hänen ehtonsa palkkasopimusta tehtäessä. Hän on kunnollisten vanhempien tytär ja tahtoo pysyä kunnollisena. Se minun täytyy myöntää. Minä sanon vaan, että hän ainoastaan laulaa liiaksi ja on liika omapäinen. Muuta ei minulla ole häntä vastaan... Juo kahvia nyt, Jörn!"

Hän joi ja söi ja sanoi: "Istuhan nyt Wieten ja kerro, kuinka johduit odottamaan minua?"

"Kuinka johduin. Luuletko sinä, etten joka jäsenessäni tuntenut, että olit matkalla? Ovet olisivat pysyneet auki koko yön, Jörn, ja minä olisin istunut takan ääressä. Usko se."

Hän oli aukaissut Jörnin vaatenyytin, otti esiin hänen liinavaatteensa ja kummasteli niiden hyvää kuntoa; Jörn selitti että eräs armelias säälivä rouva oli lahjoittanut ne hänen maatessaan sairaalassa.

"Ja sitte Jörn", sanoi hän: "olipa jo aikakin että palasit."

Hän käväsi pesutuvassa ja palasi takaisin, kohenteli tulihangolla turvetuhkaa ja itki. "Enhän kuitenkaan osaa pysyä väliäpitämättömänä siitä, kuinka asiat menevät talossa, jossa on vanhentunut ja harmaantunut. Elsbe on mennyt turmiolle. Ja kuinka on sinun käyvä? Te molemmat olette kuin omia lapsiani, sentähden pitää minun kertoa sinulle kaikki, isäsi ajaa jokapäivä kaupungissa, ja kaupunginmatkan jälkeen istuu hän aina täällä kylässä Torkelin kapakassa, jonka vaimo, kuten tiedät, on huonotapainen, ja jolla on kaksi turmeltunutta tytärtä. Ja veljistäsikin on jo tullut pahempia kuin juomareita ja naistenhännittelijöitä: tiedän, että muutamat uhkaavasti vaativat heiltä takaisin rahoja, jotka he ovat huijanneet itselleen. Minä olen saanut harmaat hiukseni kunnialla, Jörn."

Nyt oli kurjuus koko peloittavassa paljaudessaan hänen edessään. Hän astui ikkunan eteen, Wietenkin tuli hänen rinnalleen, yhä itkien ja katsahti sattumalta ulos ikkunasta. Kuu loisti ja näkyi tähtiäkin, vaikka olikin sumeista ja pilvistä. Wieten rupesi tuskailemaan, kun eivät olleet korjanneet auraa puoleen, joka oli pihan veräjällä. Näki kuun valossa kirkkaan auranterän. "Renki oli juovuksissa eikä lähtenyt ulos sateeseen. Kun isäsi nyt yöllä palaa kotiin, saattavat hevoset säikähtyä."

"Hevoset ovat tottuneet yömatkoihin", sanoi Jörn. "Tule, mennään nukkumaan."

"Etköhän mene etuhuoneihin ilmoittamaan veljillesi kotiintulostasi?"

"En... Muutenkin jo tulin heistä liika varhain. Mennään nukkumaan. Joko tyttö on levolla? Pidä huolta, ett'ei hän joudu noiden hulttioitten käsiin tuolla etuhuoneessa, se olisi onnetonta. Elsbe on mennyttä; riittäköön siinä."

He erosivat vaieten, hyvääyötäkään sanomatta; sillä melkein ennen jo kuin he olivat ennättäneet päättää lauseensa, olivat he kumpikin vaipuneet omiin syviin ajatuksiinsa. Jörn ei riisuutunutkaan, vaan heittäytyi vaatteissaan vuoteelleen mennäkseen vanhan tapansa mukaan päästämään hevoset valjaista, kun isä palaisi kotiin. Mutta hän oli niin omituisesti levoton, että hänen täytyi vielä kerran nousta ylös, ja mennä ikkunan ääreen ja katsella ulos yöhön. Samaan aikaan oli emännöitsijätärkin noussut ylös ja seisoi eteenpäinkumartuneena ja tähysteli ulos auraa kohden ja näki sen välähtelevän, huoahti raskaasti ja tunsi itsessään ikäänkuin jonkinlaista kammon puistatusta. Sitte menivät molemmat levolla taas. Ja kun olivat laskeuneet levolle, veti heitä vasten heidän tahtoaan ikäänkuin pimeisiin syvyyksiin, jotka aukenivat pohjattomina alla, ja joista ei ollut voimaa kohota ylös. Ja sillä välin kun he voihkaten kamppailivat sen synkeyden kanssa, ja sillävälin kuin tuo nuori tyttökin levottomana puhui unissaan, kuului kuin matelevaa ryömintää pimeissä talleissa, kuului outoa kahinaa lattioilla ja raskasta latkintaa ja laahaamista avaroilta väliköiltä, ja vierashuoneitten välinen suuri kaksoisovi lensi kumeasti äännähtäen auki. Mutta kukaan heistä ei osannut herätä unestaan, heitä pidätti siellä syvyyksissä ikäänkuin jotkin raskaat muodottoman mustat kädet.

Aamulla, noin lähemmä kello kuutta, kun vielä oli pimeätä, tuli Jasper Krey kyökkiin. Hän ällistyi jonkunverran nähdessään Jörnin seisomassa Wietenin vieressä takan ääressä; mutta sitte sanoi hän tyyneesti, ikäänkuin kertoisi hän jostain jollekin hevoselle sattuneesta tapaturmasta: "Tuleppas mukana ulos, Jörn. Isäntä on ajanut nurin ja langennut auraan. Pelkään, että hän on saanut hieman liikaa." Hän osoitti otsaansa.

Älypää Wieten kirkahti ääneen ja peitti silmänsä käsillään: "Aura!" vaikeroitsi hän. "Minä tunsin sen tapahtuvan, mutta en osannut liikuttaa sormeanikaan sitä estääkseni."

Jörn Uhl juoksi ulos ja löysi isänsä. Hän makasi lokaisena ja lävitseen kastuneena märässä ruohossa ja vesilätäkössä. Hänen ohuet hiuksensa olivat aivan verissä. Epäselvällä äänellä houri hän jotakin, että hän tahtoi jäädä tähän vuoteelleen, heidän pitäisi mennä ulos kyntämään vaan, hän ei jaksaisi nyt. Ja hän sanoi, että hän vakoa päättäessään oli joutunut auran alle. Hevoset olivat raahanneet kyljellään makaavat ja särkyneet rattaat ulos tallin ovelle ja seisoivat siellä.

Klaus Uhl kannettiin sisään ja pantiin vuoteelle. Noudettiin lääkäri, ja tämä ilmoitti että mielenliikutus ja kova säikähdys olivat vaikuttaneet halvauskohtauksen, johon onnettomuuteen joutuneella jo monta vuotta oli ollut taipumus. Hän saattaisi kyllä vielä elää kauankin, tilansa muuttuisi ehkä hiukan paremmaksikin; tuskinpa sairas sentään enään koskaan voisi käydä, selvään järkeensä hän arvattavasti ei enää koskaan voisi toipua.

* * * * *

Kolmantena päivänä onnettomuuskohtauksen jälkeen saapui tuo pieni valkopää taas taloon. Hän astui Jörnin luokse, joka vaiteliaana ja jäykin kasvoin oli antamassa ruokaa hevosille ja sanoi: "Olen kuullut isääsi kohdanneesta onnettomuudesta ja nyt minulla olisi asiaa sinulle hiukan. Jos ei sinulla ole vastaan, niin menemme molempain veljiesi kanssa yhdessä samaan kammariin, jossa sinä asuit silloin, kun olit pieni poika vielä."

"Siellä asun vielä tänäpäivänäkin", sanoi Jörn.

"Niinkö!" vastasi ukko ja katsahti tarkasti häneen. "Se onkin sinun mukaistasi. Minua surettaa, että sisaresi Elsbe, joka silloin oli niin ystävällinen minulle, on joutunut niin onnettomaan avioliittoon, kuin olen kuullut."

Jörn ei vastannut siihen mitään, vei ukon vaan kammariinsa ja lähti ulos kutsumaan veljiään. Nämä tulivatkin vastahakoisina ja katselivat kauniilla kopeilla Uhl-kasvoillaan ylenkatseellisesti eteensä. Henrik oli marssilla Ranskaan Düsseldorfin asemalla juovuspäissään ja toveriensa kanssa tepastellen kompastunut vaunuun astuessaan ja taittanut säärensä ja oli siten omasta syystään ollut estetty olemasta mukana Ranskan retkellä. Koska hän luonnoltaan oli suuri kerskuri, vieläpä suurempi kuin isänsäkin, häneltä kun puuttui isän älykkyys, niin olisi hän jo rehentelemisen vuoksikin ollut mielellään mukana matkalla. Hän ei voinut sietää sitä, ett'ei saanut lyödä rintoihinsa. Hän olisi ollut yksi niitä, jotka näinä ensimmäisinä sodanjälkeisinä vuosina kiertelivät viiksiään, ensin vasempaa: "Seitsemänkymmentä!" sitte oikeaa: "Ja seitsemänkymmentä yks'!" Sitten korskasti hymyillen kumpaakin yht'aikaa: "Ollut mukana silloin!" Ett'ei hän nyt voinut tehdä siten, se oli riistänyt viimeisenkin sulun hänen raakuuteen taipuvalta luonteeltaan. Kerskata täytyi. Ja nytpä vasta oikein. Nyt piti kerskua toiset pöydän alle. Niinpä kerskuikin hän hurjalla elämällään ja raaoilla puheillaan.

"Kuulkaa tarkkaan nyt!" sanoi ukko. "Olen säästöpankin puolesta täällä ja puhun samalla omassa nimessänikin. Meillä kummallakin, säästöpankilla ja minulla, oli kaksitoista vuotta sitten vapaana suurempi rahasumma ja ilmoitimme sen lainattavaksi. Isänne otti sen ensimmäisenä ja ainoana lainana taloansa vastaan, joka arvoltaan juuri ja juuri vastasi summaa. Me kummastelimme, että hän otti semmoisen velkakuorman talolleen. Mutta hän sanoi, että hän aikoi käyttää juoksevat rahat kannattavaan liikeyritykseen, josta hän tiesi, ja me uskoimme häntä, sillä silloin vielä oli hän älykkään, taitavan ja varakkaan miehen nimessä, vaikka elelikin vähän ylväästi ja leveästi. Perästäpäin kyllä, kun huomasimme, että hän oli luisuvalla pinnalla ja kun täysi-ikäiset lapset myöskin tekivät parhaansa omaisuuden hävittämiseksi, rupesimme pitämään häntä silmällä ja varoitimmekin pari vuotta sitten häntä ja sanoimme viimein, kun talo uhkasi aleta arvossa, velan irti. Kolme päivää sitten on hän saanut kirjeemme. Samana iltana sattui hänelle tapaturma, ja vieläpä niin vaikea, että hän, kuten kuulen, kyllä voi jäädä eloon vielä mahdollisesti kauaksikin aikaa, mutta että hän sentään on kenties ainaiseksi menettänyt järkensä."

"Niinkö?" sanoi Henrik. "Niinkö ovat siis asiat! Vai niin, vai niin!" Hän oli kalvennut ja katseensa oli pistävän terävä.

"Niin, sillä kannalla ovat asiat", sanoi ukko ja nyykäytti päätään. "Ja nyt saatte valita. Joko asetamme talon konkurssitilaan: silloin on luultavaa, että saatte kaikki kolme, ilman penniäkään rahaa taskussa, marssia ulos maailmalle, tai jätämme sinulle, Jörn, talon kaikkine velkoineen, ja katsomme, kuinkahan sinun isännöitsemisesi luonnistuu. Pienemmistä veloista, joita pesällä myöskin ehkä on, olisit sinä myöskin edesvastuussa. Teille kummallekin tarjoomme taas 2,000 markkaa, johonka te saisitte tyytyä ja jättää talon. Tämä on ehdotuksemme."

Jörn istui ja tuijoitti kirstunkanteensa ja tunsi itsensä onnelliseksi: "Minulle talo! Minä isännäksi!" Ja hän häpesi veljiensä puolesta.