Part 20

Geert Dose oli selvä ja levollinen. Hän tervehti silmillään. Hän tervehti samalla silmänvilauksella, jolla hän kerran muinoin Rendsburgin kasarmissa oli tahtonut sanoa: "Me, Jörn, me olemme sentään ainoat järkevät koko joukossa." Mutta nyt oli tosi edessä.

"Voinko tehdä jotakin hyväksesi, Geert?"

"Et, Jörn, minun täytyy kuolla täällä. Ihmettelen vaan että vielä olen elossa."

"Enkö voi tehdä mitään hyväksesi? Ovatko tuskasi suuret?"

"Tuskat? Selkä ei tunne mitään tuskia; sitä ei ole enää minulla. Tästä edestä rintaa myöten ylös kaulaan asti... mutta sekin on aivan yhdentekevää. Toivoisin vaan, että kerran vielä saisin olla isän ja äidin luona... Äiti laitti aina lauantaiksi puhtaan paidan, ja täällä täytyy minun maata _näin_... Löyhkää niin pahalle, Jörn."

"Puhdas ei ole minunkaan paitani, Geert; mutta on se parempi kuin sinun."

Hän heitti takin päältään, riisui paitansa ja tarttui haavoitetun yläruumiiseen. Silloin kirkahti tämä, päänsä horjahti taaksepäin ja hän oli kuollut. Jörn seisoi polviinsa asti verisissä oljissa.

Hän katseli kuollutta, ja sivulleen kapteenia, joka, pää vääntyneenä taaksepäin ja silmät selkoselällään, kamppaili hengittääkseen, ja häntä karmi ihmissuvun hirveät kärsimykset.

Kun hän palasi patterioille, oli Fiete Krey käynyt siellä ja lähtenyt pois taaskin. Vilhelm Lohmannia taas sidottiin par'aikaa kahdeksi tunniksi teilille, hän kun oli ollut juovuksissa kahdeksantenatoista päivänä. Lohdutukseksi oli hänelle sentään annettu viittauksia rautarististä, hän kun samana päivänä oli, lopulta palohaavaisin käsin, pyyhkinyt kanuunaansa samalla tapaa kuin Loherkankaallakin: yks' -- ja -- kaks'.

Tämmöinen oli Gravelotten päivä Wentorffin lapsille.

* * * * *

Tuli sitte leiriaika Metzin luona kosteine olkineen ja ilkeine löyhkineen. Syöpäläisiä summattomasti. Moni sairastui ja palasi kotiinsa. Jörn Uhl, hän pysyi terveenä, teki tehtävänsä ja ajatteli Uhlia, jossa par'aikaa tehtiin eloa, ja aura leikkasi peltoa.

Tuli sodan raskain aika: pitkät marssit Ranskan sisässä, ja marssien aikana taistelu taistelun jälkeen, koko talven. Tänään puuttui vettä, huomenna leipää, tänään tulta, huomenna ilmaa hengittääkseen, tänään huonetta, huomenna paitaa.

Ja joka päivä komennettiin seudun talonpoikia: "Tuohon pähkinäpuun alle! Kaiva hauta, _paysan! C'est mon bon camarade, cochon!_"

Jouduttiin niin pitkälle, että he sanoivat kapteenille: "Herra kapteeni, tästä kamalasta sodasta ei palaa yksikään meistä kotiin." Ja kapteeni astui syrjemmälle, seisoi kauan ja katseli itään päin kaukaisuuteen. "Ja ell'emme pian pääse kotiin, niin eihän meistä enää ole ihmisiin. Emmehän me sitte olla mitään ihmisiäkään enää. Olemme kuin likaisia eläimiä silloin." Hänen hiuksensa olivat harmenneet näinä kuukausina.

Jörn Uhl kulki mukana, piti kanuunaansa kirkkaana, piti miehiään kohtalaisessa kurissa ja ajatteli: "Ensi kynnöksi _täytyy_ minun olla Uhlilla."

Alussa helmikuuta, muutamana sateisena iltana eräässä pienessä kaupungissa, kaivattiin aliupseeri Uhlia iltahuudossa. Yöpatrulli löysi hänet eräältä syrjäkadulta katuojasta. Kun he ottivat hänet keskelleen ja veivät sairashuoneeseen vaikerteli hän kuumesairaitten tapaan kaikista pikkuseikoista, kuten liasta takissaan ja siitä, että oli kadottanut lakkinsa. He toimittivat hänet vuoteelle ja lähtivät pois. Mutta kun sairaanhoitajat eivät vartioinneet häntä, nousi hän samana yönä ylös, varusti itsensä marssivalmiiksi ja palasi kadulle. Aamulla tavattiin hän raskaassa unessa, nojauneena erääseen muuriin. Hän saatettiin takaisin sairaalaan, jossa hän sitte makasi lavantaudissa. Häntä kiusasi se kuvitelma, että kanuunan uushopeainen tähtäin olisi joutunut kadoksiin ja että epäiltiin hänen, Jörn Uhlin pelkuruudesta kätkeneen sen, ett'ei hänen muka tarvitsisi mennä vihollista vastaan sitte enää. Tätä kiusaavaa unta kuletti sairas mukanaan satoja penikulmia. Se jätti hänet vasta kun hän Strassburgissa sairashuoneessa sai osakseen huolellisen hoidon.

VIIDESTOISTA LUKU.

Onnellinen sattuma johti että Fiete Krey jo maaliskuussa pääsi palveluksesta ja saatti tulla tervehtimään häntä sairaalaan ja ottaa hänet, joka jo oli melkein terve, mukanaan Hampuriin.

Jörn Uhl, pitkänä, kalpeana ja hiukan raukeana, Fiete Krey, lyhyempänä, nopea- ja ripeäkäyntisenä, silmät joka taholle tähystellen: semmoisina astelivat he Hampurin katuja kuluneissa univormuissaan, jotka he olivat saaneet kotimatkaa varten, ja etsivät yömajaa itselleen.

Kun he siinä käyvät, Jörn Uhl silmät maahan luotuina, Fiete Krey silmät vilkkuvina joka puolelle, tulee heitä vastaan kookas, somannäköinen, vaalea tyttö, parhaassa nuoruuden kukoistuksessaan, kirja kainalossa, yksinkertaisesti ja siististi puettuna. Fiete Krey katsahtaa häneen ja katsahtaa taaskin; sillä on kasvoissaan nimittäin jotain erityistä, jotakin joka muistuttaa häntä Wodaninkankaasta ja Aulangosta. Omituisuus oli siinä että hänellä koko olennossaan, nivuksissaan ja silmissään oli jotakin ikäänkuin kirkasta ja lentämään lähtevää, ja että hänen arat harmaat silmänsä olivat hiukan vinosti kasvoissa, niin että ne näyttivät kuin juuri lentämään lähtevän kyyhkysen kohotettu siipipari.

Heidän välillään hypähtelee epävarma katse. Molemmat säpsähtävät; Jörn Uhlkin nostaa silmänsä.

"O, Jörn, Jörn!... Kuinka sairaalta näytät. O, Fiete Krey. Minä kuulin Thiessiltä, että sinäkin olet ollut Ranskassa mukana ja että sinä olet naimisissa... O, Jörn! Oi, mitä Thiess tulee sanomaan!... Tiedättekö, että Thiess on Hampurissa taaskin?"

Niin puheli Lisbeth Junker ja seisoi heidän edessään ja pudisti uudestaan ja uudestaan heidän käsiänsä, hänen silmänsä olivat kuin kahtena loistavana valkeana, ikäänkuin helatulet Ringelshörnillä. Semmoisilla silmillä katseli hän etenkin Jörn Uhlia. Etenkin Jörn Uhlia!

"Onko Thiess täällä vielä?"

"On, aatelkaas! Hän etsii Elsbeä yhä. Elsbe ei nimittäin olekkaan matkustanut laivalla, jolla heidän piti lähteä. Nyt on eräs tuttavistamme ollut näkevinään hänet täällä; toiset taas arvelevat että Harro Heinsen on Kööpenhaminan kautta pujahtanut sotaa pakoon."

"Oletko kuullut Wentorffista mitään uutisia? Vai käytkö sinä ollenkaan enää siellä?"

"Minun isovanhempanahan ovat kuolleet jo", vastasi hän, "mutta olen hyvä tuttu uuden opettajan rouvan kanssa. Jouluna kävin viimeksi siellä."

"Ja mitä toimittelet täällä?"

"Olen täällä tätini tykönä; hänellä on pieni kirja- ja paperikauppa. Sitäpaitsi opiskelen kirjanpitoa."

"Tiedätkö sanoa, missä Thiess asuu?"

"Kyllä, tulen mukananne."

Niin astelivat he pitkän taipaleen ulos Pyhään Pauliin asti, ja tulivat Maariankadulle korkeine kolkkoine hyyryläiskasarmineen, ja kapusivat ylös neljänteen kerrokseen. Lisbeth Junker aukaisi jonkun oven erään pimeän käytävän vierellä. Siellä istui Thiess Thiessen pienen rautaisen hellan edessä. Hänellä oli polvien välissä kahvimylly ja väänsi ahkerasti eikä kuullut ensin heidän tuloaan. Hän oli käynyt yhä pienemmäksi ja laihemmaksi.

"O, Jörn!..." huudahti hän ja hypähti nopeasti ylös. "Siinä sinä olet!... Fiete! Mun poikaseni! O, Fiete!... Lapset, kuinka kurjaa täällä on! Minä saan pavut kohta pieniksi ja keitän kahvia teille, niin paljo vaan kuin haluatte."

Hän oli hypähtänyt ylös ja etsi tohveleitaan. "Älkää sanoko mitään, lapset, älkää sanoko! Tässä on nyt Aulanko, nämä neljä seinää. Oi, sitä tyttöparkaa, pientä... Tyllityttini, oletko nähnyt hänet? Tähän aikaan päivästä käyvät köyhät naiset ostoksillaan. Jumalani, jos hänellä vaan on jotakin, millä ostaa. Ajatteles, Jörn,... Jörn, ajatteles nyt: tuo pieni, pieni lapsonen tässä suuressa hirveässä kaupungissa. Fiete, minä luulen, että se kyllä saattaa lyödäkin häntä! Se tahtoo hänen kanssaan Ameriikkaan; mutta minä väijyn satamassa, niin ett'ei hän pääse hänen kanssaan. Kuinka saattaa joku ihminen lähteä Ameriikkaan? Niin kauas Aulangolta? Tyllityttini, keitä sinä heille kahvia! Tässä on pannu! Vettä tulee tästä seinästä sisään; meillä siellä juoksee se siitä ulos. Täällä on kaikki nurinkurista."

Fiete Krey pakoitti hänet tuolille taaskin ja sanoi: "Istu sinä nyt. Älä luulekkaan, että hän sallii lyödä itseään. Tässä ovat tohvelisi. Jos hän hoksaa, ett'ei Harro Heinsen rakasta häntä enää, juoksee hän paikalla pois hänen luotaan. Minäpä luulen, että hän jo on lähtenyt pois hänen tyköään, mutta ei tohdi palata Aulangolle, ja elää täällä omin neuvoin jossakin. Hän kaiheksuu sinua ja Jörniä; häveliäisyys pidättää häntä."

Lisbeth tuumi, että se oli hyvinkin mahdollista; ja Jörn nyökäytti päätään siihen.

"No, Thiess!... Ja ajattelehan toki", sanoi Fiete, "että tulemme juuri pitkältä rautatiematkalta, ja pidä huolta kahvista ja leivästä, siinä mukana puhellaan sitte enemmän."

Tuli melkein hupaista, kiitos siitä Fiete Kreyllä, joka sai Aulangon isännän juttelemaan, ja Lisbethille, joka tarjosi kahvia ja leikkeli leipää.

"Istu nyt, sinä vanha maamies!" sanoi Fiete Krey. "Usko pois, me löydämme kyllä Elsben vielä."

"Niin Thiess; ja syö nyt!" sanoi Lisbeth. "Tässä on sinun kuppisi."

"Tiedättekö", sanoi Fiete Krey ja nojausi mukavasti taaksepäin tuolillaan, "tämähän tapahtuu kaikki kuin Wietenin saduissa; niistä en kyllä suuriakaan enää piittaa, mutta tässä nyt muistuvat ne elävästi mieleen: sinä, Thiess, olet se vanha hyväntahtoinen kääpiö, joka otat vastaan molemmat kovaakärsineet ja väsyneet matkalaiset. Kaunis lasinen prinsessa palvelee meitä, ja jälkeenpäin kuljemme me edelleen ja löydämme sisaremme."

"Olenko minä lasinen?" kysäsi Lisbeth hieman nyrpeissään. "Sinä pysyt yhä vaan Kreynä, näemmä."

"Mutta sinä olet tullut somaksi", sanoi hän, ja nauroi häntä päin silmiä, "ja hiukan lasiselta olet sinä aina tuntunut minusta. Eikö vaan Jörn? Hän ei koskaan mennyt noin vaan, jos sitte syteen tai saveen, kuten Elsbe; hän pysytteli aina vähän syrjässä. Lisäksi tulee että on kokonainen vuosi siitä, kun minulle on noin siistinnäköinen nainen tarjonnut kahvia. Kiitoksia, tyllityttini!"

"Sinä olet aina ollut toimissasi toisten ihmisten asioista", sanoi hän. "Aina silmät kummallakin puolen tietä." Hän heitätti hiukan päätään, ei katsellut enää Jörniinkään, ja oli todellakin hiukan jäykkä, ja kirahti hiukan lasilta.

"Kerro nyt!" sanoi Fiete Krey ja katsoi kiinteästi Thiessiin. "Onpas varmaa, että sinä olit asiassa alunpitäin mukana."

"Oh, olin", sanoi Thiess Thiessen ja hengitti vaikertaen. "Mitä kertoisin? Harro Heinsen kävi hänen luonaan Aulangolla, ja minä nukuin enkä huomannut mitään. Minä sanoin: 'Lapseni, kuinka olet niin kalpea. Etkö nukkunut viime yönä?' 'Hyvin minä nukuin', vastasi hän, 'kuningatar ei nukkuisi paremmin'. Tulin iloiseksi. Kerran sanoi hän: 'Kuules sinä, Thiess, eikö tässä maassa ole semmoinen laki, että nuoret, jos he ovat tehneet avioliitto lupauksen toisilleen, silloin ovatkin Jumalan ja ihmisten edessä aviossa keskenään?' 'Kyllä, lapseni', vastasin minä, 'olen lukenut jossain vanhassa kronikassa, että Hemmingstedtin sankari, Wolf Isebrand oli istunut koko edellisen yön ennen taistelua armaansa kanssa yhdessä; luulenpa että vanha saksilainen ja friesiläinen tapa on semmoinen'. Noh niin, johduimme tästä aineesta, ja minä rupesin torkkumaan ja uneksimaan taas. Minä sanoin: 'Lähdeppäs kerta kaupunkiinkin, Elsbe-pieneni.' Tai sanoin minä: 'Lennäppäs nyt metsäänkin joskus, pikkulintuni.' Mutta hän kävi tupaa ympäri vaan ja vihelteli ja lauleli ja sanoi: 'En minä kaupunkia tarvitse, enkä metsiäkään. Minun kuluu aikani hyvin.' En vieläkään ymmärtänyt mitään varoa. Sitte yhtenä päivänä tulee Harro Heinsen komealla ruunallaan, hypähtää kartanon veräjän ylitse ja sanoo, että hän tulee noutamaan Elsbe Uhlin naimamyöntymystä ja nauraa.

"Noh, ja sitte... viis' kuus' päivää jälkeenpäin tapahtui sitte vaurio. Hän tuli silloin taaskin, kirosi isäänsä ja Klaus Uhlia: kummallakaan ei ole mitään, ei yhtään mitään; ne eivät voi hänelle taloa hankkia. Silloin kävi pikku tyttömme vakaaksi ja totiseksi. Semmoisena en ole nähnyt häntä koskaan. Koko hänen suuri onnensa oli kuin murskana. Minä sanoin: 'Jääkää tänne Aulangolle: täällä voi kyllä jotain saada toimeen, jos täällä vaan on mies, joka osaa tehdä työtä'. Minä olen liika unelias, Fiete, tiedäthän sen. Tunnustan sen suoraan. Mutta Heinsen nauramaan: Aulankoisäntää hänestä ei sentään vielä äkkiä tehdä. Näin selvästi, että Elsbe olisi mielellään jäänyt, hän raahasi hänet talosta, niinkuin kiskotaan riimusta varsaa, joka veräjässä vielä pysähtyy ja katsoo pitkään taakseen."

Hän pudisti vaikertaen päätään, heilutti jalkojaan sinne tänne, haki tohveleitaan, ja silmänsä olivat sulana vetenä.

"Minä olen nukkunut itseltäni kaiken", jatkoi hän korkealla äänellä, "siitä saan nyt kärsiä: saan istua tämmöisessä luolassa nyt, ja kaukana täältä on Aulanko leveänään auringon valossa, kauniit turveläjät seisovat siellä korkeassa ruohostossa, sinikellot heiluvat ojanpientareilla niin juhlallisen näköisinä edes- ja takaisin, ikäänkuin kuuntelisivat ne jotakin pitkäaaltoista, juhlallista laulua ja tuudittuisivat sen mukana. Nyt näen minä joka yö unta että haen lasta kaislikosta, en löydä häntä ja kompastun veteen, ja herään silloin aina, enkä enää saa unta. Siitä näet, Fiete, kuinka on laitani: nyt en enää voi nukkua. Vanha vaimo, joka asuu tässä vieressä, sanoo, että se on koti-ikävää, ja se onkin totta, minulla on niin kova koti-ikävä. Tiedättehän lapset, minun makuuhuoneeni Aulangolla! Jos, minä vielä joskus saan rauhassa elää Aulangollani, niin silloin annan minä kaikkein ensiksi kalkita makuuhuoneeni: tiedättehän! Tuo vanha vaimo auttaisi minua kyllä mielellään, hän on 'Saksalaisesta apteekista' antanut minulle elohopeaa ja fosforia, hän sanoo, että ne ovat hyviä koti-ikävää vastaan. Mutta ei se ole ainoastaan koti-ikävä, minun on omatuntoni kipeä myöskin. Siihen sanoo vaimo, ettei sitä vastaan ole lääkettä 'Saksalaisessa apteekissa'. Minä olen nukkunut itseltäni kaiken, ja siksi saan nyt istua täällä kurjuudessa ja juosta koko päivän satamia ja katuja ja hakea häntä, ja siksi täytyy minun nyt joka yö rämpiä rämeikkökaislikkoja."

Niin vaikeroitsi Thiessen, hänen näivettyneet, naismaiset kasvonsa näyttivät niin kapeilta ja hänen pienet vilkkuvat lapsensilmänsä anoivat apua, hänen nahkatohvelinsa putosivat yhtämittaa jalasta, ja tuontuostakin täytyi hänen nousta puol'seisaalleen ottaakseen ne ylös taas, vuoron perään katseli hän jokaista kuulijaansa silmiin.

Fiete Krey nojausi käsivarsillaan pöytään ja katsoa tuijotteli puhujaan. Hänet oli kokonaan vallannut sama mielihyväinen mukavuudentunto, josta hän köyhänä, joka paikassa orvittuna harjansitojapoikana niin usein oli saanut nauttia Aulanko-talossa.

Lisbeth katseli suruisin, totisin silmin Thiess Thiesseniin, ja heitti tuon tuostakin nopean pikaisen katseen Jörn Uhliin; mutta tämä istui sanatonna siinä ja tuijotteli jäykkänä ja sanaa sanomatta pöytään edessään vastikään kestämänsä sairauden ja tämän uuden juur'ikään kuulemansa surusanoman raukasemana. Hän ei luonut katsettakaan tyttöön, jota hän lapsesta saakka oli niin syvästi kunnioittanut ja nuorukaisena niin rakastanut ja joka nyt istui hänen edessään niin loistavan nuorekkaana. Nyt ei ollut aikaa ajatella rakkautta.

"Lähden tavallisesti ulos noin kello kahdeksalta aamusilla", jatkoi Thiess, "samoin taaskin iltapäivillä ja kuljen katuja, joiden varsilla asuu vähävaraisempaa väkeä, ja satamissa. Ja viis'kertaa", sanoi hän, ja äänensä värisi kuin lapsen, joka on katkeamaisillaan itkuun, "viis'kertaa olen ollut katsomassa, kun on nostettu vedestä joku tyttö. Minä pelkään, että hän hädässään saattaa tehdä senkin."

"Ei", sanoi Fiete Krey, ja toistamiseen osoittautui hän ihmistuntijaksi. "Sitä hän ei tee. Kukaan ei riipu kiinteämmin elämässä kuin hän. Te ette tunne häntä... Oletko etsinyt Heinsenin nimeä osoitekalenterista? Oletko käynyt poliisikonttoorissa kuulemassa?"

"En ole mitään löytänyt", vastasi hän. "Ja pahinta on se, että monta kertaa, kun olen ulkona hakemassa häntä, sattuu silmiin jotakin, joka kiinnittää huomioni, ja silloin rupean uneksumaan ja kuvittelemaan kaikellaista, jään siihen ja unohdan kaiken, ihmettelen esimerkiksi että mitähän tuo ajuri tuossa mahtaa ajatella, tai montakohan lasta lienee tuolla konduktöörillä, tai missä tuo iso verikoira nukkunee yönsä, ja kuka lienee senkin omistaja tai miltähän ollee tuo vanha raihnainen sanomalehdenmyyjätär näyttänyt nuorempana, kun hän vielä oli iloinen vilkas olento. Ja satamassa sitte, Fiete: mitähän ollee kaikissa niissä säkeissä ja pakoissa, ja millaisilta näyttänevät ne ihmiset ja maat, joista ne kaikki ovat tuodut. Ja nukketeatteri sitte tässä Pitkänkadun varrella. Eikö totta, Lisbeth? Se on parasta koko Hampurissa."

"Mutta eikö sinulla ole ketään tuttavia täällä?"

"On", vastasi ukko hämillään, "niillähän tuota on täällä ikäänkuin jonkinlainen seura."

"Mitä?"

"Niin, näethän: tässä vasemmalla, maakerroksessa asuu eräs suutari, hän on kotoisin Meldorffin ylämaasta. Ja tuolla ylhäällä, tuolla... näetkös, Fiete? tuolla ihan telegraafilankojen tasalla, siellä asuu eräs Strackelmeier, tiedäthän, yksi niitä Hindorffin Strackelmeierejä. Tunnethan perheen, Fiete: ostit kerran koiran heiltä ja myit sitte minulle. Ei siitä ollut mihinkään, Fiete, ei pitänyt itseänsä puhtaana sisällä, Hänellä on vainio ja isoja lapsia jo, mutta luulen, ett'ei vaimonsa ole hyvä hänelle, ja hän on vaan pieni vähäpätöisen näköinen mies. Se on hyvillään, kun kerran saa tulla alas telegraafilankojensa tasalta."

"Noh niin, ja ne siis kokoontuvat kaikki tänne sinun luoksesi?"

"Niin, näethän Fiete: heillä on täällä ikäänkuin jonkunlainen seura. Seura merkitsee täällä samaa, kuin meillä siellä kotona jouto-ilta. Niin noh, täällä me sitte istumme yhdessä ja juttelemme yhtä ja toista."

"Aina täällä sinun luonasiko?"

"Niin, aina minun luonani. Siinähän se juuri onkin, heillä on molemmilla koti-ikävä. Fiete! Fiete! Etpä uskoisi, kuinka paljon koti-ikävää tässä suuressa kaupungissa oikein löytyy. Joka kolmannella ihmisellä on koti-ikävä, ei ainoastaan semmoisilla, jotka ovat syntyneet maalla, ei, heidän lastensakin veressä on vielä se koti-ikävä. Vasta kolmas sukupolvi oppii ymmärtämään että on näppärää ja mukavaa asua näin sikin sokin ahtailla kaduilla... Noh niin, nämä molemmat miesparat tulevat tänne minun luokseni: minä poltan nimittäin turpeita, Fiete, turpeita Tunkmoorista; tuotan niitä Eggert Wittillä aina säkittäin tänne. Ja päällimmäisenä turvesäkissä on joka kerta -- ei mikään kultainen pikari, Fiete, vaan hyvä vastaleivottu ruisleipä. Näethän, siihen säkkiin perustuu koko meidän seuramme. Et uskoisi, Jörn, kuinka hupaisia nuo molemmat ovat. Sinä, Lisbeth, olet nähnyt, kuinka Strackelmeier aina avaa uuninluukun, että hiukan pääsisi savua huoneeseen! Ainoastaan siksi, että hän hiukan saisi haistella turpeenkäryä! Fiete, muistathan sinä sen vanhan olkikaton Brickeln'in ja Quickborn'in välillä, josta tie kääntää Grossenrahdiin: se on hänen kotonsa. Siellä oli hänen isällään ruissarka ja pieni leivinuuni. Savupiippua ei talossa ollut, savu meni ulos välikön kautta. Siinä savussa hän on kasvanut. Hän on yhä ruskeanryppyinen siitä ja pysyy hyvissä voimissa. Kun hän astuu tänne sisään, rupeaa hän kohta nostelemaan nenäänsä, ja on hirveän hupainen; sinähän tiedät sen, Lisbeth."

"Niin vai!" sanoi Fiete Krey. "Mutta nyt meidän pitää lähteä asuntoa etsimään. Sinä tulet taas näyttämään kylläkin reimalta, Jörn. Noh, älä nyt turhia viitsi, Thiess! Minä tunnen kaupungin hyvin ja tiedän erään lihavan hupaisen ravintolan isännän Kuninkaankadulla, hänen luonaan me kyllä saamme kortteerin. Lähdettekö vielä hiukan saattamaan meitä?"

Niin lähtivät he kaikki neljä rinnakkain Pitkääkatua pitkin, Kuninkaankadulle käsin. Oli tullut ilta, oli satanut vahvasti, ja vieläkin viskeli hienoa vihmaa. Vaaleat ja kellervät liekit heittivät kirkasta valoaan pimeälle kadulle, käyskeleville ihmisille ja märjän peilaileville katukiville. Thiess käänteli päätään, seisahtui tavantakaa ja otti heidät taas kiinni ravaten pientä hölppäistä juoksuaan, niin että rautakiskoiset saappaansa kilahtelivat.

"Onpa ihan semmoinen ilma", sanoi hän, "että hän nyt saattaisi olla liikkeellä, ilma semmoinen, joka sopii kaikille, jotka häpeävät, ja jotka eivät ole hyvästi puettuja ja joilla on surua." Hän katsoi hämillään heihin. "Kävisin hiukan katsomassa ympärillä tässä", sanoi hän.

"Mutta sinähän kastut, ota tästä sateenvarjo", sanoi Lisbeth.

"En, en, minä kuivun taas helposti... Tehän molemmat tulette huomenna vielä tietysti minua tervehtimään! Ja saattakaa tyttö nyt kunnollisesti kotiin!"

He lupasivat sen, ja hän lähti. He seisoivat ja katselivat hänen jälkeensä. Vesi välkähteli hänen selässään. Kankeat saappaanvarret nykäyttivät joka askeleella housunlahkeita. Hän juosta lerputti pientä juoksujalkaa. Muutamat seisahtivat ja kääntyivät taakseenkin katsomaan tuota pientä juoksevaa miehentypykkää.

"Oi, Thiess, Thiess!" sanoi Fiete Krey. "Sinä lapsuutemme huvinarri! Me lapset emme ymmärtäneet mitä sinussa oli. Tämä päivä on onneton päivä meille Wentorffin lapsille. Lähdetään, Lisbeth!"

Vaieten jatkoivat he kolme tietään. Vähän ajan perästä sanoi Fiete Krey. "Minä menen nyt tähän ravintolaan ja odotan siellä, kunnes sinä palaat. Sinä saatat tyllitytön kotiin: se on sinun tehtäväsi, tehän aina piditte yhtä."

Silloin kävi Jörn Lisbethin rinnalla tädin ovelle asti. Heillä oli hyvin vähän puhumista keskenään. Jörn kyseli lähemmin, kuinka hän nyt eli, ja Lisbeth kertoi, että täti oli hyvä ja ystävällinen hänelle. Vähän hiljaista ja vähän yksinäistä oli se elämä, ja vähän toiveetonta; muutoin hänen kyllä oli hyvä olla. Tämän kaiken kertoi hän samalla ujolla ja hiljaisella tavallaan, jolla hän aina puhui. Hän kysyi Jörniltä, oliko hän ollut pahoissa vaaroissa, ja kuinka kauan hän oli sairastanut ja oliko hän saanut hyvän hoidon. Jörn vastasi hänen kysymyksiinsä lyhyesti ja niukasti. Lapsuudestaan he eivät puhuneet sanaakaan. Kun Jörn kunnioittavasti antoi hänelle kätensä, muuttui tyttö hiukan omaisemmaksi, piti siitä kauan kiinni ja sanoi: "Kesälomalla tulen Wentorffiin, käyn silloin sinuakin tervehtimässä." Mutta kun Jörn yhä pysyi yhtä vaiteliaana ja hajamielisenä, hellitti hän nopeasti kädestä ja katosi hiljakseen sulkeuvan oven taakse.

Jörn tapasi Fiete Kreyn ravintolassa istumassa. "Oh", sanoi tämä, "luulinpa teidän hyvästijättönne kestävän kauemminkin. Mutta kuten tykkäät!'... Ja nyt vielä muutama sana: en tahdo enää nähdä Thiess Thiesseniä, en Lisbeth Junker'iakaan, enkä myöskään Wentorffia, vaan huomenna matkustan sinne valtameren yli taas."

"Mitäkö?" sanoi Jörn Uhl. "Matkustatko taas, näkemättä vanhempiasikaan?"