Part 19

"Olipa sentään hyvä, että he aina olivat varajoukossa. Niin entispäivänä ja niin aina. Aina perästäpäin. Mehän olemme liika uusia, vastamuodostettuja joukkoja, sen lisäksi vastavalloitetusta maakunnasta. Me emme pääse eturintaan. Ja hyvähän se... Tai vahinko... Ei... onhan tuo hyvä. Minunhan täytyy saada päästä isäni tykö vielä... Minunhan täytyy saada nähdä myöskin jotakin. Kymmenen vuotta tahdon vielä saada elää. Sitte minun puolestani kyllä."

Kello on yksitoista.

Niin hiljaista kuin sunnuntaisina Holsteinissa. Ainoastaan kanuunain räminää ja jytinää ja nahkaremmien natinaa ja kihnuntaa.

"Kummallista!... Tuolla oikealla edessä!..."

"Näetkö sinä?..."

"Se raskas niistä taittaa toden totta tieltä kukkulalle!"

"Tuolla oikealla, kuule! Etkö näe?"

"Mitä tuo tarkoittaa?"

"Jos tietäisinkin sen!"

"Kuinka hiljainen ja kaunis päivä."

"Emme me tällä sotaretkellä saa ruutia haistaa. Kohta jo ehkä komennetaan: takaisin kotimaahan!"

"Onhan se toki tuhmaa, palata siten takaisin, eikä olla saanut kokea mitään. Perästäpäin tulevat sitte nuo suursuiset preussilaiset ja juttelevat olutlasiensa ääressä urosteoistaan niin että kurkihirret taipuvat, ja me saamme istua kauniisti tuppisuina siinä ja pysyä hiljaa."

"Jan Busch, mistä sinä olet tuon piipun saanut?"

"Sen antoi emäntäni Dingsdassa minulle ja sanoi että minun piti muistella häntä."

"Katsos, tuolla ylhäällä tuota etummaista ratsastajaa!"

"Näetkös sen?"

"Mitä tahtoo se siellä ylhäällä?... Kuules sinä, mitä tuo tarkoittaa?"

"Notkeastipa kääntyivät nuo nuoret hevoset!"

"Heitä on kuus' siellä."

"Sepäs on ripsas kapteeni."

"Isä kertoi: Idstedt'in luona..."

"Kuule sinä, älä kerro Idstedt'istä!"

"Mitä tuo tarkoittaa?"

"Ampuvatko ne?..."

"Ampuvatko ne?..."

"Patteria... trr..."

Kapteeni Gleiser katsahtaa patteriansa ylitse.

Sitä katsetta ei kukaan unhoita. Tässä on tosi edessä.

Kuka näkee vielä jotakin? Kuka kuulee jotakin? Kuka puhuu vielä?

"Patteria, täyttä laukkaa..."

Siinä istuu Hans Detlef Gleiser korkealla komealla raudikollaan, aurinko välähtelee hänen kypärällään ja hänen silmissään. Hänen riemujansa on antaa kuuden kanuunansa ajaa karauttaa ohitsensa ja sitte antaa raudikolleen kannuksista ja vielä ennättää ensimmäisenä paikalle.

Majuuri nelistää hänelle vastaan. Hän aikoo kai osoittaa paikan. Majuuri istuu hyvästi hevosellaan... istuu päätönnäkin... Kuinka kamalaa... Nyt suistuu kuollut ratsultaan. Hevonen nelistää eteenpäin.

"Mikä hevonen tuo on, joka juuri karauttaa Jörn Uhlin ylöspäin kiidättävän kanuunan ohitse. Ratsastaako översti von Jagemann tuolla ruskealla?" Hänen kylkensä on verestä punainen ja märkä.

"Eteenpäin."

Hevoset yrittävät hypähtää sivulle.

"Ladatkaa granaateilla. Vihollisten leiriä kohden."

"Kahdeksantoistasadan askelen päähän."

Nyt ei ajatuksia enää.

"Ei ole mahdollista."

Ei mitään ajatuksia. Veri tyyneenä!

Valkoiset teltit... Siellä juoksee ihmisiä. Tuhansia liikkuu siellä edes ja takaisin, peittyvät savuun.

Pjj... jj... juu... juu... Viuhuu ja viheltää, hiljenee siellä täällä, paisuu.

"Tyyninä, pojat! Kun kuulette sen, on se jo ohitse."

Jotakin lentää kimakasti vinkuen siihen, kimmahtaa kipeästi pyörästä ja kätkeytyy lyhyellä kihahtavalla äänellä aisahevosen kylkeen. Tämä vavahtaa ja kaatuu kyljelleen. Ajaja katsahtaa siihen vihastuneesti. "Mitä kaikkea tuommoinen keksiikään ruveta venkkuroimaan?!.".. Pjjuu... Hänen vihastuksensa on haihtunut. Hän nostaa pitkävetoisesti huutaen kätensä, ikäänkuin olisi joku teräväkärkisellä seipäällä syösnyt häntä selkään, hän vetää selkänsä koukkuun ja kaatuu taaksepäin pystyyn hypähtävältä hevoseltaan.

Jörn Uhl kääntää päätään ja katsahtaa luutnantti Hax'iin, joka juuri on sanonut jotakin, mutta sitä ei voi tähdätä, On meteliä ja hälinää, särähtelee ja jyrähtelee.

Ei tarvitsekaan. Hän ymmärtää jo.

"Kanuunaa eteenpäin! Kanuunaa eteenpäin!" Yks' kaks' kädet pyörän puoliin.

Granaatteja käsiin... latausläpi on auki.

"Tshuu... uu."

Hyttyset tuolla koettavat pistää, tuolla edessä: tuo pitkä valkea juova. Mutt' ei ole aikaa... ei ole aikaa nyt. Meidän täytyy torjua päältämme nuo jyrähtelijät tuolta... tuolta kukkuloilta.

"Patterioja kohden!... Viidentoistasadan askelen päähän."

Numero yksi lähtee pois. Tulta.

Paukahtelusta ja räjähtelystä rupeaa muodostamaan sävel. Hirveitä ääniä lentää ja riehuu kukkulain ylitse kokonainen lauma mielettömin silmin ja vääntynein kasvoin.

Puoliksi vasemmalta käsin kuuluu yhtäpäätä merkillistä räiskynää ja rätinää, omituista ilkeätä ääntä, ikäänkuin joku survoisi raudalla jotakin lasisirukasaa, Ikäänkuin olkilyhde lentää tupsahtaa sieltä läähöttäväin miesten ylitse.

"Tulta!"

Tulta leimahtelee.

Jörn Uhlin silmät leimahtelevat myöskin. Se sattui.

Lentää taaskin lyhde. Räiskyen kirahtaa se ohitse. Joku luutnantti lähestyy hevonen ravissa. Jörn Uhl katsahtaa sinne. Luutnantti on viskattu hevosen selästä ja lentää maahan. Hänen selkänsä on samassa kuin valettu tummanpunaiseksi.

Luutnantti Hax kulkee kanuunalta kanuunalle, aivan kuin Loherkankaalla.

Joku asettuu jäykänsuoraksi hänen eteensä; veri juoksee sen sääriä myöten alas, ja muodostaa leveän juovan, ikäänkuin olisi hän kenraali.

"Saatte poistua."

Mies astuu viis askelta, sitte horjuu hän.

Joku mainitsee nimen: "Katsos. Geert Dose."

Luutnantti Hax pysähtää yht'äkkiä, ikäänkuin kuulisi hän komantokäskyn.

"Uhl!"

"Herra luutnantti."

Hän kääntyy ympäri. "Katsokaas hiukan. Minä olen haavoittunut selkään."

"Ei näy mitään."

"Eikö reikää?"

"Ei mitään reikää."

"Noh,... siis ei... tuo patteria tuolla puiden alla!"

"Tulta!... tähdätty liika lyhyelle."

"Tulta!"

"Tuolla tapaa."

Numero kaks' horjahtaa. Jefreitteri Jan Busch. Hän hoipertelee taaksepäin, ja lyö käsillään päähänsä, ikäänkuin näkisi hän yht'äkkiä jotain hirveätä ja kaatuu raskaasti taaksepäin. Kohotetuin käsin jää hän makaamaan seljälleen, silmät yhä samalla tapaa säikähtyneinä. Jörn Uhl juoksee kanuunalle.

Numero viis saa haavan jalkaansa. Voihkaten nilkuttaa hän paikalle ja laskee Jörn Uhlin eteen uusia granaatteja.

Luutnantti Hax huutaa ajajille; "Taappäin." On kolme hevosta pystyssä vielä. Toiset makaavat maassa.

On kolme miestäkin kanuunalla vielä. Muut makaavat maassa.

Jörn Uhl seisoo lavetilla, hänellä on takanaan patruunalaukku, granaatit ovat maassa hänen vierellään. Hän ottaa ne ylös. Sokkanaula ja sytytin. Silmä jäykkänä kärjen ja tähtäysjyvän ylitse.

Lohmann II pyyhkii sytytysaukkoa.

"Lohmann!" huutaa Hax. "Nopeampaan, sinä! Vikkelään nyt. _Nyt_ ei olla Loherkankaalla."

Mutta Lohmann ei osaa toisin. "Yks'... ja... kaks'" Aivan kuin Loherkankaalla.

"Tulta!"

Vasemmalta lähenee peloittavasti, rätisee ja paukkuu.

Luutnantti Hax ottaa selästään ja voihkii ääneen: "Tuo Lohmann... on hänkin miehiään. Ei milloinkaan osaa muuttaa tahtia."

Kapteeni Gleiser ratsastaa paikalle: "Hyvä, pojat! Noin sen käydä pitää."

Neljä tai viis taapiupseeria ratsastaa toistamiseen heidän ohitsensa ja pysähtävät aivan heidän taakseen. Kohta huomaa sen: rupeaa suhisemaan ja räiskähtelemään,... menee sirpaleiksi jotakin:... kirahtaa kovasti jotakin vastaan... tupsahtaa syvälle maahan. Erään upseerin hevonen sortuu polvilleen maahan; ratsastaja lentää hevosen pään ylitse maahan, hypähtää ylös taas ja juoksee erästä hevosta kohden, joka kiitää kanuunojen välitse: saa sen kiinni; Jörn Uhl auttaa häntä; jo istuu hän punaisella satulaloimella. Ratsastajat ratsastavat pois. Kenraalin lakissa liehuu; osa reunusta on repeytynyt, palanen pumpulatäytettä riippuu ulkona ja roikkuu.

Heillä on työtä kanuunoistaan, tekevät työtä otsansa hiessä. Paremmin vaan. Paremmin vaan. He läähöttävät ja tähtäävät, työntävät ja lykkäävät, huutavat ja kiroovat. Puhaltaa kummallinen lyhytpuuskainen kuuma tuuli, puhaltaa milloin sieltä, milloin täältä. Maa syöksyy tulta; tiheistä savupilvistä välähtelee keltaisesti. Löysiksi käyneistä kanuunain lukoista leimahtaa joka laukauksella pitkä punainen tulenkieleke.

He eivät ajattele muuta kuin työtään, työtään. He eivät huolehdi mistään. Ajattelevat ainoastaan: "Tämä on kuumaa leikkiä. Milloinkahan päättynee?" He eivät ollenkaan ajattele sitä, että ylivoimainen vihollinen, joka lähenee avarassa puoliympyrässä, minä hetkenä hyvänsä saattaa uskaltaa rynnäkön.

Silloin tulee numero viis juosten kanuunan eturattailta: "Granaatit ovat lopussa!"

Nyt on hätä käsissä, paha hätä.

He seisovat kuin kivettyneinä kanuunallaan, Lohmann kohotetuin pyyhkimin; Jörn Uhl seisoo, toinen käsi lukolla, toinen kiihkeästi puristettuna nyrkkiin, ja tuijottaa eteensä salamoihin; luutnantti Hax lähestyy jalkojaan laahaten ja kääntyy selin Lohmann'iin.

"Noh, eikö vieläkään ole reikää?"

"Kyllä, herra luutnantti, nyt on reikä, ja verta myöskin."

"Nyt en jaksa enää seista. Pois en viitsi mennä. En viitsi." Hän sylkäsee ylenkatseellisesti.

Silloin tulla karauttaa siihen eräs taapiupseeri. "Miks'ette ammu?"

"Ei ole granaatteja."

"No vie sun kolme perkelettä! Ampukaa patruunoilla sitte!"

"Kuten käsketään!"

He ampuvat umpimähkään, palttinanpalasia... lisää vaan... pitkän ajan.

Jörn Uhl, kumartuneena lavetin ylitse kurottaa ajatuksissaan oikealle: siellä on granaatteja taas.

Nyt sujuu paremmin.

Eräs ihan nuori luutnantti seisoo heidän takanaan ja kehuu kovalla äänellä. "Hyvin, aliupseeri! Sangen hyvin... Toveri!" Hän kumartaa Haxille, joka istuu maassa, selkä kanuunan etupyörää vastaan. Mutta Hax ei näe häntä; Hax katselee puolisulkeunein silmin halveksivasti, alahuuli lerpallaan, vihollista kohden.

Silloin vaikenevat kanuunat vasemmalla heistä. "Mitä hommaavat ne molemmissa patterioissa siellä? Miks'eivät ne ammu enää?"

Takaa vasemmalta, metsänrannalta kuuluu tulista jalkaväen ammuntaa.

Saksalaista jalkaväkeä hyökkää sieltä, rientää, tulee lähemmälle.

"O... ne tulevat apuun..."

"Mutta kanuunat!... Mikseivät ne ammu?"

"Ampukaa toki, veljet!"

Siellä ja täällä näkyy vielä joku mies pystyssä... välähtää joku putki. Aliupseeri Heesch von Eesch hoitaa yksin yhden ainoan miehen kanssa kanuunataan. Hän seisoo savussa ja tulessa. Se mies on sankari. Hänestä tullaan kotiseudulla puhumaan vielä viidenkymmenen vuoden perästäkin.

"Ampukaa, veljet!"

Lähenee outoa melua ja hälinää.

Nuori luutnantti juoksee paikalle ja kirkasee kimakasti: "Patterioihin vasemmalla... Patruunia! Patruunia!..."

"Herra luutnantti", huutaa Uhl, "sehän on _meidän_ oma patterimme!"

"Ettekö näe? Siellä vilisee punahousuja!"

"Käännetään!"

He tarttuvat kaikki käsiksi. Kädet puolaimiin. Raskaasti kääntyy kanuuna ympäri.

"Patruunia!... Neljänsadan askelen päähän!..." Luutnantti Hax seisoo pystyssä taas, yrittää komentaa, ottaa kädellään kylkeensä ja kaatuu pitkälleen maahan. Menetetyltä patterialta juoksee kolme neljä pakolaista. Yksi heistä kompastuu juostessaan, kuin lapsi, ottaa kiinni pyörästä ja rupeaa lukemaan Isämeitää. Neljännen rukouksen lukee hän kahteen kertaan. Hän on köyhäin vanhempain lapsi.

Saksalaista jalkaväkeä, jota runsaammin ja runsaammin tulee metsästä, seisoo ja makaa, siellä ja täällä, parvissa ja yksittäin. He seisovat ja makaavat kanuunain välissä ja ampuvat hyökkäävää, ulvovaa ja kirkuvaa vihollista kohden.

Eräs jalkasoturi, ripeä jäntevä mies, jolla oli punerva, pyöreähkö pää, on hypähtänyt ihan Jörn Uhlin viereen ja ampuu... työntää uutta patruunaa sisään.

"Jörn Uhl! Poika!... _adsum_, Jörn!"

Jörn Uhl työntää patruunan putkeen ja sulkee lukon... Miks'ei seisoisi Fiete Krey hänen vierellään? "Sinun ampumisesi ei hyödytä mitään enää. Rupeaa tekemään loppua jo."

Joku granaatti repii kellervän ruskeata multaa.

"Jospa Heikki kyntäisikin _noin_!"

"Postikortti, joka minulla on kypärässäni..."

"Kirjoita Thiessille. Tervehdi Elsbeä vielä kerta."

"Lisbeth Junkerilla on... Yhdentekevää kaikki."

Hän laukasee kanuunansa vihollista kohden. Fiete Krey auttaa latauksessa ja laukasemisessa. Lohmann ei voi enää saada pyyhkintään putkeen, hän kurottaa kädellään tulikuumaan rautaan. Käteen tulee palohaavoja ja hiha suitsuu.

Patruunahaulit tuiskuavat... vielä kerran... vielä kerran. Ne vaikenevat siellä ylhäällä. Mutta nyt niitä tulee enemmän. Kuhisee outoja, punapukuisia ihmisiä, jotka tunkevat eteenpäin savussa ja tulessa.

Loppu lähenee.

Hevosia! Hevosia! Hevoset makaavat kaikki maassa.

Silloin juoksee Lohmann ulos kentälle ja noutaa hevosista, jotka isännättöminä juoksentelevat ja nelistelevät ja seisoskelevat siellä kolme; hän palaa takaisin, ja he valjastavat kuumeisella kiireellä.

Pois!... pois!...

Sydäntä särkevä paluu.

Fiete Krey istuu rattailla ja ajaa suitsista. Lohmann seisoo suorana hänen vierellään ja huitoo piiskalla noita kurjia haavottuneita eläimiä. Jörn Uhl ratsastaa hevosellaan kanuunan vierellä ja tukee luutnanttia, joka horjuen ja selkä kyyryssä istuu akselilla.

"Aivan kuin Wentorffissa", ajattelee Fiete Krey, "kun minä olin kiivennyt puutarhaan, ja sitte juoksin pakoon ja Wieten haukkua nalkutti takana. Herra varjelkoon! Kuinka ne nalkuttavat!"

Pari tulilyhdettä hajoittaa hiukan savua. Ne räiskyvät viistoon heidän ohitsensa kentän ylitse.

"Kolmas on meitä varten."

Ei... Heidän varalleen ei ole mitään rautaa viskattu; ei yksikään tuli ole heitä varten välähtänyt, He pääsevät elävinä metsän suojaan.

Siellä seisoo jo ennaltaan toistakymmentä kanuunaa. Niitä tulee lisääkin, kaikki samallaisessa kunnossa kuin he: horjuvin kompastuvin hevosin, kolmen neljän miehen, joiden hiestyneissä kasvoissa kuvastuu kärsimystä ja vihaa, hädistynyttä polkua ja hurjaa kiihkoa.

Kuinka he ponnistelevat!

Hevosia revitään suitsista, vihaisesti tiuskien ja hurjilla kovaäänisillä kirouksilla. Kanuunia laahataan paikalle ja asetetaan telineilleen. Patterian aseseppä makaa lakittomin päin, hiukset pörröllään ja puku revittynä polvillaan muutaman vioittuneen kanuunan edessä; eräs aliupseeri häärää jonkun hevosen vieressä ja tuppaa liinanöhtätuppoja haavoihin, joista veri tulee virtanaan. Aivan kuin sysäisi hän hanan oluttynnöriin:

Väliin joku komentosana.

"Kummallista, ett'ei vihollista rupea kuulumaan tänne."

Kolme kanuunaa, jotka ovat valjastetut uudestaan ja kohtalaisesti miehitetyt -- joukossa harhaan joutuneita jalkamiehiä -- tuodaan taas esiin.

Nuori luutnantti häärää, huutaa, juoksee... Nyt on hänkin valmis lähtemään kahden kanuunan kanssa. Eräs upseeri pysähtää ylempänä ja osoittaa miekankärjellään suuntaa: "Tuonne ylös! Metsän rantaan!"

Jörn Uhl istuu ensimmäisellä kanuunalla, vieressään Fiete Krey.

Ylt'ympäri, lähellä ja kauempana kiirii ja jyrähtelee yhä koko äskeisessä pelottavuudessaan sama ilkeä rätinä, jymähtely ja kova jyske.

Kun he tulevat metsäpolunpäähän ja saapuvat metsänrantaan, kuuluu jyrähtely kaukaisemmalta.

"Tiedättekö minne, aliupseeri?"

"Luulenpa, että tuonne toiselle puolelle."

"Sinne minun täytyy!" sanoo nuorukainen ja kirskuttaa hampaitaan... "Serkkuni toisesta osastosta Kevyitä on kaatunut; huomenna täytyy minun kirjoittaa hänen äidilleen."

"On kaatunut monta, herra luutnantti."

"Hirveä päivä."

Kun he katsahtavat ympärilleen, on toinen kanuuna hävinnyt. Jyrähtelevä melu on hiukan heikentynyt.

Taivaalta laskeutuu ilta.

Eikä yksikään kohottanut kättään ja manannut aurinkoa ja kuuta, kuten ennen muinoin tuo hurjistunut juutalainen: "Aurinko, seiso alallasi Gibeonissa, ja kuu Ajalonin laaksossa!"

Ei... ei...

He ajavat edelleen ja tulevat oikealla kohdalla ulos metsästä.

Mutta kanuunat palautetaan. Uutta jalkaväkeä seisoo joukoissa ja peittää kentän. Vihollinen on vaiennut.

Ilta tulee.

Ja kun tulee hiljaisempaa... kuuluu kaivannoista ja pensakoista: "Auttakaa minua... oi... auttakaa toki." Ja kukkulalta käsin: "Je _prie... ma mère... pitie_." Ja kuivuneen puron uomasta: "Niin jano... niin jano... äitini." Hiljenee.

He metsänrannalla astuvat hevosiltaan ja kanuunoiltaan.

"Äitini antoi minulle pahimman hädän varalle paketin povitaskuun"... sanoo luutnantti... "mutta nyt en saa nostetuksi kättäni."

Silloin otti Jörn Uhl sen hänen taskustaan ja antoi sen hänelle, ja tämä tarjosi hänelle toista puolta siitä.

Aisahevonen oli menettänyt liinanöhtätupponsa. Veri virtasi taas haavoista. Jörn Uhl hypähti ylös ja tempasi sen puoleen. Se kaatui. Luutnantti, verenvuodosta heikkona, istuutui lavetille, Fiete Krey heittäytyi pitkäkseen ruohikkoon.

"Lohmann, lähdeppäs! Mene katsomaan, missä toiset ovat."

Tämä laski pyyhkimensä, jonka hän taas oli ottanut käteensä, paikalleen ja katosi metsään.

"Oi", sanoi luutnantti, "antakaa minulle yksi ainoa kulaus. Annoin pulloni pitkälle Juhalle, se tyhjensi sen yhdellä vedolla." Hän sanoi muutoin aina: "Herra luutnantti Hax", mutta nyt hän sanoi: "pitkä Juha." "Näettekö, herra luutnantti?" sanoi Fiete Krey, "tuolta tulee eräs toispuolelainen!"

Eräs soturi väljissä punaisissa housuissa ja lyhyessä sinisessä takissa läheni hitaasti nilkuttaen. Hän oli kiinnittänyt miekkansa tueksi murtuneelle säärelleen ja sitonut sen kiinni hihnalla. Mutta jalka luiskahti syrjään ja hän vaikeroitsi ääneen.

Fiete Krey nousi ylös, otti hänestä kiinni ja pani hänen istumaan maahan.

"Minä olen ranskalainen", sanoi hän. "O, o..."

"Mitä?" sanoi Fiete Krey ja katsahti ällistyneenä häneen.

"Minä olen Strassburgista."

"No, no rauhoituhan sitte! Istu nyt rauhassa, äläkä vikise." Hän otti siteitä taskustaan ja väänsi jalan suoraksi taas.

Siteet, jotka Fiete Krey otti taskustaan, palauttivat Jörn Uhlin taas itseensä: "Sinä..." sanoi hän... "Kuinka olet sinä täällä?"

"Tulin Hampuriin ihan samana päivänä kun sota julistettiin. Oi, farmiani! Omaa kaunista karjafarmiani. Aivan lähellä Chicagoa, Jörn. Oi, vaimoani, ja molempia kauniita tammojani!... Mutta hiljaa siitä!... No, älä nyt voihkaa, strassburgilainen: en minä enää voi sinua mitenkään auttaa."

Lohmann palasi ja ilmoitti, että tuolla... tuolla ylhäällä... siellä olivat patteria! Hän sammalsi ja hoiperteli.

Luutnantti oli synkeänä tuijotellut eteensä, ja oli silloin tällöin raskaasti valittaen tunnustellut vertavuotavaa kättänsä. "Oletteko haavoittunut?" kysyi hän.

"Enpäs, herra luutnantti."

Jos hän nyt olisi ymmärtänyt vaieta vaan, olisi kaikki mennyt hyvästi, mutta hän otti käteensä pyyhkimen ja rupesi ylvästelemään: "Tämän pyyhkimen kanssa lähtisi hän ranskalaisia vastaan, ihan yksin lähtisi!"

Silloin tuli selville, että hän oli sattunut tulemaan eräälle ranskalaiselle marketenttivaunulle, joka yksikseen oli seisonut vallilla.

"Me lähdemme nyt", sanoi luutnantti.

He nostivat elsassilaisen eturattaille ja lähtivät liikkeelle.

"Oletteko tekin holsteinilainen?" kysyi luutnantti.

"Dithmarshista."

"Minä olen kotoisin läheltä Plön'iä, ja serkkuni asuu lähimmässä kylässä. Nyt hän on kuollut. En ole nähnyt häntä, mutta tiedän sen: kaikki hänen ampumakunnastaan ovat kaatuneet... Se on kamalaa. Minun pitää kirjoittaa siitä... mutta minä en voi. Grethe itkee silmänsä hoki. Hän oli niin hyvä, uljas ja järkevä mies."

"Onko Grethe hänen sisarensa?"

"On. Me olemme kaikki leikkineet yhdessä. Me olemme kaikki kasvaneet samassa kupissa, oli sedän tapa sanoa."

Fiete Krey koetti lohduttaa: "Moni kuppi särkyy, herra luutnantti."

"Neiti Grethe on näetten minun morsiameni", sanoi nuorukainen. "Me menimme kihloihin, kun erosimme; siitä on jo pitkä aika."

"Niin", sanoi Jörn Uhl, "siitä on pitkä aika."

"Siitä on kolme viikkoa, luulemma", sanoi Fiete Krey.

Silloin puistivat he kaikki päätään.

"Kolme viikkoa?... Se ei ole mahdollista."

"Kolme viikkoako sitten minä vielä leikkasin silppua lehmille?"

"Ääretön aika siitä jo on... enemmän kuin seitsemän vuotta."

Niin oli pitkä matka, vaivaloinen marssi ja tämä kamala päivä kokonaan vallannut heidän aivonsa, ja työntänyt kaiken muun ikäänkuin äärettömiin sinerviin etäisyyksiin.

He tapasivat todellakin eräässä metsän notkelmassa toiset patteriat. Ja taaskaan ei ollut mitään lepoa.

Olipa siellä työtä, siellä _Bois de la Cussè_ metsän rannalla tänä yönä, koko yön! Ja kun aamu rupesi punertamaan, silloin seisoi neljäkymmentä kanuunaa rinnakkain, kuten Loherkankaalla; kaksi oli joutunut vihollisten käsiin. Taaskin seisoivat hevoset ja miehistö, joita oli täydennetty varajoukoista, noiden mustien putkien vierellä, valmiina aamun koitteessa taaskin lähtemään tuolle samalle kellahtavalle, pien'kiviselle kentälle, joka hevosten ja rattaiden tallaamana ja granaattien pilhoomana oli kirjavanaan ruumiista ja punervista verilätäköistä, särkyneistä valjaista, murskauneista aseista ja puun sirpaleista.

Mutta vihollista ei kuulunut. Vihollinen ei enää ollut mikään hyökkäykseen kyyristäyvä kiljuva tiikeri. Se oli nyt kuin sidottu härkä, joka ähkyen tonkii sarvillaan maata.

* * * * *

Aamupäivällä lähetettiin Jörn Uhl tiedustelemaan muutamia haavotettuja. Kauan etsittyään löysi hän viimein luutnantti Haxin, joka täydessä kuumeessa makasi levätissään.

"Äiti kävi täällä juuri", sanoi hän. "Hän sanoi, ett'en aina saa juosta niin, että tulen näin kuumaksi. 'Sinä pahankurinen poika!' sanoi hän ja antoi korvapuustin minulle. Niin tekee hän aina, leikillään, kun juoksen noin hupakosti. Silloin nauran minä ja menen peilille ja sanon: 'Kas nyt, nyt ovat poskipäät punaisemmat vielä'. Mutta täällähän ei ole mitään peiliä. Ja kummoiselta täällä muutoinkin näyttää! Kuulkaa te, pitäisihän pitää toki siivoa yllä... Oh, tekö se olette, Uhl... Sepä oli paha päivä, ja luulenpa, että sain kyllikseni."

"Herra luutnantti... eihän niin pahasti ole..."

"Ilma on niin kuuma, ett'ei sitä voi mikään hengittää, varsinkin, kun täytyy näin juosta. Mutta sanokaas, miks'ette te juokse? Te olette aina niin jäykkä ja levollinen... Oh, minä ymmärrän jo: tuo lähtee kyntämisestä... Näin tänään unissa saman punatukkaisen pojan, jonka kerran koiravaljakkoineen ajoin pihaltamme."

"Ette unissa, herra luutnantti. Hän oli todellakin patteriassa ja auttoi mukana."

"Kunnon mies. Silloin pihalla puristi hän kätensä kohta nyrkkiin ja koetti lyödä minua. Ei ollut kristillistä, mutta oli ihmisellistä."

"Ehkä kristillistäkin, herra luutnantti: jos vaan käy kaikkea pahaa vastaan."

"Oikein! Siten juuri: pahaa vastaan! Niin minäkin tahdon tehdä. Niin totta, kuin Jumala auttaa. Aina käsi nyrkissä ja päälle vaan, kuten tänään. Ja kun ei enää jaksa lyödä, silloin pitää sylkeä. Kristillinen ja ihmiselimen on aina yhtä ja samaa reikään että äiti saa huonoa kauraa Ahlbeker kankaalta. Kun pääsen kotiin, niin kynnänpä niin kauan kunnes olen jäseniltäni yhtä jäykkä kuin aliupseeri kuudennella 'kanuunalla'... mikä hänen nimensä nyt taas onkaan?"

"Uhl."

"Silloinpa tulee kaikki kuntoon; rakennan uuden rakennuksen, mutta voimistelutelineet pihalla saavat jäädä paikoilleen. Noh, ei siitä nyt sen pitempiä puheita. Kanuunoille!... Dose, mitä siinä seisot ja virnistelet. Kummasteletko, että olen näin puhelias? Sinun pitää taaskin mennä pitkälle Sott'ille palvelukseen, senkin junkkari. Noh, antakaa paukkua nyt... Eipä auta. Ranskalaiset ovat ripeitä poikia ja saavat rautaristin, ja me saamme hautaristin."

"Mitä määräätte patteriassa tehtäväksi, herra luutnantti?"

"Noh, älkää nyt aina ampuko minulle päin silmiä. Onko tuommoinen sopivata? 'No, vie sun kolme perkelettä', sanoo hän? Ampukaa nauriilla, sekin on tepsivämpää kuin patruunien loka, ja kapteeni Gleiser riisukoon kiiltosaappansa."

Hax ei voinut sietää kapteenia.

Jörn Uhl koetti hakea Geert Dose'akin, mutta ei löytänyt. Seuraavanakin päivänä meni hän ja haki häntä, mutta ei löytänyt vieläkään. Siellä makasi tuhansia kurjuudessaan.

Mutta kolmantena päivänä löysi hän hänet samasta huoneesta, jossa kapteeni Strandiger makasi, joka oli saanut kuulan läpi rinnan. Lääkärit eivät olleet kajonneet kumpaankaan. Olisi ollut nimittäin aivan turhaa.

Jörn Uhl seisoi suorana kapteenin edessä. Tämä katsoi häntä tiedottomasti suurilla kuumeisilla silmillään. Sinä tuhma, jäykkä Jörn Uhl! Sitte kumartui hän kuolettavasti haavoittuneen Dosen ylitse, joka lepäsi kosteilla punervilla oljillaan.